Inger Frimanssonin dekkarit eivät ole koskaan ennalta-arvattavia. Kuka on lukenut Pimeyden jäljet (Mörkerspår, LIKE 2006, suomennos Anu Tukala) tai Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) ei ole vieläkään toipunut, sillä Hilja Agnevik tai Justine Dalvik eivät todellakaan ole mitään tyypillisiä rikoskirjallisuuden päätähtiä. Frimanssonin erityistaito on luoda henkilöhahmoja, jotka vähäisyydessään ja vaurioituneisuudessaan kohoavat kuin elämää suuremmiksi: hän antaa tyypilliselle objektille subjektin roolin. Huomaamattomasta ja tavallisesta tulee tragedian tekijä, ei sen kohde.
Inger Frimannsonin Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE 2009, suomennos Anu Koivunen), ei petä lukijaansa. Olen todellakin kranttu dekkarien suhteen, sillä luen ne kaikki, joten tiedän siis mihin verrata ja mistä puhun. Pohjolan psykologisen dekkarin kuningatar Frimansson veti minut uutukaisellaan tajunnan pohjaimuun – heti! Huomasin pidättäväni hengitystä, hyperventilaatio uhkasi…, sillä kun olet alusta asti murhaajan pään sisällä tietämättä olevasi siellä, samaistut tulevaan ja kun huomaat alkavasi tehdä vääriä asioita, et pysty enää lopettamaan…
Yöpaita pois, karheat kädet, ja nyt Bethin pitäisi alkaa kiemurrella ja huokailla, houkutella halu horroksesta. Nyt Ulf levitti hänen reitensä, avasi ne erilleen, työnsi sitten ja etsi, mutta Beth oli ikään kuin kiinni ja suljettu.
Torjunta sai Ulfin häkeltymään.
”Rakas, minä haluan”, Beth yritti, mutta hänen äänensä oli väsynyt, ja vaikka hänen kätensä lypsi ja puristi, Ulf kääntyi kyljelleen ja nukahti.
Beth sulki silmänsä ja itki silmäluomiensa alla, mutta ei Ulfin vuoksi vaan siksi, että alkoholi oli saanut hänet hauraaksi ja masentuneeksi, niin kuin aina, aina.
Niinpä. Ihan tavallinen Beth. Opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Beth, joka joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään, on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Beth, joka on krapulassa heidän kesäpaikassaan. Beth, jonka katse alati etsii metsän varjoista kissaa, korppia, outoa varjoa. Mutta sitä ennen Mies:
Hitaasti Mies astui kohti Kaarinaa. Jos hän saisi tämän hihittämään. Se pehmittäisi Kaarinan ja paljastaisi ihon.
Kaarina pieni, hymytyttö…tule metsään leikkimään.
Naisen painava rinta – Mies piteli sitä, punnitsi sitä kädellään. Kaarina navetan lämmintä seinää vasten. Ja pehmeä mekkokangas, jota hän työnsi syrjään, etsi ja kiskoi, naisen pienet nyyhkäyksen kaltaiset sanat ja huokaukset…Kun Mies ajatteli Holgeria, kun hän ajatteli sitä, hän kovettui, tunnusteli, työntyi sisään.
Naisen hehkuvaan, polttavan kuumaan piilopaikkaan.
Ja koko ajan mukana Frimanssonin tiheä kerronta, joka ei irrota. Ja kuitenkin mukana luonto, ihan likellä, kiinni: metsän varjot, vasova hirvi, kissa, joka tulee ja menee halujensa mukaan, uros ja naaraskorppi, elinikäinen pari, vanhojen hedelmäpuiden runkojen sammal ja jäkälä ja Bethin Raivo:
Välillä Bethin valtasi Raivo, joka nousi ja vyöryi ulos rinnasta. Todellinen alkuvoima ja vahvuus. Niin kävi nyt. Hänen kurkustaan kohosi korina, joka vahvistui hänen kävellessään. Raivo kasvoi, väkevä järistys, jonka ansiosta hänen jalkojaan ei kirvellyt, vaikka hänen jalkansa tallasivat nokkosia – hän tuuppasi hataran oven lantiollaan auki. Sisään. Kyllä. Sisään.
Bethillä on pissahätä. Hänen jalkansa olivat juuttuneet kivilattiaan. Hän sulki silmänsä ja antoi virtsan valua kuumana ja puhtaana pikkuhousujen läpi.
Kissa joka ei kuollut –teoksen henkilöhahmot ovat niin taidokkaasti kuvattuja pikkuerikoisuuksineen, että lukija aavistaa tällä nyanssien nautinnollisella lukemisella olevan hintansa kuitenkaan aavistamatta, mistä isku tulee. Ja kun se vihdoin tulee, sisälläsi kuuluu outo huuto, äänetön kauhun kysymys: Voiko kenestä tahansa tulla tappaja kunhan vain outojen yhteensattumien summa on riittävä?
Frimansson tarjoaa jälleen kerran ja ehkä nyt jo psykologisen dekkarin ylintä pienaa tavoitellen täydellisen piinan, joka kuivattaa kitalakea ja jonka muistijälki on pitkä. Myönnän: Kissa joka ei kuollut on voimakas punaviini, suuta kuivattava ja veren värinen.
Itsehän tulit tänne, tämä on sinun syytäsi!
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjavalas ja Lukutuulia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti