Omertà. Elena unohti omertàn kirjoittaessaan kirjojaan
itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä päästyään vihdoin yhteen haluamansa miehen
kanssa. Kaksi suloista tytärtä ja sitten vielä kolmaskin. Tyytyväisyys omaan
uskallukseen tehdä naisena suuria siirtoja miesten hallitsemassa kulttuurissa.
Näin hän teki päästyään ulos Napolista ja etenkin kauemmas ystävästään Lilasta.
Näin hän jatkoi palattuaan takaisin Napoliin ja kaiken vanhan vaikutusvaltaan.
Hän tulvi yli kirjoissaan, kun Lila teki sitä käytännön arjessaan. Minäkin
unohdin vaieta, kun kirjoitin kolmannen Napoli -kirjan jälkeen toivovani tulivuorenpurkausta
ja kaikkien aikojen finaalia. Omertà!
Elena Ferranten huikean tetralogian neljäs osa Kadonneen
lapsen tarina (Storia della bambina perduta, WSOY 2018, suomennos Helinä
Kangas) on sarjan raastavin. Ferrante on rakentanut kolmessa aiemmassa
kirjassaan kuvaa kahden naisen ystävyydestä, jossa toki on paljon ristiriitoja,
mutta myös ymmärrystä ja tuttuuden suomaa etua tai – haittaa, aina lapsuudesta
saakka. Minusta Elena ja Lila ovat viimeisessä tarinassa niin erillään kuin
voivat henkisesti olla juuri kun lopulta asuvat Napolissa samassa talossa!
Monista syistä johtuen vauraan Airota –perheen miniä asuukin yllättäen melkein
kotikorttelissaan. Hän on kuuluisa kirjailija, joka tarvitsee Lilaa hoitamaan
lapsiaan eli Lila mahdollistaa Elenan uran, minkä hän tekee tarkasti myös
selväksi viestien:
se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä
millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.
Tätä Elena on pelännyt. Tätä hän on monet vuodet paennut.
Nyt heidän lapsensa kasvavat yhdessä ja mikä outo sattuma saa niin monet
luulemaan Lilan vilkasta, kaunista Tinaa Elenan tyttäreksi. Jopa Panorama
–lehden valokuvaaja istuttaa Tinan Elenan tyttärenä lehtikuvaan kehuen lapsen
kauneutta. Vieressä katsoo oma tytär Imma, joka aivan liian usein on jäänyt ja
jää syrjästäkatsojaksi. Elena keskittyy omaan uraansa ja sen edellyttämään
matkustamiseen. Hän tajuaisi, jos pysähtyisi, mutta saada olla Elena Greco, kuuluisa
kirjailija on hänen elämänsä täyttymys. Toki äitys myös on tärkeää, mutta sen
aiheen arjen hoitaa Lila. Katse kirkastuu, mieli kauhistuu, kun Elena tajuaa,
minkä virheen on tehnyt kirjoitettuaan kuin huomaamatta realistisen kirjan
kotikorttelistaan Napolista.
...epäilemättä olin
mennyt liian pitkälle, tasapaino todellisen ja kuvitteellisen välillä
oli järkkynyt: nyt jokainen katu, jokainen rakennus oli tunnistettavissa, ja
ehkä myös ihmiset ja väkivallanteot.
Kaikki huutaa nyt kostoa. Tapahtuneet murhat,
camorraperheiden sodat, korruptiot, huumekaupat, katukivet, entiset ja nykyiset
miehet. Oliko Elenan kirja se joka laukaisi katastrofin, sen suuren finaalin,
joka oli aivan erilainen kuin olin odottanut? Turvasiko Elena liikaa koulutukseensa vaikka selvästi huomasi Lilan kyvyn selviytyä vahvemmaksi?
Julkisuus Napolin ulkopuolella nousee seisomaan taputtaen: encore! encore!
Elena Grecon nimi on kaikkien tiedossa ja hän unohtaa Napolin aina ollessaan
sen ulkopuolella, jossa uudet miehet, uudet maisemat, uutta kaikki. Niin uutta,
että välillä hän unohti jopa lapsensa.
Elenan äiti ei näe tyttärensä menestyksessä mitään
kiitettävää vaan langettaa jantelaista tuomiota:
”Älä yritä rehvastella minulle, et ole kukaan. Se, mitä
kuvittelet olevasi, ei merkitse tavallisille ihmisille mitään. Minua ei
kunnioiteta täällä siksi, että olen synnyttänyt sinut vaan koska olen
synnyttänyt Elisan. Hänestä, joka ei ole opiskellut, joka ei ole käynyt edes
keskikoulua, on tullut hieno nainen. Mutta sinusta, jolla on yliopistotutkinto,
mitä sinusta on tullut? Minua surettaa vain noiden tyttöjen takia, jotka ovat
niin suloisia ja puhuvat niin hyvin. Etkö ajatellut yhtään heitä? Isänsä kanssa
he kasvoivat kuin lapset joita näkee televisiossa, mutta mitä sinä teet, tuot heidät
tänne Napoliin?”
”Napoli-sarja on sekä lohdullisen perinteinen että
radikaalilla tavalla tuore. Se ei anna lukijoille vain sitä mitä he odottavat,
vaan jotakin, mitä he eivät tienneet kaipaavansa.” (The Economist)
...entä jos 'kaipaavansa' kohdalla olisikin ollut sana
’pelkäävänsä’?
Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon
lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa
kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen
kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?
Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole
vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä
puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen
lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...
Loistava ystäväni (2016)
Uuden nimen tarina (2017)