PAREMPI ELÄMÄ

Luin kerran yhdestä isosta aviisista erään mieskriitikon kirjoittavan, että kaikki pohjoismaiset naisdekkaristit ovat yhtä samaa mössöä, joita ei toisistaan erota mikään! Onnettomuudekseen hän jatkoi rakastuneena omiin sanoihinsa niin kauan, että huomasin hänen puhuvan kirjoista, joita hän ei ollut edes lukenut. Hän oli lukenut vain muutaman ja minä olin lukenut ne kaikki! Tein valituksen päätoimittajalle kriitikosta, joka kirjoittaa asiantuntemattomasti ja aivan väärin yleistäen. Ja minä pystyin myös perustelemaan kritiikin kritiikkini!

Lempeästi loiventaen sanotaan, että jopa minä olen vuosien myötä kypsynyt pariin jännityskirjailijaan, enkä heitä enää lue, mutta Inger Frimansson ei ikinä voi kuulua heihin. Olen tehnyt häneltä Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, Like 2009) sekä Rotanpyytäjä (Råttfångerskan, Like 2010), mutta lukenut jo ennen blogia Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, Like 2007) sekä Pimeyden jäljet (Mörkerspår, Like 2006) ja tavoitteenani on tehdä myös nuo erinomaiset puuttuvat aikaa myöten. En voi olla sanomatta, että Varjo vedessä teki minuun valtaisan vaikutuksen. Uskaltaisin melkein sanoa, että hipoo jo Minette Waltersin Kuvanveistäjää. Nyt kuitenkin olen jo matkalla täydentämään puuttuvia Frimanssonejani, sillä voitin Annin arvonnassa Inger Frimanssonin Parempi elämä (Ett mycket bättre liv, Like 2009, suomennos Anu Koivunen) ja siihen sukellamme nyt ja suoraan erotiikkaan, jota Frimansson käyttää teoksissaan yllävästikin, mutta aina syystä, ei itsetarkoituksellisuudesta.

”Etkö halua, mikä sinun on?” Hän nyyhkäisi, ja nainen tarttui hänen lanteisiinsa ja piti häntä paikoillaan.


”Toki, ystävä rakas, haluan toki. Mutta ensin saat luvata minulle yhden asian. Sinun pitää luvata minulle tytär!”


Kennet kuuli äänestä, että nainen oli tällä kertaa tosissaan, ja hän nyökkäsi, koko hänen päänsä nyökkäsi – lupaan tehdä kaiken minkä ikinä haluat minun tekevän, olen orjasi ja sinä minun valtiattareni.


Silloin lihasten rautaseinä pehmeni, nainen avautui ja salli Kennetin tulla sisään.

Parempi elämä on psykologinen trilleri yhdestä kauheimmasta asiasta, mitä voi tapahtua. Lapsi katoaa. Pieni, neljävuotias, Angelica katoaa rattaistaan päiväkodin retkellä. Hoitaja, nuori Magda on poissa vain hetken, mutta kun hän palaa, hän löytää vain tyhjät rattaat. Tästä alkaa painajainen, jonka kertojina toimivat Magda, Daniel ja siepattu Angelica. Lapsen vanhemmat ovat eronneet, mutta pitävät sopuvälejä ja asuvat lähekkäin. Silti Magdan oloa ei yhtään helpota se, että hän on rakastunut Angelican romanialaiseen isään, Florianiin ja on tämän rakastaja sekä samalla juuri se nainen, jonka syytä on rakkaan tyttären katoaminen.

Ja jossain kaukana, syrjässä, sijaitsee outo, omavarainen kollektiivi, jossa pelätään kännyköiden säteilyä, jonne halutaan vain tyttölapsia, omia tai muiden, pääasia, että he ovat tyttöjä, poikia siedetään vain vaivoin ja heidän olonsa on kuin kurituslaitoksessa ja kaikkea johtaa hyvännäköinen nainen, joka tuntuu hallitsevan kaiken paitsi temperamenttinsa. Nainen, joka sairastaa vahvaa miesvihaa ja sallii miesten olemassa olon vain yhtä tarkoitusta varten.

Kuin vahingossa Jannan tielle osunut Daniel joutuu täysin naisen lumoihin ja näin hänestä tulee yksi silminnäkijöistä, joka ei pitkään aikaan tajua muuta kuin alituisen himonsa Jannaan. Janna on matrarkka, joka hallitsee miten huvittaa ja haluaa tulla tiineeksi ja saada tyttölapsia. Paljon tyttäriä. Siihen asti Angelica, nyt Noraksi nimetty, saa tyydyttää tyttölapsimaniaa. Ellei tarina olisi niin rankka, voisi jopa nauraa tilan aikuisia hahmoja, kuten lapsenpäästäjä Lillemoria, jonka miehenpuute on huutava. Niin pakottava, että hän päättää lääkekasveillaan huumata Danielin saadakseen miestä, vaikka Daniel estelee

”En halua olla…Janna ja minä..”


Lillemor seisoi niin lähellä, että Daniel tunsi hänen hengityksensä. Sieraimista purkautuvan hennon ilmavirran, kun Lillemor pureskeli jotain, joka tuoksui mintulta ja eukalyptukselta.


”Janna ja Janna. En ole saanut miestä yli kahdeksaan kuukauteen…ja sitten sinä tulet niin pirun komeana, et kyllä…tämä on epäreilua…”

Siis mikä tekee Frimanssonista niin kiinnostavan kirjailijan? Se, että hän kuvaa ihan tavallisia ihmisiä, sinua ja minua, ja sitä miten meistä kaikista voi tulla sieppaajia, murhaajia, kavaltajia…Päässä vain vähän räsähtää, koska elämä on ollut niin epäoikeudenmukaista, tai on  lapsena joutunut koulukiusatuksi  (Varjo vedessä) tai vain sattuma aiheuttaa kuoleman, mutta järjetön käytös saa peittelemään asiaa ja siitä alkaa lumivyöry, jolle ei loppua näy. Inger kirjoittaa hyvin tavallisista, usein ns. pienistä ihmisistä, kuten vaikkapa tämän kirjan Lillemor, jolla kasvaa karvoja leuassa, on ylipainoa ja hengitys haisee pahalle, mutta miestä vain pitäisi saada. Tai hän kirjoittaa viisikymppisestä Hilja Agnevikista (Pimeyden jäljet), naimattomasta ja lapsettomasta, hieman yksinkertaisesta, joka sattumalta näkee tapahtuman, joka suistaa hänet täysin raiteiltaan…


Hallandspostenin arvostelusta poimittu lause: ”Frimansson kuvaa hyvin keski-ikäisiä naisia, joissa on jotain sairasta, jotain mikä näkyy vasta paineen alla, tietyn rajan ylityttyä.”

Toki hän kuvaa lapsiakin, sillä Parempi elämä kirjan nelivuotiaan Angelican kuvaus on laaja ja laadukas. Miten upeasti kirjailija piirtää kuvaa tytöstä, joka turvautuu mielikuvitusmaailmaan ja kaksoispersoonaan selviytyäkseen itkemättä (sillä Janna ei halua kuulla itkua), selviytyäkseen tulematta hulluksi, selviytyäkseen näyttämättä, mitä tapahtumista ajattelee ja mitä muistaa. Kuvaus on kaikin osin kohdillaan ja jopa mahdollista tapahtua, kun tutustuu tarkemmin Angelican ajatuksiin ja

Nyt hän oli Nora. Hänen oli pakko olla. Hän tunnusteli käsillään, ja joka paikassa oli karheaa ja multaista. Sitten löytyi aukko, käytävä. Sinne hänen pitäisi mennä. Hän ymmärsi sen.


Angelica vikisi hänen kurkussaan, mutta hän ravisti Angelican pois – turpa kiinni, itkupilli, älä vain pilaa tätä juttua. Nyt sisään käytävään siitä.

Toivottavasti en ole paljastanut liikaa. Siinä pitää aina varoa, kun tekee dekkaria. Halusin nyt valottaa hieman laajemmin, mutta vieläkin suppeasti, sitä maailmaa, jossa Inger Frimansson operoi mestarillisesti. Häntä ei voi niputtaa muihin, sillä hän kantaa psykologisen trillerin kuningattaren viittaa luodaten kaunaisten ihmismielten kostoa janoavissa syövereissä, harhaisten ihmisten ankeissa päivissä ja niiden tuhoisissa lopputulemissa. Lukija ei koskaan tiedä, mille teille häntä viedään ja mitä on perillä, mutta yksi on varmaa: Lopussa odottaa aina yllätys. Parempi elämä dekkarin loppu on yksi uskomattomampia, joita olen lukenut…