tiistai 6. huhtikuuta 2010

ROTANPYYTÄJÄ


Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Råttfångerskan, LIKE 2010, suomennos Anu Koivunen) on uusi tähti lisää psykologisen dekkarin pohjoismaiden kuningattaren upeaan viittaan. Muistaisin tehneeni teille häneltä vain Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE 2009, suomennos Anu Koivunen), mutta asia johtuu vain blogini nuoruudesta. Uutuudet vievät niin paljon aikaani, etten ole ehtinyt tarjoamaan teille Frimanssonin teosta Pimeyden jäljet (Mörkerspår, LIKE 2006, suomennos Anu Tukala), jossa ensimmäistä kertaa tajusin Frimanssonin erityiskyvyn tuoda esille ihan tavallisia naisia, jotka kuitenkin liikkuvat jossain hulluuden ja lievän tervejärkisyyden hiekkaan piirretyllä viivalla. Hallandsposten sanoo saman asian näin: ”Frimansson kuvaa hyvin keski-ikäisiä naisia, joissa on jotain sairasta, jotain mikä näkyy vasta paineen alla, tietyn rajan ylityttyä.”

Rotanpyytäjän päähenkilö on 56-vuotias Rose, joka on vetäytynyt asumaan korpeen, josta käsin hän tekee oikolukua kustantajalle. Muuttaessaan hänellä oli vielä koira, mutta nyt ruokakupit lattialla odottavat ihan uusia puuronnassuttajia…Rosen stressinsietokyky alkaa olla lopuillaan, sillä Oscar Svendsen haluaa korjaukset takaisin jo keskiviikkona eikä Rose tunne kykenevänsä suoriutumaan asiasta. Enää Rose ei ajattele sitä asiaa, joka ajoi hänet korpeen asumaan. Enää hän ei halua muistaa Titusta, eikä etenkään Ingridiä, joka vei häneltä hänen elämänsä suuren rakkauden. Nyt on vain tämä eristyneisyyden rauha, työ, pitkät kävelyt ja erikoiset lemmikit, jotka tosin lisääntyvät hieman liian hurjaa vauhtia. Jos hän muistaa pullean Ingridin, hän lohduttaa itseään:

Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka vievät toisten miehet.

Kuten kirjassa Kissa joka ei kuollut, nytkin käy ilmi, että kenelle vain voi tapahtua ihan mitä vain. Rose ei ehkä olisi menettänyt täydellisesti elämänhallintaansa ellei Titus olisi sairastunut kuolemanvakavasti ja halunnut tavata hänet viimeisen kerran. Rose on aivan varma, että kaikki olisi mennyt ihan hyvin ellei:

Kaikki oli sen naisen syytä. Kaikki oli ollut kunnossa maanantaihin asti, jolloin Tituksen vaimo Ingrid oli astunut Rosen kotiin.

Sen jälkeen alkoivat juorut levitä:

Rose Bruhn on rappiolla. Hänellä ei enää ole otetta elämästä.

Mutta missä on Ingrid? Ja mistä kumpuaa Tituksen aikuisten tyttöjen murhaava viha kadonnutta Ingridiä kohtaan  ja kiintymys Roseen, sillä eihän Rose ollut heidän äitinsä? Ja mitä tapahtuu Rosen päässä?

Frimanssonin kirjat ovat todella pelottavia, sillä niitä lukiessa tajuaa kuinka hiuskarvan varassa saattaa olla meidän monen mielenterveys jos paineet kasvavat liian suuriksi. Alamme tehdä tekoja, joita emme edes tiedosta sairaiksi tai laittomiksi, vaan pidämme niitä oikeutuksina, jotka itse elämä on meille suonut. Kuka tahansa nainen löytää Rotanpyytäjästä itsensä – jos uskaltaa! Toiset ovat Ingrid, toiset ovat Rose ja joku mies löytää itsensä Tituksessa, joka on vain rakastanut kahta naista paljon, mutta ei muistanut, mitä sanotaan petetyn naisen kostosta. Ja tässäkin kirjassa Frimansson näyttää, miten yksi ainoa väärä päätös suistaa monen ihmisen elämän tuhoon lumivyörynomaisena pahan kertaumana. Sillä ellei Rosen olisi tarvinnut enää ikinä nähdä Ingridin herttaisen pulleita, sieviä kasvoja, niin Tituksen ei olisi tarvinnut sairaalavuoteellaan kuulla tyttärensä Julian lukevan hänet tuhoavaa kirjettä, vaan hän olisi voinut rauhassa nukahtaa  Julian lukemaan Horatiukseen:

”Minne karkasi rakkauden riemu, voi, minne hehkuva iho, sulavat liikkeet? Mitä on sinussa jäljellä hänestä? Hänestä, joka huokui himoa, joka suisti minut raiteiltani.”

6 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoinen kirja. Meillä on Frimanssonin kirjoja, mutta kaikki ruotsiksi, tai millälie kielellä. En siis kykene niitä lukemaan :---D

    Otin neuvostasi vaarin, ja löysin antikvariaatista Siilin eleganssin neljällä eurolla! päätin ostaa, vaikka hieman huonokuntoinen, ja englanninkielinen, vaikuttaa jo kannen perusteella mukavalta lukukokemuksesta.

    Muuten, hieno havainto tuo:

    rimanssonin erityiskyvyn tuoda esille ihan tavallisia naisia, jotka kuitenkin liikkuvat jossain hulluuden ja lievän tervejärkisyyden hiekkaan piirretyllä viivalla.

    Siitä tulee vahvasti mieleen erään luokkalaiseni esittely Humisevasta harjusta. Mutta myös Saramagon kertomus näkevistä. Ihmiset kulkevat kohti hulluutta, tai ainakin niin luulevat tekevänsä, mutta sitten huomaavatkin koko ajan olleen tuolla rajalla.

    Mukavaa viikkoa! Meillä paljon kokeita, sitten Rooma!

    VastaaPoista
  2. Tuure, jos ne olisivat olleet englanniksi, olisit selvinnyt...,mutta ruotsiksi;-)

    Voistiko mitenkään viedä sen Siilin eleganssin sitten blogiisi ja myös kommentoida sitä minulle. Olen saanut siitä erityisen paljon kommentteja ja haluan sinut sinne mukaan. Loppuvuodesta tehdän taas yhteenvetoa. Jännimmät kommnetit ovat tulleet siihen, jonka postasin viimeksi hiihtolomalukemiseksi. Se löytyy ekana, kun laitat vain hakuun Siilin eleganssi...

    Ture, ehkä 'hino havainto' löytyi sisältäni;-)hah-hah

    Voi, Humiseva harju, on niin viakuttava kirja. Sen taisi tehdä joku tyttö...Hulluutta kohti kulkeminen saattaa olla meidän kaikkien tie.

    En ole koskaan saanut korttia Roomasta...Takuulla ihanaa tähän aikaan vuodesta. Kerro kaksi päivää ennen kuin lähdet, niin saat multa viestin...

    VastaaPoista
  3. Kiva! Sain juuri Skotlannista, en ollut sieltäkään vielä koskaan korttia saanut. Siis lähtöpäiväsi voisit heittää vaikka meilin puolelle...

    VastaaPoista
  4. Huh, mikä arvostelu! Tätä odotan todella. Frimanssonin henkilökuvaus ihan omaa luokkaansa. Sait minut hekumoimaan jo hetkeä että talo hiljenee ja saan kaivautua peiton alle tämän kanssa.

    VastaaPoista
  5. Anne, onko suurempaa onnea kuin hiljainen talo ja kukaan, kukaan ei odota passausta ja saa mennä sänkyyn hyytävän psykologisen dekkarin kanssa. Minä en ainakaan tiedä!

    VastaaPoista