Prologi
Oli joulukuun kahdeskymmenes yö.
Keskellä Stortingsgatenia seisoi lapsi.
Hän oli paljain jaloin.
Kukaan ei kuitenkaan huomannut pikkutyttöä, joka lauloi hiljaa kadulla, hopeanhohtoisten raitiovaunupysäkkien välissä.
-…hiiriäiti…hiiriäiti…
- …näin pikku hiiriäiti poikasiaan varoittaa, Kristiane lauloi.
Anne Holtin uusin romaani Kasvoton tuomio (Pengemannen, Gummerus 2010, suomennos Sanna Manninen) on selvästikin aiempaa enemmän yhteiskunnallisesti kantaa ottava, sillä nyt polttopisteessä ovat viharikokset, joiden kohteina ovat etniset, uskonnolliset tai seksuaaliset vähemmistöt.
Aftenposten:
Kasvoton tuomio on nopeatempoinen ja hurmaava rikosromaani, jossa vuorottelevat sulavat siirtymät ja hätkähdyttävät kannanotot. Kirjailija on parhaimmillaan vastustamaton. Kasvoton tuomio on Anne Holtin parhaita rikosromaaneja.
Olin miltei pakotettu aloittamaan tästä Aftenpostenin lausumasta, sillä siinä on jotain, mistä nimenomaan haluan sanoa eli sana ’nopeatempoinen’. Olin nimittäin alkuun melkein hukassa tutun kirjailijani uusimman kanssa, sillä tarina tempoili aluksi henkilöstä toiseen sillä vauhdilla, että aina en ehtinyt edes tajuta, kenestä oli kysymys. Rikokset lomittuivat tosiinsa varsin rivakasti ilman näkyvää yhteistä nimittäjää, jolloin alkoi kaivata sitä, että edes yli sivun verran kerrottaisiin yhdestä tapauksesta, eikä vaihdettaisi uuteen jo puolen sivun jälkeen. Tämä asia onneksi korjaantuu, sillä vähitellen kudelma alkaa löytää toisiinsa sointuvia sävyjä ja lukija tajuaa, että ’ihmeellistä, mutta totta, nämä kaikki tapaukset liittyvät toisiinsa!’
Kasvoton tuomio on siis neljäs suomennettu Inger Johanne Vik –dekkari. Inger Johanne on taustaltaan psykologinen profiloija, nyt väitellyt jo kriminologiasta sekä myös juristi. Aikamoinen koulutus naisella, joka on superstressaaja ja alituisesti huolissaan. Hyvin intuitiivinen Inger Johanne on huolissaan kaikesta ja pohtii kaikkea, mutta eniten hän on huolissaan jo kaksitoistavuotiaasta Kristianesta, joka on hänen tyttärensä edellisestä liitosta. Kristiane ei ole kuin muut lapset, mutta Inger Johanne ei halua kenenkään määrittelevän vanhempaa tytärtään, ei edes tai varsinkaan ammattilaisten. Ja nyt Inger Johanne on varma, että vaara vaanii juuri Kristianea.
Minä olen näkymätön lapsi, Kristiane kuiskasi.
Tapahtuu hirveä murha. Pidetty naispiispa löytyy surmattuna. Hän on ollut jouluyönä kävelyllä kaduilla, eikä kukaan tiedä miksi.
-Brøngvinin piispa Eva Karin Lysgaard poistui yllättäen keskuudestamme eilen jouluaattona 62 vuoden ikäisenä.
Tapahtuu muita veritekoja, joille ei tunnu löytyvän nimittäjää, mutta jotenkin Silje Sørensen sekä Yngvar Stubø alkavat aavistella uskonnollisia yhteyksiä, mutta siltikin…asiaan liittyy aivan jokin muu painoarvo – lisäksi.
Sodomiitti oli aistinut hänet mutta ei nähnyt häntä. Aivan kuten muutkin.
Poliisitutkinta olisi aivan hukassa ilman Inger Johannen ’tunnetta’, joka ajaa hänet aivan kauhun mustimpiin syövereihin ja hän aavistaa ettei kukaan usko häntä kuitenkaan, ei edes hänen nykyinen miehensä Yngar Stubø. Hän ehkä viimeiseksi.
Anne Holt kertoo tavallaan lohdutonta tarinaa, sillä kaikki on niin sitä totta, josta olemme täysin pääsemättömissä: Vihaa, vihaa, vihaa. Siltä ei sääty naiset, eivät lapset, eivät uskovaiset, sillä aina löytyy joku vielä ’hurskaampi’:
Katolisilla on tietty…perinne laittomuuksiin.
Kasvoton tuomio on tavallaan armoton kirja. Se on alaston kertomus meistä itsestämme ja siitä, missä me elämme. Pitkien lukujen nimetkin soivat kuin tuomion kellot: Näkymätön lapsi, Yön jälkeen pimeä aamu, Takaa-ajettu, Katupoika, Viha, Häpeä…Ja pitikö Marcus Kollinkin jäädä täysin vaille valoa? Minä pitelin kynttilää tunnelin päässä…Miksi hän ei saanut nähdä valoa?
Minä en siltikään karta nähdä totuutta ja aion vastakin lukea kaiken Inger Johanne Vikistä ja siltä varalta, että Anne sattuisi lukemaan tätä, teen ennustuksen: Yngvar Stubø on sen verran tylsä mies, että Inger Johannekin sen kohta tajuaa…Toki levoton tarvitsee rauhoittajansa, mutta ei nyt sentään mitään näin tasaista.
Epilogi
Kohtaaminen
Lopussa on sen alku.
Eva Karin on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta, ja hänellä on vaaleansininen crimplene-leninki…
Anne Holt, s. 16.11.1958, on norjalainen rikoskirjailija. Hän on koulutukseltaan asianajaja ja toimi vuosina 1996-97 maansa oikeusministerinä. Hän on työskennellyt Norjan poliisin palveluksessa sekä luonut merkittävän uran toimittajana. Nykyisin hän omistautuu menestyksekkäälle kirjailijanuralleen. Anne Holtin puoliso on Tine Kjær ja heillä on tytär Iohanna. Uusimman kirjansa Kasvoton tuomio (Pengemannen, Gummerus 2010, suomennos Sanna Manninen) loppusanoissa Anne kiittää kauniisti monia, jotka ovat olleet kärsivällisiä kirjan syntyvaiheissa, mutta erityisesti, pidin tästä lauseesta: ”Lopuksi rakkaat kiitokset Picassolle. Se lämmittää jalkojani kun kirjoitan, pakottaa minut ulos sateella ja auringonpaisteella ja osoittaa minulle ansaitsematonta, varauksetonta kiintymystä.” Voiko koiruudesta enää paremmin sanoa♥
Holt on värikäs ja vaikutusvaltainen keskustelija, joka ottaa myös romaaneissaan kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Holtin teokset muodostavat kaksi sarjaa. Varhaisen Hanne Wilhelmsen –sarjan päähenkilö on naispoliisi, joka ajaa vaaleanpunaisella Harley Davidson –moottoripyörällä. Inger Johanne Vik –sarjan päähenkilö on vastentahtoinen psykologinen profiloija, jolla ensimmäisestä suhteestaan 13 –vuotias tytär Kristiane. Tyttären kehitys tai sen puute viittaa autismiin, mitä Inger Johanne ei kuitenkaan hyväksy. Kristianella on runsaasti vaikutusta siihen, miten Inger Johanne reagoi ulkomaailman ollen muutenkin jo luonnoltaan erittäin intuitiivinen ja ’näkijä’.
Anne Holtin suomennetut teokset:
Hanne Wilhelmsen -sarja
Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)
Vereen kirjoitettu (Salige er de tørster, 1994, suom. 1999)
Paholaisen kuolema (Demonens død, 1955, suom. 2000)
Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)
Kuollut jokeri (Død joker 1999, suom. 2001)
Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)
Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
1222 (1222, 2007, suom. 2008)
Inger Johanne Vik –sarja
Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, 2001, suom. 2004)
Julkkismurhat (Det som aldri skjer, 2004, suom. 2005)
Presidentin salaisuus (Presidentens valg, 2006. suom. 2007)
Nyt minun pitää tunnustaa, että olen lukenut melkein kaikki Anne Holtin kirjat, mutta sitten lukiessani ensimmäistä Inger Johanne Vik –romaania, tajusin Vikin niin paljon kiinnostavammaksi kuin Wilhelmsen, että otin yhteyttä itse kirjailijaan! Pyysin seuraavaksikin Inger Johanne Vik –kirjaa ja sain viestin, että ’tulet saamaan’! Pidän muuten edelleen Anne Holtin kirjoista parhaana ensimmäistä Inger Johanne Vik –romaania Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, Gummerus 2004, suomennos Katriina Savolainen) sillä siinä Inger Johanne oli veret seisauttavan herkkä ja sekasortoinen, mutta suhde Isakiin, Kristianen isään, joka ei ole ollenkaan tavallisimmasta päästä miehiä, toi tarinaan outoa väreilyä…täysin ylittämätöntä.
Tässä on nyt parin seuraavan viikon kirjallinen lukujärjestys. Yritän ehtiä vähän muutakin väliin...tyttöjen hauskaa tms.
Nautitaan näistä syyskuun päivistä ja ruskan kullasta! Ja luetaan - tietysti♥
Luin aamulla Helsingin Sanomia ja silmiini osui Mielipidesivulta Martti Ryhäsen teksti Vahva mies ei pelkää fiksua, koulutettua naista. Teksti nappasi minuun jotenkin kovasti ja sen lisäksi mielipiteen alla oleva toimittaja Johanna Tikkasen haastettelu Ryhäsestä. Tässä teille parhaat palat ja sitten vähän muutakin, sillä tietenkin minä soitin Martille;-)
Osa Martin mielipiteestä tämän päivän Hesarista:
Elämme rakkaudesta, kirjoitti Sara Salomaa (HS Mielipide 22.9.). Näin on vahvistaa vanha veteraani monipuolisen elämänkokemuksen perusteella. Sinkkunaisten huomattavan suuri osuus ja heidän mieskumppaniensa löytämisen ongelmat ovat haastavia kysymyksiä. Miksi hyvin koulutetun, fiksun ja hyvännäköisen naisen on vaikea löytää mieskumppania?
Merkittävä syy löytyy yliopistosta. Opiskelijoista yli 60 prosenttia sanotaan olevan naisia. Jos nainen tavoittelee opinnoilta samantasoista miestä, viidesosa jää sinkuiksi.
Lisäksi miesten alkukantainen ellei peräti geneettinen perimä etsii naista, joka kävelisi muutaman askeleen miehen perässä. Kuten Ryysyrannan Jooseppi muinoin valisti Rosinaansa, että 'kirkolla et sitten tule minun rinnalleni kävelemään.'
Uskonto on määrittänyt ja määrittää edelleen: Mies on perheen pää. Menneen ajan viisaat naiset valistivat tyttäriään, että 'pyri olemaan suhteessa mieheen vähän häntä tyhmempi, niin hyvin menee.' Pitkän ja monipuolisen elämänkokemuksen perusteella rohkenen sanoa, että tuo toimii edelleen tietoisesti tai tiedostamatta suomalaisessa seuraelämässä.
Toistuvasti koulutetut, fiksut naiset kertovat, että jos naiselta baaritiskin miesseurassa lipsahtaa, että on lisensiaatti, tohtori, tutkija, johtaja tai vastaava, niin ei aikaakaan, kun hän istuskelee yksin. Mutta jos kertoo tekevänsä sekalaisia toimistotöitä tai hoitajan hommia, kotiinsaattajia ilmaantuu.
Tässä miesten asenteessa on vielä se puoli, josta ei juuri puhuta: itsetnto, joka on monen suomalaisen miehen akilleenkantapää. Mikä on miehen asema työyhteisössä tai kaveriporukassa? Onko se vahva, heikko vai siltä väliltä? Jos miehen itsetunto on terve, vahva, ei hän pelkää itseään fiksumpaa naista. Päinvastoin, tuotapa ei tarvitse hävetä, ja lapsistakin tulee varmaan fiksuja.
Tämä Martin juttu jatkuu koskettaen seuraavaksi sitä osa-aluetta, jossa väkivalta voi astua peliin miehen heikon itsetunnon takia. Minä en sitä tänään käsittele, vaan menkääpä ja ostakaa nyt oma sunnuntaihesari, että saatte lukea koko jutun sekä Martin haastattelun, sillä jotenkin aurinko alkoi paistaa kirkkaammin ja syksyn kultainen ruskakin on nyt kultaisempaa kuin ennen tämän jutun lukemista.
Vaan Marttiapa en päästä vielä hyppysistäni, sillä kerronpa teille, mitä mies puuhasi aamulla, kun hänelle soitin: Hän teki vaimolleen kakkua! Ja tämän lisäksi Martti on mies, joka on pitkän avioliiton aikana tuonut vaimolleen kukkia jokaikinen sunnuntai! Tänään on Martin onnellisen vaimon Tytin syntymäpäivä ja valitsin tarkoituksella vaaatimattoman, mutta kauniin hansaruusun onnittelukukaksi. Tämä syyskuun hansa ojentuu nyt Tytille ja toivottaa: Lumoavaa syntymäpäivää, Tytti!
Martti ojensi tänään vaimolleen riidenliekoja ja perustelee valintaansa näin: "Riidenliekojen itiöpölyä käytettiin ennen ruudin valmistukseen, sillä se on helposti syttyvää."
Siis Martti taitaa olla myös huumorimiehiä;-)
Sen verran laitan omaa pökköä pesään, että muistatte varmaankin ne kuvat, joissa seison Olavinlinnan edessä. Toisessa olen uhmakkaana kuin Kleopatra ja toisessa pääni on mukanöyrästi alaspäin ja näytän kiltiltä Elovenatytöltä. Tein sokkotestin koulutetuilla miehillä, joilla hyvä itsetunto ja kysyin, 'kumpi kuva on parempi?'. No, kaikki miehet pitivät siitä nöyrästä Leenasta, ei kukaan siitä 'The winner takes it all -naisesta'. Minä muuten arvasin tuloksen etkäteen, eikä se ollut yhtään vaikeaa - edes.
Tytti ja Martti ovat niin ihastuttava ja monipuolinen pariskunta, että haluan antaa heille yhteisesti vielä yhden kukan, sillä he ovat myös puutarhaihmisiä ja huom!: Martti kirjoittaa runoja....joten: Tytti ja Martti, toivotan teille ihanaa tätä kaunista syyskuun päivää sekä rakkautta, intohimoa ja huumoria tulevillekin päiville♥
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
kuva Hanne
Tässä sitä mennään;-) Sain Saralta tunnustuksen, vaikka olen ilmoittanut ettei minulla aikaa tähän hauskaan ja ihanaan juttuun, mutta olenhan jo antanut periksi Lumiomenalle ja Susannalle, miksi en siis Saralle, joka pitää paneutuvaa ja innostunutta kirjablogia täällä. Kuva yllä on minulle Saran alter ego Jean Rhys, jota en ole koskaan lukenut, mutta vielä haluan lukea. Rhysin katse viestittää minulle jotain...
Nyt minun pitäisi jakaa Tunnustustusta eteenpäin, mikä on minulle vaikeaa, sillä pidän niin monista blogeista, enkä haluaisi jättää ketään paitsi. Päätin nyt kuitenkin hypätä ja annan Tunnustuksen eteenpäin Marialle, jonka blogissa kaikki on niin lempeää ja silti puhuttelevaa. Marian blogista on tullut minun retriittini, sillä on päiviä, jolloin en jaksa käydä muualla, vaikka kuinka haluaisin. Toisen Tunnustuksen annan Susalle, joka pitää huolellista, paneutuvaa kirjablogia nimellä Järjellä ja tunteella. Kannattaa tutustua, sillä minä takaan, että Susa ei tee kirjoja 'liepeistä', vaan laittaa itsensä likoon. Kolmannen Tunnustuksen annan Lumiomenalle, jonka kanssa kohtalomme kietoutuvat yhteen omenoissa, lumessa ja kirjoissa. Neljännen Tunnustuksen saa Tuure, jonka sanoja voisin juoda. Nyt teen kokoelmaa elämäni runoista ja sinne tulee runoja myös Tuurelta! Ja kaikki te, jotka nyt tunnette jääneenne paitsi, ette ole paitsi, sillä muistan teistä jokaikistä, vaikka ette sitä tiedäkään - vielä.
Rakkaat lukijani!
Tapahtuu näinä syksyn päivinä, että olen aivan liian kiireinen. Seliseliseli, mutta sisälläni on tarve kertoa, miksi minua ei paljon visiiteillä näy. Helsingin Kirjamessut lähestyvät ja niitä ennen puskee uutuuksia. Tämä on melkein ainoa aika vuodesta, jolloin minulla on henkinen takaraja tietyille kirjoille. Lukeminen vie nyt kaiken aikani, enkä ehdi tarjota mitään kevennyksiä, en liiemmälti visiteerata, en mitään. Onneksi on kuutamo ja olen kuuhullu, joten luen yötkin. Mutta painotan, että minulle laatu tulee ennen määrä - aina ja kaikessa. Paneudun todella syvällisesti, en vieläkään lue muiden arvosteluja ennen omiani ja haluan, että minun kirjaelämykseni ovat yhtä uniikkeja kuin lumihiutale. Näin jatkuu nyt lokakuun lopulle, jolloin tapaamme Kirjamessuilla.
Teen kirjojen ohella montaa, montaa muuta, mm. osallistun kaikkiin mahdollisiin kirjoituskilpailuihin ja niitä on nyt menossa useampia...
Ilmoitus: Aion todellakin virallistaa sukunimekseni Lumi ensi vuonna kun passini menee vanhaksi!
En valita yhtään, sillä jos kuolen lukiessa, se on unelmieni täyttymys♥
♥:lla Leena Lumi
PS. Kirjamessujen jälkeen lupaan Vuoden Kauneimmat Kirjan Kannet -äänestyksen, joka on tällä kertaa myös arvonta.
kuva Jaana Kautto/Keskisuomalainen
Siinä missä Jane Austenilaiset naiset kuvittelevat intohimoa, slaavittaret jo elävät sitä! Lue intohimoinen Fjodor Dostojevskin Netotska Nezvanova (Minerva 2010). Kirjasta kertoo sinulle enemmän Susa.
Lumiomenalla on arvonta ja koska uskon kaikkien haluavan osallistua, menkää tänne!
Mutta sitten Margarete kysyi hänen puoleensa kääntymättä äänellä, joka juuri ja juuri kantautui tammen alle: ”Kuuletko mustarastaiden kaksinlaulun?” Henner ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, ja nyt hän kuuli sen. Ilta, mustarastaat, ovella seisova Margarete – Henner ei tiennyt miksi, mutta itku ei ollut kaukana.
Kukapa uskoisi, että Bernhard Schlinkin Viikonloppu (Das Wochenende, WSOY 2010, suomennos Leena Vallisaari) liikkuu Saksan terrorismin jälkimainingeissa, kun lukee alun kauniin lukunäytteen. Kaikki on mahdollista ja myös se, että Bernhard Schlink on tehnyt äärettömän lahjakkaan kirjan, jossa syyllisyyden ja hyvityksen teemat tanssivat tiukkaa paritanssia entisten terroristien kokoontuessa viikonlopun viettoon Christianen maatilalle. Kokoontumisen näkyvä syy on Christianen veljen Jörgin vapautuminen kahdenkymmenen vankilavuoden jälkeen, mutta kutsuttujen ystävien lisäksi joukkoon osuu kuin sattumalta nuori taidehistorioitsijaksi tekeytyvä ja muka vanhasta talosta kiinnostunut nuori mies, jolloin näemmekin jo paritanssin seremoniamestarin yllään hyvityksen vaateen viitta.
Ferninand:
Olet yhtä kykenemätön totuuteen ja suruun kuin natsit. Et ole hiukkaakaan parempi – et ollut silloin, kun murhasit ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet sinulle mitään, etkä silloin, kun jälkeenpäin et ymmärtänyt, mitä olit tehnyt. Te intoilitte vanhempienne sukupolvea, murhaajasukupolvea vastaan, mutta teistä tuli samanlaisia. Olet sen näköinen ja puhut kuin et katuisi mitään, mitä olet tehnyt. Ainoa mitä pahoittelet on se, että hanke meni myttyyn ja sinä jäit kiinni ja jouduit vankilaan. Sinua eivät säälitä toiset, sinä säälit vain itseäsi.
Schlink yllätti minut monin tavoin. Ensinnäkin, kun tein hänen aiemman kirjansa Lukija (Der Vorleser) pidin kirjaa hyvänä, mutta liian ennalta-arvattavana, jolloin julistinkin, että kirjasta tehty elokuva kerrankin päihittää itse kirjan. Toiseksi, miten varoittamatta Schlink heittikään minut omaan eiliseeni, joka on pelkkää Saksan kirjallisuutta ja etenkin terrorismin ja yhteiskuntakritiikin teemoissa Heinrich Böllille omistettuja vuosia, jolloin luin kaiken mahdollisen ryhmästä Baader Meinhof, Punainen armeijakunta eli RAF (Rote Armee Fraktion). Nyt olen Viikonlopussa, joka kertoo tämän ryhmän jäsenten viikonlopusta tiheästi, ihon alle menevästi ja yllättävästi. Kolmanneksi: Schlink on uusi Böll! Bernhard Schlink on kirjoittanut kirjan, jossa parittelevat ihmisluonteen monet alitajunnasta puskevat teemat käsitellen menneisyyden rankkoja erheitä, katumusta ja ei-katumusta, katkeruutta, sisaren suojeluhalua veljeensä, halua irrottautua menneestä, mutta kuitenkin osin pitää kiinni, sillä Marko ei halua vieläkään luovuttaa, vaan vaatii Jörgin jatkavan. Näin syntyy Christianen ja Markon välille taistelu jo hävinneen miehen, Jörgin, sielusta. Ja miten Schlink kirjoittaakaan: Ei yhtään turhaa sanaa, ei virkettä. Jokainen kappale on välttämätön viikonlopun vietolle ja Schlink säveltää viikonloppusinfoniansa, jonne kuuluvat myös mustarastaat ja rakkaus. Kirja on älyllisen harmonian huippu!
Ja kaiken aikaa mukana on Ilse, eläkkeelle jäämässä oleva opettaja, joka on vihdoinkin löytämässä omimman itsensä. Hän on päättänyt, että kirjoittaminen on hänen loppuelämänsä. Ilse kirjoittaa tarinaa Janista, terroristista, jonka tarina lomittuu Schlinkin viikonlopun viettäjien päiviin pääkertomusta tukien ja avartaen:
Yhtäkkiä tulee pelko. Yhtäkkiä se, minkä on tarkoitus vain näyttää kuolemalta, tuntuu todelliselta kuolemalta. Hänen elämänsä päättyy, ja sen jälkeen tulee jotakin, mikä ei enää ole hänen elämäänsä vaan jonkun toisen. Jos se tulee – Jan ei enää tiedä, ettei kuole. Kuoleman kanssa ei leikitä. Se ei anna pilailla kanssaan. Se…
Erittäin kiinnostavaa, että Bernhard Schlink on tarttunut saksalaiseen terrorismiin 70-luvulta 90-luvulla. Ja jo oli aikakin, sillä tätä minä olen odottanut. Voin sanoa, että Viikonloppu ylitti kaikki odotukseni ja huomatkaa myös, että tapani on panna runsaasti painoa tyylille, mutta ei sisällön kustannuksella. Sanokaa minkä muun kirjan sanoja voi juoda kuullen samalla musiikkia menneisyyden ja nykyhetken syleillessä toisiaan sekä katkerana että armahtavana ja jossain syttyy uusi rakkaus!
He olivat onnellisia, koska haistoivat ja maistoivat ja tunsivat toisensa niin mielellään. He makasivat Margareten sängyssä ja nauttivat siitä, että heidän ruumiinsa pitivät toisistaan, että ne eivät tehneet sitä sydämestä irrallaan mutta että se oli erillistä pitämistä, erillinen aarre. He eivät kuulleet sateen ääntä vain avoimesta ikkunasta vaan myös katolta yläpuoleltaan. He nukahtivat sateesta tehdyssä talossa.
****
Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Suketus, Liisa ja Jaana
En halunnut elää näin,
en halunnut sinu naivan minua.
Et edes kosinut, et kihlannut, ei kuulutuksia,
otit vain minut,
veit poikuuteni,
tahrasit minut kaikkien silmissä.
Kunnes kuolema...
Haluaisin, että kaikki olisi kuin ennen,
ennen kuin sinä sydämetön tulit,
raiskasit,
kehoni, ruumini, kaikki.
Haluaisin vielä kerran,
nähdä itsestäni edes varjon seinälläni.
- Pentti Koskinen -
Elämän virrassa (Keski-Suomen Kynäri ry 2007)
kuva Helene Schjerfbeck (Otava)
Nälkäisenä, hyvin nälkäisenä tartuin Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan kirjaan Nikolai II – Suomen suuriruhtinas (Atena 2010). Mitä uutta he tarjoavat minulle Nikolaista, tuosta vaikenevasta hallitsijasta, joka oli syntynyt Jobin päivänä 6.5.1868? Ja voiko kukaan enää lisätä mitään valoa siihen pimeyteen, joka putosi heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918 Jekaterinburgissa?
”Yritäpä pitää vettä kämmenelläsi – se valuu heti sormiesi välistä.”
Siinä se on sanottu. Tosin tosi. Nikolaista ei kukaan ota lopullisesti selvää ja se olkoon hänen rangaistuksensa maailmalle hänen perheensä verisestä surmayöstä. Kuitenkin, kuitenkin…Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja antaa minulle uuden näkökulman Nikolaihin ja hänen perheeseensä: suomalaisen näkökulman. Samalla kun luin tätä täydellisesti toteutettua tietoteosta Nikolaista, kumitin sielustani kipeää kuvaa Jekaterinburgin teloitusryhmän päälliköstä Jakov Jurovskista. Hän väistyköön ja sijansa saakoon Suomen suuriruhtinas Nikolai II, hänen puolisonsa keisarinna Alix, valkeat ruhtinattaret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia sekä tietenkin kruununperijä Aleksei.
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja tuo nimenomaan esiin Nikolain luonnetta eli millainen oli pohjimmiltaan Nikolai Aleksandrovitš Romanov. Oliko hän Nikolai Verinen vai heikkotahtoinen pikkumies, joka mukautui aina voimakkaampien tahtoon? Vai oliko hän vain mies, joka onnettomien sattumusten kautta oli syntynyt perimään aseman, jonka hän olisi koska vain riemuiten vaihtanut rakastavan perheenisän rooliin olipa ammatti mikä tahansa, vaikka se kaikkien vähäpätöisinkin?
Ja lohdutus on hänen rinnallansa, Ihana ”päivänpaiste” loistossaan. (J.H.Erkko)
Sielumme ja sydämemme ovat aina yhdessä. (Alix kirjeessään Nikolaille)
Sanomattakin lienee selvä, että Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär, joka oli äitinsä Alicen kuoltua lähetetty kuusivuotiaana Hessenin hovista kasvatettavaksi mahtavan isoäitinsä luo Englantiin, ei voinut olla lempeä sivustaseuraaja, vaan nainen täynnä tahtoa, mutta myös suurta ristiriitaisuutta. Jo hänen lempinimensä ovat riitasointuiset: Hessenin hovissa hän oli Spitzbube, joka tarkoittaa lähinnä riitapukaria ja Englannin hovissa hänestä käytettiin nimitystä Sunny, aurinkoinen. Nämä molemmat puolet tulevat kirjassa esille, mutta jotenkin aina Alixin etäisyys, kylmyys ja jääpatsasmaisuus, jotka hovissa pantiin tarkoin merkille, tuntuvat leimaavan häntä eniten. Ja olihan hovilla, mihin verrata eli Nikolain äiti Dagmar, leskikeisarinna, joka oli täysin Alixin vastakohta, mutta myös hyvin vahva nainen. Siis tässä Nikolain elämän henkilökohtainen dilemma, kaksi naista, joita hän molempia rakasti, mutta jotka molemmat halusivat tahtonsa tulevan toteen hänen kauttansa ja avulla. Toinen suuri taakka oli rakas, mutta arvaamaton ja hallitsematon, suuri Venäjän maa, jota hallitsemaan hänestä ei ollut.
Tiedätte jo, että rakastan lukea tutkijoiden tekstiä ja tämä teos on sitä parhaimmillaan, mutta myös niin selkeä ja valottaa niin paljon Nikolain aikaa Suomen kannalta, että veisin tämän kirjan oppiohjelmaan yläasteen historiaan. Minullekin, joka jo lukiossa luin Grimbergin Kansojen historian kokonaisuudessaan, tuli eteen Nikolain hallintokaudelta esiin aivan uusia asioita ja nimiä Suomen suuriruhtinaskunnasta. Olen suorastaan haljeta ylpeydestä, miten rohkeita ja yksimielisiä suomalaiset olivat vastarinnassaan, jota tietenkin tahditti Sibeliuksen Finlandia, mutta sekin soi kiellettynä ja nimi toiseksi muutettuna! Ja kaiken timanttina oli luonnollisesti Suomen naisten uhkaus yleislakosta 1906 ellei maahan saada yleistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Ja se meni läpi! Nikolai pelasi kautta linjan ’korttinsa’ huonosti Suomen suuntaan, toisin kuin oma isänsä, mutta vihdoin ja nopeasti hän yhdellä kynän raapaisulla antoi Suomella Euroopan demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Tämäkään ei voinut pelastaa Nikolaita eikä hänen perhettään, sillä:
Verinen nykyisyys, hämärä tulevaisuus, hedelmätön menneisyys, siinä Venäjän osa. (sanomalehti Novoje Vremja)
…vallankumouksen juna oli jo lähtenyt liikkeelle.
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan teoksessa löytyy niin paljon suositeltavaa että uskon tämän kirjan nousevan joululahjalistojen toivekirjaksi! Ensinnäkin jo kirjan kansi on kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Sanoisin, että siinä on se, mikä oli Nikolai II:ssa ja Alixissa koskettavinta ja syy, miksi heidän kohtalonsa ei jätä rauhaan: Kaunis, rakastava perhe. Kirjan kuvatarjonta on uskomattoman runsasta, ennen näkemätöntä ja tasokasta. Join kuvia kuin janoon kuolemassa…Myös asemointi ja taitto ovat huippua, sillä kerrontaa elähdyttävät runsaat sitaatit niin lehdistä kuin aikalaisten kertomuksista ja luvut on hurmaavasti aloitettu isolla, vaikuttavalla kuvalla, kiinnostavalla otsikolla kuten Nuori Nikolai, Kaiken voittava rakkaus, Bobrikov rikkoo pojan ja äidin välit, Spalan painajainen, Jobin päivänä syntynyt etc. Sisällöstä jo mainitsinkin runsaan näkökulman Suomeen, mutta sitten tuleekin luku Mannerheim ei hylkää Keisariaan!
Hän säilytti hallitsijan kuvaa aina kunniapaikalla. (kirjailija Leonid Vlasov Mannerheimista)
Kirja toi minulle vihdoinkin vastauksen siihen, oliko Mannerheim läsnä Tsarskoje Selossa maaliskuussa 1917, kun Alix suoritti yöllisen joukkojen katselmuksen tyttärensä Marian kera. Soihtujen palaessa tuo paljon parjattu ja paljon rakastettu nainen, Maria Stuartin verta, vallasta syösty, mutta kuitenkin vieläkin soturi, asteli yöpakkaseen ylväänä turkki harteillaan tarkastamaan rivistöä…
Historioitsija Vlasovin mukaan Mannerheim tapasi hallitsijansa viimeisen kerran Mogiljovin kaupungissa vähän ennen kuin tämä luopui vallasta. Mannerheim tunsi keisarinsa tahdikkaana, tasaisena ja kohteliaana ihmisenä ja minä uskon, että loppuun asti Mannerheimissa oli ripaus sitä nuorta chevalier-kaartilaista, joka oli saanut upseerinpaperinsa suoraan keisarinna Maria Fjodorovnalta eli Nikolain äidiltä Dagmarilta.
Siis yritän lopettaa tätä kirjoitusta, mutta ah!, kyyneleitä…
Luotan suuresti Mannerheimin arvostelukykyyn, rakastan tätä kirjaa niin, että…historia on aina vaatinut uhrinsa...kyyneleitä…
Päivi ja Jorma Tuomi-Nikulan kirja on kuin koru, tsaarin hovin kaunein ja arvokkain koru, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sen säröt heijastavat tuskaa, verta ja väärinymmärryksiä, mutta lumous on mennyttä maailmaa, rakkautta, läheisyyttä ja kyyneliä.
*****
Päivi&Jorma Tuomi-Nikulan haastattelu kirjasta
Ja kaiken kadotetun uudelleen palauttaa rakkaus yhteen.
Nikolai II:n ”henkisestä testamentista”
*****
Romanov -kirjat Leena Lumissa
Tässä eräitä keittokirjoja, joita olen tehnyt. Kirja löytyy hakukoneella, kun kirjoittaa kenttään kirjan nimen. Erittäin ajankohtainen on nyt tämä:
Vinkki: Tämä kirja on unelmalahja sienihullulle ystävälle!
Siis olen aivan hulluna kaaliin ja tämä sekoitus syntyi siitä, kun piti sulattaa pakastin ja sinne oli jäänyt kukka-ja parsakaalipakasteita. Kerron joskus, mihin helppoon, nopeaan, hyvään ja jopa terveelliseen aina tarvitsen näitä pakasteita. No, minä kumosin nämä uunivuokaan, halkaisin mukaan luomukirsikkatomaatteja, murustelin joukkoon sinihomejuustoa ja tein kermasta, paprikajauheesta ja mustapippurista seoksen, jonka kaadoin ainesten päälle. Sitten vain uuniin 200 asteeseen ilman kantta noin 30 minuuttia ja ruoka, joka syntyi melkein tyhjästä, maistui ihan passelilta tuoreen patongin kera. Ja pakastin saatiin tyhjäksi!
Tätä ruokaa voi jokainen varioida loputtomasti omien makumieltymystensä mukaan.
Minua itseäni tässä hämmästyttää se, etten änkenyt tähänkin sipulia, en kelta- enkä valkosipulia...,mutta ei tähän, muuten kyllä sipulia aina ja runsaasti, kiitos!
Siis kun näin tämän kuvan, vilpitön aikeeni oli tarjoilla teille myös tämä resepti, mutta tehän tiedätte, etten leivo muuta kuin tiikerikakkuja ja Paraisten joulupipareita...,joten minulta meni taju jo ohjetta lukiessa. Siis etsikää käsiinne Glorian Ruoka & Viini 6/2010 ja Outi Väisäsen juttu Kantanjaiset rinteet ja tryffelihuippu, niin tajuatte, miksi joudutte nyt vain ihailemaan tätä kuvaa;-) Me nyt siis vain kuvittelemme miten ihana jälkiruoka on todella erinomainen kahvi ja nämä kastanjaleivokset - kun joku on ne ensin valmistanut...
kuva Arto Vuohelainen
PS. En siis koskaan kirjoita mitään, mitä en itse ymmärrä.
Nyt on juuri sopiva aika herkulliselle gulassille, sillä lumoavat syyssateet ovat alkaneet ja metsä aivan pursuaa sieniä. Siis: Tässä herkkusienet voi korvata vaikka kantarelleilla. Tiedän, että tuntuu kalliilta ostaa sisäpaistia tai –fileetä, mutta minä ostan sen aina tarjouksesta ja laitan pakastimeen odottamaan valmistusta. Ja huomatkaa, että lihan voi pyytää suikaloituna. Toki taitavat kokit suikaloivat itse. Tämän ruoan yksi etu on myös se, että se on ns. pitkä ruoka: Kun perjantaina tekee, on viikonloppuna runsaasti aikaa muuhun.
1 kg naudan sisäpaistia tai –fileetä suikaloituna (tai hirveä)
3-5 rkl vehnäjauhoa
juoksevaa Oivariinia (se on sydänystävällistä!)
1-2 sipulia hakkeluksena
3-5 valkosipulinkynttä pieninä paloina
2 punaista paprikaa pieninä paloina
1-2 dl hillosipuleita
1 prk kokonaisia herkkusieniä (200/115 g) tai muita sieniä, esim. kantarelleja
1 prk tomaattimurskaa valkosipulilla
noin 4-5 dl punaviiniä
2-3 dl kiehuvaa vettä
2 lihaliemikuutiota
runsaasti Herbes de Provence yrttimaustetta
1-2 rkl kantarellifondia
Kääntele lihat jauhoissa ja ruskista kevyesti kahdessa erässä kuumalla pannulla nopeasti. Ellei pannu ole riittävän kuuma, lihasta ei tule 'suussa sulavan' mureaa. Jauhot jotka jäävät lihojen kääntelystä, kannattaa paistovaiheessa lisätä pannulle ja imeyttää mukaan: tulee herkullisempaa ja mukavamman näköinen rakenne. Siirrä ruskistuneet lihapalat uunivuokaan., jonne myös liha/kasvisliemikuutiot ja päälle kuuma vesi. Juuri tämä järjestys, että suurukset pysyvät hyvinä. Ruskista sipuli-, valkosipuli- ja paprikahakkelus. Sekoita ne lihapalojen joukkoon. Pyöräytä pannulla myös valutetut hillosipulit ja herkkusienet, kunnes ne saavat hieman kevyttä paistopintaa. Kaada pataan. Lisää mukaan tomaattimurska, punaviini sekä Provencen yrttimaustetta. Lisää lopuksi fondi. Paista 125 asteessa noin 3 tuntia tai 100 asteessa 4 tuntia tai 150 asteessa 3 tuntia. Hämmennä muutaman kerran ja tarkista nesteen riittävyys. Lisää tarvittaessa punaviiniä tai kiehautettua vettä.
Tarjoile perunamuhennoksen tai keitetyn riisin (Arborio) ja patongin kanssa. Valitse tuhti lihaviini. Sytytä kynttilät!
Guten Appetit!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tämä ohje on Glorian Ruoka & Viini -lehdestä 6/2010, jossa esitellään ranskalaisen keittiön viettelyksiä. Tämä pataruoka löytyy Sanna Kekäläisen jutusta Sipuli itkee ilon kyyneleitä ja kuva on Reetta Pasasen, juomasuositus Terhi Oksanen-Alénin. Ja näin Ranskasta: Burgundissa pataan pannaan paistia ja hillosipuleita. Alsacessa käytetään useita erilaisia lihalaatuja, Provencessa lihapata rikastetaan värikkäillä kasviksilla ja valkosipulilla. Meidän patamme on ranskalaisten lihapatojen herkullinen liitto. Pari tuntia punaviinissä hautuneen ruoan täyteläisen maun salaisuus on kokonainen pullollinen punaviiniä ja erilaisten sipuleiden saumaton yhteistyö.
3-5 salotti- kelta- ja/tai punasipulia
4 valkosipulinkynttä
1 kg (pihvikarjan) paistia kuutioina (esim. Charolais)
1pkt (170 g) pekonia
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
3 rkl vehnäjauhoa
1 plo (75 cl) punaviiniä
2 laakerinlehteä
mutama timjaminoksa
2 dl puhdistettuja sieniä, esim. ruskeita herkkusieniä
1 munakoiso
1 tl suolaa
2 tl mustapippuria myllystä
1 dl tuoretta lehtipersiljaa hienonnettuna
Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kuori ja puolita sipulit ja valkosipulit. Kuutioi paisti ja pekoni. Sulata voi ja puolet öljystä (2 rkl) uunipadassa. Paista lihapaloihin kaunis väri padassa liedellä. Nosta lihat hetkeksi pois padasta. Paista pekoneihin ja sipuleihin kaunis väri padassa. Nosta ne lihapalojen joukkoon. Ruskista jauhot padassa. Sekoita viini jauhoihin pienissä erissä, koko ajan sekoittaen, kunnes kastike on tasaista.
Laita liha-pekoni-sipuliseos takaisin pataan. Lisää laakerinlehdet ja timjami joukkoon. Peitä pata kannella tai foliolla. Kypsennä uunissa noin 1 tunti.
Viipaloi sienet. Kuutioi munakoiso. Kuullota sieniä ja munakoisoa lopussa öljyssä (2 rkl), kunnes sienistä irtoava neste on haihtunut ja munakoiso on saanut väriä. Nosta ne pataan muiden ainesten joukkoon ja jatka kypsentämistä toinen tunti.
Mausta pata suolalla, pippurilla ja hienonnetulla lehtipersljalla. Voit ripotella pinnalle myös hienonnettua kevätsipulia tai hienonnettua purjon vihreää osaa. Tarjoa pata ranskalaisen maalaisleivän kanssa.
Ruokaviiniksi sopii Chapoutier Rasteau, joka on runsas, tumman kirsikkainen ja jopa suklainen punaviini. Sen moniulotteisuus sopii pitkään kypsytetyn, sipliella, sienillä ja munakoisolla rikastetun pataruoan kanssa. Viinissä oleva marjaisus piristää viinin tunnelmaa ja samalla kokonaisuutta.
Maukas punaviini Chateau Labarde, on myös oiva valinta pataruoalle. keskitäyteläinen ja ryhdikäs sekä hieman pipurinen ja mausteinen viini muodostaa padan kanssa rodukkaan kokonaisuuden.
Ja nyt eikun nauttimaan - ranskaksi♥
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tänään viihdymme keittiössä, mutta ensin tahtoo saada mun Robert Paulig Chocolate Coffeen ja Hesarin...Tulossa vähän ranskalaista ja sitten kantarelleista ja...
Jatkamme Romanovien kanssa, mutta huomenna onkin jo perjantai, joten vähän ruokavinkkejä. Sitten onkin jo taas lumoava syyskuun viikonloppu ja muuta kivaa. Kuvat ovat tsaarien loistoa, mutta kuvaajana ollut serkkuni ei muistanut enää, mikä monista upeista palatseista on kyseessä. Nautitaan silti menneen maailman tunnelmista ja annetaan heidän, Nikolai II:n perheineen taas kokoontua lapsineen tämän pöydän ääreen...
...kunnes koittaa maanantai ja palaamme todellisuuteen kera huumaavan Romanov-kirjan!
Sain olla yhteydessä gynekologi Maija Kajaniin, jossa yhteydessä hän toivoi lisättävän tämän:
Mielestäni myös niiden, jotka päättävät olla käyttämättä hormonihoitoa, olisi hyvä lukea kirjani. Uskon nimittäin, että moni ei huomaa, mitkä kaikki elämän krempat voivat johtua estrogeenin vähyydestä. Moni nainen myös kuvitttelee, että "voittaa jotain" estrogeenista pidättäytymällä. Kun kuitenkin estrogeenin vähyydestä seuraa myös enemmän terveydellistä haittaa kuin estrogeenihoidosta, on monen kohdalla kärsimys turhaa eikä perusteltua.
Kirjan esittelyn löydät tästä ja keskustelun täältä
Mikäli Ervard Radzinskin kirja Nikolai II:n elämästä herätti uteliaisuutta keisarinnan hovineitiä Anna Virubovaa (Anjaa) kohtaan, voi jatkoksi lukea hänen omat muistelmansa Anna Virubova – keisarinnan hovineiti (Otava 1993, toimittanut Irmeli Viherjuuri).
Suomessa viimeiset vuosikymmenensä elänyt Anna Taneieff Virubova oli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hovineiti, hänen ystävänsä ja uskottunsa kahdentoista vuoden ajan. Kirjassaan Virubova kertoo hovin arjesta ja juhlista Pietarin upeissa palatseissa, matkoista Eurooppaan, kesänvietosta keisariperheen rakastamassa Suomen saaristossa ja luonnonihanalla Krimillä.
Virubovan kirjassa on paljon täydentäviä ja läheisiä yksityiskohtia tsaariperheen elämästä, täydentäviä nimenomaan Radzinskin kirjaan verrattuna. Lapsista kerrotaan paljon enemmän ja luonnollisesti Annasta itsestään. Myös ilmiselvä jumalointi etenkin tsaaria, mutta myös keisarinnaa kohtaan, tuodaan esille. Luettuaan molemmat kirjat, saa Annasta hyvin ristiriitaisen kuvan. Tuntuu kuin Radzinski hieman kärjistäisi Annan roolia etenkin Rasputinin suojelijana, mutta Anna itse saattaa puolestaan vähätellä osallisuuttaan Rasputinin saamaan valtaan hovissa tai on unohtanut tai ei asiaa koskaan täysin ymmärtänyt. Anna on kuitenkin saanut olla todellisella näköalapaikalla ja tapahtumien keskuksessa, kun puhutaan Venäjän vallankumouksesta ja viimeisen tsaariperheen elämästä. Ja hän oli loppuun asti uskollinen perheelle ja suorastaan henkensä uhalla.
Yhdessä kohden kirja on ylittämätön: Tuskin mistään löytyy viimeisestä tsaarista perheineen niin uskomattoman hyviä ja niin runsasta kuvamateriaalia kuin on Anna Virubovan kirjassa. Anna oli innokas kuvaaja, jonka kuvissa näkyy ns. kamerasilmä. Hyvä esimerkki on Annan Jaltan vuorella ottama kuva, jossa Aleksandra Fjodorovna kuvaa alla lepäävää kaupunkia. Kuvien tekninen laatu on hämmästyttävä ottaen huomioon ajankohdan, vuosisadan alun. Annan ilmiselvä taiteellisuus antaa myös kuville aivan oman sädekehänsä. On myös kiehtovaa nähdä tsaarillinen seurue ihan tavallisissa touhuissa: uimassa, tanssimassa laivan kannella, aamiaisella, pikkuruhtinattaret paljasjaloin ja polvet ruvella kesällä, soutelemassa, piknikillä rantahiekalla, keisarinna mystisen kauniina salongin nurkkauksen valonkajossa, perintöruhtinas lapsen kiharoissaan hymysuin, tsaari lapsineen rakentamassa lumilinnaa tai kaunis nuori nainen Tatjana Nikolajevna kotinsa parvekkeella Tsarskoje Selossa.
Juuri Virubovan kirjan kertomukset tsaariperheen lapsista ja kirjan uskomattomat lähes 200 valokuvaa, joista suurin osa on Virubovan itsensä ottamia saa kysymään yhä uudestaan: Miksi Jekaterinburg 17. päivä heinäkuuta 1918? Miksi?
Kaunis keisarinna pienen salonkinsa nurkkauksessa, joka oli suosittu valokuvien ottopaikka todennäköisesti edullisten valo-olosuhteidensa ansiosta.
Kaksi hyvin onnellista nuorta, Nicky ja Alix, rakastuneet, jotka olivat sattumalta liittyneet yhteen avioliiton sitein, maailman kuudenneksen valtiaat. Toukokuun 14. päivä vuonna 1896. Ikivanhassa Uspenskin katedraalissa olivat käynnissä pyhät kruunajaismenot. Kynttilät paloivat...kerubilaulua ilman säestystä...Nikolai riisui kruunun päästään koskettaakseen keisarikunnan kruunulla Alixin päätä. Sitten hän pani sen takaisin päähänsä. Alixin kultaisilla hiuksilla sädehti jo pieni timanttikruunu.
Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 2000, suomennos Kari Klemelä) putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastatteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!
Voin todellakin puhua loitsimisesta, sillä jo Radzinskin aloitus on dramaattinen, kuin suoraan näyttämöltä, jossa yhdeksääkymmentä käyvä Vera Leonidovna Jureneva, vuosisadan alun teatterimaailman tähti kertoo iltaisin tarinaa menneestä maailmasta, jota hänellä oli tapana nimittää Atlantikseksi. Hän kertoo niin elävästi, että Edward ei saa rauhaa ennen kuin saa käsiinsä Romanovien kokoelmat, jotka sisälsivät valtavia sahviaani- ja nahkakantisia albumeja sekä Nikolain päiväkirjan, jota hän kirjoitti yhtäjaksoisesti kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuo vaitelias mies, Nikolai II, joka varmasti olisi mieluiten ollut vaikka metsätyömies kuin Venäjän valtakunnan hallitsija, kunhan hän vain olisi saanut olla yhdessä perheensä kanssa ja etenkin rakkaan Alixinsa kanssa. Unohdinko mainita, että Radzinskin johdannon nimi on: Veren arkistosta.
Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän, Rasputinin, tuomiseksi hoviin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä, kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi Englannin hovin ajoilta oli Sunny).
Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."
Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov -sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov -sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.
Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainitsin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?
Enemmän on kysymyksiä kuin löytyy vastauksia, sillä liian paljon verta, sadetta, mutaa, ristiriitaisia kertomuksia, Venäjän asumatonta laajuutta, ajan juoksua…,mutta siltikin, kirja antaa joitakin vastauksia myös sekä murhayöhön, että sen jälkeisiin tapahtumiin ja myöhempiin tutkimuksiin. Verellä on kuitenkin kirjoitettu, että paljon kärsineen Jobin tie oli Nikolai II:n tie. Sisäänpäinkääntynyt nuori Nikolai kirjoittaa äidiltään saamansa ensimmäisen päiväkirjansa sisäkanteen laulun, joka kertoo kuolemasta…mistäpä muusta.
"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."
Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.
Tsaariperheen viimeisellä matkalla uskollisesti mukana olleen tohtori Botkinin paperien joukosta löytyy runo, joka on kirjoitettu tyylikkäällä käsialalla, ilmeisesti keisarinnan:
Peilien kuiske
Keskellä haikeuden hiljaisen
Talvipalatsin peileissä
heijastuu ajeltujen kasvojen
julkea katse, röyhkeä.
Välinpitämättömyys kasvoillaan
joka salissa, nurkassa
ihastellen kai omaa suuruuttaan
on joku puvuntakissa.
Häikäisylle tuolle antautuen
sankari tuntuu luulevan
heti nöyrään palvontaan kaikkien
hänen edessään kaatuvan
sekä mahtiin ja maineeseen teiden
oitis edessään aukeevan.
Hädin tuskin voi kuulla peilien
vastaukseksi kuiskaavan:
”Mitä tyhjistä puheista noista,
sinä röyhkeä tulija,
menneiden vuosisatojen loisto
se palatsia puolustaa.
Katoamaton on ja maineikas
tsaarien varjojen voima.
Karkottaa tuskin voi hetken vieras
vuossataisia vieraita.
Heitä vielä kun pystyt, unohda
haaveet kruunusta tsaarien,
aivan kohta jo koittaa uhkaava
aamunsarastus keltainen.”
Niin, te menneisyyden todistajat:
pimeys tuskin lankesi,
kun jo tulevan totuuden sanat
peilit keskenään kuiskasi.
Tobolskissa 1917
*****
Romanov-kirjat Leena Lumissa
Kuin verkossa kalat,
kun kuumoitti koi,
pihan härmässä hohti
sinun askeltes alat:
rivi kynnystä kohti
- hämy illan sun toi -
jono toinen jo, voi,
pois portille johti!
Vidin valkoinen huntu
- tyly päivä sen heitti -
yli maan leviää,
jalanjälkesi peitti.
Mut huultesi tuntu
kuin suvinen sää,
kuin kasteinen seitti,
yhä huuliini jää.
Nämä hellyyden päivät
ja yöt, tämä syys
lumen alle ei vajoo.
Kukat maan vilu hyys,
kukat sielun ne jäivät,
ei kuihdu, ei hajoo -
sinun hymyilyys
ei menneisyys,
ei kuolema kajoo.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
kuva Johanna
Leo on hieno koira, ylen tyylikäs. Hän tietää, että oikeat koiruudet osaavat paitsi uida, myös löytää ihastuttavia hajukasoja, joissa voivat leikkiä primitiivistä alkukoiraa. Onneksi hoviväki eli mamma on niin boheemi taiteilija, että vain nauraa, kun kotiin mennessä autossa tuoksahtaa muultakin kuin märältä koiralta...Mammalla on myös nimi ja hän on Johanna.
Johannalla on kiinnostava blogi täällä.
Minä käyn Johannan blogissa, koska tarvitsen lepoa kirjoista (voiko olla totta;-), pidän koirista ja kaikista eläimistä, pidän siitä, miten Johanna kirjoittaa kuin puhuisi juuri sinulle nyt juuri siinä ja olen hyvin kiinnostunut hänen valokuvausharrastuksestaan. Johanna voisi ammattinsa puolesta pitää muotiblogia, mutta hän ei onneksi työskentele vapaalla. Mitä kaikkea Johannalle kuuluu, voit käydä itse kurkkaamassa.
Näin unta, että Johannaa ja minua yhdistävät paitsi eläimet, myös eräs unelmainen nainen...
Amma on muuttanut ja hänellä on arvonta! Löydät Amman kirjablogin nyt täältä.
kuva Runotalo
Oi teitä, jos olette yhtään kuin minä, joka hullaannun jo keväisestä omenankukkien tuoksusta, humallun niiden terälehtilumesta ja istun syysillat puutarhassa juomassa kypsyvien omenoiden tuoksua…Voi, teitä, jos teette mainiona omenasyksynä joka toinen päivä omenahilloa ja kotinne tuoksuu omenilta ja kanelilta ja vaniljasokerilta, te olette täysin mennyttä lukijaa, kun saatte käsiinne Katharina Hagenan Omenansiementen maun (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Oli suuri ilo minulle saada tämä kirja juuri nyt ja lukea se keskellä omenasoseen tuoksua, suussani keltakanelin suloinen maku…
Katharina Hagena on löytänyt kynäänsä kultaisen lumouksen, sillä kirjoittaa tällainen perhetarina, jossa eräs perheestä perii isoäitinsä talon ja alkaa sitten löytää suvun salattuja asioita, voi helposti lipsahtaa tavanomaiseksi sukutarinaksi, josta puuttuu kirpakkuus, mutta kynässä oli lumous ja musteessa maistuivat omenat. Niinpä maistoin tekstiä ja uskoin tunnistavani Boskopian ja Cox Orangen maut. Hiukan oli mukana myös valkeaa kuulasta…
Iris perii siis isoäitinsä Berthan talon, mutta sitä ennen hoitokodissa asuvalta vanhukselta on viimeisen kerran hälvennyt dementian sumu ympäriltä ja hän kohdistaa katseensa kirkkaasti ja lausuu selkeästi: ”Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja.” Tämän lauseen, näiden omenoiden ympärille kiertyy tarina, joka saa, kiitos omenoiden ja oudosti käyttäytyvän omenapuun, ympärilleen suloisen mystiikan hunnun, ja sieltä ei alta voi pois tulla, sillä tarina imee mukaansa ja Hagena laittaa lukijan kaipaamaan rakastelua kukkivan omenapuun alla tai naku-uintia pienellä järvellä, mutta ehdottomasti niin, että Max on tulossa myös juuri silloin uimaan…
En pidä ällöttävän makeasta omenassa, en siis myöskään kirjassa, joten Hagenan kirja on minulle kuin tehty. Mikään ei ontunut! Tarinan henkilöt kirkastuvat nopeasti lukijalle, joten hän voi antaa omenanautinnon viedä. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha ja kaksi miestä, mutta kun Anna rakasti Boskopia, hän myös rakasti miestä, joka rakastikin Berthaa ja koska Bertha rakasti Cox Orangea, häntä rakasti mies, joka…Ja silloin olivat omenapuut kukassa:
Mitä kylässä kuitenkin kerrottiin, ja minkä myös Rosmarie, Mira ja minä usein saimme kuulla, oli tarina Deelwatereiden hedelmäpuutarhassa kasvavasta vanhasta omenapuusta, joka eräänä lämpimänä kesäyönä oli alkanut kukkia ja joka seuraavana aamuna oli peittynyt valkeuteen kuin talvipakkasilla. Näillä ihmeellisillä kukilla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimaa, vaan ne putosivat jo samana iltapäivänä hiljaa ja suurina hiutaleina maahan. Koko tilan väki seisoi kunnioittavana, epäluuloisena, ilahtuneena tai ainoastaan ihmetellen puun ympärillä.
Jotain oli tapahtunut ja se maistui Boskopilta ja karvasmantelilta ja Anna kuoli keuhkokuumeeseen neljä viikkoa omenapuun kukkimisen jälkeen! Elämä kuitenkin jatkuu ja Bertha avioituu Hinnerkin kanssa saaden hänen kanssaan kolme omenapuissa kiipeilevää tyttöä Harrietin, Ingan ja Christan, joiden kohtaloa vanha talo seuraa hiljaisena, mutta vankkana. Tyttöjen tarinat ovat kiinnostavat, mutta eniten minua kiehtoi Harrietin ja Fridrichin rakastuminen, joka tapahtui silloin, kun oli kukkia, seksiä, rauhaa, Intian-puuvillaisia paitoja ja leveälahkeisia housuja…Kaikki katosi, mutta Rosmarie tuli…
Iris on siis jo kolmatta polvea sukua ja Christan tytär. Saadessaan vanhan talon hän saa myös sen laajan puutarhan, talon kätkemät suvun salaisuudet, isoisä Hinnerkin sodanaikaisen menneisyyden, asianajaja Maxin ja omat nuoruusmuistonsa kesiltä isoäidin luona, jolloin olivat Iris, Mira ja Rosmarie, joiden perässä roikkui tyttöjä nuorempi poitsu, Miran pikkuveli… ja kaiken yllä leijuu kypsyvien omenoiden elvyttävä, eroottinen tuoksu…
Ihmettelen syvästi, miten kirjan kanteen on löydetty juuri oikea vihreä, miten Hagena kypsyttää lukijaa kuin omenaa aina tuoksuvasta valkeasta kukasta omenasoseeseen, joka tuoksuu kanelilta ja johon murskataan joukkoon muutama omenansiemen ja miten tämä kirja löysi minut nyt, kun valmistan omenasosetta niin, että kirjaa lukiessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kuin omenat sosemyllyssä, leningilleni onroiskahtanut keltakanelia ja hampaissani pureskelen omenansiementä vaistoten, että jopa hedelmäpuutarhassa voi vaania varjo…
Erinomaista Katharina♥ Kunpa olisin voinut tavata sinut juuri nyt omenoiden viikolla, mutta kun…: Ihania omenoita putoaa puutarhassa ja minua ei mikään pidättele nyt…,mutta tiedän, että juuri sinä ymmärrät, mitä tapahtuu, kun on kerran maistanut omenansiementen maun.
Katharina Hagena syntyi 20. päivä marraskuuta 1967 Karlsruhessa. Hän on päätoiminen kirjailija, joka on asuu nyt Hampurissa. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Lontoossa, Zürichissä, Dublinissa, Marburgissa ja Hampurissa.
Esikoisromaaninsa Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä) myötä Katharina Hagenasta tuli kerralla yksi Saksan tunnetuimmista ja myydyimmistä nykykirjailijoista.
Helmikuussa 2008 ilmestyneestä kirjasta on otettu parikymmentä painosta ja romaanin käännösoikeudet on ennätetty myydä jo kymmeneen maahan.
Olin jo melkein tapaamassa Katharinaa, mutta sitten…onneksi sain vaihtaa hänen kanssaan tervehdykset sähköpostitse ja silloinkin olin omenasoseroiskeissa... kerroin hänelle ja melkein kuulin hänen ymmärtävän naurunsa…
Alla kirjan saksalainen kansi.
