Se, miksi Ellenille syntyy vammainen lapsi, on köyhyyden syytä. Mutta Ellen selviää köyhyydestä pystypäin, saa kunnon miehen ja haluaa elää ’säällisen’ elämän saaden siistin kodin ja ihania lapsia. Ellen ei tiedä, mitä tuhoja ’nälkämato' on hänessä tehnyt ja niin syntyy Desirée, joka piilotetaan ja unohdetaan Hubertssonin johtamaan sairaskotiin.
Kohtalo on kuitenkin päättänyt tasoittaa ja antaa Desiréelle yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy näkemään ajan läpi, leijumaan ja ottamaan ihmisen haltuunsa. Hän voi asettua lokin tai variksen silmään ja kulkea näin paikasta toiseen Hän voi levätä sadepisarana puunoksalla samanaikaisesti, kun hänen fyysinen olomuotonsa vääntelehtii epileptisten kohtausten kynsissä.
Huhtikuun noita on toisenlainen. Hän tietää mikä on. Ja opittuaan tuntemaan kykynsä hän pystyy näkemään ajan läpi ja leijumaan tilassa, hän pystyy piiloutumaan vesipisaroihin ja hyönteisiin yhtä helposti kuin ottamaan haltuunsa ihmisiä. Mutta omaa elämää hänellä ei ole. Hänen ruumiinsa on aina ohut, epätäydellinen ja liikkumaton.
Desirée saa tietää, että Ellen on ryhtynyt kasvattiäidiksi kolmelle eri kodeista ja eri olosuhteista tulleille tytöille: Christinalle, Margaretalle ja Birgitalle. He kaikki ovat jo aikuisia ja nyt Desirée haluaa kirjeellä tehdä kaikille tiettäväksi, kuka oli Ellenin oikea lapsi, sillä eiväthän tytöt tienneet. Ellen istui visusti synkän salaisuutensa päällä ja täytti kunnialla roolinsa kolmen huostaan otetun tytön äitinä.
Christina vetää keittiölampun lähemmäs, pitelee sitä oikeassa kulmassa roosanvärisen paperin yllä ja lukee:
Minä olen se jota on kaivattu
Minä olen se joka ei koskaan tullut
Minä olen unohdettu sisar
Ja pari senttiä alempana kiemuraisella miniatyyritöherryksellä:
Minäkin istuin Ellen-tädin kirsikkapuussa.
Vaikkette te sitä huomanneet!
Ellen-täti, tant Ellen, tantellen, tarantella!
Hämähäkki vai tanssi?
Hämähäkki!
Niin, kolme tyttöä kirsikkapuussa. Kerran tytöt kiipesivät kaikki sinne, vaikka Christinaa pelotti ja hän jäikin alimmalle oksalle ja korkeimmalle kiipesi tietenkin Birgitta ja Margareta jäi puoliväliin. Ellen oli tuomassa tytöille tarjottimella mehua ulos, kun näki ’tyttönsä’ puussa. Hän juoksi hakemaan kameran ja sai ihastuttavan kuvan, joka sen ajan mukaisesti väritettiin valokuvausliikkeessä. Birgitta sai haluamansa roosan värisen mekon, Margareta keltaisen ja Christina joutui tyytymään vihreään, vaikka rakasti roosaa.
Tuo kuva seisoi vuosikausia Ellen tädin piirongin päällä tarjoten Ellenille hauskan, tytöille ristiriitaisen muiston. Surullisin kuva oli Desiréelle, jolle se oli kuin huutomerkki hänen osattomaksi jäämisestään.
Majgull Axelsonin tarina on kiehtova, mutta se olisi ollut liian yksipuolinen ja rankkakin ellei hän olisi ottanut Desiréen rinnalle mukaan Ellenin kasvattityttöjä, jotka huomattavassa erilaisuudessaan tuovat arjen liikettä sairaskodin ahdistavaan, aikataulutettuun laitoselämään ja Desiréen maagisiin suorituksiin.
Lukija alkaa väistämättä kiinnostua lääkäri Christinasta, fyysikko Margaretasta ja alkoholisti Birgitasta jääden pohtimaan, voivatko geenit aiheuttaa näin kovat erot kasvattisiskojen välille, sillä kotihan oli kuitenkin Ellenin hellyydellä ja huolella vaalima. Jokainen tytöistä kantaa kuitenkin omaa raskasta tunnevammalastiaan varhaislapsuuden kauhuista ja näin heidän tiensä kulkevat toisistaan pois ja kohtaamista tuskin olisi tapahtunut ilman Desiréen asioihin puuttumista.
Kirjassa on myös mielipuolista räväkkyyttä, sillä Birgitta on todellakin kaikkea sitä, minkä hän kirjan loppupuolella viinakahjuissaan tuo esille: ”Äpärä. Lehtolapsi. Räkänokka. Saatanan penska. Sottapytty. Viemärirotta. Paskiainen. Ällö. Kauhukakara. Ongelmalapsi. Kännärikersa. Letukka. Lutka. Huora. Kinkku. Panopuu. Rassi. Narkkaripimu. Doupparihoratsu. Diilerihuora. Yhteishyvä. Kurahaara. Noita-akka. Kyykäärme. Eukkorähjä. Alkis. Dokuämmä. Bluffari. Fuskupelaaja. Sosiaalitapaus. Kerjääjä. Homssu. Petturi. Varas. Tappaja. Murhaaja. Valehtelija.”
Minä pidin kirjassa eniten Desiréen asettumisesta kauniiseen naiseen ravintolassa, sillä silloin hän sai viettää yön rakastamansa tohtori Hubertssonin kanssa. Sai maistaa, mikä on Hubertssonin iho ja sai kokea mikä on rakkauden ilo. Se oli yhtä kaunista kuin lepääminen vesipisarana puun oksalla.
Kaunista olisi lopettaa vesipisaraan, mutta en saata olla tarjoamatta teille kirjan viimeisessä luvussa olevaa Stig Dagermanin runoa, sillä se soi tummasti:
Niin pian jo valkenee poski.
Vesihuuliltas suutelon saan.
Katso liidulla piirtää lokki
runon yöhön mustimpaan.
Hmm, tuo maagisuus kirjoissa on usein vaikea laji. Tai siis semmoinen, josta en niin kauhesti tykkää kirjoissa tai elokuvissa. Mutta tästä kiinnostuin kyllä.
VastaaPoistaTein vähän googletusta ja huomasin, että tämä on voittanut August-palkinnon 97. Noin kaukaa en olekaan sen voittajia lukenut.
Tuo kansi on todella huomiotaherättävän kaunis!
Anni, nimenomaan se on vaikea laji. En tehnyt Seboldin Oma taivasta, vaikka siihen muutama päivä sitten viittasinkin ja toin esille kirjan kauniin kannen. Nyt siitä on tehty elokuva, johon monet ovat pettyneet, jotkut ehkä eivät. Minä oikein pelkäsin, että siitä tehtäisiin elokuva, sillä sen kirjan tarina onnistuu todellakin kirjassa, ei ikinä uskottavasti filmillä.
VastaaPoistaHuhtikuun noita sen sijaan olisi filminä taidolla tehtynä suorastaan juhlaa! Yliyliluonnollinen on jotain niin hahmotonta, että ellei se osu suoraan kohden, ei sitä jaksa. Tässä Huhtikuun noidassa on raajarikon maagisille taidolle ja kyvylle lentää ja kostaa tuotu niin voimakas vastavoima, että koko juttu on balanssissa. Tämä on minulla uusinta ja kerroin silloin vuosi sitten kommenteissa, että August-palkinto etc. Luulen, että tuon tämän kirjan ja T.S.Eliotin runon Huhtikuu on kuukausista julmin...esille joka huhtikuu;-)
Blogissani on aina vuoden lopulla kirjankasikilpailu lukijoille, mutta minä en nyt muista, olinko ottanut siihen mukaan vain vuoden 2009 kirjojen kannet...(kahvi vasta tippuu eli en oikeesti ole vielä hereillä;-). Lukijat saivat valita ja vuoden 2009 kauneimmaksi kanneksi tuli Minervan Meren ja ikävän kiertolaiset. Oma valintani on hiljaisuuden blogissani Lumikapralossa, jonne vien vain runoja, sitaatteja ja kuvia, joista pidän. Valitsin viime vuoden parhaaksi kirjaksi 140 kirjan joukosta Geraldine Brooksin Kirjan kansan ja sen kirjan kansi on suorastaan nero, sillä ohuella pergamentilla näkyy jo koko kirjan tarina: veripisara, rasvajälki, höyhenen kuvio...
Ton kirjan oon lukenut, ruattiks.
VastaaPoistaMuistan ja et kovasti kirjasta sanonut pitäneesi. Katsoin vanhat kommentit. Olit mukana siis heti blogini alusta lähtien;-)
VastaaPoistaHieno kirja! Luin kirjan kesällä 2000, jonka voin sanoa olleen eräs "elämäni kesistä". Huhtikuun noita on kirja, joka paitsi pitää otteessaan ja ajatteluttaa, myös jää pitkäksi aikaa mielen sopukoihin. Kirja löytyy omasta hyllystäni, mutta en ole lukenut sitä uudelleen. Nyt kun lukukokemuksesta on aikaa kymmenen vuotta, voisin ensi kesänä kokeilla taas kirjan vaikutusta minuun.
VastaaPoistaLumiomena, minullakin oli pitkä väli ennen kuin luin sen uudestaan. Syy oli täysin sen yhden hullun äidin, joka teki tyttärelleen mitä huvitti. Ehkä muistat palojäljet...Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee ja tässä tapauksessa ylitin oman kauhupelkoni ja tartuin kirjaan uudestaan. Tämä on oikeastaan vahva selviytymistarina!
VastaaPoistaToistan jo itseäni, mutta menkööt: tää todella on niitä kirjoja, joista tapahtumat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Välähdyksiä ja muistumia nousee mieleen kummittelemaan erilaisissa tilanteissa, joissa on jotain kirjan tunnelmaan liittyvää.
VastaaPoistaSalla, tämä todellakin jää mieleen, sillä: Ei ole toista.
VastaaPoistaMinusta tässä oli äärimmäisen kiinnostavaa paitsi nuo hyvin uskottavat ja täysin erilaiset sisaret niin se, että vajavaisimmalle, unohdetuimmalle oli annettu päärooli ja valta. Jotkut kohtaukset kun muistaa, niin vieläkin alkaa oudosti värisyttää.
Olisin sytyttänyt tälle blogisavuja enenmmänkin, mutta nyt on kiire kevään uutuksien kanssa. Piätisi muistaa taas ensi huhtikuussa - ajoissa.
Mukavaa vappuviikoa sinulle, Salla!