sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

KENET KELPUUTAT OMAAN TAIVAASEESI?

Olen lukenut Alice Seboldin Oma taivas -kirjan monasti, mutta en tuo sitä kantta enempää blogiini. Sen sijaan tuon siitä aiheen, jonka kirja väistämättä nostaa pintaan: Keitä on sinun taivaassasi? Kenet kelpuutat mukaan tuonpuoleiseen, jos saisit sen itse päättää. Kirjassahan Susie löytää taivaasta paitsi suuresti rakastamansa isoisän, myös rakkaan lemmikkikoiransa.

Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti aikanaan suurta kohua herättäneen kirjan Toni, veljeni (1980), jossa hän pohtii pienen villakoiransa innoittamana ajatusta, että eläimellä on sielu ja eläin pääsisi näin ollen myös taivaaseen.

Eino Leinolla oli rakas koira, josta hän teki kirjan Musti (1957).Teoksessa suuri runoilijamme käy unessa keskusteluja lapsuutensa ystävän Mustin kanssa.

Thomas Mann, Raija Oranen, Mirja Pyykkö ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet kirjan omasta parhaasta ystävästään, koirasta.

Huhtikuun Eeva -lehdessä Liisa Mantereen jutussa kerrotaan Helsingin Pakilan seurakuntapastorista Antti Kylliäisestä, joka syksysllä 1997 aiheutti suuren kohun kirjallaan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäistä alettiin välittömästi kammeta ulos kirkosta.  Viime syksynä häneltä ilmestyi kirja Armoa työhön. Kirkossa taistellaan nyt siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Kylliäinen toteaa:

"Että meidän arvoisat piispamme kehtaavat tehdä sellaisia päätöksiä kuin samaa sukupuolta olevien siunaamatta jättäminen...Toisaalta jos ajattelen Imatraa - siellä seurakunnasta erotaan, koska kirkkoherra on vaihtaut sukupuolta - on pakko todeta, että sellainen kirkko kuin kansa. Mikä se sellainen kristitty on, joka suhtautuu toiseen näin tuomitsevasti?"

Näin kirjoitin Imatran papin kohtalosta aiemmin:

Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa, kun empatia, myötäelämisen kyky tuntuu täysin kadonneen?

Onko nyt koittanut suden hetki, jolloin peto päästetään irti?
Joku julkisesti kauhistelee, kuinka suurta hämmennystä seurakuntalaisissa aiheuttaa transseksuaalipappi, jos hän saa jatkaa tehtävässään!
Missä on empatia pappia kohtaan? Missä on myötätunto siihen, mitä hän kokee ollessaan jo nyt sairaslomalla ennen kuin rankat leikkaukset ja hormonihoidot alkavat?
Missä on kiitollisuus siitä, että hän on niin ilossa kuin surussa elänyt seurakuntalaistensa rinnalla näiden elämän suurissa murroksissa?


Kuvitteleeko joku, että transseksuaalisuus tai homous tai lesbous on valinta? Missä on suhteellisuudentaju ymmärtää, kumman kärsimys on suurempi: Ilmiselvästi kärsivän papin, jolla on rankka, vuoden sairasloman vaativa hoito edessään vai seurakuntalaisen hämmennys, kun Jumalan palvelija palaa työhönsä muuttuneena ulkoisesti, mutta sielultaan ihan yhtä nöyränä jakaakseen apua ja lohtua sitä tarvitseville?


Mikä meitä vaivaa, kun näemme kärsivän ihmisen tai eläimen ja käännymme pois? Mitä maksaa antaa vähän lohtua ja tukea ja silitystä?
Muutama hetki hellyyttä ei tyhjennä kukkaroa ja kohdattu katse voi jollekin olla se ainoa viikkoon. Muutama sana ilmiselvästi yksinäisen vanhuksen kanssa, voi olla se ainoa sana, jonka hän kuulee viikon aikana. Avattu ovi ja hymy päälle ei vie rahoja tililtäsi.


Meiltä puuttuu kärsimys! Vain kärsimyksen tie synnyttää kyvyn empatiaan, myötäelämiseen. Sunnuntailapset eivät koe kärsimystä, mutta heiltä ei myöskään irtoa aitoa empatiaa. He ovat kyvyttömiä, vajavaisia. Pitää kulkea polvet verillä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.


Tommy Tabermannilla on loistava runo Road Map, joka kertoo perille löytäjistä. Toivon, että tämä runo lohduttaa nyt niitä, jotka tuntevat olevansa hukassa, myös tällä hetkellä sairaslomalla olevaa kirkon palvelijaa:


Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella,/ outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä/ et löydä perille./


Eikö taivas olekin paikka, jossa kohtaat juuri ne, joita olet eniten elämässäsi rakastanut!

PS. Yllä olevasta kuvasta sen verran, että luulin kuvan olevan viimeinen Olgasta, mutta ihme tapahtui...Päivä oli kuuma ja huolimatta tulehduskipulääkkeestä, jota Vanha Neiti saa nivelrikkoonsa, oli kävely muuttunut vaikeaksi. Makasin vatsallani suuren syyshortensia alla, ampiaiset pörräsivät ja minä kyynelehdin runsaasti kuvaa ottaessani: Siitä tämä Olgan katse! Odotime vain Olgan omaa lääkäriä kotiin Italiasta, mutta sainkin samana päivänä soiton Ihanalta Kustannusherralta ja asia koski kirjoja, joita teen. Taisin taas alkaa kyynelehtiä, sillä hän kysyi, mikä minun on...Minä annoin tulla kaikki! Ja silloin tapahtui ihme: Ihana Kustannusherra kertoi vanhasta colliestaan, jolla on nivelrikko ja jolle oli suositeltu Fortiflex -nimistä valmistetta tulehduskipulääkkeen lisäksi. Sen käytön aloittaminen teki vanhasta colliesta jälleen liikkuvan. Soitin apteekkiin ja tilasin sinne ko. tuotetta. Pääsimme hyvin nopeasti aloittamaan Fortiflexin ja muutamassa päivässä koiruutemme liikkuminen parani selvästi ja viikon kulutta hän juoksi! Olen aina sanonut, että ihmeitä tapahtuu ja taas sain sen todeksi tuta. Kiitos Jorma♥

Laittakaa sana kiertämään koiraihmisten keskuuteen tästä valmisteesta!

11 kommenttia:

  1. Aiheesta lisää myöhemmin, mutta me tyttären kanssa täällä ihailimme tuota Olga-kuvaa. Klikkasimme suuremmaksi ja katsoimme pitkään!

    Koskettavasti kirjoitit, ja hyvin tyhjentävästi, ei voi kuin olla samaa mieltä.

    Imatran kirkkoherra Marja-Sisko Aalto erosi tehtävästään. Tulin surulliseksi. Hän ei jaksanut enää taistella epäkunnioitusta vastaan. Seurakuntalaiset hylkäsivät hänet. Miten häpeällistä!

    VastaaPoista
  2. Minun taivaassani odottavat kaikki elämäni rakkaat: yksi koira ja kaksi kissaa (tähän asti) sekä tietenkin ihmiset, jotka ovat olleet minulle rakkaita, mm. isovanhempani. Jälleennäkemisen ajatus on hyvin lohdullinen. Iloinenkin ajatus.

    VastaaPoista
  3. Soolis, ehkä muistat tämän kuvan historian...se oli se viikko ja viimeiseksi luultu päivä. Kuvasin tätä vaaten vatsalalni jättimäisen hortensian alla. Ampiaisia, hellettä, surua, kyyneleitä...myös rukousta...ja ihme tuli erään puhelinsoiton myötä.

    Olen niin vihainen Marja-Sisko Aallon kohtelusta, että en voi kirjoittaa siitä!

    Tottakai meidän taivaassamme ovat meidän koirat, kissat, kilpikonnat, kanit, marsut, ponit, mummommomme, parhaat ystävämme etc. Muuten emme jaksaisi...jatkaa. Ilman tätä lohtuajatusta.

    VastaaPoista
  4. Ihminen on julma. Olen niin pahoillani meidän ymmätämättömyydestä ja siitä kuinka rajallisesti asioita katsomme. Vaikea ajatella että minun jumalani tai taivaani olisi niin ahdas. Siellä on katto korkealla ja tilaa rakkaille niillekkin jotka eivät sovi siihen normiin minkä tahdomme täällä tehdä. Viaton heittäköön ensimmäisen kiven, enkä se ole ainakaan minä.

    VastaaPoista
  5. Sinulla on erittäin mielenkiintoinen blogi. Löysin sen aivan sattumalta.

    Hauska yhteensattuma oli myös, että itsekin olin juuri kirjoittanut Voitto Viron kyseiseen kirjaan liittyen postauksen!

    VastaaPoista
  6. Oi kiitos! Tuo erittäin sana saa minut melkein liitoon...

    Minuutti sitten kirjoitin meiliin herralle, jonka ansiosta koirani pelastui: Elämä on sattumuksia täynnä. Onneksi myös näitä onnea tuottavia...

    Tässä on jo kaksi sattumusta: sattumukset ja Voitto Viro. Ei kahta ilman kolmatta. Ja nyt lähden katsomaan, mitä olet Voitto virosta kirjoittanut...

    VastaaPoista
  7. PS. Teen hirveästi näppisvireitä, enkä aina ehdi oikolukea eli Voitto Viro tietenkin isoilla alkukirjaimilla.

    VastaaPoista
  8. Ihan samoja ajatuksia mullakin. Uskomatonta, kuinka palkon on suvaitsemattomia ihmisiä. Ja jos joku uskaltaa lähteä sukupuolen muutokseen, on taatusti käynyt jo yhden helvetin läpi.

    VastaaPoista
  9. Allu, joskus tulee ihan mieleen, että on oma ihmislajinsa, joka kadottaa elämäntarkoituksensa ellei saa lisätä toisen tuskaa.

    VastaaPoista
  10. Allu, joskus tulee ihan mieleen, että on oma ihmislajinsa, joka kadottaa elämäntarkoituksensa ellei saa lisätä toisen tuskaa.

    VastaaPoista