Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 2000, suomennos Kari Klemelä) putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastatteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!
Voin todellakin puhua loitsimisesta, sillä jo Radzinskin aloitus on dramaattinen, kuin suoraan näyttämöltä, jossa yhdeksääkymmentä käyvä Vera Leonidovna Jureneva, vuosisadan alun teatterimaailman tähti kertoo iltaisin tarinaa menneestä maailmasta, jota hänellä oli tapana nimittää Atlantikseksi. Hän kertoo niin elävästi, että Edward ei saa rauhaa ennen kuin saa käsiinsä Romanovien kokoelmat, jotka sisälsivät valtavia sahviaani- ja nahkakantisia albumeja sekä Nikolain päiväkirjan, jota hän kirjoitti yhtäjaksoisesti kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuo vaitelias mies, Nikolai II, joka varmasti olisi mieluiten ollut vaikka metsätyömies kuin Venäjän valtakunnan hallitsija, kunhan hän vain olisi saanut olla yhdessä perheensä kanssa ja etenkin rakkaan Alixinsa kanssa. Unohdinko mainita, että Radzinskin johdannon nimi on: Veren arkistosta.
Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän, Rasputinin, tuomiseksi hoviin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä, kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi Englannin hovin ajoilta oli Sunny).
Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."
Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov -sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov -sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.
Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainitsin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?
Enemmän on kysymyksiä kuin löytyy vastauksia, sillä liian paljon verta, sadetta, mutaa, ristiriitaisia kertomuksia, Venäjän asumatonta laajuutta, ajan juoksua…,mutta siltikin, kirja antaa joitakin vastauksia myös sekä murhayöhön, että sen jälkeisiin tapahtumiin ja myöhempiin tutkimuksiin. Verellä on kuitenkin kirjoitettu, että paljon kärsineen Jobin tie oli Nikolai II:n tie. Sisäänpäinkääntynyt nuori Nikolai kirjoittaa äidiltään saamansa ensimmäisen päiväkirjansa sisäkanteen laulun, joka kertoo kuolemasta…mistäpä muusta.
"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."
Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.
Tsaariperheen viimeisellä matkalla uskollisesti mukana olleen tohtori Botkinin paperien joukosta löytyy runo, joka on kirjoitettu tyylikkäällä käsialalla, ilmeisesti keisarinnan:
Peilien kuiske
Keskellä haikeuden hiljaisen
Talvipalatsin peileissä
heijastuu ajeltujen kasvojen
julkea katse, röyhkeä.
Välinpitämättömyys kasvoillaan
joka salissa, nurkassa
ihastellen kai omaa suuruuttaan
on joku puvuntakissa.
Häikäisylle tuolle antautuen
sankari tuntuu luulevan
heti nöyrään palvontaan kaikkien
hänen edessään kaatuvan
sekä mahtiin ja maineeseen teiden
oitis edessään aukeevan.
Hädin tuskin voi kuulla peilien
vastaukseksi kuiskaavan:
”Mitä tyhjistä puheista noista,
sinä röyhkeä tulija,
menneiden vuosisatojen loisto
se palatsia puolustaa.
Katoamaton on ja maineikas
tsaarien varjojen voima.
Karkottaa tuskin voi hetken vieras
vuossataisia vieraita.
Heitä vielä kun pystyt, unohda
haaveet kruunusta tsaarien,
aivan kohta jo koittaa uhkaava
aamunsarastus keltainen.”
Niin, te menneisyyden todistajat:
pimeys tuskin lankesi,
kun jo tulevan totuuden sanat
peilit keskenään kuiskasi.
Tobolskissa 1917
*****
Romanov-kirjat Leena Lumissa
Sanna, tässä kommenttisi, jonka sössin, kun puhuin samaan aikaan R:n kanssa puhelimessa:
VastaaPoistaLuin Anna Virubovan Keisarinna hovineidin ja, kiitos sinun Romanov -sivujen, löysin sitten luettavaksi tämän!
Virubovan kirjassa parasta on, kuvien lisäksi!, keisariperheen arjen ja yksityiselämän kuvaaminen. Radzinskin kirjassa sitten onkin paljon paljon laajemmin ja enemmän asiaa ja tietoa. Ja todellakin, tyystin eri kuva Anna Virubovasta ja tsaarittaresta...
Nyt sitten ajattelin lukea vielä tuon Skottin kirjan. Miksen Tuomi-Nikuloidenkin. Olen heiltä lukenut Keisarit kesälomalla Suomessa, ihana kirja! Voi olla, että ennen näitä haluan väliin lukea jotain tietokirjaa tuosta ajasta hieman toisesta näkökulmasta.
Kiinnitin Radzinskin kirjassa huomiota kieleen ja tyyliin. Minun on hieman vaikea kuvitella suomalaista mieskirjailijaa (ehkä naistakin..)kirjoittamassa tietokirjaa/elämäkertaa tällaisella tyylillä. (Olisi sitten vaikka kuinka taustaltaan näytelmäkirjailija!) Radzinski käyttää niin paljon huudahduksia, puhuu enteistä, toistuvista numeroista, Nikolain horoskooppimerkistä (uhrihärkä) jne. Hän listaa kyllä asiakirjoja joita on lukenut ja joihin ei pääse käsiksi jne. mutta samalla kirjoittaa aiheestaan sydämellä ja intohimolla (sana valittu ihan juuri sinun blogisi mukaisesti!), että se vetää mukanaan ja sitä antaa itsensä mielellään vietäväksi. Virkistävää lukea välillä tällaistakin.
Oletko muuten nähnyt (hieman aiheesta liipaten) Stephen Poliakoffin Kadonneen prinssin? Saattaisit pitää.
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Lost_Prince
(Ihanaa, että olet niin lumoutunut Anna Ahmatovasta!)
Sanna, Virubova oli kuin perhettä ja sai mahtavan näköalapaikan, paljon kuvia ja oli itsekin suuressa vaarassa.
PoistaPidän valtavasti Radzinskin tyylistä kirjoittaa: Hänhän onkin näytelmäkirjailija. Ja juutalainen. Mutta hän ei kaunistele Jekaterinburgin yötä, vaikka teloituksen pääpuuhamies oli myös juutalainen. Sen sijaan Radzinski on äärettömän rohkea mielipiteissään, ja lausuu myös, mitä Virubova voisi olla eli asioiden kaunistelija. Siis mitä tulee hänen omiin touhuihinsa koskien Rasputinia...
Keisarit kesälomalla Suomessa on minulta valitettavasti mennyt ohitse. Mikset lukisi kaikki samat kuin minä olen lukenut. Oen ihan hulluna myös Helen Rappaportin Jekaterinburgiin, eikös se ollut jopa viime vuonna parhaiden kirjojen kuumassa ryhmässäkin. Paljon pieniä yksityiskohtia perheen viimeisistä päivistä, asioita, joita ei tullut muissa kirjoissa esille ollenkaan.
See!, nyt sinäkin pääsit Radzinskin tyyliin;-) Minulle se sopii hyvin. Asioista, myös historiasta voidaan kirjoittaa kuivan tarkan lisäksi myös tunteella ja maalaten. Radzinskihan on kuitenkin venäläinen, muista se: Suuria tunteita, suurta draamaa ja sitähän se oli. Muistan aina, että Nikolai oli syntynyt Jobin päivänä ja härkä, minäkin olen härkä, onneksi en Jobin päivänä syntynyt...ihan. Koko hovi oli täynnä enteitä, Rasputinia, juonittelua ja Venäjällä myös näihin asioihin on uskottu. Kansa on uskonut. Minusta ne sopivat tähän hyvin.
Arvaa mitä: Radzinskin kirja on asetettu Lundiaani siten, että aamulla kun tähän toimisto/kirjastooni tulen, näen ihan ekaksi sen kannen! (Toinen kansi, jonka näen, on Anne Delbeen Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä. Kaunis, lajakas nainen, josta oli tulossa niin menestynyt, että miesten piti...Try it!).
En ole nähnyt, en ole kuullutkaan, mutta kiitos vinkistä. Et sinäkään ollut kai ennen kuullut Camille Claudelista...
Ah, Ahmatova olisi nyt kaikkeni, kaikkeni...Kunpa Valituista runoista otettaisiin uusintapainos. Seuraa, mikä kirja tulee olemaan Leena Lumi blogin tämän vuoden paras kotimainen...Huom. saat nyt ennakona salattua tietoa;-) Odotan vielä vähän ja sitten...matkaan. Listalla mm. Pietari ja Ahmatova -museo. Mietin, että mahtaisinko saada tulkiksi Pirjo Aaaltosen tai Päivi Tuomi-Nikulan...
Meillä on kyllä samoja kiinnostuksen kohteita: Ensin taide ja nyt Romanovit ja Ahmatova.
Niinhän se, jos nyt näin karkeasti yleistetään, että venäläisillä tunteet on suuria ja voimakkaita, ailahtelevia ja väliin liioiteltujakin. Suomalaiset on taas järkevämpiä ja tyynempiä, vaatimattomampia ja loogisempia... Kirja on ehdottomasti venäläinen, Venäjästä ja hyvä niin. On niin riemastuttavaa lukea tällaista, kun väliin niin tympääntyy suomalaiseen yliasiallisuuteen ja kielen ekonomisuuteen. (Oikeesti mua joskus suututtaa, että meillä on niin upea ja ilmaisuvoimainen kieli ja miten usein sitä käytetäänkään niin tylsästi ja kuivasti!)
VastaaPoistaMietin, onko tuo Helen Rappaportin kirja liiankin yksityiskohtainen ja karmiva mulle. Mutta miksen voisi kokeilla.
Olet ennenkin suositellut tuota Camille Claudelia, mutta olen tyystin unohtanut! (En muuten ollut siitä aiemmin kuuullut.) Oon huomenna menossa kirjastoon, nyt varmasti muistan.
Kunhan sä sinne Pietariin pääset, niin meillä yksi yhteinen innostuksen kohde lisää..:)
Sanna, viime Anna -lehdessä oli hyvä juttu, jossa yksi liike-elämän nainen halusi heittää järjen nurkkaan ja muutti koko elämänsä. Innostuin niin, että tilasin kirjan, jonka hän on kirjoittanut, per heti.
VastaaPoistaTavallaan se, mistä venäläisissä pidän, on tunteellisuus ja tietty elävyys. R. väittää minua aika-ajoin slaavittareksi, mutta sillä ei ole todenperää, kunhan kiusaa, kun olen toisinaan nopea, joskus ailahteleva, räiskyväkin, mutta kyllä löytyy sitä satakuntalaista järkeäkin, kun tarve siihen iskee.
Kaikki yliasiallisuus on minusta ikävystyttävää. Alkaa nukuttaa ja on tylsää;-)
Itse asiassa en osannut kokea sitä karmivana, vaikka tietysti vuodan tuota asiaa aina, täysin turhia uhreja. Mutta siinä saa hyvän kuvan millaista heillä oli ja miten he kuitenkin kuin tiesivät, mikä heitä odottaa...
Camille vie sinut mennessään. Toivottavasti siinä kirjaston kappaleessa ovat ne kuvat hänen töistään.
Sinne ehdottomasti ja pakko päästä myös Tsarskoje Seloon.
Jos viimeistä sotaa ei olisi ollut, olisin nyt viipurilainen. Viipuri oli mielettömän kansainvälinen kaupunki, jossa kaduilla kuuli suomea, venäjää, ranskaa, ruotsia, saksaa...