TÄMÄ TÄYTEYS, TÄMÄ PAINO

Tämä on se yö
jolloin mikään ei pimene.
Minun Pegasokseni tanssii
vasten ikkunan kyltymätöntä valoa.
Mitä jos työnnän käteni lasin läpi?
Veren purskahdus.
Vai aamurusko auringon sylissä.

Mistään, mistään ei ole niin vaikea kirjoittaa kuin runosta. Miten arvostella runoa? Runo on tunnetila, joka ei arvostelua kaipaa. Se joko syttyy sinussa tai ei. Joissakin ei koskaan. Minussa aina vaan. Ja nyt oikein rankasti, sillä edessäni on Aila Meriluodon uusin Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011). Ensin havaitsin: Kerrankin täydellisen onnistunut kansi! Sitten: Luin ja luin uudestaan. Tuli hiljaisuus ja se pysähtynyt hetki, joka odotti. Nukuin yön ylitse ja luin uudestaan ja sitten…kaikki aukeni kuin kukat aamussa ja tunnen raivoisaa onnea: Hän teki sen taas! Helvetti: Aila tanssii! Aila tanssii omien runojensa musiikissa ja lukija lähtee mukaan. Hetkellistä surumieltä, hiukan tummuutta, jossain haurautta, mutta se vain syventää sointia. Kaikki on tallella ja kaikki toimii, minkä pitääkin: rohkeus, itsensä näkeminen ja nähdyksi tuleminen, havainnointi, intohimo, myöntäminen, uhma ja pieni pirskahteleva Aila-nauru.


Minä olen kuiva
sinulla ei seiso.
Oi mikä rakkaus, intohimo, rakkaus.
Nyt se vasta toteutui
vasten kuolemattomuutta.


Siis kaikkihan sen tietävät, Aila sekoitti pääni kun olin teini. Ja hän tekee sitä vieläkin. Listasin vähän aikaa sitten Sata naiskirjailijaa Leena Lumin tyyliin ja luonnollisesti Meriluoto loisti läsnäolollaan. Hän olisi ollut mukana lyhyemmässäkin listassa. Vuoden 2010 Elämystusinassa Aila Meriluodon Tältä kohtaa oli kolmanneksi paras kirja kaikista yli sadasta vuoden aikana luetuista ja paras suomalainen teos! Kun sain kerran tehdä pohjoismaiden suurimpaan piha- ja puutarhalehteen artikkelin omasta puutarhastani, tiesin heti, että haluan Meriluodon runokokoelmasta Kimeä metsä runon Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista, painettavaksi upeimman kuvasivun päälle. Ja sitä ennen oli elämys Vaarallista kokea, jolloin kauheassa ikäkriisissäni tajusin yhtäkkiä, että kaikki muu on oleellista, vain ikä ei. Kiitos Ailan olen iätön!

Jos luette tuota ensimmäistä runoa, se on ainakin minulle riemastuttava ja helposti aukeava. Aamurusko auringon sylissä on varmaan jokaiselle lukijalle omanlaisensa juttu, mutta…Ja tuossa runossa on minun eniten tuntemani Aila. Tiedän, että tästä ei runoilija Meriluoto pidä, mutta sanon sen kumminkin: Sairas tyttö tanssii – vieläkin.

Ja kun mennään tuohon toiseen valintaani, jonka tein hyvin tietoisena, että lukijakuntani ikähaitari on laaja, koin valaistusta: Noin juuri se menee. Me puhumme rakkaudesta ylettömästi ja naimme itsemme läkähdyksiin ja nautimme kun kaikki toimii, seisoo ja orgasmit, mutta rakkaus, mutta rakkaus…eikö rakkauden kirkastus, timantti, ole vasta intohimon sokeiden, huohottavien hetkien jälkeen.


Aila Meriluoto on ihan hän itse, mutta nyt kun olen kiitos kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen, saanut Mirkka Rekolan Kootut runot, löydän heissä jotain ihanaa samaa. Molemmat ovat suoran sanojia ja intohimon kuningattaria, mutta Rekolaa on vaikeampi heti tajuta, Aila haluaa ihan tieten tulla ymmärretyksi, rakentaa kokonaisempaa, kun Rekola heittää sanoja ja haastaa lukijansa. Vaan haastaa Ailakin, omaan tyyliinsä:

Luet minua, hajamielisenä, tympääntyneenä.
Onpa mietoa.

Tai äkkiä luet itseäsi. Maistuu.
Minä haastan sinut kaikin aistein.
Tervetuloa.


Sanotaan, että kirjoittaja on lukemiensa summa. Olet mitä luet. Aila Meriluoto toi elämääni Rainer Maria Rilken runouden, vaan en uskalla enempää runoilija Meriluotoa verrata, mutta miettikää vähän, te Rilken lukijat. Ja Rilken mukana tuli Eve Rehn ja Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille. Luin jostain, että Aila ihailee Rilkeä ja sitten lähdinkin Suomen Ateenan kirjastoon etsimään suomennoksia ja niitä oli hävyttömän vähän, kunnes törmäsin Eveen ja loppu onkin teille tuttua Even tänä vuonna tapahtuneeseen aivan liian varhaiseen poismenoon asti. Kuka tiesi, että Eve aikoi kääntää Rilkeä lisää? Kuka tiesi, että minä vokottelin häntä kääntämään Emily Dickinsonia myös? Aila Meriluodon runoteoksessa Kimeä metsä on lopussa kymmenen Dickinson käännöstä ja nyt minä haastankin Ailan:

Aila, olet jossain lehtihaastattelussa arvellut, että saattaisit kääntää Emily Dickinsonia kokoelmaksi asti. Ole ystävällinen ja tee se. Käännä Emilyn kaikki 1775 runoa tai edes sata, sillä meitä on monia, jotka sitä odotamme. Minä olen rukoillut kustantajia tekemään asialle jotain, mitään ei kuulu. Nyt minä rukoilen sinua kääntämään edes niin monta Dickinsonin runoa kuin vain mahdollista! Jaksan elää kaikki elämän pitkät tunnit odottaen…hetkeä, jolloin erämaa kukkii.


Tämä täyteys, tämä paino on Aila Meriluodon neljästoista runokokoelma. Meriluodon kirjallinen tuotanto on hyvin laaja, sillä hän on paitsi runoilija myös lahjakas prosaisti, joka on saanut lukuisia palkintoja. En ole lukenut, mitä joku muu on ehkä jo ehtinyt sanoa Meriluodon uusimmasta runokokoelmasta, mutta koen näin: Tämä täyteys, tämä paino näkee tarkemmin, soi kirkkaammin…kuulen runot pianomusiikkina tai tilhien tiukuina, jääurkuina ja… niin Ailana♥

Nyt minä hengitän.

Ennen läähätin,
hengästyin, kakistelin.


Sinun huokuvaa poveasi vasten
olen löytänyt rytmini.
Tämä on valtameri
rannaton rauhallinen.
Meille se riittää, tämä yhteinen hengitys,
itsemme kokoinen.
Pelkkä rakkaus. 

*****

Osallistun tällä kirjalla Ainon Runotalon ovet auki -haasteeseen.