Tässä esimakua kevään merkeistä: Pinkit caprihousut, jotka löysin uusimmasta Sara -lehdestä. Eilen niitä sitten aloin metsästää, mutta näitä Ril'sin vajaamittaisia ei tunnu Jyväskylän seudulta ainakaan pinkkinä löytyvän. Olen enempi mekkotyyppiä, mutta pitäähän suvella olla yhdet kevyet pitkät housut, jotka eivät ole farkut. Nyt olen ottanut yhteyttä suoraan Ril'siin ja odotan vastausta huomenna sähköpostilleni.
Uudet kevätsaappaani ovat nyt sitten nilkkurit ja kätevät mm. puutarhan kosteudessa ja suvisateisella lenkillä. Skoolit ovat jo myös täynnä Leafin Suklaarakeita, jotka ovat kuin pikkulinnun munia. Kohta hasselit lähtevät oraville ja Franckin lokerovati täyttyy näistä pikkusomistuksista, joita ei kannata maistaa, sillä ne ovat aivan liian herkullisia. Säästäkää pikkuvirpojille, jos kykenette;-)
Minulla on nyt menossa joku outo henkinen nollaustilanne...vai teenkö henkistä välitilinpäätöstä. En tiedä. Yritän päästä työhön kiinni ja ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä ne, mitkä laitan oikeaan palkkiini 'tulossa' -sanan alle. Yritän edelleen löytää jotain kohtuullisuutta tekemisiini, vaikka tuo sana kuuluu yhtä vähän sanavarastooni kuin kärsivällisyys...
Jälleen tänä keväänä saamme seurata, miten isopurppuramedestäjät pesivät S:n terassin lehtikaktuksessa. Lähde mukaan tähän viehättävään pesäilyyn täällä
Kaikille mukavaa sunnuntaita ja iloista kevään odotusta♥
Lucky Lips
Hymyhuulet
Lämpöaalto hellii nyt ja tuntuu, että valtavat kinokset ovat yhtä höttöä. Alan nyt lopettelemaan tämän viikon postauksiani, mutta kohta saapuvasta vieraastani huolimatta vaellan seuraavina päivinä blogeissanne, sillä nyt siihen ei ole aikaa paljoakaan irronut. Meillä on siis tapahtunut viime ja tällä viikolla paljon outoja asioita, mutta en niitä enää jaksa, enkä halua tässä ruotia. Mietitään nyt vain eteenpäin paitsi että on aivan pakko kertoa ketkä ovat nyt lukeneet tämän
ja he ovat: Ilse, Susa, Lumiomena, Anki, Anni M., Anja ja minä. Sen lisäksi tätä lukevat nyt ainakin Valkoinen kirahvi ja Naakku. Great! Lähdetään viikonloppua kohden ja jos Pablo Neruda, taide ja erotiikka kiinnostavat niin menkääpä tänne ja kurkatkaapa myös tänne
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa,
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat suussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimoihinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen täytyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
pajunkissakuva IInes
taidekuva Gustav Klimt/ Adam & Eva
Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002), on hänen esikoisromaaninsa, jossa liikumme vähän lukiomuistoissa, mutta jo kuitenkin varhaisaikuisten parissa. Kipuilemme suhteiden päättymisiä ja hylätyksi tulemisia, löydämme vihdoin parimme, saamme lapsia ja heidän myötään aivan uusia tilanteita: valvottuja öitä, haluttomuutta, paituleita pitsisten babydoll-yöasujen sijaan, hiekkalaatikkoelämää muiden verkkaripukuäitien kanssa ja keskustelun aiheita, joissa:
Tuunettekste Lehtisen Mannaa, se käytti pillereitä kakstoista vuotta yhteen menoon ja sitten kun se olis halunnut vauvan, se ei tullutkaan raskaaksi. Ne yritti ensin vissiin kaks vuotta mutta mitään ei tapahtunu. Mannan lääkäri oli neuvonut, että pitää rakastella suurinpiirtein päällä seisoen ja sitten pitää jatkaa sitä päällä seisomista vielä ainakin tunti, että siittiöt pääsee kattokaas paremmin sinne perille, tiesi Marjaana, onnellisesti neljännellä kuulla.
No niin. Tässä minun nyt kuuluisi sanoa, että ’en kestä lukea puhekieltä, en kestä tällaista’, mutta kun hyvinkin kestän tässä kirjassa, johon se niin kuuluu tai sitten Marttisella on joku loitsu tehtynä minun suuntaani. Mistä kevät alkaa kirjan olen jo lahjoittanut eteenpäin, joten en muista siitä muuta kuin vahvan tarinan ja kieli ei ollenkaan häirinnyt. Toki siinä oltiinkin jo keskiluokkaisemmassa ilmapiirissä ja etenkin perheen opettajaäiti kannatteli kovasti perheen edustavuutta ja piti kulisseja kasassa, vaikka lopulta itse suurimman tragedian aiheuttikin.
Marttisen esikoisteos alkaa täydellisestä heinäkuun illasta, sellaisesta illasta, joka seuraa helteistä päivää. Katuja piiskaavat korot, kukkamekkojen helmat heilahtavat, katse kohtaa katseen, ilmassa on taikaa. Inari ja Kare ovat pari, joka lähtee kaupungille tapaamaan Marikaa ja Antonia, joita Inari ei ole ennen tavannut. Kare tuntee Antonin ja muistaa, että Marika ja Anton olivat lukion lemmenpari. Sellainen pari, jonka me kaikki muistamme. Pari, joka menee yhteen heti lukiossa ja kihlajaiset ovat samana päivänä kuin ylioppilasjuhlat tai jo ylioppilaskevättä edeltävänä uutena vuotena. Nyt kuitenkin on ilta jolloin Irina näyttää aivan intiaaniprinsessalta ja Marika on tyylikäs, oljenvaalea grace kelly ja Marika tuntee Antoninsa niin hyvin ja huomaa miten intiaaniprinsessa katsoo hänen miestään, että ’sinä iltana terassilla Marika ja Kare putosivat puh, pah, pelistä pois.’
Tämä ei ole dekkari ja muutenkin lienee varsin helppo arvata, miten unelmarakastavaisille käy lasten myötä, joten kerron pienesti keskeltä ja sitten lopusta erään kiintoisan ja jätän loppuratkaisun auki. En kuule mitään vastalauseita joten tässä lumoavan intiaaniprinsessan tuntoja synnytyksen jälkeen:
Tunnin kuluttua osaston suihkussa Inari riisui velton, hikisen ja maitoisen yöpaidan ja viskasi sen pyykkipussiin. Hän oli lukenut odotusaikanaan jostakin kirjasta, että näky kokovartalopeilissä saattaa olla järkytys heti synnytyksen jälkeen.
Peili oli höyryn samentama, mutta hangattuaan sitä käsipyyhkeellä Inari pystyi kyllä näkemään naisen, joka häntä peilistä katsoi. Naisen rinnat eivät olleet isot, ne olivat valtavat, raskaat ja sinisten suonten juovittamat. Naisen vatsa oli pullea, samanaikaisesti sekä pullea että veltto. Hänen hiuksensa olivat menettäneet kiiltonsa yhdessä yössä, ne makasivat masentuneina ja uupuneina pitkin hänen päätään ja valuivat selkää. Hänen alapäätään pakotti ja kirveli ja veri valui pitkin hänen reisiään. Hänellä oli vanhan naisen, kuusikymppisen mummon vartalo.
Tämä on Marttista eli asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Tulee mieleen Marja Björkin Puuma, en voi estää mielleyhtymää. Älkää silti vain yhdistäkö näitä kirjoja, sillä täytyy muistaa ihan eri tarina ja mitä aiheilla on haettu. Vain kirjoittamistyylissä ja rohkeudessa on samaa ja lisäksi luen näitä molempia naisia mielelläni, mikä ei ole ollenkaan selviö, sillä...
Marttisen kuvaamat rakastelukuvaukset tuntuivat todellisilta, tosin aikuisempi henkilö jää kaipaamaan mukaan enemmän aistillisuutta, mutta pitää muistella itseään vähän päälle parikymppisenä, joten tämmöistähän se. Ja aina ja kaikkialla.
Koska en vesitä jutun juonta ja kuka ja kenen kanssa, niin kerron lopusta elokuvallisen tapauksen, jossa kahvilassa istuu kaksi kaunista, hehkuvaa ja iloista nuorta naista. Heistä aivan hohkaa elämännälkä ja seuraavan hetken odotus, seuraava kulma, jonka takana odottaa jo uusi seikkailu. Samassa kahvilassa istuvat äiti ja isä ja heidän kaksivuotiaansa, jonka suuhun äiti mättää jäätelöä. Tyttöjen nauraessa pariskunta näyttää vaivaantuneelta, mutta äiti:
Äiti tuntee käsittämättömän mielipahan valtaavan itsensä, se tunkee jostain koko hänen päähänsä, täyttää sen ja valuu joka sopukkaan. Hän pyyhkii tahmeaa jäätelöä kaksivuotiaansa suun ympäriltä sekä omista rinnuksistaan. Hän tuntee itsensä lihavaksi, nukkavieruksi ja värittömäksi.
Helppohan heidän on, äiti ajattelee. Helppohan heidän on, ja kaikkien heidän kaltaistensa, maalata naamojaan ja istua kampaajalla, kiinteyttää takamuksiaan selluliittigeeleillä ja aerobicilla, pistää rahansa uusiin vaatteisiin ja kenkiin, hyvännäköisiin muotiuutuuksiin, jotka saavat kenet tahansa näyttämään hyvältä.
Äiti on kyllä nähnyt joskus äitejä, jotka eivät näytä äideiltä. Joskus sellaisia on eksynyt puistoonkin. He ovat meikanneet silmänsä tavallisena arkipäivänä ja laittaneet hiuksensakin. Ja kynnet on lakattu. Kun sellainen ilmestyy puistoon lastensa kanssa, kai ne omia ovat, vakkei sitä mistään huomaa, tiukat farkutkin sillä on jalassa, eivät kansitakkiäidit ota häntä porukoihinsa. Häneltä ei mennä kysymään imettääkö hän vielä vai antaako tuttelia, sillä muut äidit ovat varmoja., ettei hän ainakaan imetä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä nainen on yksinhuoltaja.
Tämä on pitkä tekstinäyte, mutta syystä. Nainen, satunnainen katsoja, käy läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunneskaalat raivosta itsesääliin nähtyään kauniit, nuoret naiset. Kuvaus on traaginen! Se kokoaa tarinan aikaisemmat tapahtumat ja solmii kuvan valmiiksi. Kaiken lohduttomuus kumuloituu nyt tähän vieraaseen äitiin kahvilassa kaksivuotiaan lapsensa ja välinpitämättömän, tyttöjä vilkuilevan miehensä kanssa. Nainen on tarinan peili. Koko kirjan tunnetila vieraan naisen pahassa olossa. Se mikä oli, olisi voinut ja varmasti: ellei.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Luru Sinisen linnan Maria.
ja Susa
Annamari Marttinen on lappeenrantalainen kirjailija ja neljän lapsen äiti. Hän on työskennellyt mm. opettajana ja toimittajana. Nykyään hän toimii vapaana kirjailijana.
Annamari Marttiselta on ilmestynyt neljä romaania: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, Mistä kevät alkaa, Veljeni vartija sekä Kuu huoneessa. Näistä olen nyt tehnyt Kuu huoneessa sekä Mistä kevät alkaa ja tänään on vuorossa Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Kuu huoneessa teokseen on varmaan monen helppo samaistua ainakin miettiessään elämänsä heikkoja hetkiä. Itse vaikutuin eniten teoksesta Mistä kevät alkaa, jossa kolmen eri sukupolven naiset kipuilevat äärimmäisyyteen asti.
Ymmärrän valtavan hyvin, että Kuu huoneessa herättää myötätuntoa, mutta uskon, että mitä useampi lukee Mistä kevät alkaa, niin jo aihe: Alzheimeriin sairastunut vanha nainen, hänen vaihdevuosiaan kärsivä opettajatyttärensä sekä juuri ylioppilasjuhliinsa valmistuva tytär/tyttärentytär, herättävät itse kunkin ajattelemaan ’voisiko tämä tapahtua minulle’. Tosin Marttisen eittämätön vahvuus on herättää juuri tämä kysymys, sillä sehän oli myös Kuu huoneessa –kirjan melkein näkymättömällä musteella sivuille kirjoitettu viesti.
Nyt kun luin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä mieleeni tulivat ne vuodet, jolloin lasta ei kuulunut, vaikka ’olisi rakasteltu päällään seisten’. Toisaalta sitten tuli mieleen myös miltä tuntui ensimmäinen suuri hullaannus, miltä tuntuivat heinäkuun lopun illat ja kävely vielä lämmintä asfalttia 'käsi tutusti sun farkun takataskussa ja tuoksu: suvea, savuketta ja testosteronia.'
Nyt lukematta on Annamarilta enää Veljeni vartija, joten jos tässä elämässä ehdin, niin senkin aikanaan teille luen.
Toivottavasti Marttisen tarkkanäköisesti havainnoimat ja kuvaamat naishahmot antavat meille kaikille ajattelun ja itsetutkiskelun aihetta. Ja sen päälle vielä vähän siunattua viihtymystä!
kuva Otava
Esikoiden takana kasvaa kukkia, joita sinä kerran maailmassa värisevin käsin ja sykkivin sydämin olet tarjonnut, niin, itsehän parhaiten tiedät kenelle?
Rudolf Abelin (1912)
Vaikea ei ole arvata, mitä kukkia Rudolf kerran on saanut lemmityltään, sillä lemmikit ovat ikuisia ’älä unohda minua’-kukkia.
Edessäni on aivan hurmaava kasvitieteen professori Jouko Rikkisen kirja Suomalaiset perinnekasvit (Otava 2011), joka yhdistää minun kaksi intohimoisinta lajiani eli puutarhan ja historian. Jouko Rikkinen on tehnyt teoksen, jossa kohtaavat perinnekukkiemme yli viisisataavuotinen kauneus hänen loistavissa valokuvissaan niihin henkilöihin, jotka ovat menneiden aikojen puutarhoissa niitä havainnoineet ja niistä kirjoittaneet. Saamme siis kunkin kasviesittelyn lomaan perinnetietoa, joka saattaa joskus hieman huvittaa, mutta useimmiten osuu täydellisesti oikeaan.
Että puutarhatyö kohottaa ja jalostaa mieltä, on tunnettu asia.
Jo kirjassa Yrttimaa tuli esille kasvien leviäminen luostareista muualle rohdoskasveina. Keksiaikaisissa puutarhoissa viljeltiin lähinnä lääke. ja keittiökasveja ja vasta renesanssiajalla herrasväen puutarhat alkoivat muuttua koristekasvipuutarhoiksi. Huomiotani kiinnitti monien 1900-luvun alun puutarhakirjojen harmittelu ’vanhan ajan koristekasvien’ kuten akileijojen ja siperianunikon, harvinaistuminen. Onneksi tämä tilanne ei jäänyt pysyväksi, sillä isoäitiemme pihat sorastaan rönsysivät punaisina näistä upeista, suurista unikoista ja kaikkihan me tiedämme jo LM.Montgomeryn tyttökirjoista, että puutarha, jossa ei ole akileijaa, on vailla taikaa: Siellä eivät keijut viihdy. Minulle ainakaan ei ole puutarhaa ilman akileijaa tai unikoita. Jouko Rikkinen mainitsee monta akileijaa, mutta tietysti niistä ylinnä lehtoakileijan, josta:
Lehtoakileija viihtyy auringossa tai puolivarjossa, mieluiten kosteassa puutarhamaassa. Sillä on vankka paalujuuri eikä täysikasvuista kasvia ole helppo jakaa. Se kuitenkin kylväytyy helposti itsekseen, jolloin nuoria siementaimia voi siirtää uusiin paikkoihin.
Edellä mainitun olen päätäni seinään hakaten saanut oppia. Meillä akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa! Se on aivan hurmaava kun putkahtelee kiveysten väleistä ja värit ovat aina yhtä yllättävät. Olen huomannut, että mutantteja syntyy kasveista kuin kasveista. Ja näin Rudolf Abelin (1912) akileijasta:
Ne olivat tunnetut jo keskiajalla, olivat munkkien lempikukkia luostarien rauhaisissa yrttitarhoissa ja kukoistavat vielä tänäkin päivänä vanhojen raunioiden keskellä.
Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit alkoi taas kiihdyttämään minua niin, että olen aivan pakotettu lisäämään vielä muutaman lajin lehtoomme, sillä siellä on hyvin kutsuva kivikkoryhmä vain odottanut Pulsatilla vulgarista eli tarhakylmänkukkaa:
Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit on sekä intomielisen puutarhurin että myös botanistin kirja. Teos esittelee lähes kaksisataa perinnekasvia. Kuvat lumoavat, teksti on selkeää kuten tutkijalta sopii odottaakin, mutta kuin bonuksena herra professorin kiintymys kasveihin niiden historiasta kauneuteen pirskahtelee läpi sivujen kuin rohdoskasvin taianomainen ja elvyttävä neste. Narkissos hymyilee sillä professorimme tarjoaa narsisseista kauneimman, valkonarsissin, Narcissus Poëticus, jonka huumaavan tuoksun myötä vaellamme lävitse muscari- ja kielolehdon suoraan suveen, jossa rohtosormustinkukat vievät meidät taitelijoiden villeihin pihoihin oppimaan, että digitalis aina valitsee kasvupaikkansa itse. Siinä kukka joka tietää, missä on eniten edukseen! Ja villin pihan tunnelma vain kasvaa kohdatessamme lehtosinilatvat, jotka kukkivat sekä valkoisin että sinisin kukin ja levittävät hunajan tuoksuaan pölyttäjien houkuttamiseksi. Kalliokilkka peittää lumoavasti kiviaitaamme ja puun takaa ilmesty Jenny Elfving, joka muistuttaa, että:
Mitä vähemmän huomaa ihmiskäden jälkeä istutuksessa, sitä onnistuneempi se on. Tähän tarvitaan kauneusaistia ja kasvien tuntemusta.
Jennyn toteamus on niin oikeaan osunut, sillä ennen puutarhavaelluksemme loppua, professorimme, jonka kanssa kasveista keskustellessa, päivä ehti jo iltaan ja lehdon varjot ja valot aloittavat leikkiään, ojentaa minulle kimpun tarhapäivännoudon kukkia
Kiitos Jouko♥
Prologi
Rakkaani, anna anteeksi. Et varmaan usko, kun sanon, että rakastan sinua. Vaikka kyllähän sinä tiedät, että rakastan. Ymmärrät mitä merkitsee tulla yllätetyksi, joutua suureen, laajaan verkkoon, jota ei pääse pakoon – aivan kuin mekään emme voineet paeta auringonpaahdetta sinä päivänä järvellä, vaikka tahdoimme vain päästä puun alle suojaan. Ja sitten maa oli kostea ja pelkäsit, ettet saisi pihkaa hameestasi. Voin yhä aistia männynneulasten tuoksun, niissä piilevän viileän, suloisen talven, oksiston kirjavan katveen. Joskus ajattelen, että elän juuri siksi, niiden täydellisten päivien tähden. Mutta tietenkin pihka tahrasi hameesi. Kellertävä pihka, hidastetut kyyneleet, ikään kuin puu tietäisi tulevan.
Siis minulla ei ollut aikomusta ottaa tätä kirjaa luettavaksi, kirja otti minut. Kävelin kauppakeskuksen proosallisilla käytävillä ja näin katalogista tutun kannen. Kirjan, jonka olin hylännyt, vaikka kansi on kaunis kuin unelma! Kirja veti minua kuin noiduttuna ja minä otin sen käteeni. Tein kuten aina olen tehnyt kirjakaupoissa, luin alun…ensimmäisen sivun, sitten olinkin jo toisella ja tajusin, että…
Daphne Kalotayn Bolšoin perhonen (Russian Winter, WSOY 2011, suomennos Irmeli Ruuska) on hämmästyttävä ensimmäinen romaani Kanadassa syntyneeltä, mutta New Jerseyssä kasvaneelta kirjallisuustieteen tohtorilta, jonka isä on unkarilainen ja äiti kanadalainen. Pidin kirjassa kaikesta! Siis lukekaa: Kaikesta! Voisin sanoa, että lukekaa prologi, siinä on se kaikki. Yhtä hyvin voin sanoa: Katsokaa Kirjan kansan kantta, siinä on kirjan koko tarina. Kumpikin on yhtä totta, mutta...silti. Kerron tässä kaiken, enkä mitään, sillä Kalotayn tarina vielä kaiken muun upean lisäksi yllättää loppuratkaisullaan, kuten tekevät kirjat, joita ei unohdeta edes sateenkaaren tuolla puolen. Bolšoin perhonen on tyylikäs teos!
Vanha nainen kurottuu Bostonissa eteenpäin nähdäkseen paremmin alas jalkakäytävälle, mutta hän ei melkein voi sillä kipu. Hän on kuitenkin tottunut kestämään kipua, sillä hän on elänyt baletille, joka on tehnyt hänen ennen niin hallituista liikkeistään avuttomia ikään kuin hän olisi paljon ikäistään vanhempi. Hän istuu pyörätuolissa villaleninki päällä, puuvillasukkahousut jalassa ja postimyynnistä tilatut pehmeät tohvelit jalassa. Vuosien venyttely, voimien kartuttaminen ja kurinalainen elämä ja nyt: Lopussa. Nivelissään tykyttävä kipu Bolšoin baletin entinen primadonna, kuuluisa perhonen, joka häikäisi niin taiteilijapiirit kuin Stalinin, istuu melkein raajarikkona odottamassa nuorta naista, jolle hän on antanut toimeksiannon myydä hänen kuuluisat korunsa. Drew Brooksin on määrä poistaa hänen elämästään viimeinen raskas muisto, se vääryys, jota hän ei jaksa enää kantaa. Korujen, etenkin meripihkasetin myyminen, toisi mukanaan keveyden ja unohduksen.
Kalotayn kieli on lumoavaa ja täydellistä kuin loppunsa hiottu baletti: Kaunista, viihdyttävää, mutta niin vaikuttavaa, että ymmärtää vain suurella työllä saavutetun näin täydellisen esityksen. Kirjan rakenne on kiintoisa. Kautta teoksen kuljemme kahdessa ajassa: Nykyajan Bostonissa sekä Isä Aurinkoisen Neuvostoliitossa. Tahdinvaihto tapahtuu kappaleesta toiseen ja ilman mitään varoitusta. Ja se sujuu! Se sujuu, koska Bolšoin perhonen tanssii pääroolin!
Toinen kiintoisa seikka on se, että kirjassa saatetaan kertoa yllättäen joku tapahtuma, aivan kuin näkisi filmistä trailerin, mutta lukijaa saa tovin odottaa selitystä: miten, miksi, missä? Ei edelleenkään häiriötä, tahti säilyy ja siitä tulee se omin, jonka toivoo jatkuvan.
Nina Revskaja ei tiedä, mitä panee alulle myydessään meripihkasettinsä, sillä hän ei tiedä, että siitä puuttuu kaulariipus, jossa on harvinaisen hieno sulkeuma kätkien sisäänsä…
Kohde 72A
Riipus Baltian meripihkaa, 5 cm:n pyöröhiottu kivi, jossa sulkeuma: hämähäkki (Archea absurda) munapusseineen. harvinaisen selvästi erottuva. Istutettu soikeaan 14 karaatin keltakultaiseen, punoskoristeiseen kehykseen, jossa…
Lopulta huutokauppakamarilla ilmoitetaan myytäväksi myös riipus, mutta kuka sen on voinut tuoda? Mistä? Miksi? Ja kuka on Grigori Solodin, tämä venäjänkielen professori, joka kääntää venäläistä runoutta ja etenkin Viktor Jelsinin runoutta. Grigori, jonka kellertävä pihka, hidastetut kyyneleet saattavat yhteen Drew Brooksin kanssa, naisen, joka on aina halunnut opetella suomen kieltä, äitinsä kieltä.
On kiehtovaa kohdata vastapari ja tässä kirjassa vastapari on kontrasti, se aikasiirtymä, jossa luontevasti olemme milloin nykypäivän Bostonissa, milloin Stalinin diktatuurissa, jossa monet vielä kulkevat sokeina, vaikka kaikkea outoa tapahtuu ja ihmisiä katoaa, etenkin juutalaisia…Miksi Gersh? Miksi Gershin lattialla on kuin tomukasa, jota kukaan ei lakaise pois? Joka viikko pidätetään juutalaisälykköjä, mutta eihän vain Gersh? Nina tanssii voitosta toiseen ja tapaa itse Stalinin. Ja kun Gersh on vielä mukana, saapuvat kesän hitaat päivät, jolloin datšalla kaksi rakastunutta paria saavat viettää muutamia intohimoisia ja pysähtyneitä kesän päiviä. Ja tässä kohtaa tajusin lukevani kirjaa, jonka kosketus on sama kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Se on sitä lävitse kirjan, mutta etenkin datšan lumoavat päivät vertautuvat Vermontin lomapäiviin ja molemmissa sama suloinen joutilaisuus ennen tragediaa. Siitä syntyy tunnetila, joka on verrannollinen. Nyt eivät huhuile mustakarhut, vaan pöllöt. Ja rakastavaiset uivat yöllä yllään tähtitaivas:
Gersh on palannut hakemaan Veraa, joka on vielä rannan tuntumassa. ”Tule tänne”, hän sanoo ja kahlaa Veran luo.
Viktor kauhoo selällään Ninan viereen. Hänen sormensa koskettavat Ninan sormia, kiemurtelevat vedessä. Nina hivuttaa omat sormensa Viktorin sormia vasten. Gersh on alkanut hyräillä sävelmää, jonka Nina tunnistaa. Nyt Viktor työntää kätensä Ninan harteiden alle ja vetää hänet mukaansa, pyörittää häntä hitaasti vedessä.
Painautuessaan Viktorin syliin miellyttävän uupuneena, yllään tähtien kirjoma taivas, Nina tuntee – todella tuntee – maailman avaruuden, tuntee, miten se aina vain jatkuu ja miten hän ja Viktor ja Gersh ja Vera ovat vain sen hitusia. Suurena ammottava maailma, sen rajattomat mahdollisuudet…Hän tuntee sen tuulahduksen, aavistuksen: rajattoman vapauden illuusion.
Jos pidit kirjasta Kaikki mitä rakastin, Bolšoin perhonen on juuri sinulle. Jos sinua kiinnostaa historia, sen vääristelyt, valheet ja paljastukset, tämä on kirja juuri sinulle. Jos sinua kiinnostavat baletti, runous ja ihmisen juurettomuus, tämä kirja on juuri sinulle. Ja jos tämä saa sinut lumoutumaan
…viileän, suloisen talven, oksiston kirjavan katveen. Joskus ajattelen, että elän juuri siksi, niiden täydellisten päivien tähden….
niin, tämä kirja on juuri sinulle.
Epilogi
Varjojen leikki ja neulasmatto, pihkapisaroissa päivän kultaa. Ilma humisee…
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Aletheia Jonna Jaana Jenni Minttuli, Katja/Lumiomena, Norkku Pienen mökin emäntä, Susa, Anna Elina ja Mari A.
Kaikki Ihanaiset, jotka olette jakaneet kanssani tämänkin viikon niin riemuineen kuin...: Kiitos ja mukavaa viikonloppua♥
Una furtiva lagrima
kuva Iines
Siellä missä tuulet kertovat tarinoitaan, vedet päilyvät tummina, kalliot viettävät jyrkkinä ja yksinäinen kuikka sukeltaa, siellä seisoo Heli Vilmi. Hän seisoo siellä katsellen ulapalle ja odottaen, mitä sanoja tuulet ja meri hänelle tuovat, mitä sanoo pilven varjo, mitä kuiskaa yksinäinen haapavanhus. Hän sulkee silmänsä ja ottaa vastaan tunnelmat rakkaudesta, kaipuusta ja elämästä. Näistä elementeistä Heli Vilmi on synnyttänyt kirjansa Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011). Teos on kuvitettu mustavalkoisin valokuvin ja kaikki kuvat ovat Helin ottamia.
Helin runous on hyvin kaunista, melkein lempeää. Musiikkia rakkauden kaihoon ja menetykseen, mutta myös takaisinsaamiseen, uuteen kohtaamiseen. Hanne Virtauksesta sanoo Helin kirjasta näin: 'Kirja on kuin herkkä koru, jota haluaa pidellä...Hiljaisia tuulia kuiskailee, koskettaa hipaisten.' En voinut mitenkään välttyä vertaamasta Heli Vilmiä Heli Slungaan. Varjomadonna on puukolla kirjoitettua puhetta lihatiskistä, rypyistä, panoista, humalasta, himosta ilman mitään tuulen laulua, aallon solinaa. Ei voi sanoa, että toinen on parempi kuin toinen. Runo on tunnetila ja jokainen valitsee omaa lajiaan, omaa tuultaan. Varjomadonnan voi antaa lahjaksi, jos tuntee henkilön kenelle sen antaa, mutta Hiljaisia tuulia voi ojentaa kenelle vain romantikolle, sillä runot ovat kuin kauneuden musiikkia:
Valkoiset lakanat,
jonkun kauan sitten ompelemat pitsit.
Kauniit.
Avoin ikkuna,
keveän, niin valkoisen hetken suoma
rauha kosketti silloin.
Muistin.
Hiljainen sydän,
kykenevä vain muistoihin.
Täysi tuska siitä, mitä oli,
mitä enää ei ole.
Kyyneleet.
Tai tällainen lyhyt ja oivaltava sekunnin murto-osa:
Tänään,
siinä kuolleessa kulmassa,
sinä sekunnin murto-osan aikana,
en rakastanut sinua.
Helin kuvat ovat taitavia ja kirjassa on ilmeisesti juuri kuvien vuoksi käytetty erittäin hyvälaatuista paperia, sillä ihan heti en vastaavaa muista. Myös kansi, jossa seisoo tuulien vuosia tuivertama merimänty, kalliomänty, on harmoniassa kirjan luoman tunnelman kanssa. Tätä kirjaa luetaan takan edessä ikävän iskiessä, tämä kirja annetaan lahjaksi rakkaalle tai hänelle, jolta rakkaus on kadonnut. Hiljaisia tuulia on lahjakirja, lohtukirja, hiljaisuuden kirja, mutta se voi olla myös kutsu:
Sinä särjit sydämeni kerran.
Koska rakastan sinua,
annan sinulle mahdollisuuden
särkeä sen uudelleen.
*****
Runokirjat Leena Lumissa
Yöllä Raaseporin linnassa ei tietenkään saa vierailla, mutta hiivitään nyt kuitenkin niin lähelle linnaa kuin päästään. Onneksi on kuutamo. Shh! On oltava aivan hiljaa, sillä nyt on juuri oikea hetki. Kuu on seitsemän päivää vanha ja katselee linnaa etelästä. On maltettava odottaa, kunnes se on siirtynyt vielä sen verran, että loistaa linnan ikkunoista suoraan sisään.
Nyt! Joesta alkaa nousta sumua! Se kohoaa hitaasti linnan ympärille ja peittää kaiken häilyvään hämäryyteen. Tuntuu viileältä.
Kuuletko? Lapsen naurua. Siellä he ovat! Pieni poika leikkii linnan käytävillä piilosilla äitinsä kanssa. Mutta niin kuin arvaat, ei siellä ihan tavallinen pieni poika ole eikä äiti liioin. Siellä ovat Raaseporin linnan kummitukset äiti-Katarina ja hänen pieni poikansa.
Tämä tekstinäyte on Raili Mikkasen kirjasta Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011). Loistavan ja tekstin henkeä tukevan kuvituksen on tehnyt Laura Valojärvi. Onnistunut kansi, jossa linnasta linnaan mukana kulkeva kärppäkin on päässyt esiin avaimenhaltijana, on Laura Valojärven ja Leena Kilven yhteistyötä. Teos esittelee viisi linnaa, yhden kartanolinnan ja kolme linnoitusta. Tarinat on kerrottu ja muokattu niin lapsen mielikuvitusta vangitseviksi, että houkuttaa seikkailuhaluisimmankin lapsen linnaretkelle. Kuvitus koukuttaa niin pientä kuin aikuista lukijaa, sillä kärppä kurkkii yllättävissä paikoissa ja kuvissa on muutenkin tarkkaavaiselle lukijalle paljon tutkimista. Raili Mikkasen ’ääni’ on kirjaan ihan kuin luotu ja hän on ymmärtänyt jättää pois ne asiat, joita jo Topeliuksen Välskärin kertomukset tarjoavat yltä kyllin ja jotka olisivat pienille lukijoille liian rankkoja ymmärtää kerrotaan ne sitten vaikka kuinka lapsenmielisesti. Alun tekstinäyte on siis Raaseporin linnasta, joka on tarkalleen Tukholman ja Viipurin puolivälissä. Raaseporin linnan kertomus on nimeltään Surullinen tarina, joka kertoo, miten 1400-luvun lopulla Lauri Akselinpoika Tott sai hallitakseen linnan. Hän tuli sinne kesällä 1468 ja halusi marraskuussa luokseen vaimonsa Katarinan ja pienen poikansa Tanskasta. Ajankohta ei ollut kovin otollinen purjehdukseen, mutta…Minä pidän surullisista tarinoista, vaikka en siitä, että... Lähdetään etsimään toisenlaista jännitystä.
Katarinan saavuttua alammekin kuulla, miten linnassa silkki ja sametti kahisee, korut ovat raskaita ja komeita, pöydät notkuvat outoja herkkuja ja Turun herrasväki saa opetella käyttämään haarukoita, joita ei ennen oltu linnassa nähtykään.
Hämeenlinnassa tapaamme topakan hallitsijan Ingeborg Åkentytär Tottin, jolta Folke Gregerinpoika yrittää juonia linnaa pois. On juhannus 1505 ja väki haluaisi pitää rouvan mielestä pakanalliset juhlamenonsa, joihin hän ei ole vielä suostunut, mutta kun linnanväki yksissä tuumin puolusti linnaan Folkea vastaan, sai väki juhlia juhannusta linnassa yltäkylläisesti tavallista parempien ja runsaampien herkkupöytien ääressä.
Haluaisit ehkä kuulla, mitä Raaseporin Surullisessa tarinassa lopulta tapahtui, mutta en voi kertoa sitä, sillä siitä eivät linnan kummitukset pitäisi. Tarinoita pitää jaksaa odottaa. Etenkin niiden loppuja. Toisaalta voisin kertoa sinulle, mitä oli kirjoitettu lumeen, kun ratsastin kuningatar Katariinan kanssa lumiseen yöhön viitta hulmuten. Lumessa luki: Ellei tämä Suomen lasten linnakirja saa vähintään Junior-Finlandia, niin johan ovat linnojen kirjat sekaisin!
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria Susa Riina Susa P.
***
Tämä kirja oli vuoden 2011 paras lastenkirja Leena Lumi -blogissa.
Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.
Hei!
Torstai on toivoa täynnä tai sitten ei! Sitä on ihan kuin jyrän alle jäänyt, kun kauhea viikko kulminoitui siihen, että huomasin yöllä, että vieressäni on tyhjä vuode. Ryntäsin ylös ja katsoin puhelintani, ei mitään viestiä! Sitten valvoinkin aamuun asti, kunnes lentokentillä myöhästyneiden lentojen sekä työn takia uupunut mieheni saapui kotiin. Ohjasin hänet välittömästi vierasmakkariin, jossa on mahdollisuus nukkua täysin rauhassa ja myös hämärässä.
Hän oli lähettänyt viestin, mutta joskus minun uusi koneeni 'piilottaa' sen, enkä minä osaa sitä etsiä...
Otan nyt pienen, lyhyen aikalisän ja lepäämme vähän, ihan hiukkasen vain. Minulla on teon alla kolme kirjaa ja toivon voivani tehdä ne kaikki ennen kuin vieraamme Kanadasta saapuu.
Minulle tuli yksi idea mieleen ja Unelma sen heti Lumikarpalon puolella 'siunasi'. Sitähän käy usein kiinnostavissa blogeissa, mutta aina ei ole ko. postaukseen välttämättä mitään uutta/kiintoisaa/innoittavaa sanottavaa, mutta olisi kiva jättää joku merkki. Miten olisi tämä ♥ tai tämä: Moi! tai tämä: Voi hyvin♥
Voikaa hyvin♥
Olen takaisin ennen kuin huomaattekaan...ja kun olen tehnyt ihan vain pari työtä, alan vaeltaa teidän blogeissa ja etenkin heidän, jotka olen haastanut edellisessä postauksessa. Tiedän jo nyt, että Scarlett oli oikeassa: "Tomorrow is another day."
Leena Lumi
PS. Sydän on alt + 3 !!! (siis kolmonen sieltä oikealta, numeronäppäinosiosta, mutta semmoinen outo kuin Num Lock pitää olla päällä)♥♥♥
kuva Pekka Mäkinen
Sain tämän haasteen Lumiomenalta. Kiitos! Ja vaikka eräät jo tietävätkin, että elän taas päiviä, jolloin kadun kaikkea liikaa lupaamaani, sillä eihän voi etukäteen tietää, millainen viikosta tulee, niin silti otin tähän nyt hetken ja yritän…
Kuka?
Liekkisydän. Tulisielu. Suuren puutarhan pitäjä. Vanhan koiran omaishoitaja. Kiireisen liikemiehen puoliso. Ikuisesti Lukija & Kirjoittaja. Levoton tuhkimo, jota on haastateltu lehtiin kaikesta mahdollisesta alkaen sisustuksesta puutarhaan, Bo Carpelaniin ja kaikkea siltä väliltä. Hulluna koiriin, mereen, suvisateeseen ja syksyyn. Arvostaa aviopuolisoaan, jonka viistopallot tuovat suhteeseen jännitystä ja haastetta. Entinen perfektionisti, nykyinen boheemi. Monenlaisen musiikin ja hyvän ruoan ystävä.
Mitä?
Blogi, blogi, blogi. Luen ja kirjoitan. Osallistun myös kirjoituskilpailuihin. Mitään vapaa-ajan ongelmia ei ole vaan pitäisi saada vuorokausi tuplana. Pääasiassa kirjablogi, mutta myös muuta elämää eli Kirjoja & Elämää.
Missä?
Harjukaupungin äärimmäisellä saarella, arkkitehti Alvar Aallon huvilasaarella. Isolla tontilla, jossa puutarha sekä oma puisto, kaunis lehto, vanhat lehmukset. Valkoisessa kivitalossa, vihreässä huoneessa, joka on toimisto/kirjasto ja jonka piti olla siivottu tänään puoleenyöhön mennessä, mutta…
Millä?
Intohimolla, joka saa tietokoneenkin toimimaan, vaikka kovalevy olisi hajalla. Näin tein kerran kaksi viikkoa ja siitä on tullut osa harjukaupungin urbaanilegendaa.
Milloin?
Aina vaan. Aamulla, kun kahvi tippuu, joskus suden hetkellä, useimmiten aamupäivällä ja illalla, mutta ehdottomasti liikaa. Aina.
Mitä mielessä nyt?
Todella paljon! Miten selviän after Olga. Milloin saamme aikaa/energiaa tehdä pari kovasti odottamaani remonttia. Mitä todella aiomme tehdä muutaman vuoden kuluttua, kun mieheni jää pois työelämästä eli lähdemmekö Euroopan kiertolaisiksi, kuten olemme jo kauan suunnitelleet vai… Millä mielellä äiti menee seuraavaan syöpäkontrolliinsa. Miten viihdytän ensi viikolla Kanadan vierastamme, kun hän valitsikin nyt suven sijasta maaliskuun tulla meille. Miten selviän kaikista ihanista kirjoista niin että näkyy ja tuntuu vain intohimo, ei työ, mitä niiden eteen on tehty. Mihin perustan uuden kukkapenkin valkoisista särkyneistä sydämistä. Miten osaan olla riittävän kiitollinen siitä, että ympärilläni on etäystäviä, joista yksi eli Soolis teki kollaasin tähän haasteeseen, sillä Päämies vasta soitti Frankfurtin kentältä, että…Miten muistan nukkua edes joskus ja jokohan kohta on aika siirtyä lukemaan kirjaa, jota en edes aikonut ottaa. Kurkistin sitä vain kaupassa, luin ensimmäisen sivun, luin toisen…ja sitä jatkuu nyt vaan, eikä tämä saisi ikinä, ikinä loppua tämä lumoava kirja, joka saa minut öisin valvomaan ja aamulla katsomaan syvälle Olgaa silmiin, jotka ovat kuin meripihkaa...
Ojennan tämän helpon haasteen edelleen Soolikselle, Jaelille, Mirkalle, Saralle, Valkoiselle kirahville, Hannelle Virtaukseen, Pepille sekä Hannelle Valkoiseen leinikkiin ja Ahmulle Vinttikamariin sen kunniaksi, että teemme Ahmun kanssa tuskin koskaan samoja kirjoja, mutta sitten kun teemme se onkin luokkaa Geraldine Brooksin Kirjan kansa.
Tämä on sitä Tytöt tahtoo pitää hauskaa…, joten osallistukaa!
Because The Night
kollaasi Soolis
Suosittelen teitä nyt menemään Jaelille ja lukemaan mausteiden lumosta. Menkää sinne, missä pippuri kasvaa!
Ja lukekaan sen lisäksi vaihteeksi myös kommentteja postauksestani Yrttimaa. Siellä on innoittava vilaus kirjan antiin. Pitäähän minun saada huonekasvi, joka on tyylikäs, kukkii pienin valkoisin kukin, tuoksuu hurmaavasti ja liittyy Evelyn Waugh'n ihanaan Mennyt maailma -kirjaan, tv-sarjaan kuin myös elokuvaan. Voin kuvitella luottopuutarhuri ilmeen Viherlandiassa kun lähden kysymään Sitruunaverbenan eli Lippian tainta...Onnistun yllättämään hänet joka kevät;-)
Yrttien maailma on kuin maagista realismia!
Millä yrtillä on yhteys Evelyn Waugh’n ihanaan Mennyt maailma –romaaniin? Mitä yrttiä istuttavat kauneutta janoavat herkkusuut? Miltä yrtiltä tuoksui Anna-täti, joka seisoi vielä 80-vuotiaana joka päivä hetken päällään? Mikä yrtti parantaa sekä vatsakipuja että yskää ja myös laihduttaa? Mikä yrtti on jumalten mauste? Mikä yrtti matkasi Mayflowerilla ensimmäisten englantilaisten siirtolaisten mukana 1620 Amerikkaan? Mikä yrtti oli antiikin ajan onnensymboli? Mitä yrttiä käytettiin ainesosana mystisissä lemmenjuomissa?
Kaikkiin näihin ja moneen muuhun kysymykseen antaa vastauksen Agneta Ulleniuksen Yrttimaa – Ruukku- ja puutarhaviljelijän opas (Örtgården, Minerva 2011, suomennos Anna Maija Luomi). Kirjan kuvat on ottanut Jurek Holzer ja ne ovat puutarhahullulle suorastaan vaaralliset! Minä päätin nyt laittaa koko ison kesäpöydän terassille täyteen yrttejä, en tyydy enää vain basilikaan ja laventeliin, vaan istutan myös rosmariinia, sitruunamelissaa ja tietysti tilliä. Nämä tulevat ruukkuihin, niin vältyn kitkemiseltä ja kun terassinovi on auki, niin yrttitarhani tuoksuu keittiöön asti, kuten kuuluukin. Sen sijaan kurkkuyrttiä istutan jonnekin, missä toivon sen leviävän kuin riivattu. Kurkkuyrtti on juuri herkkusuiden silmänilo. Kun näin nämä Runotalon kuvat kurkkuyrtistä, nimesimme ne taikatähdiksi ja syystä. Kurkkuyrtti on niin koristeellinen, että se on ollut tavanomainen aihe keskiaikaisissa kirjontatöissä. Ruotsissa ja Pohjois-Euroopassa kukkaa kutsuttiinkin nimellä Stofférblomma, saksan kaunistusta merkitsevän sanan mukaan.
Kirja on täynnä toinen toistaan hurmaavampia ideoita, vai mitä sanotte tästä:
Bearnaise-kastikkeelta maistuvaa viinietikkaa saa, kun täyttää pullon muutamalla tuoreella rakuunanoksalla, kirvelillä ja sileälehtisellä persiljalla ja täyttää sen sitten valkoviinietikalla. Pullo asetetaan muutamaksi viikoksi aurinkoiselle ikkunalaudalle. Lehdet siivilöidään pois kahvinsuodattimessa. Kun etikkaa säilytetään viileässä, se säilyy pitempään.
Tai tästä:
Ikivanha laihdutusohje kuuluu näin: Keitä fenkoliteetä yhdestä teelusikallisesta fenkolinsiemeniä, lisää hieman appelsiinin kuorta antamaan makua. Juo ennen jokaista ateriaa ruokahalun vähentämiseksi. Kylmää teetä voi käyttää myös kasvovetenä.
Myönnän, että minulla ei ole ruokaa ilman yrttejä. Keksin joitakin vuosia sitten jättää suolan pois ja tilalle toin yrttejä. Yrttimaan anti on siinä, että kirjan tekijä on itse niin innostunut yrttien kasvattamisesta ja kertoo, miten hän ensin niitä kasvatti ja miten sitten yrityksen ja erehdyksen kautta löytyi se kultainen keskitie. Agneta on valinnut tähän kirjaansa yrttejä, jotka ovat joko ylivoimaisia ruoanlaitossa tai sitten vain kauniita tai helposti viljeltäviä. Siis sellaisia, joita ilman ei voi elää.
On aivan makuasia, kasvattaako yrtit ruukuissa vai perustaako puutarhaan kunnon yrttimaan. Voi tehdä myös molemmat! Ja toinen kasvattaa kaiken siemenistä ja toinen ostaa valmiit taimet. Minä en voi kuvitella alkusuvea ilman laventelin taimia, jotka suuresti nauttien hankin lähikauppapuutarhaltani ja vieläkin enemmän iloiten istutan ruukkuihin. Siinä hetkessä on paljon kauneuden toivoa ja intohimoa!
Joitakin yrttejä voi alkaa kasvattaa tosissaan. Silloin kyseeseen tulee meillä ruukkuviljely, jolloin yritit siirretään syksyllä ruukuissa kellariin, kuten nyt teemme pelargonioille. Kun puhutaan yrttien iästä, rosmariinista muistetaan mainita, että yrtti elää 33-vuotiaaksi eli yhtä vanhaksi kuin Jeesus. Agneta tuntee erään eteläruotsalaisen yrttiviljelijän, joka on pitänyt ruukkurosmariininsa elossa jo yli 16 vuotta! Rosmariinin pitkään säilyvä tuoksu symboloi muistoja ja uskollisuutta.
Ja niinkin tavallinen ja tuttu yrtti kuin tilli oli viljelykasvi Egyptissä jo viisituhatta vuotta sitten. Munkit toivat sitten tillin pohjoiseen ja sen yleisin käyttötapa oli tuolloin rohtona. Sveitsin St.Gallenin benediktiiniläisluostarissa kasvoi jo 800-luvulla samoja yrttejä, joita me edelleen käytämme: fenkolia, kuminaa, lipstikkaa, minttua, rosmariinia ja salviaa.
Agneta Ulleniuksen kanssa pääsemme heittäytymään yrttien kiehtovaan maailman samalla kun jatkamme monituhatvuotista yrttiviljelyn perinnettä nauttien joka sekunnista tuoksuvassa yrttitarhassamme, hellien omia suosikkejamme, juuri niitä, joita ilman emme voi elää♥
*****
Yrttimaasta on kirjoittanut minun lisäkseni ainakin Kirjava Kammari
Prologi
Bräutigams, Göteborg 1962
Arvid nousi ja veti Elinille tuolin. Elin oli vieläkin kauniimpi kuin Arvid muisti. Vaaleat hiukset oli koottu ylös, ja hänellä oli yllään hihaton sininen mekko, jossa oli rinnan alla vyö. Hän hymyili Arvidille, ja kaikki ympärillä tuntui katoavan. Arvid näki itsensä Elinin vihreissä silmissä, joissa oli häivähdys meripihkaa.
”Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoi. ”Tarkoitan…tuntuu kuin olisin hengittänyt ulos eikä minun tarvitsisi enää koskaan hengittää sisään.”
Ann Rosmanin esikoisteos Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, Bazar 2011, suomennos Anu Koivunen) kantaa mukanaan kaikkia niitä elementtejä, joista hyvät kirjat on tehty: loistava tarinankerronnan taju, salaperäisyys, yllätyksellisyys, kaksi aikakerrostumaa, persoonalliset ihmistyypit, vanhanaikaista romantiikkaa, menneisyyden piilotetut synnit ja etenkin niiden paljastuminen. Tämän päälle bonuksena tulee vielä sopiva tahti, ilman pakotettua toiminallisuutta ylilyönteineen sekä kaikkialle ulottuva meren ja levän tuoksu.
Tapahtumien näyttämönä toimii monen turistinkin kokema ja ihailema Marstrandin saari. Ja tapahtumat saavat alkunsa, kun vuonna 1868 rakennettu Pater Noster –majakka aiotaan siirtää alkuperäiselle paikalleen pienelle saarelle Marstrandin kupeeseen. Rakennustöissä olevat puolalaiset tekevät rakennuksen kellarissa kaamean ruumislöydön ja sen lisäksi löytyy sormus…
Tapauksen saa hoitaakseen rikostutkija Karin Adler, joka aloittaa hänestä kertovan dekkarisarjan lumoavasti sekä menneen ajan että suolaisen meren tuulissa liikkuvalla rikostapahtumalla, jonka alkujuuret ovat kuitenkin romantiikassa sekä toisen maailmansodan tapahtumissa, jolloin idealistinen pariskunta päättää perustaa yrityksen auttaakseen kolmannen valtakunnan hirviöiden tuhoamisleireiltä paenneita juutalaisia. Kukaan ei voi kuitenkaan aavistaa, miten pitkälle pahan juuret yltävät...
Kirja on täynnä kiinnostavia henkilöitä, mutta kuin tarkkailijaksi nousee loppuunpalamisen vuoksi sairaslomalla oleva Sara, joka oli ollut työssään niin tehokas, että hänen jälkeensä tehtäviä tuli hoitamaan kolme konsulttia. Saran olotilaa ei mitenkään paranna se, että hänen anoppinsa on varakas ja häikäilemätön Siri von Langer. Nainen, joka suosii mistään piittaamatta vain tytärtään Dianea ja tämän perhettä jättäen kahden muun sisaruksen perheet ja lapsenlapset täysin osattomiksi niin huomiosta kuin taloudellisesta avustaan. Saran mies Tomas ei kykene kertomaan äidilleen, miten väärin hän tekee ostaessaan Dianen perheelle arvokkaan kiinteistön ja Saran olo vain pahenee. Kuvaukset Saran käynnistä vakuutusvirastossa, jossa ei tajuta hänen sairauttaan sekä henkisen pahoinvoinnin ja uupumuksen vaikutukset fysiikkaan ovat kuin suoraan todesta.
Hän seisoi flanellipyjamassa keskellä kuistin lattiaa eikä kyennyt rauhoittumaan sen vertaa, että olisi käynyt istumaan. Hänen ruumistaan raastoi edelleen. Tuttu paine rinnassa palasi sellaisella voimalla, että hän lysähti polvilleen ja haukkoi ilmaa lyhyin hengenvedoin. Ahdistus ryöppysi säälimättömästi hänen ylitseen ja tunkeutui pienimpäänkin soluun. Tarkoitus? se kysyi. Mikä on elämäsi tarkoitus? Elämällä ei ole mitään tarkoitusta.
Sara tunsi vatsansa alkavan herätä. Hän nousi, ja kun silmissä pimeni, hän joutui ottamaan tukea seinästä. Silmissä musteni vaikka hän nousi todella hitaasti, sillä se oli hänen syömiensä lääkkeiden sivuvaikutus. Hän ehti juuri ja juuri istahtaa pöntölle ja vetäistä peltiämpärin syliinsä. Tuntui kuin hän olisi pissannut, vaikka hän ulosti. Uloste ryöppysi samaan aikaan kun hän oksensi ämpäriin. Kylmä hiki sai otsan kiiltämään.
Saran mies Tomas ei myöskään mitenkään ymmärrä pidemmän päälle vaimonsa kotona oloa ja ihmettelee, että mitä kummaa nainen voi tehdä kotona kaksilapsisessa perheessä neljäkymmentä viikkotuntia, joka on laskettu kulumaan sen kokoisen perheen huoltoon. Tomas olisi voinut olla täysin huoleti vaimonsa joutenolosta, sillä oudosti Sarasta tulee salaisuuksien paljastaja, joka yhtäkkiä liikkuu paljon vaarallisimmilla vesillä kuin voi ikinä edes kuvitella. Ja anoppinsa suhteen hän on tarkkavaistoisempi kuin kukaan muu. Hänestä tulee tahtomattaankin oiva apu Karinille, jonka keskittymistä verottavat yksityiselämän ja ikävän työparin harmit.
Mutta kuka on kellariin muurattu ruumis? Mikä on pitkä numerosarja, joka häneen on tatuoitu? Mitä on tapahtunut majakkamestarin tyttärelle Elinille? Ja mikä on kirkonmiehen, Simon Neveliuksen osuus tarinaan, hänen joka toimi Marstrandissa pappina 1960 –luvulla? Ja mitä olivat kultalaivat, jotka matkasivat Bergenistä New Yorkiin?
Ann Rosmanin esikoisteos on vievä ja minulle tuli yksi valvottu yö elämäni kirjaöihin lisää. En vain voinut lopettaa! Pidän vanhanaikaisista dekkareista, joissa on vähän mystiikkaa, historiaa ja paljon salaisuuksia. Koin Majakkamestarin tytärtä lukiessa samoja fiiliksiä kuin lukiessani Öölannin saarelle tarinansa sijoittavan Johan Theoronin Hämärän hetkeä tai Yömyrskyä. Kummankin kirjailijan kirjoissa menneisyyden varjot pimentävät nykyisyyttä, kummankin kirjoissa on sukudraaman aineksia sekä tietysti rikos tai useampia. Ann Rosman asuu Marstrandin pikkukaupungissa ja tuntee saaristonsa hyvin, sillä hän rakastaa merta ja purjehdusta, mikä näkyy selkeästi hänen suolan ja levän tuoksuisessa esikoisessaan.
Epilogi
Kaiken parantava lääke on suolavesi
- hiki, kyyneleet tai meri.
- Karen Blixen -
Ann Rosman
*****
Minun lisäkseni tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakinTuulia Norkku, Hanna ja Linnea.
Hei!
Anteeksi, että häiritsen tähän aikaan sunnuntaipäivää! Olen maalaislikka eli oikealta maalta kotoisin ja tiedän, että nyt ei saisi muuta kuin olla vaan eikä ainakaan visiteerata muuta kuin korkeintaan kirkossa ja hautuumaalla. Nyt on kuitenkin force majeure, sillä haluan tiedottaa kirjallisille ihmisille, että FST lähettää klo 14.50 uusintana kolmiosaisen dokumenttisarjan norjalaisesta, Nobel-palkitusta kirjailijasta, Knut Hamsunista. Tänään tulee osa 1/3. Olen lukenut aikanaan paljon Hamsunia, mutta kauan, kauan ennen blogia. Sarjassa vilahtaa myös Paul Auster...
Sunnntai on ulkoilupäivä, tiedän, tiedän, mutta meillä nyt on Päämies flunssassa etc. ja ehkä joku muukin on sitä ja ehtiihän vielä hiihtämään, kun nopeasti lähtee. Ja onhan myös tallentimet keksitty... Knut Hamsun oli monella tapaa aikaansa edellä ja myös varsin erikoinen ja kiisteltykin persoona.
Toinen asia. Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä on paitsi tuleva sohvani, jos sellaisen vielä hankin, myös juttua 50 vuotta täyttäneistä naisista eri puolilta maailmaa. Woman poweria!
Kolmas asia. Tulevan viikon kirjallinen ohjelma on seuraava: Ensin tulee yllättävä esikoisdekkari, sitten huippukirja lapsille, unelmainen teos yrteistä ja viikon päätökseksi tarjoan esikoisrunoilijan lumoavan kauniin teoksen.
Nauttikaa elämästä, joka on kuin lyhyt uni ja ohitse ennen kuin huomaammekaan!
teidän
Leena Lumi
Tämä on se yö
jolloin mikään ei pimene.
Minun Pegasokseni tanssii
vasten ikkunan kyltymätöntä valoa.
Mitä jos työnnän käteni lasin läpi?
Veren purskahdus.
Vai aamurusko auringon sylissä.
Mistään, mistään ei ole niin vaikea kirjoittaa kuin runosta. Miten arvostella runoa? Runo on tunnetila, joka ei arvostelua kaipaa. Se joko syttyy sinussa tai ei. Joissakin ei koskaan. Minussa aina vaan. Ja nyt oikein rankasti, sillä edessäni on Aila Meriluodon uusin Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011). Ensin havaitsin: Kerrankin täydellisen onnistunut kansi! Sitten: Luin ja luin uudestaan. Tuli hiljaisuus ja se pysähtynyt hetki, joka odotti. Nukuin yön ylitse ja luin uudestaan ja sitten…kaikki aukeni kuin kukat aamussa ja tunnen raivoisaa onnea: Hän teki sen taas! Helvetti: Aila tanssii! Aila tanssii omien runojensa musiikissa ja lukija lähtee mukaan. Hetkellistä surumieltä, hiukan tummuutta, jossain haurautta, mutta se vain syventää sointia. Kaikki on tallella ja kaikki toimii, minkä pitääkin: rohkeus, itsensä näkeminen ja nähdyksi tuleminen, havainnointi, intohimo, myöntäminen, uhma ja pieni pirskahteleva Aila-nauru.
Minä olen kuiva
sinulla ei seiso.
Oi mikä rakkaus, intohimo, rakkaus.
Nyt se vasta toteutui
vasten kuolemattomuutta.
Siis kaikkihan sen tietävät, Aila sekoitti pääni kun olin teini. Ja hän tekee sitä vieläkin. Listasin vähän aikaa sitten Sata naiskirjailijaa Leena Lumin tyyliin ja luonnollisesti Meriluoto loisti läsnäolollaan. Hän olisi ollut mukana lyhyemmässäkin listassa. Vuoden 2010 Elämystusinassa Aila Meriluodon Tältä kohtaa oli kolmanneksi paras kirja kaikista yli sadasta vuoden aikana luetuista ja paras suomalainen teos! Kun sain kerran tehdä pohjoismaiden suurimpaan piha- ja puutarhalehteen artikkelin omasta puutarhastani, tiesin heti, että haluan Meriluodon runokokoelmasta Kimeä metsä runon Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista, painettavaksi upeimman kuvasivun päälle. Ja sitä ennen oli elämys Vaarallista kokea, jolloin kauheassa ikäkriisissäni tajusin yhtäkkiä, että kaikki muu on oleellista, vain ikä ei. Kiitos Ailan olen iätön!
Jos luette tuota ensimmäistä runoa, se on ainakin minulle riemastuttava ja helposti aukeava. Aamurusko auringon sylissä on varmaan jokaiselle lukijalle omanlaisensa juttu, mutta…Ja tuossa runossa on minun eniten tuntemani Aila. Tiedän, että tästä ei runoilija Meriluoto pidä, mutta sanon sen kumminkin: Sairas tyttö tanssii – vieläkin.
Ja kun mennään tuohon toiseen valintaani, jonka tein hyvin tietoisena, että lukijakuntani ikähaitari on laaja, koin valaistusta: Noin juuri se menee. Me puhumme rakkaudesta ylettömästi ja naimme itsemme läkähdyksiin ja nautimme kun kaikki toimii, seisoo ja orgasmit, mutta rakkaus, mutta rakkaus…eikö rakkauden kirkastus, timantti, ole vasta intohimon sokeiden, huohottavien hetkien jälkeen.
Aila Meriluoto on ihan hän itse, mutta nyt kun olen kiitos kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen, saanut Mirkka Rekolan Kootut runot, löydän heissä jotain ihanaa samaa. Molemmat ovat suoran sanojia ja intohimon kuningattaria, mutta Rekolaa on vaikeampi heti tajuta, Aila haluaa ihan tieten tulla ymmärretyksi, rakentaa kokonaisempaa, kun Rekola heittää sanoja ja haastaa lukijansa. Vaan haastaa Ailakin, omaan tyyliinsä:
Luet minua, hajamielisenä, tympääntyneenä.
Onpa mietoa.
Tai äkkiä luet itseäsi. Maistuu.
Minä haastan sinut kaikin aistein.
Tervetuloa.
Sanotaan, että kirjoittaja on lukemiensa summa. Olet mitä luet. Aila Meriluoto toi elämääni Rainer Maria Rilken runouden, vaan en uskalla enempää runoilija Meriluotoa verrata, mutta miettikää vähän, te Rilken lukijat. Ja Rilken mukana tuli Eve Rehn ja Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille. Luin jostain, että Aila ihailee Rilkeä ja sitten lähdinkin Suomen Ateenan kirjastoon etsimään suomennoksia ja niitä oli hävyttömän vähän, kunnes törmäsin Eveen ja loppu onkin teille tuttua Even tänä vuonna tapahtuneeseen aivan liian varhaiseen poismenoon asti. Kuka tiesi, että Eve aikoi kääntää Rilkeä lisää? Kuka tiesi, että minä vokottelin häntä kääntämään Emily Dickinsonia myös? Aila Meriluodon runoteoksessa Kimeä metsä on lopussa kymmenen Dickinson käännöstä ja nyt minä haastankin Ailan:
Aila, olet jossain lehtihaastattelussa arvellut, että saattaisit kääntää Emily Dickinsonia kokoelmaksi asti. Ole ystävällinen ja tee se. Käännä Emilyn kaikki 1775 runoa tai edes sata, sillä meitä on monia, jotka sitä odotamme. Minä olen rukoillut kustantajia tekemään asialle jotain, mitään ei kuulu. Nyt minä rukoilen sinua kääntämään edes niin monta Dickinsonin runoa kuin vain mahdollista! Jaksan elää kaikki elämän pitkät tunnit odottaen…hetkeä, jolloin erämaa kukkii.
Tämä täyteys, tämä paino on Aila Meriluodon neljästoista runokokoelma. Meriluodon kirjallinen tuotanto on hyvin laaja, sillä hän on paitsi runoilija myös lahjakas prosaisti, joka on saanut lukuisia palkintoja. En ole lukenut, mitä joku muu on ehkä jo ehtinyt sanoa Meriluodon uusimmasta runokokoelmasta, mutta koen näin: Tämä täyteys, tämä paino näkee tarkemmin, soi kirkkaammin…kuulen runot pianomusiikkina tai tilhien tiukuina, jääurkuina ja… niin Ailana♥
Nyt minä hengitän.
Ennen läähätin,
hengästyin, kakistelin.
Sinun huokuvaa poveasi vasten
olen löytänyt rytmini.
Tämä on valtameri
rannaton rauhallinen.
Meille se riittää, tämä yhteinen hengitys,
itsemme kokoinen.
Pelkkä rakkaus.
*****
Osallistun tällä kirjalla Ainon Runotalon ovet auki -haasteeseen.
