torstai 24. syyskuuta 2015

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Mikä ikinä onkaan yhtä innoittavaa kuin pikkulintujen ruokinta ja niiden elintapojen seuraaminen. Jotkut meistä ovat niin eläinrakkaita, että ovat luovuttaneet yläoloterassistaan melkein puolet lintujen ja oravien käyttöön ja sen lisäksi roikkuu puutarhan puissa, riittävän korkealla, mitä moninaisimpia syöttölaitteita. Kaiken kruunaavat tietenkin talvikauden kookoskakut, joihin on lisätty joukkoon hassel-ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Kun kakkuja on kaksi ja syöttölautoja monia, mukaan mahtuvat samanaikaisesti sekä oravat että linnut. Haukkakin on nähty, mutta silloin kyllä lakkasi iloinen sirkutus ja meikäläinen jähmettyi patsaaksi, sillä ihmeekseni haukka jäi paikoilleen, katseli suoraan kohti ja olisi ollut suurenmoinen kuvauskohde, mutta ei tullut mieleenkään liikahtaa ottamaan kameraa: On asioita, jotka saa talletettua vain muistojen huoneisiin.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää – Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun (Docendo 2015) on hyötykirja, jossa Mauri kertoo sekä tietopohjalta että omiin kokemuksiinsa perustuen lintujen talviruokinnasta, eri lintulajien tunnistamisesta ja monesta, monesta muusta. Kaikki kirjan kuvat ovat Leivon omia ja kiitän Mauria kuvista, sillä mitä olisikaan lintukirja ilman kuvia! Teos jakaantuu viiteen osioon, jotka ovat Lajisto, Linnunruuat ja ruokinta, Ekologia, Käyttäytyminen ja Linnut ja lintulauta harrastuksena. Koska kirja on niin täynnä monenlaista kiinnostavaa eikä ole tarkoitus vaikka olenkin tätä lajia jo aktiivisesti kymmeniä vuosia harrastanut, kertoa kaikkea, ei tietenkään, etenen mutu-tuntumalla ja tarjoan välähdyksiä, joita mieleen tulee niin Maurin kirjasta kuin omista kokemuksistani.


Ihan tästä hetkestä tulee nyt mieleeni, että mitä ilmeisemmin meille on nyt jäämässä pieni peippopopulaatio ja vaikka kirjassa niiden sanotaan syövän lähes yksinomaan maasta, niin onneksi ne meillä tulevat myös tarjoilupöydälle ja ovat yllättäen oppineet napsimaan oraville annettuja pähkinöitä, mutta tänä viikonloppuna mukaan tulevat myös niiden herkut eli auringonkukansiemenet.  Olen nyt ihastunut peippoihin, sillä kaksi suosikkiani on kadonnut: Viime talvena ei näkynyt hömötiaisia ja siihen löytyy selitystä Leivon kirjasta. Sitten meiltä katosivat punarinnat, joihin suorastaan kiinnyin. Tämä Englannin kansallislintu on niin kesy, että iäkäs naapurimme, Lapin kävijä, luuli sitä ensin kuukkeliksi, sillä lintu söi hänen kädestään murusia. No, kuukkelia meillä ei ole Keski-Suomessa, ei ainakaan meidän saarella ja punarinnat eivät tule ravintolaamme, sillä ne syövät nimenomaan murusia. Miksi emme sitten laita murusia eli vaikka kuorittuja auringonkukan siemeniä johtuu siitä, että jos laitan niitä ruokintapöydälle, ilmestyvät hiiret. Ei minulla edes hiiriä vastaan mitään ole, mutta Perheen Järki on väsynyt niitä elävänä pyydystämään ja tappamaan meilllä ei aleta. Miksi en laita sitten kuorittuja auringonkukan siemeniä turvallisiin syöttöautomaatteihin? Siksi, että vaikka mitä automaattia on kokeiltu ja ne tukkeutuvat just noista kuorituista siemenistä kosteiden kelien aikana ja sitä taikinaa saa sitten pestä sieltä pois, että automaatti alkaisi taas toimia eli ei suju. Maahan en siemeniä laita, sillä haluan lintujeni olevan turvassa irrallaan kulkevilta kissoilta.



Tämän magneettisen kauniin keltasirkkukuvan kera annan Leivon tarjoamaa faktaa lintujen suurimmista turman syistä:

Useiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimusten perustella on voitu arvioida, että ikkunoihin törmääminen on yksi yleisimmistä lintujen kuolinsyistä. Pelkästään Yhdysvalloissa on laskettu satojen miljoonien lintujen, jopa miljardin, heittävän henkensä joka vuosi linnun ja ikkunan kohdatessa.

Yhdysvalloissa autot vievät henkirievun joka vuosi kymmeniltä tai sadoilta miljoonilta linnuilta, Suomessakin parilta miljoonalta. Kissojen hampaissa päivänsä päättää monien tutkimusten mukaan vielä useampi lintu.

Kaikkihan tiedämme, että lintuja vaanivat myös luonnonkiertokulun saalistajat ketut, näädät, lumikot ja monet muut, mutta kuten Leivo toteaa:

Itse en soisi yhdenkään luonnoneläimen, varsinkaan pikkulinnun, päätyvän ihmisten helmoissa asuvan lemmikkimirrin suihin, koska kissat pärjäävät vallan hyvin ilman luomuateriaakin.

Välittävät ihmiset rakentavat kissoilleen ulkoilutarhan, kuten teki yksi naapureistamme ja me kiitämme! Se että lintu joutuu luonnon kiertokulkuun on vain se hyväksyttävä asia, mutta on niin monta asiaa, jotka eivät ole luonnon kiertokulkua ja kun nyt olemme muuttolintujen matkassa lähdössä sinne, missä on runsaasti reitin varralla tuulivoimaloiden siipiä, toivon, että näemme vain pärjääviä etelään matkaajia, ei siipiin ruhjoutuneita.

Eläinystävä on kaikkien eläinten ystävä ja ketään ei silloin syrjitä. Kuulun itse Eläinsuojeluliitto Animaliaan, joten minulta eivät saa kaunoja kuin punkki ja hirvikärpänen. Joskus harmittavat närhet, kun ne vetävät hetkessä kupuunsa kalliita pähkinöitä sen annoksen, millä eläisivät  koko päivän puutarhamme ja lehtomme oravat ja pähkinöitä syövät linnut, mutta elämästä selviytyminen niilläkin on vain menossa, joten annetaan luonnoneläinten selviytyä ja autetaan niitä parhain mahdollisin tavoin. Olemme nyt istuttaneet useita tammia terhojen toivossa...siis ihan oraville.


Nämä kylpevät kyyhkyset ovat onnellinen näky ja voisin jäädä tähänkin kuvaan, mutta nyt faktaa Leivon kirjasta. Kirjan yksi parhaista tärpeistä on heti alussa eli koska en itse ole kovin hyvä erottamaan toisistaaa sirkkuja, kaikkia peipposia enkä varpusia ja kerttusia, luku Tunnista lintulautavieraasi on ihan superjuttu! Meillä on monta lintukirjaa, mutta yksi on niin suuri, että siitä ei mitään hyötyä, toinen taas pieni retkiopas, mutta tästä Lintulaudan elämää, tulee nyt uusi pihabongauskirja, sillä koko on hyvä, ja alun tunnistamiset loistavat. Tunnistamisen helpottamiseksi,  on kuva ja väriselostus, vaikka kuvat ovat värikuvia. Parhautta myös, että aina kyseisen linnun kohdalla on mainittu sen pääravinto. Näin voi houkutella lintupihalleen/pöydälleen juuri niitä lintuja, joista erityisesti pitää, mutta alan kallistua kyllä lisäämään meillä menuun myös kauran, vaikka sen energia-arvo ei vastaakaan rasvaa tai pähkinää, ei edes auringonkukansiementä, sillä haluan varpuset takaisin! Muistan lapsuudesta merenkyläraitin, jossa useimman keskustan talon ympärillä oli orapihlaja-aita. Laulavat orapihlaja-aidat, sanoin minä niistä. No, varpuset olivat siellä niin suojassa, että myös pesivät aidoissa. Meillä on tontin pitkällä sivulla kuusiaita ja olen huomannut, että se on suosituin turvapaikka mustarastaille, jotka ovat viihtyneet pihallamme jo vuosia.


Mauri Leivon Lintulaudan elämää on juuri sellainen lintukirja, jollaista olen kaivannut. On faktaa, on Maurin oman pihan hauskojakin kokemuksia, joista osa alkoi naurattaa ja sehän on vain hyvä: Minäkin toivon, että lintuni tunnistavat ääneni eivätkä säntää pakoon, hah-hah. Kuvia on paljon ja myös hauskoja tilannekuvia, joiden kohdalla Leivo sitten selittää lajityypillistä käyttäytymistä, sillä linnut tottavieköön ovat persoonia! Kun alussa oli mainittu tarkkaan eri ruokien ravintoarvot ja keille ne kelpaavat, on lopussa vielä tiivistetty parin sivun juttu  Ohjeita ja vinkkejä lintujen talviruokintaan. Kirjan löydät myös täältä

Mitäkö tällainen lintukonkari sitten oppi kirjasta uutta? No ainakin sen, että nyt tiedän, mitä tehdä linnulle, joka on törmännyt ikkunaan. Ainahan me on odotettu ja annettu törmääjän toipua, jos ei ole ollut varmuutta, onko lintu menehtynyt, mutta nyt otamme pahvilaatikon valmiiksi, laitamme siihen vähän reikiä ja kun onnettomuus tapahtuu, lintu menee hetkeksi laatikkoon ja talon lämpimimpään paikkaan eli pannuhuoneeseen. Sitten siihen takkahuoneen sohvalle vain odottelemaan, milloin alkaa kuulua räpistelyä vai eikö ala. Petolintujen kyseessä ollen, kannattaa tietää, mihin soittaa. Me olemme näin pelastaneet kerran mm. pöllön ja onneksi oli tallella edesmenneen hamsterin häkki, sillä petolintukeskus otti linnun vastaan vasta aamulla. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme läpi yön. Saimme soiton kun pöllö oli kunnossa ja se päästettiin luontoon eli hyvin palveltu. Lisäksi opin kirjasta sekä ulkonäkötunnistusta että myös lintujen ääniä. Osaan jo monta ketun merkkiääntä, mutta nyt alan opetella lintuja. Ei hajuakaan, mikä lintu äänessä ellei se ole tilhien tiukukellot, kurjet, joutsenet, lokit tai tiaset, jotka olen aika tarkkaan oppinut. Jopa kuusitiaisen, vaikka sitä tapaankin vain kiivettyäni saarellamme eräälle korkealle paikalle, jossa on vahva kuusikko. Pihakuusiimme ne eivät ole tulleet, eivätkä lintulaudalle. Ah, en vain voi lopettaa eli vielä se, jos nyt peipposet jäävät, ne voivat olla jo talvehtimiseen sopeutuneita yksilöitä: Kirjassa on mielenkiintoista tekstiä, miten entiset muuttolinnut kehittyvät osittaismuuttajiksi, josta taas seuraa...


Mauri Leivon loppusanoja saa koristaa kuukkeli. Kun alla olevaa luette, lisään mukaan sen, että on olemassa myös ’puutarhurin palkka’ eli mitä enemmän suvella hyönteissyöjälintuja, kuten tehokkainta niistä eli kirjosieppoa, sitä vähemmän puutarhassa haittaeliöitä:


Kuinka paljon iloa meille tuottaa lintu, josta näkee, että se luottaa ihmiseen kuin ystävälliseen naapuriinsa ja jatkaa aherrustaan lintulaudalla meistä välittämättä. Kiitollisuutta siltä ei kannata kerjätä, tokkopa se sellaista tunteekaan, mutta silmän ja sielun iloa saamme siltä kosolti aivan pyytämättäkin. Olkoon se meidän palkkamme – jos sellaista vaadimme – siitä, että puolet vuodesta, läpi tuulen, tuiskun ja pakkasten, huolehdimme ystäväisemme nokan alle tuoretta, hyvälaatuista apetta. Ilman tätä vuorovaikutusta molempien, ihmisen ja linnun, elo läpi pitkän pimeän talven olisi paljon ikävämpää.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Kaisa Reetta

*****

Aikaisemmin Mauri Leivolta luettua:


tiistai 22. syyskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Chloen ensimmäisenä koulupäivänä Madeleine kärsi hirvittävistä PMS-oireista. Hän yritti turhaan sivuuttaa ne, mieliala on oma valinta, Madeline sanoi itselleen keittiössä ja nakkasi suuhunsa helokkikapseleita kuin Valiumeja (hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä, koska helokkia oli tarkoitus käyttää säännöllisesti, mutta hänen oli pakko yrittää jotakin, vaikka riivatut kapselit olivat todennäköisesti pelkkää rahanhaaskausta). Huono ajoitus suututti Madelinea. Hän olisi halunnut syyttää tilanteesta jotakuta, mieluiten enstistä miestään, mutta ei keksinyt, miten Nathan voisi olla vastuussa hänen kuukautiskierrostaan. Bonnie hoiteli naiseutensa virrat ja vuorovedet tanssimalla kuutamossa.

Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, WSOY 2015, suomennos Helene Bützow) vangitsi minut valtoihinsa täydellisesti ja tarvitsin tätä juuri nyt! Takuulla tiedän, että olen nauttinut ja kirjan funktio saa olla Iso Viihtymys. Laadukasta viihdekirjallisuutta, jota luin himolla aamukolmeen ja nautin joka hetkestä!

Olen aikaisemmin lukenut Moriartylta Hyvän aviomiehen ja sekin riemastutti minua, vain loppu olisi saanut olla vähän toinen, mutta sehän on vain makukysymys. Nyt Mustat valkeat valheet panee paremmaksi ja tämä on juuri sellainen ihmissuhdedraama, jossa saa sekä nauraa että itkeä, vähän jännittääkin ja myös kauhistua, sillä

Celeste yritti palauttaa mieleensä, miksi oli varannut ajan. Urheilukarnevaalit olivat olleet samana päivänä.

Se liittyi jotenkin siihen, kuinka huvittuneelta Perry oli näyttänyt, kun Josh oli kysynyt hänen kaulassaan olleesta jäljestä. Sitten Celeste oli palannnut urheilukarvevaalista ja kadehtinut siivoojiaan siksi, että he nauroivat. Hän oli lahjoittanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria hyväntekeväisyyteen.

Mustat valkeat valheet pyörii tiiviisti Pirriween koulun ympärillä sekä oppilaiden että heidän vanhempiensa elämässä. Koululla on hyvä maine ja nollatoleranssi koulukiusaamisen suhteen.  Heti ensimmäisenä koulupäivänä tapahtuu kuitenkin jotain niin rajua, että syyllistä aletaan etsiä ihan noitavainon tyyliin vaikka kyse on viisivuotiaista lapsista. Vanhemmat jakautuvat kahtia ja kirjan värikkääksi kolmikoksi muodostuu paikkakunnalle vasta saapanut Jane, Ziggyn nuori yksinhuoltajaäiti, upea, rikas kaunotar, kaksosten äiti Celeste sekä räväkkä, temperamenttinen Madeline, jolla on tytär Abigail edellisestä avioliitostaan Nathanin kanssa, tytär Chloe Edin kanssa sekä epämääräinen kasa kaunaa Nathanin uutta viherpipertäjävaimoa Bonnieta kohtaan. Miten epäoikeudenmukaista, että Nathanin ja Bonnien lapsi tulee samalle luokalle Chloen kanssa! Kaiken huipuksi Abigail haluaa muuttaa isälleen ja Madelinen verenpainetta nostaa ennen niin välinpitämättömän Nathanin puuhailu koululla ja selvästi yritys päästä vuoden isäksi.

Jos kuulostaa kovin keveyltä, niin ilmoitan, että kermavaahtoa tämä ei ole.  Moriartylla on uskomaton kyky terävöittää kerrontaansa just kun lukija luule lukevansa vain tiukoista ja hyvin tosissaan olevista äideistä, joiden kaikki lapset ovat erityislahjakkaita tai ainakin erityiskauniita.  Kirjan naiskolmikko vaikuttaa heterogeeniseltä ’kolmelta muskettisoturilta’, mutta juuri heidän erilaisuutensa, saa heidät täydentämään toisiaan. Toisaalta heillä kaikilla on kannettavanaan jotain erityistä repussaan, joten mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Luin mitä kirjasta sanottiin takakansitekstissä ja minusta USA Today osuu napakymppiin:

”Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo –coctailia, arsenikilla terästettynä. Mustat valkeat valheet on hauska, hurmaava ja paikoin järkyttävä lukukokemus.”

Mikä ihme viehätys Australian naiskirjailijoissa on, sillä ensin etenkin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ja myös Hylätty puutarha, sitten olen jo vuosia lukenut joka suvi ainakin yhden Jacquelyn Mitchardin kirjan uudelleen. Useimpaan kertaan taitaa olla luettu Onnen mahdollisuus.

Liane Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, epäilys ystävyydeksi, aurinko varjoksi, varjo toivoksi, suudelma lyönniksi, limonadi samppanjaksi, farssi tragediaksi. Lukija vain toivoo kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen ja tajuaa, että Mustat valkeat valheet on kirjallinen vastine leffalle, jota katsotaan aina vain uudestaan oli se sitten Jutun loppu (The End of  The Affair) tai Jotain annettavaa (Something’s Gotta Give). Tuskin jaksan odottaa kirjasta tekeillä olevaa Nicole Kidmanin tähdittämää elokuvaa!

”Ollaanko siellä juovuksissa?” rouva Ponder sanoi.

Sateen juovittama ikkuna oli koulun ulko-ovien tasalla, ja yhtäkkiä sisältä alkoi lappaa väkeä. Valonheittimet valaisivat ovien edessä olevan kivetyn alueen niin, että se oli kuin näyttämö. Sumupilvet tehostivat teatterimaista vaikutelmaa.

Kaikilla naisilla oli pitkä musta puku, valkoiset hansikkaat ja kaulaa myötäilevä helmikaulakoru. Miehet puolestaan olivat valinneet esikuvakseen Elviksen kypsässä iässä. Naiset olivat kauniita. Miesparat näyttivät pelkästään naurettavilta.

Rouva Ponderin katsoessa yksi Elviksistä mottasi toista leukaan. Eräs Audrey hautasi kasvot käsiinsä...


”Pitäisikö soittaa poliisi?” rouva Ponder pohti ääneen, mutta kuuli kaukaa sireenin ulinan, ja samaan aikaan joku nainen parvekkeella alkoi huutaa huutamasta päästyään.

*****

Aussikansi, olkaa hyvät!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mari a  Tuijata Amma  Kirjakaapin kummitus  Katja

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kun kuulaat iltapäivät...

Kun kuulaat iltapäivät
Pudottelivat syksyllä
Rapistuneita minuutteja
Nyt, nyt, nyt
Ja lopulta kun puu
Oli aivan alaston
Pelkkää ääriviivaa -
Niin minun sanani, hellät huokaukseni
Varisivat sinun syliisi
Punaisina ja keltaisina lehtinä
Ja olin luonasi, yön sammalissa
Kun kaikki minuutit olivat menneet

- Kirsti Simonsuuri -
Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin (Tammi 2000)
kuva Iines

perjantai 18. syyskuuta 2015

Ledien tunnelmissa, miettimistä jaksamisesta ja viikonloppua kohti...

Vaikka pelakuut kukkivat täysillä oli eilen käytävä hankkimassa callunat, sillä kohta niitä ei enää saa. Samalla reissulla näin tämän led-pallovalosarjan, josta näki heti, että se halusi tulla yhdelle meidän Ikean hyllyistämme.

Huolimatta siitä, että olen syksyllä ehdottomasti vahvimmillani, enemmän minä, on viime aikoina alkanut melkein seitsemän vuoden bloggaaminen tuntua. Ensimmäinen vuosi, kun olen lukenut kirjoja jaksamatta/ehtimättä niistä kirjoittaa. Olen joutunut miettimään omaa jaksamistani, sillä totuushan on, että teen tavalla tai toisella blogiin liittyviä juttuja 24/7. Ystäväni vähän järkyttyi, kun kuuli, että lauantain saunan, leffaillan ja herkkujen jälkeen, vielä luen aamutunneille tai pahimmassa tapauksessa kirjoitan viikolla lukemastani kirjasta tekstiä, jonka sitten ajastan. Tähän ei voi muuta todeta, kuin että 'omapahan on valintani'. Siksi myös prosessoin tämän ihan itse ja odotan jotain valaistumista myös tulevalta viikkojen lomaltamme: Nyt aion todella matkalla miettiä, mitä haluan jatkossa tehdä. Juttu bloggaaja Aino Rouhiaisesta on niin totta ja miten hyvä, että hän sanoo niin kuin asiat ovat.

Bloggaamisessa on kuitenkin paljon innoittavia tekijöitä, mutta on tulut mieleen, että yleensä oma projektiaikani on viisi vuotta ja nyt kolkutellaan jo lujaa seitsemättä vuotta. Olisi niin kiva nähdä uusi kohde, uusi huippu, jota kohden alkaa suunnistaa...Katsotaan mitä prosessointi ja seuraavat kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että syksy, sen raikas, kaivattu pimeys kirkastaa meidät kaikki itsellemme.

Viikon ihanin päivä on huomenna eli mitä elämä olisikaan ilman lauantaita. Olen leiponut omenapiirakan ja taidan tehdä nyt toisen, sillä se on todellista sesonkiherkkua. Huomenna leffaa, homejuustoja&co. Sunnuntaina alkavat toisen tuotantokauden jaksot brittisarjasta

Broadchurch, josta kirjoitin innostuneena viime vuonna näin  Kakkoskausi alkaa tulevana sunnuntaina MTV3 klo 21. Mikä harmi nuo mainokset. Ensimmäisen tuotankauden saimme nuoriltamme joululahjaksi netistä tilattuna, joten senkun vain nautimme tunteja brittiläisestä laadusta.


Sataa, tuulee, raikastaa...uskon, että syksy kirkastaa meidät itsellemme.

Love
Leena Lumi

So Close

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos

Hän oli säilyttänyt kuvaa kaikki nämä vuodet. Se oli repaleinen ja haalistunut ja kulunut reunoiltaan pehmeäksi.

Kuvassa nuori perhe söi jäätelöä Seurasaaren sillan pielessä. Kuuma kesäpäivä, juuri maalatut sillan valkoiset kaiteet, värikkäät – 1980-luku oli murhaa myös muodille – kesävaatteet, sortsit ja T-paidat, vuoden ikäinen poikalapsi rattaissa isän ja äidin välissä: perhe, joka näyttää nuorelta ja onnelliselta.

Päivä, jolloin kuva otettiin: Hänen elämänsä parhaimpia päiviä.

Päivä, jolloin hän joutui luopumaan kuvan ihmisistä: hänen elämänsä päivistä pahin.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015) on paras kotimainen jännityskirja, jonka olen lukenut ikinä! Aloitin hyvin epäillen, sillä jo se, että kirja liikkuu jossain nikkelissä, lyijyssä ja kullassa, kaivoksessa ja sen ympäristövaikutuksissa, on minulle trillerinä yhtä kartettava aihe kuin huumemaailmaan sijoittuvat tarinat: Luen ja välitän niistä livesti, en nauti lukea niitä yökirjoinani. Niinpä vain kirjailija Tuomaisessa ’se jokin’ ja olen ihan myyty. Millä ihmeellä tämä mies kirjoittaa kuin runoa, sen olematta runoa. Enkä voi tässä käyttää sanaa runoproosa, ei ja ei. Kaivos vain on niin vetävä, että voin tarjota tätä reissukirjaksi Lumimiehelle Herman Kochin Naapurin ohella. Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä:

Lumisateen ensimmäinen hetki oli joka kerta yhtä ihmeellinen asia: yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla jotakin ja kohta maailma oli valkoinen.

Tai:

Luminen yö oli kuin hyvä uni, pehmeä ja upottava.

Luminen kirja, jossa toimittaja Janne Vuori tammikuun kylminä päivinä tarpoo Pohjois-Suomessa sijaitsevalla nikkelikaivoksella ollen samalla vajoamassa elämänsä suurimpaan kinokseen, sillä avioliitto Pauliinan kanssa korisee henkitoreissaan parivuotiaasta Ellasta huolimatta ja kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut isä palaa niin hänen kuin hänen äitinsä Leenan elämään. Samoina lumisina viikkoina kuolee myös paljon kaivoksen toimintaan liittyneitä ihmisiä, mutta mikään ei ole sitä, miltä Jannesta aluksi näyttää. Ja isä Emil taas:

Aika kuroutui umpeen ja aika repesi railoksi. Oli entistä vaikeampaa hyväksyä, että hän oli ollut omasta päätöksestään poissa melkein koko sen ajan, jonka poika oli maan päällä elänyt ja että pojan koko elämä oli hänelle tuntematonta. Ei ollut mitään tuolta ajalta, mitä he olisivat yhdessä kokeneet, yhtäkään muistoa.

Kuitenkin:

Samassa oli selvää, kristallinkirkasta, mikä hän oli ja mikä oli hänen roolinsa tässä ja nyt ja samalla aina.

Kaivos on trilleri, joka laajenee kuin aurattu lumitie sekä isä-poika –kirjaksi että avioliittoromaaniksi. Kirjan murhatkin kuin todetaan, niillä ei mässäillä, joten voin suositella tätä jännitysromaania myös heille, jotka eivät ole kaltaisiani jännityksen ahmijoita. Toisalta taas kirjan loppu...tunnen miten John Irvingin Marion ja Eddie kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen palaavat muisti-iholleni: Ne kaikki vuosikymmenet välissä ja sitten...oih!

Antti Tuomaisen Kaivos on yhtä ihmeellisen uniikki kuin on yksi lumihiutale.

...tuossa Leena istui, viehättävänä ja viisaana, tässä samassa ravintolassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, samassa pöydässä. Emil ei muistanut mitä viiniä he olivat silloin juoneet. Tänään pöydällä oli pullo tummaa, tuoksuvaa chileläistä punaviiniä, ja pöydän toisella puolella nainen, jonka ennen epävarmat, nuoret kädet pitivät nyt lasia varmoin, levollisin sormin.


Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kaisa Reetta  Annika/Rakkaudesta kirjoihin.   Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kirsin kirjanurkka

*'***

tiistai 15. syyskuuta 2015

Linn Ullmann: Ennen unta

Saanen esitellä Arvidin ja Torildin: kaksi onnettoman raivokasta ihmistä, jotka ihmettelevät, miksi menivät naimisiin kaksikymmentä vuotta sitten heti lukion jälkeen, miksi he jatkoivat avioliittoaan sen jälkeen kun Arvid rakastui Karoline-nimiseen tyttöön kuusitoista vuotta sitten ja miksi he ovat naimisissa yhä tänäkin päivänä, kun kaikki, mikä on jäljellä, on selvää vihaa, selvää pelkoa, selvää halveksuntaa, selvää epätoivoa.

Linn Ullmanin esikoisteos Ennen unta (Før du sovner, WSOY 1999, suomennos Tarja Teva) saapui luokseni lahjana lukijaltani: Kiitos Sanna! Lienee kiveen hakattu, että ennen helvetti jäätyy kuin minä jätän lukematta  Ullmanin kirjoja, mutta myönnän, että hänen esikoisensa vaati paljon tunteja yksin aurinkoisella terassilla sulattelemassa. Hetken mietin, että en kirjoita tästä mitään, tämä on ’mun ikioma salaisuus, että tästäkin pidän’, vaikka kirja sattui kuin joku menetys tai sairaus sekä myös ärsytti. Olen rauhoittunut. Hiukan. Pääsin ajatuksesta, että Ullmann on panostanut esikoiseensa sietämättömän runsaasti ’kikkailua’ saadakseen huomiota. Ensivaikutelma on huomionhakuisuus. Kuin rasittava lapsi joka hakee väkisin huomiota, kun se ei hänelle muuten lankea. Päivät kirkastivat Ennen unta minulle, sukukuvat eheytyivät.  Asiaa auttoi ajan lisäksi Ullmanin loistava loppuratkaisu, joka väistämättä kaartui kohti...ja olen äärettömän iloinen, että saan omistaa tämän kirjan, joka alkaa yhdellä eniten rakastamistani Rilken runoista, nyt ei edesmenneen ystäväni Eve Rehnin (ent.Kuismin) suomentamana, vaan Anna-Maija Raittilan.

Ennen unta on hyvin ärsyttävän, nuoren Karin Blomin kertomus sekä itsestään että omasta perheestään. Karin kuin maalaa perhekuvan, jossa hän painottaa asioita mielensä mukaan, kertoo siekailematta sisarestaan Juliesta mitä mieleen tulee, saa hänen häissään päähänsä valita, että vie sänkyyn kenet huvittaa ja  myös vastaanpyristelevät ja varatut herrat, ivailee toisten avioliittoja, käyttäytyy miten huvittaa, tämä Karinimme, joka ei kauneudessa vedä vertoja sisarelleen Julielle, mutta mikä pahinta, hänen äitinsä Anni on vastustamattomin nainen, mitä on koskaan nähty, hänestä Zlatko Dragovic sanoi tummalla äänellään englanniksi murtaen: ”Your mother in that light, can you see. Look at your mother. Karin! Julie! Look at your mother! Her eyes, my good, her eyes. Have you ever seen such eyes?” Annikin oli sitä mieltä, että hän oli niin uskomaton, että ei ollut melkein tosikaan. No, hirveän ihana perhe, sillä Karin uhkaili lapsena tappaa äitinsä koiran, sanoi jo tehneensä sen, ja sai Annin niin suunniltaan, että tämä kuiskasi:

Karin, rakastan sinua, koska olen äitisi, mutta en pidä sinusta mitenkään erityisemmin.

Siitä hetkestä Karin oppii selviytymisen keinon ja se on valehtelu. Hänestä tulee mitä taitavin valehtelija, joten voimme vain miettiä, onko mikään totta mitä hän kertoo. Epäluotettavin kertoja ikinä. Epämiellyttävin lapsi ikinä, joka kasvaa kirjan myötä ja perheestään epävakaasti välähdyksiä, sirpaleita tarjoten suhteellisen ehjäksi aikuiseksi. Kirjan alku ja loppu ovat hänen aikuisuutensa sinetti ja siinä Ullmann teki hienon yllätysvedon!

Karinilla on kuitenkin jotain, mitä ei ole Annilla eikä Juliella, hän osaa laulaa. Kun hän laulaa, hän kuin loitsee kenet ikinä haluaa, hän saa mitä haluaa laulullaan. Karin myös kuuntelee, kun Julie kertoo avioliittonsa vaikeuksista ja miten vaikeaa on, kun on lapsi, Sander, kun Julie vain haluaisi nukkua ja

en voi, en tiedä miten, anna minun olla. Joka aamu, ja ajattelen kaikkea mitä voin sanoa jotta säästyisin nousemiselta. Jotta ei tarvitsisi tehdä aamiaista. ei saattaa Sanderia päiväkotiin, mennä töihin, kohdata ihmisiä.

Ennen unta piirtää perhekuvan joka liikkuu kolmekymmentäluvun New Yorkista yhdeksänkymmentäluvun Osloon.  Jo perhekuva New Yorkista on outo: Siinä legendaarinen Rikard Blom ja häen kaksi naistaan, vaimo June ja sitten vielä Junen sisko Selma ja heidän edessään kaksi pikkutyttöä Anni ja Else. Naiset ovat päärooleissa, mutta miehiä tulee ja menee. Ihmisiä katoaa. Annin mieskin, hänen tyttöjensä isä lähtee, mutta ihan likelle vain, kymennen vuotta on hänelle tarpeeksi. Lohduttomuus voisi vallata sukukudelman, sillä liian moni kulkee kohti yksinäisyyttä, mutta Linnin piikikäs kynä on esikoisessa niin terävä, että suvun monet hulluudet ja etenkin ikivanha, ilkeä, tupakoiva, riitelevä Selma-täti pyyhkivät rätillä surumieltä!

Miten minusta tuli Linn Ullmannin lukija, alkoi ehdottomasti kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras kirja.  Silloinkin koin lukevani aivoliittoromaania, kuten nytkin, mutta kirjoitin näin:

Myönnän kyynelehtineeni kirjaa lukiessa. Jokin satutti. Ehkä roson kauneus. Olen herkkänä avioliittoromaaneille ja sitäkin tässä on. Kuitenkin kirjan ja ehkä lukijankin juhlakalu on seitsemänkymmentäviisivuotiasjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka iästään huolimatta on upea ilmestys.

Siis mehiläiskuningatar Jenny, joka oli äitinä yhtä kyseenalainen kuin Ennen unta tarinan Anni! 

Kun olen luonasi on myös avioliittoromaani, jossa lukija saa seurata Stellan ja Martinin syväjäädytettyä avioliittoa ja joutuu kuulemaan sen kumisevaa tyhjyyttä. Kirja on putoamisten kirja ja jo kirja-arviooni kirjoitin, että

Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmanin esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni.

Myöhemmin tulikin sitten ennemmin...Ullmanin tyylissä on jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan, töytäistä lukija mahdollisuuteen, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’

No, tässä sitä ollaan: En voinut vastustaa taaskaan Ullmanin houkutusta, vaikka en selviäsi hänestä ollenkaan ellei hän joka kerta kehräisi verkkoonsa jotain kaunista ja julman kyynisessä Kun olen luonasi teoksessa se oli: Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.

Nyt kun kolme Ullmanin teosta on luettu, on suosikkini edelleen Aarteemme kallis, joka sai minut kirjoittamaan näinkin:

Linn on kirjoittajana lahjakkuus, jolla jännittävä, suorastaan trillerimäinen juoni kietoutu sumun sanoihin. Tämäkin teos on sekä proosaa, trilleriä että runoa. Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin jo kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’Air du Temps. Ja on joulukuu.

Ennen unta tarinan mehikäiskuningatar haluaa olla Anni, mutta kukapa tietää, Selman kauneudesta ja viettelevyydestä elää suorastaan legenda, joka on yhtä vahva kuin oli hänen kiukkunsa. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän oli raivopäinen, hapan ja vaativa. Hän haukkui mielestään tyhmän kirjakauppiaan, yhden Norjan suurimman lehden päätoimittajan, hän haukkui hallituksen korkea-arvoisen jäsenen sekä haukkui koko suvun soittamalla kaikille vuoronperään keskellä yötä. Omissa hautajaisissaankan hän ei voi vaieta, vaan tuuppii Karinia kipeästi kylkeen ja valittaa ettei Rikard ollutkaan häntä vastassa tuonpuoleisessa kaiken lupaava hymy huulillaan. Ja kun pappi rukoilee, Karin tuntee äkkiä kiihkeiden nuorten huulien kuiskaavan korvaansa:

Arvaa mitä Rikard sanoi minulle kerran kun makasimme vierekkäin vuoteella? Hän sanoi: Kun makaan vartaloasi vasten niin kuin nyt, ennen unta, silloin olen kotona.


*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin -haasteeseen

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Hämä – hämä häkki....

Irja tunsi, kuinka rakkaus suorastaan pakahdutti hänen rintaansa. Rakkaus tähän täydelliseen, ihanaan lapseen. Ja hiukkasen myös ylpeys. Mutta ei, niin ei saanut tuntea, eikä ainakaan näyttää kenellekään. Rakkauden kanssa piti olla niin kauhean varovainen. Hän oli oppinut sen omassa elämässään liiankin selvästi. Kun omat veljet kaatuivat sodassa, ja äiti ja isä muuttuivat ihan puhumattomiksi, Irja oppi ymmärtämään, että rakkauden kanssa tuli olla tarkka. Ja kun sitten Aimon, miehen, molemmat siskot kuolivat keuhkotautiin liian nuorina, ja kahden vuoden kuluttua Aimon äiti – ihmiset sanoivat, että hänen sydämensä murtui – niin taas hän joutui sen huomaamaan. Jos ei rakastanut, niin silloin ei koskenut läheskään niin paljon. Rakkauteen ja siitä aiheutuvaan suruun voi kuolla. Piti varoa.

Aurinko armas...

Eilen postissa saapui Pirkko Jurvelinin vaikuttavakantinen kirja Lapseni kuin nukke (Kustannus Ves-Line 2015). Päätin heti, että Jari Ervastin suunnittelema kansi lähtee marraskuussa mukaan Valitse Vuoden Kaunein Kirjan Kansi –kisaan. Illalla tartuin kirjaan, joka oli minulla kesken, mutta äkkiä otin uudelleen käteeni Lapseni kuin nukke ja luin ensimmäisen sivun, joka alkoi näin:"Lapsi oli kaunis kuin nukke. Ei, ei, vielä paljon kauniimpi. Vitivalkoiset, luonnostaan taipuvaiset hiukset kehystivät...”  Kylmänväreet raapivat sisintäni ja hyppäsin pimeään.

Sandelinin perhe on kuin kaunis mustavalkoinen perhekuva ’50 luvulta: Äiti Irja, isä Aimo ja lapset...Keskiluokkainen, lapsirakas opettajapariskunta ja heidän hyväkäytöksiset, menestyvät lapsensa. Kun uskaltaa kurkistaa kuvan taakse, alkaa sattua, sillä kuten yleensäkin kauniit kuvat, mikään ei ole sitä, miltä se kuvassa näyttää, on vain kipeää. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, sillä sota on jättänyt jälkensä ja suuret ikäluokat saavat syntyä kuin elämän voittamisen hyökynä. Syntyy kolme poikaa, joista kaksi kuolee, Viljo jää henkiin, mutta hänkin saa sairauden jälkiseurauksena epilepsian. Se on asia, jota äiti Irja häpeää, vaikka häpeääkin häpeämistään. Viljosta ei koskaan tule perheen huomionsaajaa, vaan hän elää katveessa musiikillisesti lahjakkaana, syrjästäseuraajalapsena, joka viettää melkein kaiken aikansa lähellä asuvan ukkinsa luona kutsuen tätä isäksi. Viljosta ei oikein tule harmia ukin kuoltuakaan, sillä hän asuu kotona, käy kauppaopiston, saa töitä, mutta...Sen sijaan sitten syntyvät tytöt Kerttu ja vuoden päästä Elina, joista kuopus vie äidin huomion kaikellaan. Elina on kuin äidin aurinko, kuu ja tähdet, jonka lahjakkuus purkautuu esiin jo kolmevuotiaana, jolloin kultatukka laulaa radiossa Hämä – hämä häkkiä ja jo muutaman vuoden päästä esiintyy televisiossa telinevoimistelijana! Kerttu on perheen älykkö, mutta hän ei hohda ja loista kuin kirkkain liekki Elina. Kertulla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä Kertusta tulee isän tyttö. Hänessä kumuloituu kirkkaana myytti isän tyttöjen vahvuudesta ja pärjäämisestä, sillä isän ihailu herättää hänessä rohkeasti itseensä uskovan nuoren naisen, joka saa paljon ystäviä, matkustaa oppilasvaihtoon Saksaan, tietää jo varhain valmistuvansa opettajaksi, löytää elämänkumppaninsa ja saa kolme tytärtä Päivin, Pilvin ja Ellan. Kaikki olisi voinut olla niin hyvin, mutta...

Lapseni kuin nukke on tarina, jonka oli tultava kerrotuksi. Pirkko Jurvelin kirjoittaa rankasta aiheesta eli anoreksiasta, mutta ei oihkien, ei voihkien, vaan tyyli on kuin Heinrich Bölliä eli toteava. Se etäännyttää kipua – tai sitten se moninkertaistaa sen, sillä lakonisen tyylin vahvuus on kuin se olisi oikeudessa todistettu: Se on tosi! Kirjan kertojat ovat äiti Irja, vanhempi sisko Kerttu ja lopulta myös Kertun tytär Päivi. Äiti on liian liki Elinaa. Kerttu asuu jo omillaan ja näkee paremmin. Hän ihmettelee, kun 17-vuotias sisko vietää juhannusta äidin kanssa mökillä, hän ihmettelee äidin rakentamaa suojamuuria, hän kauhistuu Elinan kuihtunutta olemusta. Kerttu yrittää puuttua asioihin, mutta äiti tulee aina väliin suhistamalla Kertun olemaan nätisti, ’ettei Elina vain suutu’. Irja myös selittelee Elinan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, väistelyä ja valehtelua. Sisimmässään hämmentynyt Irja ihmettelee, miten tässä näin kävi. Kerttu menestyy ja hänellä on ystäviä, perhe, matkoja. Elina asuu kotona, hänellä ei ole ystäviä, hän vain laihtuu, mutta opiskelee kyllä pakonomaien kunnianhimoisesti ja saa lopulta tuntiopettajan paikan yliopistolta. Kertun mielestä taas liian helppo ratkaisu jäädä tuttuihin nurkkiin, jättää auskultoimatta, jäädä kuin odottamaan viimeistä kohtalon iskua:

Sitten tuli tilanne, jota olin ennakoinut siskolleni jo vuosikymmeniä aikaisemmin: yliopistolta alettiin vähentää työpaikkoja, ja se tuntiopettajuus, jota Elina oli hoitanut, laitettiin avoimeen hakuun virkana. Yliopisto laittoi virkoja auki niin harvoin, että paikasta kiinnostuneita riitti.

Kerran hän pyysi minut työhuoneeseensa nähtyään minut yliopiston käytävällä ja kertoi hakuprosessin etenemisestä. Paperien perusteella heitä oli jäljellä kolme aika lailla tasaväkistä hakijaa.

”Jos minä en saa sitä virkaa, minä teen itsemurhan.”

En tiennyt mitä sanoa. Miksi Elina sanoi minulle noin? Hän halusi kuulla minulta, että hän ihan varmasti saisi viran. Olihan hän hoitanut sitä jo vuosikausia.

Viran sai Elinan työtoveri, häntä nuorempi ja varmasti tarmokkaampi, iloinen nainen, joka myös oli jo vuosia ollut töissä yliopistolla.

Elina ei tehnyt itsemurhaa, mutta työttömäksi joutuminen oli sama asia kuin hänet olisi tapettu. Kuka tappoi? Kuka oli syylllinen?

Eilen 215 sivua meni nopeasti kuin tähdenlento. Kirja tuli levottomiin uniini ja heräsin yöllä jopa laittamaan muutaman lauseen vihkooni. Kirja meni minuun, sillä olin itse ollut sekä Elina että Kerttu, tunsin heidät. Onneksi olin myös Vihervaaran Anna ja onneksi minulla oli isä kuin Kertulla! Ja kaksi ihanaa äidinkielenopettajaa, joita saan kiittää paljosta. Minusta tuli Kerttu jo varhain, mutta meni aikaa ennen kuin ympäristö havahtui. Tämä ei ole tarina minusta tai sitten se on sitä ja se on tarina myös sinusta ja hänestä ja meistä kaikista. Tyttäristä, siskoista, äideistä. Monet niin usein syyttävät äitiä. Siinä on jotain pelottavan helppoa...

Vertailulta en voi välttyä, sillä ensimmäinen kirja joka tästä tuli mieleeni on viime vuonna lukemani Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa. On kertakaikkiaan asioita, joille ulkopuolinen ei voi mitään. Silloin ei pidetä käräjiä siitä, kuka on syyllinen! Sitten muistin Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani ja miten vertasin kirjan tapahtumia erään ystäväni siskon tilanteeseen, jossa kunnianhimoiselle äidille ei riittänyt mikään ja tytär sairastui anoreksiaan. Onneksi perheellä oli varaa, sillä sairaalajaksoista tuli pitkät sekä kalliit ja meni vuosia parhailla psykiatreilla ennen kuin kaikki oli kunnossa, melkein ehjää, mutta säröt näkyvät vieläkin. En kuitenkaan koe Irjan olevan Oatesin kirjan Betsey Rampike...vai olisiko hänestä tullut Betsey, mikäli Elina ei olisi alkanut vetäytyä omiin varjoihinsa?

Jää vain kysymyksiä vailla vastauksia: Miten Irjan olisi pitänyt toimia? Olisiko Aimon pitänyt olla tiukempi ja pitää kiinni Elinan saattamisesta hoitoon? Mitä enemmän Kerttu olisi voinut tehdä kuin mitä hän jo oli tehnyt? En usko syyllistämiseen, sillä ystäväni, ’alan ihminen’, sanoi minulle, että ’jos joku on päättäyt tavalla tai toisella lähteä, hän tekee sen ennemmin tai myöhemmin.’ Haluan kuitenkin uskoa, että tunnelin päässä seisoo joku vilkuttamassa tähdet sormiensa päissä vaikka nyt juuri koenkin:


niin hieno kirja! niin paljon hukattua elämää! tähtitomua!

*****

Tästä kirjasta on kijoittanut lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

perjantai 11. syyskuuta 2015

Syyskuun hyllyvät hyytelöt, syysmansikoita, omenapiirakkaa, omenasosetta ja...

Syyskuu, suosikkini kaikista, pettää tänä vuonna omenoiden suhteen, mutta olen huomannut blogeista, että toiset saavat hyvänkin sadon. Meidän saarella ainakin pihlajanmarjojen puuttuminen on vienyt omenat, mutta se ei estä ostamasta kotimaisia ja tekemästä herkullista omenapiirakkaa tai -sosetta niistä. Myös hyytelöiden valmistus kuuluu tähän kuukauteen, ja monen liharuoan melkein välttämätön herkku onkin mustaviinimarjahyytelö. Ohje löytyy kirjasta Syksyn makuja, mutta hyvin siihen voi soveltaa myös Suomalaista voimaruokaa kirjan karpalohyytelön ohjetta, jossa

hyvin tarkasti kerrankin selostetaan, miten hyytelöitymisen voi testata eli lue täältä

Syksyn makuja kirjasta löysin myös luumuhillon, josta tulikin meillä täydellinen makumenestys, vaikka en ihan taaskaan noudattanut ohjeita, mutta jotenkin näin se meni:

Ja hieman innostuin Syksyn makuja kirjan ohjeesta Kanelilla maustettu luumuhillo, jossa oli ohje yhdelle kilolle luumuja. Luumut piti ensin halkaista ja sitten poistaa kivi. Hah, hah, koittakaapa poistaa tuoreesta ja ihan kypsästä luumusta kivi;-) No, minä halkaisin luumut, mutta keitin kivineen päivineen. Ohjeen sokerin vaihdoin hillosokeriin ja puolitin sokerin määrän. Olen hirveän huono tottelemaan mitään sääntöjä, en noudata ikinä mitään ruokaohjeitakaan edes semmoisenaan, vaan muuntelen niitä. Lisäsin sen sijaan vaniljasokeria ja kanelit toki pidin mukana. Kun sose oli kiehunut, siivilöin sen ja sain näin lävikköön luumusosetta, josta kivet oli hiukan aikaa vievää, mutta helppoa noukkia pois. Sen jälkeen yhdistin liemen ja soseen ja siinä vasta tapahtui sitten sokerointi. Vielä pieni kiehautus ja sitten hiukan jäähdytin ennen purkkeihin laittoa. Maistoin ja se maistui aivaan taivaalliselta eli oli vaivan väärti! Purkkeihin laitoin mukaan myös kanelitangot, sillä olen aivan hulluna kanelin makuun.

Kirsikat laitetaan purkkeihin runsaan sokerin ja alkoholin kanssa eli kirkasta viinaa. Purkit suljetaan hyvin ja säilytetään kellarissa. Niitä käännellään silloin tällöin ja joskus joulukuun alussa sitten pullotetaan odottamaan

joulun pyhien jälkiruokahetkiä. Tulee tosi kaunista ja hyvänmakuista, joten voi antaa vaikka ystävälle lahjaksi kaunissa pullossa. Tämä vinkiksi myös heille, jotka ovat ihmetelleet, mitä tekisivät kirsikkasatonsa kanssa. Ja voihan tätä tehdä, mistä hedelmistä tai marjoista haluaa. Syksyn sadosta vähän sekosimmekin, koska

nautimme syyskuun ensimmäisenä päivänä elämämme parhaat mansikat! Olimme ostaneet kummallekin puolen kilon rasiat, sillä Polkaa oli jo säilötty pakastin täyteen ja toinen mustikkaa. Emme muistaneet mansikan nimeä ja lisääkin teki mieli, joten kolme kertaa samalla viikolla ajoimme noutamaan superjälkkärit tätä herkullista myöhäismansikkaa, jonka nimi on Malwina. Tämä on uusi tulokas ja Malwinan maun sanotaan muistuttavan 'vanhanajan mansikkaa' ja oi totisesti!: Nyt meillä lukee kalenterissa, että 'muista: elo-syyskuun vaihteessa Malwinaa.'

Vaikka niitä omia omenoita ei tänä vuonna meillä saatukaan, valmistan kuitenkin helppoa ja herkullista omenapiirakkaa, jota nautitaan runsaan vanhanajan vaniljakastikkeen kera.

Kotimaisista omenoista valmistuu myös kanelinen, vaniljainen omenasose, jota olen joinakin syksyinä tehnyt päiväkausia ja kaikki on nautittu tavalla tai toisella.

Onhan tätä vähän ikävä, mutta ensi syksynä sitten...

Keijunmekkoon on viety lisäkuvia, mutta

syyshortensiat saavat vielä odottaa punastustaan. Edessä viime elokuun lopulla istutettu Vanille Fraise. Nuo takana ovat syyshortensiat sijaitsevat siis sisääntulossa ja ne ovat jo 35 vuoden ikäiset.
Seuraan myös täältä etäältä äidin viime vuonna istuttamaa Bombshell -syyshortensiaa. Tämän kuvan otin elokuulla ja nyt jatkokuvat ovat kiinni sisarestani. Yhtenä yönä Luvialla oli ollut vain noin +1, joten pikkupensas on alkanut punertaa jo. Pidin paljon tämän pensaan runsaudesta ja ryhdistä. Jotenkin vain niin suloinen!


"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta eniten ma rakastan."

- L.M.Montgomery -

Love
Leena Lumi

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Eija Aromaa: Asiakirjat

4. asiakirja

                       rakennustyömaan eteen oli asennettu
         ohikulkijoille silta jota
                                 pitkin ihmiset vaelsivat
                                             omiin suuntiinsa

                                 minä istuin lasitetussa konttorissa
                                                      violetti ionivalo oli kohdistettu
                                            niskaani ja aavistin vaeltajien
                                                                    näkevän levottomuuteni...


                         sattumanvaraisuudesta johtuen
         jatkoin elämääni vaikka käperryin
                         havaitsemattomaksi hiukkaseksi koska
olin pienempi kuin tunnetut mittayksiköt


oletettu elämää ei olla
                      kyetty todistamaan ja
                                   empiiristen tutkimusten mukaan
                                                            mitään rakennustyömaata ei ole 

Eija Aromaan uusin teos Asiakirjat (ntamo 2015) on hyvin erilainen kuin hänen aikaisemmat, paitsi tankarunot ovat edelleenkin kaikessa tiukasti mukana, mutta aivan eri tavalla kuin kirjoissa  Kallio. Tankoja tai Tankapyöräilijän talvi. Se alkaa jo kannesta, Eijan upeasta kuvasta. Nyt on reaalitodellisuutta, jonka kukin voi kokea tavallaan, niitä ovat kirjaan liitetyt 10 asiakirjaa, joista alussa näyte asiakirja 4:n parista säkeestä. Tuli outo olo, selvästi olin Stalinin urkintajärjestelmän uhri, jossakin, missä kuka vain voi tehdä toiselle mitä vain, jossakin, missä kuka vain voi tehdä valheellisen paljastuksen, jossakin, missä sattumanvaraisuus sanelee elämän ja lopulta se, mitä luulet olevaksi, on se vaikka rakennustyömaa, sitäkään, edes sitä ei ole. Olin vankileirien saaristossa.

Soudan sinua
pitkin pois pelkojeni
vankileiriltä.
Piikkilangat repivät
hiertymiä polviini.

Kirjastonhoitaja ja runoilija Eija Aromaan kertoo:

Kirjassa on monta tasoa, tarina ja niissä piilotettuja tarinoita. Jokainen lukee, minkä kokee ja näkee. Lukija voi löytää Asiakirjoista päivänpaisteensa tai viileän varjonsa. Ehkä maiseman, jota kohti kulkee ja miettii saavuttaako sen...

Minulle jo yksi tanka oli tarina, aloin muistella Herta Müllerin teoksia, pelon maantiedettä, olin metsämansikoiden tuoksussakin runoproosassa, joka oli vaarallinen leikki:

Metsämansikat,
kimaltavat rubiinit
polun laidalla.
Tahmeissa taskuissani
takertunut odotus.

Tanka on tanka, mutta jollekin se voi olla myös tarina. Tämä on kaunis, sillä olemme jääurkujen konsertissa:

Kilisevässä
tyrskyssä pelon pienet
kristallikiteet
soivat jään ensimmäistä
paljasta sinfoniaa.

Asiakirja 8, avannee konsertin pelkoa, mutta minä haluan olla vieläkin jääuruissa:

Sinfonia soi
meren juhlasalissa.
Taivaanrannassa
kiiltävä peilisali,
syvänpunaiset verhot.

Ah, syvänpunaiset verhot. Olemmeko me Pietarissa, kuulenko kadulla Ahmatovan askeleet vai Aleksandra Fjodorovnako runoilee peilien kuiskeesta. Nevako noin soi...

9. asiakirja

             sain kutsun joukkotarkastuksiin joita
                         valovontaviranomaiset suorittavat
              keinotekoisissa olosuhteissa
                         haluten tutkia uskottavuuttani

Huimaa! Eija Aromaa suorastaan kiitää Pegasoksellaan tähtitaivaan halki. Kaari vain kasvaa, tähdet kiirehtivät tuikkimaan kiihkeämmin. Lukekaa itse. Kokekaa jokainen asiakirja. Teistä itsestänne riippuu, miten tankat avautuvat, missä sitten olette, kuka olette, kestääkö jää, peilaatteko valon räjähdyksessä,  huudatteko kallion kutsuhuutoa vai jäättekö varjohin rapisemaan.

Tänä aamuna
en saa pimeydeltä suun-
vuoroa ja jään
varisseiden vaahteran
varjoihin rapisemaan.


*****

Eijan kaikkia kolmea runokirjaa saa tilattua täältä ja Asiakirjat tässä vielä erikseen.

*****

maanantai 7. syyskuuta 2015

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Saksan hyökkäys alkoi 22.6.1941 ja Riika vallattiin 1.7. Karl Alenius kuvaa sodan alkua ”Baltian kansannousuksi Neuvostoliittoa vastaan”. Ensimmäistä kertaa latvialaiset ottivat saksalaiset innostuneina vastaan. Latvian radio soitti ensin Latvian kansallishymnin ja sen jälkeen kolmannen valtakunnan tunnuslaulun Horst Wessel.

Solženitsynin mukaan juutalaiset luottivat omaan elämänkokemukseensa. He muistivat, että saksalaiset olivat edellisen sodan aikana suhtautuneet muita suvaitsevammin juutalaisiin.

Abram Tukatsier kuvasi samoin sanoin omaa kokemustaan saksalaisten aiemmasta miehityksestä vanhemmalle tyttärelleen Maschalle ja tämän viulistimiehelle Josef Jungmanille, jotka olivat päättäneet, etteivät he jää odottamaan saksalaisia. Maschan vanhemmat eivät estäneet nuorta paria lähtemästä. Äiti rohkaisi nuoria ja kehoitti Josefia ottamaan viulunsa mukaan. Hän halusi antaa Maschalle briljanttikorvakorunsa, mutta Mascha kieltäytyi, sillä ne olivat isän lahja äidille. Mascha olisi ottanut nuorimman sisarensa Merin eli Merchenin mukaan, mutta 18-vuotias Meri oli vilustunut. Äiti puristi nuorimman tyttären syliinsä ja totesi, ettei hän voi päästää tätä...

René Nybergin teos Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015) on kirjoitettu niin elävästi ja hyvin, että lukija välllä unohtaa tahrat paperilla: veri, pelko, petos, karkotus, kuolema. Miten Nyberg osakaan rytmittää niin, että lukija hetken lepää brijanttikorvakoruissa ja viulussa, kun jo tapahtuu yksi kirjan käänteentekevimmistä tapahtumista: Mascha ja Josef ehtivät viimeiseen junaan, joka lähtee Riiasta Moskovaan. Tapahtumalla on monta seurausta, mutta huolimatta Maschalle ikuisesti jäävästä surun muistotaakasta, he selviävät hengissä sekä natseista että venäläisistä ja saavat tyttären Lenan.

Viimeinen juna Moskovaan on Nybergin kertomus oman äitinsä juutalaisen suvun historiasta, mutta kertoo samalla paljon vähän kirjoitetusta aiheesta eli baltian-ja suomenjuutalaisista, joista viime mainittu aihe tuntuu olleen melkein tabu, niin vähän olen tietoa asiasta löytänyt. Kuvassa alla kirjoittaja äitinsä Feige (Feigo, Fanny) Tokazierin kanssa.


Kaikki alkaa kielletystä rakkaudesta, jota uhkasi jopa kunniamurhan varjo. Feigen vanhemmat halusivat tyttärensä avioituvan juutalaisen kanssa. Suku oli Venäjältä lähteneitä ortodoksijuutalaisia ja heidän käsityksessään seka-avioliitto johtaisi ”peruuttamattoman koskemattomuuden ja pyhyyden menetykseen.” Menestyksellistä miesten pukimoa Helsingissä pitävä Meier Tokazier päätti naittaa tyttärensä vain juutalaiselle ja lähetti Feigen Maschan luo Riikaan veljensä Abraham Tokazierin perheeseen. Toki Feigella oli hauskaa rakkaan serkkunsa Maschan kanssa, mutta hänen sydämensä kuului jo Bruno Nybergille. Vahva Mascha tietysti yllytti serkkuaan seuraamaan sydämensä ääntä ja niin alkoi draama, jossa poliisi kehoitti Brunoa aseistautumaan. Jossain vaiheessa myrsky vesilasissa tyyntyi, mutta perhe hylkäsi Feigen ikiajoiksi.


Kuvassa serkukset Feigo ja Mascha Esplanadilla 1930.

Miksi tämä kirja on minulle hyvin mieleen, on jo edellä mainittu Nybergin elävä kirjoitustyyli: Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme! Toisen syyn lukijani jo tietävätkin ja niiden nimittäjä on historia, erityisalueina juutalaisuus, kolmas valtakunta, Venäjä...Viime vuonna lukuvuoteni paras kirja oli Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, suuri juutalainen sukutarina, joka kohta vie minut Wieniin ihmettelemään Ephrussin suvun omistamia taloja, niitä, joita Edmund kävi katsomassa. Nyt tämä Nybergin kirja liippaa likempää, joten koemme paljon tuttua, mutta sellaista, jota ei ole koskettanut ellei ole ollut juutalaisia ystäviä. Renée nimittäin kävi saksalaista koulua Helsingissä, koska siellä käytettiin opetuksessa saksaa, ruotsia ja suomea. Äiti halusi nämä kielet pojalleen vahvoina. Renéen ystävänä oli siten mm. SS-miehen poika Gerd. Saksalaisessa koulussa Renén äidin juutalaisuus ei ollut mikään ongelma. Koulu ei myöskään mitenkään sytyttänyt Saksa-innostusta ja Renékin kävi Saksassa ensimmäisen kerran vasta opiskelijana. Hänestä tuli sen sijaan diplomaatti ja vuonna 2000 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan.

Helsingissä oli kuitenkin rauha maassa ja demokratia, toisin oli kirjan toisella pääparilla Mascha ja Josef Jungmanilla Neuvostoliiton hallitsemassa Latviassa. Aluksi kaikki tuntuu hyvältä, töitä riittää ja Josef saa tienata viulunsoitollaan, kunnes Stalinin luoma urkinta- ja ilmiantojärjestelmä iskee häneen: Joku ilmiantaa hänet nimettömällä kirjeellä ”moraalisesti epäluotettavana neuvostovastaisena aineksena”. Työt hupenevat ja lopulta Josefille jää vain yksityistuntien antaminen. Kuvassa Josef oppilaineen:


Tarmokas, intuitiivinen Mascha ottaa perheen kohtalon haltuunsa ja järjestää heidät monen jännittävän tapahtuman jälkeen Israeliin. Tytär Lena viihtyy maassa hyvin, mutta Josef kokee vain kuumuutta ja melua, joista hän kärsii. Jälleen kerran Mascha tekee jotain uskomatonta, hän hankkii itselleen ja miehelleen Saksan kansalaisuuden, Josefhan oli alunperin saksalainen, ja vielä hakee ja saa korvauksia suvun menetetyistä omaisuuksista. Berliinistä tulee heidän kotinsa ja Josef saa rauhan. Tästä he saivat kiittää paitsi Maschan tarmoa myös Nybergin isän Brunon suhteita. Vaikka perhe oli hylännyt Feigen aikanaan, kirjassa on paljon liikuttavia sukutapaamisia etenkin ’suojasään’ aikana, milloin Helsingissä, milloin Leningradissa.


Yllä Fanny ja Bruno itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1957.

Viimeinen juna Moskovaan on jännittävä, liikuttava ja tosi. Teos sisältä sukupuun kuten de Waalin kirjakin, mikä auttaa kiinnostunutta lukijaa paljon. Myös henkilöhakemisto löytyy ja nyt en voi olla vihjaisematta, että Renén ja Lenan pikkuserkku Aleksandr Kušner on yksi Venäjän tunnetuimmista runoilijoista. Aleksandr taas on Joseph Brodskyn ikätoveri ja ystävä...ja Kušnerin runon Apollo lumessa suomentaja, Jukka Malinen kertoo jälkisanoissa myös Anna Ahmatovasta!

Pylväskäytävä lumessa, Apollo
valkeassa turkislakissa, seppeleen peittäneessä,
kellertävän tiaisen vangitsemana
ja polviin ulottuvan kinoksen.
Tämän hohteen, tämän purevan kirvelyn
kylvää silmiin hopeainen tomu!


*****

lauantai 5. syyskuuta 2015

tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
kuva Edward Munch

torstai 3. syyskuuta 2015

Pentti Haanpää: Kauneuden kirous


Siinä hän seisoi kynttilöineen ja epäilemättä hän itsekin tietää olevansa kaunis. Sellainen on hänen ryhtinsä, nopeat välähtävät sivusilmäykset, joilla hän toisinaan tarkastelee kansaa. Hänellä on nuoren ihmisen usko, että tuolla väkijoukossa, kaukaa tulleissa, voisi olla jotakin perin mielenkiintoista, hänelle kuuluvaa, kaiken muuttavaa...

Hänen vartalonsa on sorea ja siinä on ryhtiä, vaaleat kasvot eivät ole pullamaisen pyöreät, eivätkä lapamaisen soikeat. Ne ovat sellaiset, että katsoja uskoo, että niiden pitääkin olla sellaiset. Silmissä on säihkyä, välkettä, hampaat välähtelevät valkoisina ja tukka kihartuu somasti. Hän on niitä naisia, jotka vaikuttavat miehiin ensisilmäyksellä kuin ilmestys.

Pentti Haanpään pienoisromaani Kauneuden kirous (Into 2015) ei olekaan mikä tahansa sivuun unohdettava tarina, vaan se kantaa itsessään ikiaikaista varoitusta, joka on suunnattu kauniille naisille ylpistymisen, huoraamiseen lankeamisen ja monen muun pahan varalta. Kirjan alkusanoissa, jotka on kirjoittanut Pentti Haanpää elämäkerran kirjoittanut Matti Salminen, Haanpää kiteyttää elämän pinnallisiin arvoihin luottamisen vaaran näin: ”Ihmisen kauneudesta sukeutuu elämän rumuus.” Miten sopivaa, että lauseessa puhutaan ihmisestä ja suomen kieli ei paljasta sukua, mutta kyllä kirjan tarinasta oivasti käy esiin, että kaiken pahan ansa ja miesten tuho on köyhän torpan tyttö nimeltään Anna Ansala.

Miehet ovat kautta aikain kovasti huolehtineet naisen siveellisyydestä kun ovat sitä toisaalla samanaikaisesti yrittäneet kaikin tavoin tuhota, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi. Jo se, että Pentti Haanpää sai romaaninsa aiheen 1800 –luvulla syntyneeltä isältään Mikko Haanpäältä, kertoo pitkästä, naisen siveellisyyden puolesta huolehtimisen uhrautuvasta aikajanasta.

Köyhään torppaan syntynyt Anna kantaa kauneutta, joka pelästyttää jo hänen isänsä. Kun Annan sisko Manta pääsee ensin piiaksi ja lopulta emännäksi Rekolan taloon, olisivat maailman kirjat vallan sekaisin, ellei Manta olisi ulkonäältään arkinen, kovasti työteliäs ja hyvin sikiävä, sillä perillisiä varten ja veren vaihtamiseksi joskus suuriin tiloihin pääsivät piikatytötkin aittojen avaimia kantamaan. Rekolasta Annakin piikana aloittaa, mutta hän tietää, että elämä on luvannut hänelle jotain enemmän, jossain odottaa jotain parempaa. Miehen kohdalla tämä olisi katsottu normaaliksi ja kiitettäväksi pyrkimykseksi, mutta naisen kohdalla jo ajatuskin jostain enemmästä oli ylpeyden syntiä ja se synti tietysti johtui Annan ylpeästä kauneudesta! Oijoi, paljon ylpeämpi olisi Annan pitänyt olla, sillä jo Mantan häissä alkaa häntä synnintielle vokotella naimisissa oleva äijänkäppänä Korteisen Jaako, eikä ollenkaan muut kuin huorinteot mielessään. Anna uskoo, mitä toinen valehtelee ja lähtee leikkiin mukaan eli Korteiselle ensin piiaksi eli jalkavaimoksi. Kun Korteisen vaimo saa tietää asian tilan, sanoo hän toden sanan:

”Ja sinä nuori ja komea ihminen tyydyit tuohon vanhaan tuulimyllyn lämmittäjään!”

Siinäpä se ja siitä alkoi pian seuranneesta emännyydestä huolimatta Annan syöksy turmioon. Tuli elämän rangaistus kauneudesta ja paremman elämän toivosta ja pyrkimyksestä. Mies seurasi toistaan ja mitä ihmeellisimmillä juonilla vokottelivat hyväuskoista naista, pilasivat hyveellisen kauneuden synnin rumuudeksi. Missä oli Annan ylpeys? Miksi Anna tyytyi äijiin, joihin kukaan hänen näköisensä ei koskisi tikullakaan? Miksei Anna kartuttanut varallisuuttaan vaivihkaa, vaikkakin naisen raha oli tuohon aikaan miehen vallassa, niin leskenä hän olisi voinut olla jo itsellinen, varakas ja ennen kaikkea valita arvoisensa elämänkumppanin?

Kauneuden kirous on terveellinen muistutus meille naisille siitä, että oikeastaan niinkään paljoa ei ole muuttunut: Mikä on miehen hyve, on naisen pahe. Pentti Haanpään pienoisromaanissa moraalitarinan koodisana on kauneus, johon on ympätty koko naiselta odotettava käytösnormisto. Ukkosena jylisevä kertomus naisen kauneuden kiroista, siitä miten nainen, joka luulee olevansa jotakin, lopulta menettää kaiken. Tavallaan teos on vähän sellainen selkosanainen uhkakuva, jossa etenkään kaunis nainen, ei voinut ilman rangaistusta jättää rumaa ja mitätöntä miestään paremman toivossa. Nainen, joka laskee vain kauneuskortin varaan, menettää hyveellisyytensä moninkertaisesti ja lopullinen niitti tulee vanhenemisen muodossa, sillä eihän vanha nainen voi olla kaunis ja se on Annankin uskottava:

Nyt kääntyessään katsomaan elettyä elämäänsä vanhana, kuoppasilmäisenä ja vähän väkäleukaisenakin, Anna näki menneen kauneutensa kirottuna lahjana, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sillä koskaan hän ei ollut kokenut elämän onnea. Ihmisen kauneudesta oli sukeutunut elämän rumuus...


Voi Anna, mutta entäs ne kaikki rumat miehet, joiden annoit kajota itseesi, katso miltä he näyttävät! Sinusta sanotaan, että olet esimerkki ihmisestä, jolle mikään ei riitä, mutta entäs ne huoraavat äijät, miksi niille ei riittänyt mikään, eikä varsinkaan oman puolison rakkaus. Eikös synti ole sama, tekee sen mies tai nainen? Ei, ei se ole sama. Anna, terveiset täältä 2000 –luvulta, jossa miehet hoitavat vaativia vakansseja ja päättävät maamme tärkeistä asioista.  Sellaiset miehet niistä päättävät, jotka ottavat kuvia sukupuolielimistään ja sitten lähettelevät niitä alapääkuviaan naiselta toiselle. Ei se ole miehen tekemänä mikään rikos! Vaan jos samassa tehtävässä oleva nainen noin tekisi, hänet erotettaisiin työstään ja laitettaisiin hoitoon ja sen jälkeen tuomiolle.  Rikosnimike olisi varmastikin ’kauneuden kirous’.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta