Marja Björk: Puuma

Prologi

Lukija ei ole ennen lukenut yhtäkään Marja Björkin kirjaa. Lukija riisuutuu alasti. Heittää yltään moraalin hunnun, selkäytimeen iskostuneet normit ja lopulta riisuu myös pikkupöksynsä ja asettaa itsensä haluamaan vapaata virtausta ilman pienintäkään estoa jalat levällään, syli auki.

Marja Björkin Puuma (Like 2010) on kuuma sekoitus estotonta kieltä sekä käyttäytymistä, surumielisyyttä, huumoria ja etiäisiä kirjailijan tulevista teksteistä, joista kukaan ei enää odota mitään tavanomaista. Minulla juoksee ihollani väreitä, jotka muistuttavat Aila Meriluodon rohkeista päiväkirjoista sekä hänen koko elämän kestäneestä uskalluksestaan panna itsensä likoon kaikkineen. Toki tai ehkä, Puuma ei ole Björkin omaelämänkerrallinen tunnustus, niin siinä on merkillisen osuvasti tavoitettu totuudellisuutta. Tämä on jonkun ihan tosi, vaikka kirjan nimi onkin trenditietoisesti tähän päivään osuva.

Malla on Aikuinen Nainen, joka ei aio vanheta. Hän on avioliitossa Cialis –käyntisen Kaukon, itseään vanhemman miehen kanssa, jolloin seksielämältäkään ei voi odottaa mitään nuoruuden eliksiiriä, ei edes rentouttavaa orgasmia, erotiikasta nyt puhumattakaan.

Hän katsoo Kaukon kättä. Siitä oli tullut vanhan miehen käsi. Suonet pullottivat paksuina toukkina ja ihossa oli ruskeita, suurenevia laikkuja. Leuan alla oli löysää, kädet olivat ohentuneet ja hartiat ja rintakehä painuneet kasaan. Kauko olisi voinut värjäyttää hiuksiaan. Silmälaseissakin olisi saanut olla särmää.


Joskus kun hän heräsi aamulla pissahätään, hän huomasi että Kaukokin oli valveilla. Hän oli lukenut netistä, että kuusikymppiset miehet halusivat todistaa itselleen, että pystyivät olemaan aamukuuteen asti käymättä vessassa. He valvoivat ja kärsivät, mutta eivät antaneet periksi.

Malla ja Kauko eivät riitele. He ovat olleet avoliitossa jo parikymmentä vuotta. Kauko ei ota eroa ensimmäisestä vaimostaan Irjasta ja Malla on tyytynyt, mutta ei tyyntynyt. Hän ottaa onnensa ohjat omiin käsiinsä ja rakastelee nuorempia miehiä niin naapuritalossa kuin Rodoksen Falirakissa ja ties missä. Muuta sosiaalista elämää ovat ystävätär Riitta, joka on avioitumassa narsistisen Tuomaksen kanssa sekä tyttöjen korttiporukka, johon kuuluu noin kymmenen naista. Jos tämä kirja filmattaisiin, niin tästä korttiporukan kokoontumisesta saataisiin hämmentävä kohtaus, sillä nortti palaa, juomaa kuluu, joku polttaa maria ja pizzalaatikot valuvat pitkin lattioita. Maikilta tulee pissat alle, mutta se ei tahtia haittaa, vaan toiset auttavat housut jalasta ja peli jatkuu froteepyyhkeen ympäröimänä. Huone on savusta raskas.

Björk kertoo kirjaa kahdessa aikatasossa, sillä välillä olemme Mallan lapsuudessa. Tapaamme hänen parhaan ystävänsä Orvokin sekä ystävän perheen, jotka ovat romaneja. Malla viettää kesät äitinsä kanssa huvilalla, sillä äiti ei siedä kauppalaa, jonne perhe on asettunut asumaan. Aivan kuten Malla paljon myöhemmin, niin myös hänen äitinsä elää kuin kahta elämää. Ja nyt sen tekee myös Björkin kynä, sillä kertomisen sävy muuttuu täysin kun eletään Mallan lapsuutta.


Äiti oli kuin läpikuultava perhonen, joka oli jäänyt Hemmiin kiinni. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Kuitenkin tyttö aavisti, että äidin sydän hakkasi. Äidin sydän oli lampun ja pingotetun kangasvarjostimen välissä napsahteleva yökoi, joka poukkoili kuumuutta karkuun, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa valoa.

Marja Björkin teksti ja rohkea ote vievät minua ja tämä ei todellakaan ole viimeinen Björk, jonka tulen lukemaan. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt Posliini, johon minä en nyt ehdi, vaan makustelen Puumaa ja katson eteenpäin: Mitä seuraavaksi. Björk ei kaunistele edes Mallaa, puuumanaista, joka on Tena-Lady –pakettien, unettomuuden, rasittavan ystävänsä, outojen muistojensa sekä aivan kauhistuttavan yksinäisyyden armoilla. Kuka huomaa, miten yksin Malla on. Kuka huomaa, että hän saa vain seksiä, ei tietoakaan aistillisesta erotiikasta. Ei ripaustakaan kaiken mukaansa tempaavasta intohimosta. Malla on nainen, jolta puuttuu niin paljon, että siinä ei auta edes satunnainen rakastaja, ei Kaukon ja hänen toisiinsa kasvaminen, ei keskiluokan elämäntaso, ei oma ura, ei mikään matka…On kuin puuttuisi koko elämänvisio, koko tulevaisuus, unelmat. Kaikki.


Imovanet olivat lopussa, hän oli ottanut illalla viimeisen. Lääkäri laski jokaisen pillerin. Hän valehtelisi lääkärille, että yksi paketti oli unohtunut hotellihuoneen yöpöydälle. Pakko oli jostakin löytää ainakin puolikas, meikkipussin pohjalta vaikka, sieltä oli ennenkin löytynyt luomiväripensselin ja auki jääneen huultenrajauskynän suttaamia pillerinpuolikkaita, joista ei muistanut mitä ne olivat mutta jotka kannatti syödä siltä varalta että ne olivat unilääkkeitä.

Puuma on äärettömän nopealukuinen kirja, mikä ei ollenkaan tarkoita heppoisuutta, vaan vaikka erittäin sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä. Malla on ulospäin vahva, sisältä surumielisen autio. Jos Puuma filmattaisiin, niin itseoikeutettu Malla olisi draamasarjan Helppo elämä naispäätähti Anu Sinisalo. Hänessä on juuri sitä samaa mistään piittaamattomuutta hypätä uusiin juniin ja toisaalta sitä surumielistä yksinäisyyden kehää, joka piirtyy hänen ympärilleen, kun hän seisoo yksin asemalla odottamassa seuraavaa junaa johon nousta.

Epilogi

Taivaalla oli valkoista pilvenhaituvaa. Kirkas, teevadin kokoinen tähti sädehti. Huurteinen kuu tuli esiin pilvien peitosta, takertui pilvenriekaleisiin ja männynoksiin, irrotteli itseään ja kulki vaivalloisesti nytkähdellen. Se sykki ja pulppusi, pysähtyi ja katseli häntä, suurena ja halukkaana kuin ratkeamaisillaan.

Se pumppasi pilviä pois ja läheni, solahti läpi ikkunan. Hän levitti jalkansa ja nosti yömekkoa ylemmäksi.

- Tule.

***

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy, Naakku, Jonna, Jori ja Hanna