Opiskeluaikainen vuokraemäntäni ja ystävättäreni markiisitar de la Salmoniére on sukua vanhoille kuninkaille, joista ovat jääneet elämään nimi ja tavat – sekä koti, joka hänen tapauksessaan on linna.
Alinette, kuten tapaan häntä kutsua, löysi monien vanhapiikavuosiensa jälkeen uudelleen nuoruudenrakastettunsa, joka oli kreivi, kuinkas muuten. Heidän kutsuminaan sain viettää yhden elämäni unohtumattomimmista illoista.
Verna Kaunisto-Feodorovin teos Edustuskeittiö – Linnan juhlista kodin kutsuille (Gummerus 2010) vie meitä aateliskotien kirppuisista vuoteista kuninkaallisiin päivällisiin ja kaikkea muuta siltä väliltä. Saamme tutustua ranskalaisen keittiön saloihin, sillä Verna innostui kokkaamisesta opiskellessaan maassa muusikoksi. Ranskan vuosien keittiötaidoista oli myöhemmin hyötyä hänen toimiessaan Suomen Portugalin suurlähettilään puolisona. Verna kokosi kirjaansa herkullisimmat reseptinsä ja kertoilee reseptien lomassa tarinoita niin ruoasta, seurapiirien menneestä maailmasta kuin nykyisestäkin. Kirja esipuheen on kirjoittanut Ajuda-palatsin johtaja Isabel Silveira Godinho.
Kirjan reseptit ovat hurmaavia ja joukossa on niin ruokakuvia kuin kuvia seurapiirien kuuluisuuksista. Minua kiehtoi hauska tarina eli Markiisitar de la Salmoniéren illallinen, jota tarjoilen teille kursivoituna muutamia pätkiä. Alla pieni osa kulinaarista historiaa eli 1600-luvulta peräisin olevassa keittokirjassa kuninkaallinen kokki ehdottaa tarjottavaksi kokonaiset kahdeksan eri kattausta, joissa kussakin on vähintään kahdeksan eri ruokalajia, kaiken kaikkiaan 64 eri ruokaa!
Linnaan saapuessamme oli kirkas, kuurainen talvipäivä ja olimme pukeutuneet talvitakkeihin. Suuressa takkahuoneessa oli esi-isien muotokuvia ja tornin kokoisia paperipinoja (kreivi on ammatiltaan asianajaja). Raivasimme tiemme kaikkein pyhimpään eli takan ääreen, siihen kahden metrin kultaiseen sädekehään, jonka loimuava tuli ympärilleen loi. Kuten muissakin eteläeurooppalaisissa maissa, myös Ranskassa on totuttu ajattelemaan, että talvi on vain ohimenevä ilmiö, vuodenaikojen iskias, joka loppuu ajallaan.
Resepteistä sen verran, että löytyy mm. Herttuattaren perunat Pommes Duchesse, Hirvifileet suolamantelissa Filet d’élan au gros sel, Rakuunakana pinjariisin kera Poulet à l’estragon, Lohta voitaikinakuoressa Saumon en croûte, jonka jo lupasinkin joulun aikaan valmistaa sekä Kyöpelinvuoren pääsiäisherkku Pasha avec sa sauce au chocolat ja Kalkkunankoipi portviinissä Cuisse de dinde au Porto. Löytyy myös Vegaanin paahdetut tatit simpukoiden tapaan Coqilles St. Jacques mode végan. Hanhenmaksavoileipien kohdalla toivon, että leipien maksa on tuotettu eettisyys huomioiden ja saimmehan jo Kiehuu!-keittokirjan kohdalla lukea, että eettisesti tuotettua hanhenmaksaa saa Suomesta Hauhalan Hanhifarmilta!
Isäntämme tarjosivat samppanjaa. Alinette uskoo, että todella hieno nainen juo vain rosee-samppanjaa, ja sitä juotiin. Kylmä piti ajatukset kirkkaina – sisällä oli tuskin kymmenen lämpöastetta – ja istuskelimme, keskustelimme ja musisoimme iloisesti sekä unohdimme ajan kulun kokonaan.
Puolenyön aikaan havahduin kohtalaiseen nälkään ja kysäisin ystävättäreltäni Alinettelta, oliko hän ajatellut meidän vielä syövän jotakin. Kutsussa muistin olleen maininnan myös illallisesta. ”Joitakin illallistarvikkeita päivällä kaupasta haettiin”, muisteli Alinettekin, ja kohottauduimme lämpimiksi käyneiltä paikoiltamme ja vaelsimme keittiöön.
Tämä Edustuskeittiö ei ole ollenkaan hankala resepteiltään, sillä katsoin kirjaa sillä mielellä, että jos Verna on nämä tehnyt, niin miksen sitten minäkin. Olen myös ranskalaisen keittiön ystävä ja pidän heidän tavastaan valmistaa ruokaa usein padassa. Ja koska en ole vegaani, heidän runsas lihatarjontansa sopii minulle hyvin, kunhan se ei ole kania tai hanhenmaksaa. Olen ruoan suhteen ranskalainen nautiskelija ja haluan, että ruokaa tehdään hartaasti ja keskittyneesti ja sama tunnelma siirtyy sitten myös valmiin ruoan nauttimiseen: Pöydässä viivytään kauan sekä syöden että keskustellen ja kynttilät saavat palaa loppuun ja vielä on karahvissa tippa viiniä ja sitten vaikka...jälkiruokaa.
Uh-huh, onpa tämä Drakkulan vaarin puolukkamehu väkevää! Ja hyvää: kukaan Tassulassa ei tee parempaa puolukkamehua.
- Siitä juolahtikin mieleeni hupaisa tapaus, josta puolukkamehun lisäksi on kiittäminen herra Hakkaraista, Tassulan kuuluisinta unissakävelijää.
Näin alkaa Mauri Kunnaksen Hurja-Harri ja pullon henki (Otava 2010), joka kuuluu lasten suosikkisarjaan Tassulan tarinoita. Olen nyt tehnyt empiiristä tutkimusta pikkupoikien parissa, mikä olisi tämän joulun toivotuin kirja ja tulos on, että Hurja-Harri ja pullon henki on joulun odotetuin kirjalahja ikähaarukassa 6-10 vuotta. Toki muutkin sitä saattavat haluta, mutta otantani ei ollut hirveän laaja. Ja kyllä tätä lukevat tytötkin vaikka meno onkin lievästi sanottuna vauhdikasta, kun Tassulaan saapuu Tivoli mukanaan moottoripyörätemppuilija Hurja-Harri. Illalla Hurja-Harri aikoo yrittää uutta ennätystä Tassulan urheilukentällä ja hypätä peräti 78 auton yli. Harri on muista piittaamaton ja varsin itsetuntoinen eikä voi aavistaakaan, mitä roolia unissakävelijä herra Hakkarainen ja Drakkulan vaarin puolukkamehu tulevat näyttelemään hänen iltanäytöksessään.
Tarinaan liittyy myös alla oleva kuva, jossa herra Tannenbaum esittelee vaarille outoja lemmikkejään.
- Tämä on erikoisuuteni, babylonialainen pullon henki, Spiritus Butelli Babylonicus, selitti herra Tannenbaum.
- Se on harvinaisen väkevä henki, mutta kovin heikkohermoinen ja arka. Siksi se viihtyy tämmöisissä vanhoissa, ahtaissa pulloissa.
Juuri kun herra Tannenbaum on saanut nämä sanat sanottua, alkaa tapahtua niin nopeasti ja paljon, että uskon jokaisen pikkuseikkailijan, myös tyttöjen, pitävän vauhdikkaasta ja myös huvittavasta menosta, sillä kuka voi olla nauramatta, kun herra Hakkarainen pyörii tapahtuminen keskuspisteessä kävellen ja puhuen unissaan.
Mutta mitä kummaa vaari ja herra Tannenbaum löytävätkään eräästä bensatankista tilanteen rauhoituttua?
Vain herra Hakkarainen vähät välittää. Hän vain ihmettelee, miksi hän herää litimärkänä ja korvat soiden. Ja miksi kaikki ovat hänestä niin kovasti kiinnostuneita...
Minä en osaa koskaan sanoa Mauri Kunnaksen kirjoista muuta kuin: Suosittelen! Olen itse häneen koukussa ja omasta kirjahyllystäni löytyvät monet hänen kirjansa eli ne on hankittu meille sekä lapsille että aikuisille…Ja ihan reippaasti kehtaan tämän todeta!
Sinikka Paavilaisen Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941 –1945 (Minerva 2010) on se osa Suomen sodanaikaista selviytymistä, josta on vähemmän kuultu. Jatkosodan alkaessa juhannuksena 1941 sota kosketti koko kansaa, myös koululaisia ja opiskelijoita. Toukokuussa 1942 säädettiin uusi työvelvollisuuslaki koskemaan jokaista 15 vuotta täyttänyttä kansalaista.
Koko työpalveluidea syntyi 1920-luvulla Saksassa. Suomestakin lähti Saksaan retkikunta tutustumaan naisten työpalveluun. Hyvinkin pian havaittiin että Saksan mallia ei voitu suoraan siirtää Suomeen, sillä työpalvelun arvomaailma muodostui Suomessa erilaiseksi kuin Saksan Arbeitsdienstissä, jossa työpalvelua käytettiin kansallissosialistisen elämänkatsomuksen ja kasvatustavoitteiden edistämiseen.
Nämä tapahtumat sijoittuvat osin kuudenkymmenen vuoden päähän, joten haastateltavia Paavilaiselle on löytynyt, vaikka he iäkkäitä jo ovatkin. Äitini on kertonut olleensa Pikkulottana, mutta vasta nyt kysyttäessä, hän alkoi muistella tätä aikaa. Sattumoisin olin perjantaina jouluglögillä, jossa arvostamani ministeri piti pikkujouluihin sopivan puheen, mutta hän toi lisäksi muistiimme sen asian, että yli kuusikymmentä vuotta sitten Suomessa oli lapsia, jotka eivät voineet käydä koulua, koska heillä ei ollut kenkiä. Samoin järkyttävän suuri osa suomalaislapsista kärsi vajaaravitsemuksesta, joka vaikutti kaikkeen heidän kehitykseensä aina oppimista myöten. Puhe tietysti päättyi siihen, että suomen kansa selviää mistä vain puhaltaessaan yhteiseen hiileen. Se tunne on vahva ja testattu!
Paavilaisen kirja on paljon, paljon laajempi kuin työtyttöjä käsittelevä, vaikka heille haastatteluissa ja sen aikaisessa kirjeenvaihdossa suurin rooli annetaankin. Minä olisin antanut kirjan nimeksi Suomen Vahvat Naiset tai Kotirintama ei murru! Jo pelkästään se, että kirjassa on tietoa Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), perustettiin 1922, alaosastosta Naisylioppilaiden Karjala-Seurasta (NYKS), tuo kirjaan niin paljon lisäinfoa ja laajentaa teoksen koskemaan mm. väestönsuojelua, ja sen lisäksi jatkaa kertomalla muista sen ajan järjestöistä, joiden avulla selvittiin pula-aikoinakin ja saatiin parannettua etenkin köyhien lasten oloja, olisi suonut kirjalle laaja-alaisemman nimen.
Suomessa nyt vain on paljon heitä, jotka eivät tunne näitä järjestöjä ja niiden toimintaa, mutta tässä pieni yhteenveto Paavilaisen kirjasta. Otan ensiksi Lotta Svärd –järjestön, joka mahtavasti tiivisti eri naisjärjestöjen työtä talvisodan aikana, sillä Lotta Svärd päätti hyväksyä riveihinsä kaikki halukkaat isänmaan ystävät riippumatta poliittisesta taustasta tai puoluekannasta. Järjestöön tulikin naisia kaikista yhteiskuntaluokista ja sotavuosina Lotta Svärdiin kuului 232 000 jäsentä! Sen lisäksi oli Suomen Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto, joka korosti poliittista maltillisuutta ja yhteistyötä muiden naisjärjestöjen kanssa. Marttaliitto perustettiin jo vuonna 1899 Sivistystä kodeille-nimisenä järjestönä. Oma isoäitini oli aktiivinen martta ja hän toteutti martta-aatetta täysillä kautta elämänsä. Martat kunnostautuivat etenkin pula-ajan yliviejinä, sillä tarvittiin tietoa, miten selvitä korvikkeilla ja niukoilla korttiannoksilla. Niinpä martat julkaisivat Marja Helaakoski-Tuomisen kirjoittaman Pula-ajan keittokirjan (1941), josta tuli niin suosittu, että siitä otettiin sotavuosina kuusi uutta painosta. Maaseudun naisista lähti liikkeelle Maa- ja kotitalousnaiset, jotka erosivat martoista lähinnä siinä, että maatilan hoidon opetukseen sisällytettiin myös karjatalous- ja maanviljelysneuvonta. Sotilaskotiliitto kotiutui Suomeen Tanskasta NMKY:n kautta sekä myös jääkärien mukana Saksasta. Näiden lisäksi oli vielä Asevelinaiset, Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö sekä Mannerheimin lastensuojeluliitto.
Kirja sisältää runsaasti senaikaisia kokemuksia, naisten välistä kirjeenvaihtoa sekä pula- ja sota-ajan selviytymismalleja. Mustavalkokuvitus todellistaa tuon ajan elämän likemmäs, sillä kuvissa voisi olla omia isovanhempiamme ja myös vanhempiamme.
Sodan kauhuja emme tietenkään pääse kirjassa pakoon, sillä työtytöt olivat aina siellä missä tarvittiin. Vaikkapa auttamassa evakkoja lähellä sotatoimialuetta. On partisaanien raaka hyökkäys Seppäsen taloon Suomussalmen Pirttivaarassa. Hyökkäyksen jälkeen pellosta löytyi vaikeasti haavoittunut Pohjolan talon emäntä, josta löytyi kahdeksan luodinreikää. Hän ehti ennen menehtymistään kertoa tapahtumista:
Olimme kaikki nukkumassa, kun meitä alettiin ampua vuoteisiin. Talon tuvassa oli yksin nukkumassa vartiosotilas, jonka ne ampuivat vuoteeseen. Sitten niitä ryssiä oli jo kamarissakin, jossa meitä nukkui kolme ihmistä Kalle, Lyydi ja minä.
Kalle hyppäsi ylös sängystään ja silloin ne ampuivat Kallen keskelle lattiaa. Tajusin vielä olevani elossa kun ne lähtivät pois. Ryssät tulivat vielä takaisin ja potkivat meitä siinä lattialla. Heittäydyimme kuolleiksi ja ne menivät pois.
Tosin työtytöille jäi aivan muunkinlaista muisteltavaa, ainakin Karhulan pappilaan komennetuille, jotka pääsivät tutustumaan kirjailija Ilmari Kiantoon käydessään Turjanlinnassa aselevon solmimispäivänä 3. syyskuuta 1944. Ilmari Kianto ei ollut sotien aikaan suomussalmelaisten suosiossa. Hänellä oli virallisia ja epävirallisia vaimoja sekä eri liitoista yhteensä 12 lasta. Hän myös kannatti miehen oikeutta moniavioisuuteen perustellen sitä miehisillä vieteillä! Kianto yritti värvätä myöhemmällä kirjeenvaihdolla työtytöistä itselleen uusia jäseniä haaremiinsa, mutta napakat nuoret naiset olivat jo näyttäneet Kiannolle närkästyksensä tämän elämäntyyliin ja niinpä elosteleva herra sai jäädä nuolemaan näppejään.
Kirjan lopussa työtytöt muistelevat leiriaikaansa melkoisella haikeudella, sillä sotakuukausien aikana ehti tapahtua monenmoista, joka yhdessä muiden kanssa koettuna synnytti vahvan henkisen yhteyden. Tuskin kukaan kuitenkaan kauheasti jäi kaipaamaan sikasaippuaa tai tekovoita, haavoittuneita hevosia, vammautuneita sotilaita, luteisia vuoteita ja alituista desanttien pelkoa. Silti: Suomen naiset näyttivät jo nuorina, että ’kotirintama ei kaadu’. Se oli tärkeä viesti rintamalla oleville miehille. Viesti, jonka turvin he selvisivät läpi helvetin.
Sinikka Paavilaisen teos on eilisen historiaa, joka tulee tietää tunteakseen nykyisyytensä ja etenkin osatakseen sitä arvostaa.
Minähän en matkusta mihinkään nykyään, vaan hoidan vanhaa Hänen Majesteettiaan, joka on ihan kuin hukassa ilman minua tai Lumimiestä. Siksi ilahdun, kun joku muistaa minua tällaisilla kuvilla. Kiinnostavaa blogia pitävä S. saa lämpimät kiitokseni♥ Näiden kuvien myötä ujutan tietoonne, että vuoden parhaat kirjat olen jo valinnut. Yritän sitä ennen tehdä tämän viikon aiotut ja sitten julkaisen oman subjektiivisen mielipiteeni, jos maltan odottaa viikonloppuun asti...Käykääpä täällä lukemassa mitä kaikkia ihmeitä luonnosta löytyy.
Pidin tästä ikkunakuvastakin...
Maisema ikkunasta, ovet, raput...niissä on sitä jotakin.
Tähtään kovasti yllä ollevaan Country Homes & Interiors tunnelmaan, mutta siellä en ole ihan vielä. Nyt kuivatan hiuksiani, joita on hämmästyttävän paljon eli -20 asteeseen ei ole menemistä. Silti olen jo muutaman tunnin päästä kummipojan eskarin joulujuhlissa ja sieltä riennän jatkamaan herkkua, jota miehelleni lupasin. Siis ruokakin jää nyt kesken. Yöt vaellan jälleen eräänalaisessa magiassa ja päivät yritän vain selvitä. Lähestyvä loma tuo monenlaisia väreitä ja sain kuulla, että Merikin viettää pitkän loman pois Helsingin hulinasta.
Haluan kuitenkin, että te, lukijani, selviätte kiireestä minua paremmin, joten lukekaa tutkija Juha T. Hakalan Pakattu aika (Gummerus 2010). Ehkä muistatte hänen loistavan kirjansa Isän kasvatusoppi (2009).
Pärjätään♥
Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, suomennos Helinä Kangas) syleilee lukijansa tiukkaan maagisen realismin otteeseen, johon toivot saavasi jäädä, vaikka kertomuksen maa onkin kommunistinen Albania. Useimmitenhan maagisen realismin tyylilaji liitetään Latinalaiseen Amerikkaan, mutta taiteen tyylilajit eivät kysy rotua, eivät piittaa maiden rajoista ja vähiten ne välittävät ihmisten määreistä ja kaikkein eniten ne halveksuvat diktatuureja, sillä siellä, jossa melkein hengittäminenkin on kielletty, magia oikein kukoistaa.
Punainen morsian on Anilda Ibrahimin osin omaelämänkerrallinen esikoisteos, joka sijoittuu diktaattorin hallitsemaan suljettuun Albaniaan. Sieltä pienestä vuorten syleilemästä Kaltran kylästä alkaa tarina, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vaikka elämme neljän sukupolven naisten tarinaa maassa, jossa toimivat samat Isä Aurinkoisen opit kuin Herta Müllerin Romaniassa, emme koe kauhua, vaan viihtymystä! Viihtyisyys ei tule alituisesta puutteesta, sanan vapauden puuttumisesta, urkintajärjestelmästä, suljetuista rajoista, yksityisen omaisuuden kieltämisestä taikka naisten huonosta asemasta, vaan siitä, että Ibrahimi on tarinoiden kertojien sukua. Voi olla loistava kirja ilman tarinaa, mutta ei ole loistavaa tarinaa ilman, että tunnet kuinka avaat uuden tarinaoven toisensa jälkeen ja toivot että ovet eivät loppuisi. Tai tunnet istuvasi nuotiolla jossain vuoristossa ja tarina kiertyy kuulijoiden ympärille kuin yöusvan viitta. Tai istut mukavasti takkatulen ääressä talvimyrskyllä ja Anilda kertoo sinulle sukunsa tarinaa ja toivot, että tarina kestää edes ensimmäiseen aamun kajoon. Tarinoiden tarkoitus on aina ollut viihdyttää ja viedä ajatukset pois siitä mikä on liian todellista, mutta niiden tarkoitus on samalla viedä viestiä entisiltä sukupolvilta uusille, kertoa suvun tarinaa maagisilla sävyillä maustettuna.
Punainen morsian alkaa siitä kun Saba naitetaan 15-vuotiaana edesmenneen sisarensa miehelle. Alku punaisessa hääpuvussa ja avioliitossa miehen kanssa, joka vain kaipaa kuollutta vaimoaan, on Saballe rankka, mutta Sabasta kehittyy vahva nainen ja lopulta suvun matriarkka. Miehet kohtelevat kirjassa naisia vähän miten sattuu, mutta miten oudosti naisista tuleekin kaiken valtiaita. Näistä ihanista naisista, jotka vievät vainajilleen haudoille ruokia, juovat liikaa turkkilaista kahvia ja sitten ennustavat kahvinporoista, näistä naisista, jotka vain odottavat, että miehet häipyvät päivän töihinsä, että he saisivat alkaa parantaa yhteisön asioita käyttämällä hyväksi taikauskoa, neuvokkuutta ja kaiken aikaa lämmintä ja osallistuvaa kaikkien kaikkiin asioihin puuttumista.
Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on kertojana Saba ja toisessa hänen 1970 –luvulla syntynyt pojantyttärensä Dora. Kaksi kertojaa ja kaksi todellisuutta. Todellisuutta on Albanian tilanne, jossa on pieni kansa, noin kolme miljoonaa ihmistä ja diktaattori. Kolme miljoonaa toisinajattelijaa ja vain yksi diktaattori, joka on tuonut kommunismin maahan. Diktaattori loi uuden yhteiskunnan, mutta kansalaiset siitä kärsivät ja sen lopulta kaatoivat.
Anilda Ibrahamin kirja on kuitenkin jopa hauska, kommunismista huolimatta, sillä naiset onnistuvat nostamaan tilanteen kuin tilanteen todellisuuden olosuhteiden yläpuolelle. Miehet ovat kuin välttämätön paha, joita siedetään, mutta joille voidaan ennustaa mitä vain kahvinporoista ja aina kaikki toteutuu.
Tapahtui sitten, että uskontoa ei enää pidettykään oopiumina kansalle ja kirkot ja moskeijat avasivat ovensa. Elettiin yhdeksänkymmentälukua ja kertojana on jo Dora, joka mitä ilmeisemmin on kirjailijan alter ego. Saba-mummi on edelleen voimissaan ja nyt en voi olla tuomatta esille millaisessa huumorissa kirjaa osin viedään:
Mummi alkoi käydä myös sunnuntaisin ortodoksisessa kirkossa, joka oli kotimme lähellä. Hän seurasi papin sanoja tarkkaan ja sytytti kynttilän kaikille rakkailleen.
Mutta xhumana, rukouspäivänä, hän kävi moskeijassa.
”Se on vähän epämukavaa”, hän sanoi, ”pitää nostaa takapuoli ylös joka kerta, kun imaami sanoo jotakin, mutta siinä on kuitenkin kysymys hyvästä asiasta.” (Saba-mummi)
”Ethän sinä nyt voi molemmissa käydä”, äitini yritti sanoa. ”Sinun täytyy valita.”
”Kaikkea kanssa”, mummi vastasi, ”en osannut valita edes nuorena, saati sitten nyt. Minulla ei ole aikaa ruveta selvittelemään, kumpaan uskontoon kuulun, osallistun varmuuden vuoksi molempiin palveluksiin. Kumpi niistä sitten onkin oikea, pääsen varmasti taivaaseen, sillä kasvoni eivät ole täysin tuntemattomat.”
Ja tässä yhteydessä saammekin kiintoisaa tietoa Albanian juutalaisväestöstä. Sillä varmaan Saba-mummi olisi mennyt synagogaankin, jos sellainen olisi ollut. Ei ollut, mutta Albanian juutalaisväestö vältti kuolemanleirit! Suurin osa heistä asui Valonassa kuten Saba-mummi, mutta kaikkialle saapui sodan aikana saksalaisia, jotka vaativat luovuttamaan juutalaiset. Albanialaiset sanoivat, että heillä ei ollut juutalaisia. ”Heitä ei ole koskaan näkynyt täälläpäin.” Saksalaiset kävivät läpi nimilistoja, eivätkä löytäneet yhtään juutalaisnimeä. Ja sitten maa sulkeutui ja juutalaiset jäivät suljettuun maahan, mutta ainakin he elivät.
Tämä kirja on puhdasta kultaa heille, jotka ovat syttyneet vaikka Laura Esquivelin kirjaan Pöytään ja vuoteeseen tai siitä tehtyyn elokuvaan Como agua para chocolate. On tässä myös piirteitä Cecilia Samartinin Señor Peregrinosta sekä Regina McBriden kirjasta Ennen sarastusta. Suosittelen myös kaikille, joita kiinnostavat naisten selviytyminen ja eri-ikäisten naisten asema suvussa. Yhtä kysymystä Dora ei koskaan tohtinut isoäidiltään kysyä, vaikka se kielenpäällä monesti olikin: ”Mummi, onko meidän naistemme hulluus periytyvää?”
Kaikki muu voi unhoittua, vaan ei tuoksu. Neljätuhatta vuotta sitten kvitteni saapui Kaukasukselta elähdyttämään albanialaisten naisten haluja ja toiveita, siksi siis koko kirja tuoksuu kvitteneiltä. Anildan tarina on täynnä kvittenien tuoksua niin syntymässä kuin kuolemassa, niin ilossa kuin surussa. Kätketyt arkut huumaavat avautuessaan tuoksullaan ja kantavat muistoja minne ikinä keksitkään kotisi perustaa. Se tuoksu on menneisyyden perintö, joka kulkee mukanasi hääalttarille kun polvistut rukoilemaan ikuista rakkautta ja intohimoa, se on ensimmäinen tuoksu, jonka tunnet kun synnytät esikoisesi, se on myös viimeinen tuoksu, kun suljet silmäsi. Se on sukusi naisten tarinan tuoksua, jonka muistat silloinkin, kun kävelet uusien maiden uusia katuja ja punakiviset korvakorut välkähtävät auringossa. Ne korvakorut, jotka sait isoäidiltäsi, joka tuoksui kvitteniltä.
***
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mari A Sanna Norkku ja Suketus
Tiedän, että on vasta torstai, mutta toivotan jo nyt viikonloppua, sillä...Seuraavat kolme päivää ovat yhtä kiitämistä. Sen lisäksi, vaikka olen luvanut, etten mitään sairauksiani kerro, niin nyt kai täytyy...eli olen viikko sitten kaatunut meidän viettävällä kalliolla. Luulin, että pakkaslumi pitää, mutta ei se, jos alla on jäätä. Yli viikko on mennyt jo, eikä ole paljon helpottanut. En halua mitään osanottoja, joten, please, älkää! Yritän nyt vain selvitä ja pahinta on istuminen. Joku selässä tärähti. Kiidän siis Burana-käyntisenä ja yritän välit kutoa seisaaltani. Lumimies lupasi huolehtia koko viikonlopun kaikki ruoat, siivoukset lumenluonit ja koiruuden. Onneksi.
Lupaamani ruoka- sekä lastenkirja tulevat sitten vasta ensi viikolla. Ei voi mitään.
Jos haluatte hauskaa Anna-Leena Härkösen tyyliin, lukekaa uudesta Anna-ledestä hänen kolumininsa Vasurivajukki. Minä aloin heti voida paljon paremmin...
Siis valkoista, unelmaista viikonloppua näiden Ilonan ihastuttavien kuvien kera♥
I'm Yours
kuvat Sateenkaarentaa
Joulupuu on rakennettu (Tammi 2009) on syväperusteellinen tietoteos suomalaisen joulukuusen historiaan aina 1800 –luvulta meidän päiviimme. Kirjan tekijät Kaisa Koivisto, Hannele Nyman ja Marjo-Riitta Saloniemi ovat olleet liikkeellä tutkijoiden tarkkuudella ja perusteellisuudella, kuitenkaan unohtamatta ilahduttaa lukijaa, missä hyvänä apuna ovat olleet graafikko Tuija Kuusela ja valokuvaaja Reetta Tervakangas. Ansiota lankeaa myös erikoistoimittaja Tuula Kousalle sekä tietty itse kustantajalle eli Tammelle.
Minussa kirja osuu otolliseen maaperään, sillä kiinnostaa niin historia kuin joulu ja aivan mielettömästi! Sen jo tiesinkin, että joulukuusi oli ensin vain yläluokan ilona, mistä sitten vähitellen laskeutui koko kansan kuuseksi. Jo 1930 –luvulla joulukuusi oli milteipä Suomen kansan symboli, mistä oiva osoitus on Helsingin Sanomissa 1930 esitetty arvio Senaatintorille pystytetystä joulukuusesta:
Tunnuskuva osoittaa usein voimakkaammin kuin mikään muu niitä erilaisuuksia ja vastakohtia, jotka sisältyvät eri ihmisten ja kansojen elämään. Sellainen tunnuskuva on meidän pääkaupunkimme keskeiselle paikalle näiksi päiviksi pystytetty joulukuusi. Se juhlistaa toria, jota eri puolilta reunustavat maanhallituksen, oikeudenhoidon, tieteellisen opetuksen ja uskonnon rakennukset.
Joulupuu on kuitenkin ennen kaikkea joulukuusi, joka myös koristellaan arvoisellaan tavalla. Koristeet havisevat aikakausiensa historiaa, niiden ylenpalttisuutta tai köyhyyttä, sotien tuomaa puutetta tai vauraan kansakunnan loistoa. Monet antiikista innostuneet ovat huomanneet kuusen koristeet kiinnostavaksi keräilykohteeksi ja huomanneet tietty, että mitä vanhempi sen kalliimpi.
Aarikan ensimmäiset puiset kuusenkoristeet tulivat markkinoille 1970 –luvun puolivälissä ja tähän kohtaan sopii minulta yksi tunnustus: Minun kuuseni koristeet saavat olla vain hopeisia, paitsi yhdet Aarikan puiset punaiset pikkutontut ja –linnut.
Olen aina suuresti ihaillut lasisia joulukuusenkoristeita ja niiden valmistuksessa on suuri ansio pienellä Lauschan kylällä, joka sijaitsee Thüringenin vuoristossa. Hans Greiner ja Cristoff Müller perustivat sinne lasitehtaan jo 1597! Jos haluttiin värillisiä lasikoristeita, ulkopinta maalattiin gelatiinivärillä. Pinnalle voitiin myös sulattaa lasijauhetta tai niin sanottuja venetsialaisia kastehelmiä (ballotiini) eli pienen pieniä lasikuulia, jotka kimaltelivat kauniisti kynttilän valossa. Minusta ballotiini on erittäin kaunis sana ja nyt minusta tuntuu, että minun pari vuotta sitten hankkimat hopeiset kävyt, jotka kauniisti valossa väläyttävät punaista rubiinia, ovat täynnä venetsialaisia kastehelmiä! Tähän asti olen kutsunut niitä Fabergén kävyiksi, mutta kiitos tämän kirjan, nimi oikaistui nyt. Alla koristeita Lauschasta. Tuo käpy on kuin minulla nyt, paitsi ballotiinini ovat rubiininpunaiset.
Kirjassa on historiaa perusteellisesti ja paljon kuvia, jotka varttuneimmille lukijoille tuovat takuulla mieleen heidän omia joulumuistojaan. Myös eritasoisista ja -aikaisista koristeista on kuvia kiitettävästi ja kuvatekstit ovat perusteelliset. Itse ihastuin ikihyviksi kahteen asiaan Joulupuu on rakennettu kirjan lopussa:
Kirjassa on joulusanasto, josta löytyy kaikki mahdollinen. Koska suomen kieli oli vielä 1800 –luvulla vakiintumatonta, kuusenkoristeet tunnettiin saksan- tai ruotsinkielisillä nimillä. Mutta nimiä toki suomennettiin kielen yleistyessä.
Enkelinhiukset (Engelhaar) oli nimitys, jota 1800-luvulla käytettiin lametasta. Se oli vielä 1800-luvulla lasivillavanua, mutta nykyisin lamettaa tehdään muovifoliosta. Lamettaa on kutsuttu monilla eri nimillä, kuten välkkylanka, kiille ja välke. Koska lametta sanana näyttää suomen partitiivilta, on suomen kieleen nominatiiviksi vakiintunut lame.
Kirja on myös kädentaitajan kirja, sillä sieltä täältä putkahtaa ohjeita, miten tehdään vanhoja koristeita. Mukana on mm. taikataikina, josta voi tehdä mm. traganttikuvioiden tyyppisiä joulukuusenkoristeita. Ja vastaus siihen, mikä on tragantti, löytyy myös monipuolisesta kirjasta…
Ja sitten!: Ihan kirjan lopussa on mahtava lista joulukirjallisuutta, josta joulu-, historia-, kirja- ja jouluihmisenä aion runsaasti ammentaa loppuelämäni.
Täydellinen Joulukirja!
Ja tässä joulukuusi uusimmasta Country Homes & Interior -lehdestä. Kukin pukee kuusensa oman makunsa mukaan, mutta on siinä olemassa paljon historiaakin takana. Niitä traditioita, joita on kannettu mukana kauan ja siitä asiasta enemmän seuraavassa postauksessa.
Oh Christmas Tree - O Tannenbaum
Me kaikki muistamme tämän ajan ykköstunnelmakirjan Meillä on joulu ja joka mm. oli mukana arvonnassa. Esitellessäni kirjaa näytin muutamia kuvia ja tässä vielä yksi, jossa tärkeä joulun tekijä eli joulukuusi. Tämän kuusen koristelu on saatu aikaiseksi hieman erikoisesti ja siitä lisää itse kirjassa. Kuva on otettu Keltaisessa talossa ja loistava kuvaaja on ollut Arto Vuohelainen. Väistämättä minun katseeni vangitsi Eliel Saarisen hengästyttävän upea ryijy Ruusu, josta jaksan unelmoida...
Löysin blogista akissfromthepast näin ihanaa musiikkia. Sanoista viis, tulee syvempi tunnelma ja alkaa kepeä leijuminen. Ehkä tässä syy, miksi kuuntelen mielelläni espnajalaista ja ranskalaista musiikkia, kun en ole kyseisiä kieliä lukenut. Tämä Runotalon keskiviikon voimakortti on yksiyhteen musiikin kanssa, sillä katsokaa tuota siemenhöytyvää, kun kuuntelette
Je ne sais pas
1) Mika Waltari - Turms kuolematon
2) Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
3) John Irving - Leski vuoden verran
4) John Irving - Oman elämänsä sankari
5) Philip Roth - Ihmisen tahra
6) Ian McEwan - Sovitus
7) Ian McEwan - Lauantai
8) Ian McEwan - Rannalla
9) F.H.Burnett - Salainen puutarha
10) Emily Bronte - Humiseva harju
11) Leo Tolstoi - Anna Karenina
12) Boris Pasternak - Tohtori Zivago
13) Z. Topelius - Välskärin kertomukset
14) Aksel Sandemose - Kadonnut on vain unta
15) Aksel Sandemose - Ihmissusi
16) Thomas Mann - Taikavuori
17) Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär
18) Marcel Reich Ranicki - Eurooppalainen
19) Nadeem Aslam - Elävältä haudatut
20) Regina McBride - Ennen sarastusta
21) Anne Delbée - Camille Claudel
22) Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
23) Charlotte Brontë - Syrjästäkatsojan tarina
24) Harriet Beecher-Stowe - Tuomo Sedän tupa
25) Aleksandre Dumas - Monte-Criston kreivi
26) Väinö linna - Täällä pohjan tähden alla
27) Margaret Mitchell - Tuulen viemää
28) Günther Grass - Peltirumpu
29) Günther Grass - Kampela
30) Leon Uris - Mila 18
31) Leon Uris - Exodus
32) Peter Høeg - Lumen taju
33) Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin
34) Deporah Spungen - Nancy
35) Aleksandr Solzenitsyn - Vankileirien saaristo
36) Richard Powers - Laulut joita lauloimme
37) Geraldine Brooks - Kirjan kansa
38) Edvard Radzinski - Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema
39) Heinrich Böll - Nainen ryhmäkuvassa
40) Axel Munthe - Huvila meren rannalla
41) Herta Müller - Ihminen on iso fasaani
42) Herta Müller - Matala maa
43) Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
44) Doris Lessing - Viides lapsi
45) Bo Carpelan - Axel
46) Graham Greene - Voima ja kunnia
47) Graham Greene - Kiveä kovempi
48) Edith Södergran - Kootut runot
49) The Complete Poems of Emily Dickinson
50) Pablo Neruda - Kapteenin laulut
51) Ros Wynne-Jones - Sade lankeaa
52) Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä
53) L. Onerva - Liekkisydän
54) Paul Auster - Näkymätön
55) Peter Cameron - The Weekend
56) Amin Maalouf - Samarkand
57) Marguerite Duras - Lol V. Steinin elämä
58) Astrid Lindgren - Veljeni, Leijonamieli
59) Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
60) Philippe Claudel - Varjojen raportti
61) Maevy Binchy - Ystävyyden piiri
62) Carol Shields - Kivipäiväkirjat
63) Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu
64) Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen
65) Minette Walters - Kuvanveistäjä
66) Minette Walters - Häpeänaamio
67) Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
68) Saul Bellow - Humboldtin lahja
69) Simone de Beauvoir - Murtunut nainen
70) Aila Meriluoto - Vaarallista kokea
71) Aila Meriluoto - Tältä kohtaa
72) Richard Yates - Revolutionary Road
73) Herman Hesse - Rosshalde
74) Satu Koskimies - Hurmion tyttäret
75) Nadezda Mandelstam - Ihmisen toivo
76) Mika Waltari - Mikael Hakim
77) Tommy Tabermann - Veren sokeri
78) Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo
79) Eeva Joenpelto - Lohja-trilogia
80) L.M.Montgomery - Anna -sarja
81) Tove Jansson - Kuka lohduttaisi Nyytiä?
82) Tove Jansson - Taikatalvi
83) Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat
84) Hannu Mäkelä - Nalle ja Moppe
85) Victor Hugo - Kurjat
86) Helvi Hämäläinen - Säädyllinen murhenäytelmä
87) Mihail Solohov - Hiljaa virtaa Don
88) Mirkka Rekola - Runot 1954 - 1978
89) Jussi Siirilä - Juoksija
90) Marja Björk - Puuma
91) Italo Calvino - Marcovaldo
92) Joel Haahtela - Lumipäiväkirja
93) Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina
94) Cecilia Samartin - Señor Peregrino
95) Carol Shields -Larryn juhlat
96) Alice Sebold - Oma taivas
97) Jorma & Päivi Tuomi-Nikula - Nikolai II - Suomen suuriruhtinas
98) Tess Gerritsen - Jääkylmä
99) Paulo Coelho - Portobellon noita
100) Ulla-Maija Aaltonen - Colette - pieni musta koira
101) Rainer Maria Rilke - Tahto tahtojen
102) Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
103) L.M.Montgomery - Annan jäähyväiset
104) August Strindberg - Palkkapiian poika
105) Patricia Cornwell - Kay Scarpetta -sarja
106) Richard Powers - Muistin kaiku
107) Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali
108) Bo Carpelan - Alkutuuli
109) Saul Bellow - Dekaanin joulukuu
110) Leo Tolstoi - Sota ja rauha
111) F.M.Dostojevski - Rikos ja rangaistus
112) Helen Mirren - In the Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures
113) Riitta Konttinen - Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla
114) Denise Mina - Patricia Meehan -sarja
115) Maila Talvio - Kootut teokset
116) Kaarlo Sarkia - Kootut runot
117) Katri Vala - Kootut runot
118) Aleksander Solzenitsyn - Ensimmäinen piiri
119) Lena Holger - Helene Schjerfbeck - Elämä ja taide
120) Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär
121) Solveig von Schoultz - Heijastus ikkunassa
123) Tommy Tabermann - Eroottiset runot
124) Esa Sariola - Yhtä suurta perhettä
125) Aino Kallas - Päiväkirjat
126) Heinrich Böll - Suojaverkko
127) Christer Kihlman - Gerdt Bladhin tuho
128) Maxim Leo - Talviuni Berliinissä
129) Paul Auster - Näkymätön
130) Bernhard Schlink - Viikonloppu
131) Anilda Ibrahimi - Punainen morsian
132) Saul Bellow - Herzog
jatkuu...
Nämä lukemani elämykset haluan jakaa kanssanne! Painotan, että teokset eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Ja perusteet näille kirjoille ovat, että ne ovat olleet minusta kiinnostavia ja elämyksellisiä. Siis ihan tällainen makukysymys, mutta olen tehnyt tätä sydämellä ja rakkaudesta kirjaan eli siis kuten tapani on: intohimolla.
kuva Frauen, die lesen sind gefährlich/ Jean-Jacques Henner/ Die Lesende
Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:
1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille (ehkä...)
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys (ehkä...)
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte: Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen: Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus
53/100
Merkitsen tällä värillä kirjat, jotka olen lukenut. Ihan erikseen mainitsen Maria Jotunin Huojuvan talon, jonka näin draamasarjana televisiosta ja se oli aivan huikea. Naispääosassa Sara Paavolainen. Ja mukana on muitakin, joita en ole lukenut, mutta nähnyt elokuvissa, teatterissa tms. Kahta lukuunottamatta olen lukenut merkitsemäni kirjat ennen kuin aloitin kirjablogini ystävänpäivänä 2009.
Nämä listat ovat subjektiivisia mielipiteitä kuten omanikin: Leena Lumi's TOP50+
kuva Frauen, die lesen sind gefärhlich/ Ramón Casas y Carbo/ Apres le bal, 1895
Prologi
Lukija ei ole ennen lukenut yhtäkään Marja Björkin kirjaa. Lukija riisuutuu alasti. Heittää yltään moraalin hunnun, selkäytimeen iskostuneet normit ja lopulta riisuu myös pikkupöksynsä ja asettaa itsensä haluamaan vapaata virtausta ilman pienintäkään estoa jalat levällään, syli auki.
Marja Björkin Puuma (Like 2010) on kuuma sekoitus estotonta kieltä sekä käyttäytymistä, surumielisyyttä, huumoria ja etiäisiä kirjailijan tulevista teksteistä, joista kukaan ei enää odota mitään tavanomaista. Minulla juoksee ihollani väreitä, jotka muistuttavat Aila Meriluodon rohkeista päiväkirjoista sekä hänen koko elämän kestäneestä uskalluksestaan panna itsensä likoon kaikkineen. Toki tai ehkä, Puuma ei ole Björkin omaelämänkerrallinen tunnustus, niin siinä on merkillisen osuvasti tavoitettu totuudellisuutta. Tämä on jonkun ihan tosi, vaikka kirjan nimi onkin trenditietoisesti tähän päivään osuva.
Malla on Aikuinen Nainen, joka ei aio vanheta. Hän on avioliitossa Cialis –käyntisen Kaukon, itseään vanhemman miehen kanssa, jolloin seksielämältäkään ei voi odottaa mitään nuoruuden eliksiiriä, ei edes rentouttavaa orgasmia, erotiikasta nyt puhumattakaan.
Hän katsoo Kaukon kättä. Siitä oli tullut vanhan miehen käsi. Suonet pullottivat paksuina toukkina ja ihossa oli ruskeita, suurenevia laikkuja. Leuan alla oli löysää, kädet olivat ohentuneet ja hartiat ja rintakehä painuneet kasaan. Kauko olisi voinut värjäyttää hiuksiaan. Silmälaseissakin olisi saanut olla särmää.
Joskus kun hän heräsi aamulla pissahätään, hän huomasi että Kaukokin oli valveilla. Hän oli lukenut netistä, että kuusikymppiset miehet halusivat todistaa itselleen, että pystyivät olemaan aamukuuteen asti käymättä vessassa. He valvoivat ja kärsivät, mutta eivät antaneet periksi.
Malla ja Kauko eivät riitele. He ovat olleet avoliitossa jo parikymmentä vuotta. Kauko ei ota eroa ensimmäisestä vaimostaan Irjasta ja Malla on tyytynyt, mutta ei tyyntynyt. Hän ottaa onnensa ohjat omiin käsiinsä ja rakastelee nuorempia miehiä niin naapuritalossa kuin Rodoksen Falirakissa ja ties missä. Muuta sosiaalista elämää ovat ystävätär Riitta, joka on avioitumassa narsistisen Tuomaksen kanssa sekä tyttöjen korttiporukka, johon kuuluu noin kymmenen naista. Jos tämä kirja filmattaisiin, niin tästä korttiporukan kokoontumisesta saataisiin hämmentävä kohtaus, sillä nortti palaa, juomaa kuluu, joku polttaa maria ja pizzalaatikot valuvat pitkin lattioita. Maikilta tulee pissat alle, mutta se ei tahtia haittaa, vaan toiset auttavat housut jalasta ja peli jatkuu froteepyyhkeen ympäröimänä. Huone on savusta raskas.
Björk kertoo kirjaa kahdessa aikatasossa, sillä välillä olemme Mallan lapsuudessa. Tapaamme hänen parhaan ystävänsä Orvokin sekä ystävän perheen, jotka ovat romaneja. Malla viettää kesät äitinsä kanssa huvilalla, sillä äiti ei siedä kauppalaa, jonne perhe on asettunut asumaan. Aivan kuten Malla paljon myöhemmin, niin myös hänen äitinsä elää kuin kahta elämää. Ja nyt sen tekee myös Björkin kynä, sillä kertomisen sävy muuttuu täysin kun eletään Mallan lapsuutta.
Äiti oli kuin läpikuultava perhonen, joka oli jäänyt Hemmiin kiinni. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Kuitenkin tyttö aavisti, että äidin sydän hakkasi. Äidin sydän oli lampun ja pingotetun kangasvarjostimen välissä napsahteleva yökoi, joka poukkoili kuumuutta karkuun, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa valoa.
Marja Björkin teksti ja rohkea ote vievät minua ja tämä ei todellakaan ole viimeinen Björk, jonka tulen lukemaan. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt Posliini, johon minä en nyt ehdi, vaan makustelen Puumaa ja katson eteenpäin: Mitä seuraavaksi. Björk ei kaunistele edes Mallaa, puuumanaista, joka on Tena-Lady –pakettien, unettomuuden, rasittavan ystävänsä, outojen muistojensa sekä aivan kauhistuttavan yksinäisyyden armoilla. Kuka huomaa, miten yksin Malla on. Kuka huomaa, että hän saa vain seksiä, ei tietoakaan aistillisesta erotiikasta. Ei ripaustakaan kaiken mukaansa tempaavasta intohimosta. Malla on nainen, jolta puuttuu niin paljon, että siinä ei auta edes satunnainen rakastaja, ei Kaukon ja hänen toisiinsa kasvaminen, ei keskiluokan elämäntaso, ei oma ura, ei mikään matka…On kuin puuttuisi koko elämänvisio, koko tulevaisuus, unelmat. Kaikki.
Imovanet olivat lopussa, hän oli ottanut illalla viimeisen. Lääkäri laski jokaisen pillerin. Hän valehtelisi lääkärille, että yksi paketti oli unohtunut hotellihuoneen yöpöydälle. Pakko oli jostakin löytää ainakin puolikas, meikkipussin pohjalta vaikka, sieltä oli ennenkin löytynyt luomiväripensselin ja auki jääneen huultenrajauskynän suttaamia pillerinpuolikkaita, joista ei muistanut mitä ne olivat mutta jotka kannatti syödä siltä varalta että ne olivat unilääkkeitä.
Puuma on äärettömän nopealukuinen kirja, mikä ei ollenkaan tarkoita heppoisuutta, vaan vaikka erittäin sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä. Malla on ulospäin vahva, sisältä surumielisen autio. Jos Puuma filmattaisiin, niin itseoikeutettu Malla olisi draamasarjan Helppo elämä naispäätähti Anu Sinisalo. Hänessä on juuri sitä samaa mistään piittaamattomuutta hypätä uusiin juniin ja toisaalta sitä surumielistä yksinäisyyden kehää, joka piirtyy hänen ympärilleen, kun hän seisoo yksin asemalla odottamassa seuraavaa junaa johon nousta.
Epilogi
Taivaalla oli valkoista pilvenhaituvaa. Kirkas, teevadin kokoinen tähti sädehti. Huurteinen kuu tuli esiin pilvien peitosta, takertui pilvenriekaleisiin ja männynoksiin, irrotteli itseään ja kulki vaivalloisesti nytkähdellen. Se sykki ja pulppusi, pysähtyi ja katseli häntä, suurena ja halukkaana kuin ratkeamaisillaan.
Se pumppasi pilviä pois ja läheni, solahti läpi ikkunan. Hän levitti jalkansa ja nosti yömekkoa ylemmäksi.
- Tule.
***
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy, Naakku, Jonna, Jori ja Hanna
Kiipeämme joulun rappusia ylöspäin, mutta vielä tapahtuu monenlaista ennen kuin Joulun Taika sataa yllemme.
Huomenna saatte kirjan, joka alkaa kirjaimella P. Sen lisäksi ensi viikkoon tulee lastenkirja, joulukirja ja ehkä ehdin vielä ruokakirjankin. On glögipiipahdusten aikaa, joten sitäkin pitäisi ehtiä ja sitten vielä...,mutta toivottavasti taivaalta sataa lumisuukkoja, niitä helliä pehmeitä lumihiutaleita.
Sannan blogissa on arvonta ja siihen littyy mm. Marko Leinon aikaan sopiva Joulutarina. Osallistukaa täällä
Tomomilla on myös arvonta ja hänen arvontaansa liittyy mm. tämä kiinnostava Doris Lessingin Viides lapsi. Osallistukaa täällä
sisustuskuva Country Homes & Interiors
Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.
Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.
Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!
Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin. Historia tuntee vain pedon totuuden.
Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!
SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena Lumi
Finlandia
Dream A Little Dream
Vaikka on viikonloppu alkamassa, niin haluan kertoa teille vielä jotain alla olevasta kynttilästä. Sen valo näyttää meille polun Keltaiseen taloon, jossa on kuvattu ne ihanat interiöörit Meillä on joulu -kirjaan. Keltaisessa talossa on joulupuoti sekä kahvila. Käyppä kurkkaamassa!
