maanantai 19. huhtikuuta 2010

Axel ja minä


Kesäkuu 1882: "Kuljeskellut kaduilla kuin varjo. Oli maisteripromootio, hälinää, aurinkoa ja iloa. Silloin kohtasin Aleksanterinkadulla Nti H:n ja näin hänen nuoret, valoisat kasvonsa, väistyin syrjään ja hän kulki ohi nuoren miehen käsipuolessa, näki minut, mutta ei tervehtinyt, ja sitten hän käänsi päänsä pois niin kuin ihminen tekee nähdessään jotain rumaa, sopimatonta tai halveksittua. Istunut huoneessani, mitään tekemättä. Kirjoitan tätä merkitystä ymmärtämättä. Lievää pyörrytystä."

Bo Carpelanin kirjan Axel (Axel, Otava 1988, suomennos Kyllikki Villa) päähenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli, Jean Sibeliuksen paras ystävä. Kirja perustuu Axelin kuvitellun päiväkirjan hyvin todenmakuisiin katkelmiin. Aivan kuten Nti H. käänsi päänsä pois Axelista, niin käänsi elämä pois kasvonsa hänestä, eristäytyvästä uneksijasta, elämänkummajaisesta. Vaan niin kuin usein käy ihan oikeassa elämässä, että rujollakin on salattu lahjansa, niin oli Axelillakin: musiikki. Hänen rajaton rakkautensa musiikkiin itse ensin viulua soittaen ja myöhemmin ryhtyen Suomen kansallissäveltäjän henkiseksi ja köyhyydestä huolimatta myös taloudelliseksi tukijaksi, teki hänestä ainutlaatuisen ja kiitos Bo Carpelanin! myös unohtumattoman.

Kirja on niin tunteita pinnalle nostava, niin taiteellinen ja monitasoinen, että jouduin lukemaan sen kerran vuodessa vuosikausia, kunnes saatoin jättää Axelin haikein, mutta rakkain hyvästein. Kuitenkin, vieläkin näen hänet seisomassa kevään ensimmäiset orvokit käsissään laivarannassa jättämässä hyvästejä Jean Sibeliukselle, joka on lähdössä suureen maailmaan hakemaan 'inspiratsioonia' vielä tietämättä, millä rahoilla hän matkusti."Kuka oli se hassu, pieni mies orvokkiensa kanssa Helsingin laivarannassa? " No, totisesti se hänelle selvisi ja myös valaistui, miten Axelista, köyhästä ja oudosta, tuli hänen elämänsä suurin tuki niin henkisesti, kun rimakauhu ja pelko selviytymisestä ajoi taiteilijaa mieron teille, kuin myös taloudellisesti, kun Axel järjesti uskomattomia keräyksiä varmentaakseen Sibeliuksen sävellystyön jatkumisen.

Itselleni kirjan riipaisevin kohta oli Axelin joutuminen pois sukunsa kodista. Kuinka hän kulki talon ohi kuin vieras, kuin pihalle ajettu mierolainen salaa, ikävöiden kurkkien sitä maailmaa, jonka olisi kuulunut olla myös hänen. Kovasti kiitollinen olen kirjasta Axel, sillä ajauduin niin Sibeliuksen lumoihin, että luin hänestä kaikki elämänkerrat ja ne taas viitoittivat minulle kultaisen polun Sibeliuksen musiikkiin.

Ja myös Axelin kävi lopulta hyvin, suhteellisesti ottaen, sillä hänestä tuli tärkeä osa Sibeliuksen perheen elämää ja hän oli monessa Aino Sibeliuksen vankka tuki, kun suurta maestroa viettelivät maailman turhuudet. Axelin kuoltua kansallissäveltäjämme Jean Sibelius kirjoitti 29.3.1919 päiväkirjaansa: "Nyt lasketaan Axel maan kylmään syliin. Se tuntuu niin syvästi traagilliselta! Kenelle minä nyt sävellän?"

Siis Axelin kävi hyvin, mutta kuitenkin ilman elämän suomaa tasapuolisuuden hyvitystä. Jollakin oudolla, omalla tavallaan, hän kuitenkin varmaan sai tuntea olleensa tarpeellinen ja siihen hän tyytyi. Lukijan tuska on suurempi, mutta siinäkin varjojen kulkija lohduttaa omilla sanoillaan 31.12.1918:

"Musiikkini: hiljennyt - Hiljaisuus. Olen hyväksynyt kohtaloni, jotenkin ylpeästi, ja ilolla."


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjatta

12 kommenttia:

  1. Oletpas nuoren näköinen tuossa kuvassa, Kompliment.

    VastaaPoista
  2. Allu, bitte nicht!, und danke;-) Sehe ich schon alt aus? Das Photo ist etwa zehn Jahren alt...Warum die Zeit läuft so schnell...

    VastaaPoista
  3. Leena, du siehst IMMER jung aus, denn du bist "young at heart" und solche Menschen sehen immer jung aus.

    VastaaPoista
  4. Manchmal kann sehr jung, sehr alt sein. Du wird immer jung zu sein, weil du bist Hebe!

    VastaaPoista
  5. Mitä! Kommenttiosio saksaksi! Kauhee, minä en ymmärrä mitään.;)

    Bo Carpelan kirjoittaa aina niin kauniisti. Sekä kieli että ihmiskuva, humaanisuus on kaunista. Väliin toki osuvia, piikikkäitäkin havaintoja. Bo Carpelan kirjoittaa suoraan minun sieluuni.
    Osan Bon kirjoista olen lukenut nauttien ja ahmien, toiset nauttien ja hitaasti. Axel oli minulle hidas kirja, luin tätä muutaman viikon. (Luen siis yleensä useita kirjoja yhtä aikaa) Huvittavaa, mutta totta; minulla oli koko ajan muistikirja vieressä, että pystyin kirjoittamaan itselleni ylös kauniita lauseita, tärkeitä ajatuksia. Lukemani Axel oli siis kirjastosta. Täytyy pitää silmät auki divareissa ja kirppiksillä, jotta sasin tämän omakseni.
    Mietin, mikä sai sinut lukemaan juuri Axelin kymmenen kertaa. Kysymys on aika henkilökohtainen, joten jos et halua vastata...kysehän voi olla aina taiteen kohdalla myös jostain mystisestä, selittämättön into ja tarve lukea uudestaan ja uudestaan.
    Mietin myös sitä, saisinko kirjasta vieläkin enemmän,jos olisin musikaalinen (tai edes tuntisin klassista musiikkia vähän
    paremmin).
    Pitäisiköhän viikonloppuna mennä vähän fiilistelemään Ainolan kahvilaan (tuskinpa pääsiäisenä). Ainola itsessään aukeaa vasta reilun kuukauden päästä.

    Lopuksi suurella saksan taidollani: danke schön!:)




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, eikö olekin julmaa;)

      Axel on hidas kirja, surumielinen valssi, valse triste.

      Minä luen aina muistivihko likellä sängyssäkin tai siellähän tai sohvalla yleensä luenkin, kunnes koittaa suvi.

      En tiedä enää tai olenko koskaan tietänytkään. Se ei voi riittää, että olen lukenut paljon Carpelania ennen blogiani. Varmaan mulla oli silloin joku vaihe menossa. Kuopus oli allerginen kaikelle, olis selvinnyt, että minun täytyy jäädä häntä hoitamaan kotiin, oli kuin pallo jalassa, kunnes käänsin kaiken voitoksi. Ehkä minua auttoi vertaiskärsimys Axel-paroniin..., mutta aikuisten oikeasti, vieläkin muistan sen, kun hän ajoi entisen vauraan kotinsa ohi, jonne ei ollut tervetullut, koska veli ja etenkin veljen vaimo olivat hänet sieltä karkoittaneet.

      Taidan muuten olla kohta lukenut Woolfin Mrs.Dallowayn yhtä monta kertaa. Kirja on nidottu ja alkaa olla puhki. Mistähän saisi uuden sidotun...

      Minusta tuli tuon kirjan kautta Sibeliuksen musiikin ystävä ja löysin sitten myös muun klassisen musiikin, mutta tietty vain kuuntelijana.

      Tuusulassahan on Ainola. En ole ollut mutta lukenut siitä paljon. Minulta on tulossa kirja kuuluisien suomalaiskirjailijoiden kodeista. Se on tietokirja, joten katsotaan, milloine ehdin, etenkin kun olemme pääsiäisen äidllä ja siellä en voi keskittyä. Me vain seurustelemme ja herkuttelemme.

      Hitsi, nyt en löydä saksan sanakirjaani..., joten 'ole hyvä'. Kirja lie ties missä, sillä pakko saada hotellisaksaa edes palautettua ennen toukokuun reissua.

      Poista
    2. "Axel on hidas kirja, surumielinen valssi, valse triste." Todellakin!

      Tuo tuleva kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Odotan innolla. Mutten kiireellä.;)

      Ainola on Järvenpään puolella. Tuusulaahan se oli vielä silloin kun se rakennettiin. Tuusulan Rantatien taiteilijayhdyskunnan taloista Ainola, Juhanin ja Vennyn Ahola ja Järnefeltien Suviranta (yhä suvun yksityisomistuksessa) on Järvenpään puolella. Kuntauudisuksen myötä kuuluvat sitten minne lie, mutta eiköhän ne talot säily. Taide ainakin!

      En muista oliko tästä puhetta sinun Ahmatova postausten yhdeydessä, mutta vinkkaan kuitenkin varmuuden vuoksi: lainasin tänään kirjastosta Jelena Kuzminan Ahmatova elämäkerran "Anna Ahmatova, koditon". Selailtuna vaikuttaa hyvältä. Ja kuviakin on!;)

      Poista
    3. Sanna, nimenomaan. Yksi mun suosikkikappale Sibeliukselta.

      Se on, mutta nyt tuli pari tiiliskiveä väliin. Katson mihin rakoon sen saisin. Laitan ensi viikolle arvonnan, että saan lukuaikaa. Vähän kuin hölmäläisten tilkkutäkki, sillä arvonassa on aikamoinen työ ja sitten ne osoitteet, pakkaamiset ja postitukset, mutta nyt ei auta.

      Ahola tulee mukaan siinä tietokirjassa noista mainitsemistasi.

      Kiitos vinkistä! Voisin laittaa sen kesälistalleni. Jos teen siitä jutun, en voi käyttää kuvia, kun kuvaajaa lienee mahdotonta tavoittaa ja sitten se kieli...kun en osaa yhtään venäjää etc. Mutta ehdottomasti luen. Olen aivan väristyksessä vieläkin Ahmatovasta. Ehkä lopunelämääni.

      Poista
  6. Axel ja Bo eivät liene pahastu, jos täällä heidän tontillaan vielä tuosta mainitsemastani^ Ahmatova-kirjasta... Pakko laittaa Ahmatova-entusiastille pari lainausta kirjasta, jotta sinun on pakko lukea se.;) Nämä lainaukset valitsin ihan sulle.:)

    Ahmatova Modiglianista: "Nykyisen käsitykseni mukaan häntä hämmästytti eniten kykyni arvata ajatuksia, nähdä toisten unia, ynnä muu sensellainen, johon tuttavani olivat jo kauan sitten tottuneet."
    Ahmatovan ystävä Annasta lapsena/nuorena: "Hän kiipeili puissa ja ui vedessä kuin kala...Pitkine mustine hiuksineen hän näytti merenneidolta, joka oli vahingossa uinut Tsarkoje Selon uimalaitokselle, missä meidän lisäksemme ei käynyt muita. Rakastimme vettä lähes intohimoisesti. Olla veden äärellä heittäytymättä sinne, kastamatta itseään, leikkimättä siinä, oli meille kaikkein suurin mielipahan aihe, ja rikoimme kieltoa 'ne faisez pas cela' missä ikinä se vain oli mahdollista."

    (Varmaan pitäs olla se oma blogi minne näitä kirjotella!;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, ei, eivät ollenkaan pahastu. Tämä on telepatiaa, sillä olin päättänyt tänään itse tulla tänne vielä jatkamaan. Nyt on tee jo tuossa mukissa ja Hesari odottaa, mutta minä olin tulossa vain sanomaan, että luin siis Axelin liian monta kertaa KYMMENEN vuoden ajalla eli siinä tietenkin virtasi muitakin kirjoja.

      Kiitos: Aion ehdottomasti lukea tuon mainitsemasi Ahmatovan. Anna on mielessäni usein...Jaa, että uivat Tsarskoje Selossa...

      (Vähän paineita päällä, sillä vapun jälkeen lähdemme omalla autolla kahdestaan kohti Salzburgia. Reissuun mahtu rahtilaivalla yli ja takaisin, Potsdam, Göttingen, Nürnberg etc. Enkä aio sinä aikana ehkä edes lukea. Koneella en edes käy. Tosin meillä on Salzburgissa viisi päivää, joten otan mukaan vaikka erään lukamatta jääneen Shriverin tms. Kiertelemme meille tutussa ympäristössä katsomassa mitä on muuttunut runsaassa kymmenessä vuodessa. Viime aikaiset matkamme ovat olleet lentomatkoja ja niissä ei ole paljon elämystä...Voit toki meilata minulle, jos haluat. Yritän aina vastata, kun olen maisemissa.)

      Sitähän olen sinulle sanonut, sillä sinulla on sana hallussa ja paljon sanottavaa. Tee kirjablogi, jossa on myös vähän muutakin. Tänä vuonna ilmestyy kirja kirjabloggaamisesta!

      Poista
    2. Juu, tämmöisen käsityksen sainkin, että et lukenut Axelia montaa kertaa putkeen muita kirjoja siinä vilkuilematta.

      Älä nyt hyvä nainen mitään paineita ota matkan takia blogin suhteen ainakaan, mitä pitäisi keretä ennen lähtöä ja mitä sitten palattua, jos et ole mitään lukenut tms. Ota vaan paineita pakkaamisesta, mitä kenkiä ja vaatteita otat mukaan.;)
      Joskushan tekee hyvää jopa kirjallisuusmaanikoille pitää vähän lomaa, myös kirjoista. Mutta tietty kannattaa aina joku kirja ottaa mukaan, jos tulee joku istuskelupäivä, sopiva hetki penkillä puun alla, ilta-aurinkoisella parvekkeella ennen illalliselle menoa...Kato, mä jo nautiskelen sun matkasta etukäteen!;)

      Poista
    3. Sanna, etkö ole tajunnut, että olen superstressaaja! Minulla on niin kova mielikuvitus, että osaan miettiä jo kaiken mikä voi mennä pieleen;) Toisaalta, sitten kun päästän irti, niin se on kuin veneen pollarit irrottas eli olen irti. Tajuun sen sitten Itämerellä kai, sillä pitää vielä la aamuna aikaisin ehtiä tavata tytär. Meillä piti olla aikaa, mutta rahtilaivayhtiö ilmoitti, että satamassa pitääkin olla KAKSI tuntia ennen lähtöä. Johtuu kai niistä matkustajien autojen pakkaamisesta yms.Mulle ei nyt viikko olisikaan riittänyt.

      Ehdin lukea ainakin aamuisin, sillä...no en kerro tässä.

      8.5. olemme jo jossain likellä Salzburgia ja 9.5. perillä eli aaaah ja autuus.

      Poista