keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer-sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Jelena Kuzminan teos Anna Ahmatova koditon (Razorjonnyi dom, Otava 1992, suomennos Eila Salminen, runojen suomennokset Marja-Leena Mikkola ja osa Pentti Saaritsan) on kirja, joka minun olisi tullut ehdottomasti lukea ihan ensimmäiseksi, mitä Ahmatovasta sitten olenkaan lukenut. Toisaalta nyt, kun olen liekkinä palanut kirjasta Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Anna Ahmatova Valitut runot, Kuzminan teos täydentää puuttuvia aukkoja, tuo Ahmatovan läheiset likemmä ja paljastaa, mistä lähteestä ammentaa omaääninen, ahmatovalainen kohtalokkuus...

Alun sitaatti on Ahmatovalta, jossa hän taidokkaasti sitoo itsensä osaksi 20. vuosisadan virtaa, jota ei niin vain voida unohtaa ja vaieta kuoliaaksi vanhentuneena loppusoinnullisten ruonojen kirjoittajana. Sitaatti paljastaa Ahmatovassa läpi elämän kulkeneen majesteettisen luonteen ja ryhdin, jota eivät pystyneet tuhoamaan edes Stalinin teot, vuosikymmenet pelon alla, hänen julkaisujensa kieltäminen ja häpäisy, eivätkä todistajana seisomiset, kun häneltä vietiin runoilijakollega ja rakastettu toisensa jälkeen vankileirien saaristoon. Ja myös oma poika. Ahmatovan mielestä pako maasta oli häpeä:

En ole niitä jotka hylkäsivät maan
ja jättivät sen vihollisen armoille.
En luovuta heille laulujani,
imartelijain ääntä en tahdo kuulla.

Anna Ahmatovan runoilijalaatu hyvästeli symbolismin ja lähti Ilta –kokoelman myötä kulkemaan läheisimpien runoilijaystävien kanssa kohti akmeismia, josta löydätte tyhjentävän analyysin Marja-Leena Mikkolan alkusanoissa Anna Ahmatovan runous kirjasta Anna Ahmatova – Valitut runot. Sen sijaan Kuzminan kirjassa pääsemme niille alkulähteille, joissa Osip Mandelštam, Nikolai Gumiljov ja monet muut Ahmatovan ikiaikaiset ystävät liittyivät runoilijakiltaan. Gumiljovista tuli myös Ahmatovan ensimmäinen aviomies ja hänen ainoan lapsensa isä. Nikolai ja Anna jakoivat Tsarskoje Selon muistot, yhteisen palon uuteen runouteen, mutta heistä tuli myös saman alan taiteilijoina toistensa kilpailijat – muiden silmissä, ei Annan mielestä, joka toteaa: ”Olimme ystäviä ja syvällä sisimmässämme paljon velkaa toisillemme.”

Ahmatova oli kuin syntynyt akmeismiin, jossa ei katsota pilviä vaan sielun tunnot tuodaan esiin esineiden, usein arkistenkin kautta. Tunteita voivat kuvata vaikka Neva, lumi, lyhdyt, Pietari, peilit, puku, jäämurska, lumikellot... Ahmatovan ehkä tunnetuin akmeistinen runo on Laulu viimeisestä kohtaamisesta, jossa naisen hajamielisyys hansikkaan vetämisestä väärään käteen kertoo enemmän naisen tunnetilasta kuin hansikkaasta:

Suojaton sydän kylmeni,
mutta kevein askelin lähdin.
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni.

Jelena Kuzminan kirja kantaa niin montaa menneen maailman tasoa Ahmatovan kautta, että koen runsauden huumaa niin Annasta itsestään kuin niin monista tuon aikakauden kuuluisista ja vainotuista runoilijoista aina Boris Pasternakista Josif Brodskyyn. Tosin runoilija ja kääntäjä Pasternak järisytti koko maailmaa ainoalla romaanillaan, joka ei ole vähempää kuin Nobel-palkittu Tohtori Živago! Katsokaamme kirjan kantta, jossa on Amedeo Modiglianin Ahmatovasta piirtämä kuva. Taiteilija antoi niitä Ahmatovalle kuusitoista, mutta vallankumouksessa ne tuhoutuivat yhtä lukuunottamatta ja se on juuri kannen kuva. Voi vain ihmetellä, mitä kaikkea mahtuu vuosiin noista kuvista hetkeen, jolloin enää yksi ylväs Ahmatova-piirros on jäljellä. Siitäkin kertoo Kuzminan teos, sillä Isä Aurinkoinen alkaa vainota sekä tuhota älymystöä ennen kokemattomalla tavalla. Monet runoilijat joutuvat silmätikuiksi. Vuodesta 1925 Ahmatovan runoja ei enää julkaista, mutta 1935, poikansa Levin ja miehensä Puninin ollessa pidätettynä, hän alkaa salaa kirjoittaa Requiemiä...

Sinut vietiin aamunkoitteessa.
Kuin ruumista sinua saatoin.
Lasten itku huoneen pimeydessä,
Neitsyen edessä valuva kynttilä.
Huulillasi ikonin kylmyys,
otsalla kuolemanhiki...En unohda!
Kremlin muurien juurella
ulvon kuin streltsien vaimot.

Kaksoissiskonaan Ahmatova piti runoilija Marina Tšvetajevaa, joka oli vastentahtoisesti palannut Ranskasta Neuvostoliittoon miehensä ja tyttärensä perässä. Näen heidät seisomassa lumisateessa, kaksi runoilijasisarta, joista toinen, Marina, ennustaa kaiken tuhon, mikä on tuleva ja varoittaa ystäväänsä. Toinen, Anna, ojentaa suoran ryhtinsä niin, että hän on melkein takakenossa ja ilmoittaa kohtalokseen toimia todistajana. Hän todistaa monien viemiset ja tuhon, mutta jää henkiin kertoakseen siitä aikanaan maailmalle. Näin käy. Vain Marina ei aio jäädä odottamaan kohtaloaan, kun mies on jo teloitettu ja tytär ties missä. Elokuun 31. päivänä 1941 Marina hirttäytyi Jelabugassa. Näin olivat heidän roolinsa: Ennustaja, joka osui oikeaan ja todistaja, joka kesti rakkaitttensa murhat kärsien, mutta voidakseen todistaa.

Pietari oli Ahmatovan kaupunki, se kaupunki, jota hän hengitti, josta hän kirjoitti. Vallankumouksen jälkeen kurjuus leimasi kuitenkin elämää ja niinpä Ahmatovakin joutui töihin Maatalousinstituuttiin saadakseen palkakseen halkoja. Anna ei valittanut, hän seisoi kansansa rinnalla ja jakoi viimeisenkin leipäpalansa nälkäisen kanssa. Kodittomuus syvensi Ahmatovan ahdinkoa, sillä lähdettyään Gumiljovin luota, hän tunsi menettäneensä ikiajoiksi kodin. Annan osoite vaihtui tiuhaan ja hän asui vuorotellen eri ystäviensä luona. Leningradin (Pietarin) piirityksestä hänet evakuoitiin jo syksyllä 1941 aluksi Moskovaan ja monen mutkan kautta Taškentiin, jossa hänen kanssaan oli etenkin Osip Mandelštamin puoliso Nadežda Mandelštam. Huolimatta evakkoudesta, sairauksista ja muusta, Taškentista muodostui Annalle jonkinlainen eheytyminen, jolloin hän alkoi kirjoittaa elämäkertaansa.

Kuzminan kirjassa on runsaasti kiehtovia mustavalkoisia valokuvia. Ne kertovat jopa sanoja paremmin monen kohtalosta, sillä silmistä ei voi erehtyä. Anna itse oli hyvin kuvauksellinen loppuun asti, mutta hänelläkin kovat vuodet söivät sielun peilejä, jonne suru oli muuttanut pysyvästi. Kiinnostavia kertojia, aikalaistodistajia, teoksessa on paljon. Erittäin kiehtova on Lidia Tšukovskaja (1907-1996), jonka teos Vajoaminen on lukemisen väärti. Anatoli Naiman puolestaan oli Ahmatovan nuori ystävä, joka 1960-luvulla toimi omasta halustaan Ahmatovan sihteerinä. Naiman on muistelmissaan selittänyt Ahmatovan elämäntyyliä: huono-osaisuus elämän normina. Tähän tietysti liittyi ikuinen kodittomuus eli ei paikkaa, jossa häntä olisi odottanut joku perheenjäsen. Edes Stalinin kuolema ei tuonut poikaa leireiltä ja kun Lev Nikolajevitš vihdoin vapautuu, ei äidin ja pojan välille syntynyt koskaan ymmärrystä ja läheisyyttä, sillä Ljova syyttää äitiään monesta alkaen lapsena hylkäämisestä. ”Missä ilmeni touhuamisesi?” kysyi poika, kun Anna kertoi, miten oli yrittänyt saada poikaansa vapaaksi.

Lopulta Anna Ahmatovaa huomioitiin niin Italiassa kuin Oxfordin yliopistossa, jossa hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo.  Anna matkusti itse paikan päälle vaikka tunsi itsensä jo vanhaksi ja kaiken kuin liian myöhään tulleeksi. Eräänlainen onnenpesä löytyi kuitenkin kirjailijaliiton 1955 Ahmatovalle antamasta pienestä huvilasta Komarovon (Kellomäen) kylästä Karjalasta. Kun luen miten Kuzmina kirjoittaa Annan siitä lähtien viettäneen siellä melkein kaikki kesät ’ahmatovalaisen askeettisesti ja ahmatovalaisen täyteläisesti’ en voi välttyä näkemästä hänen seuranaan kaksoissisarta Marina Tšvetajevaa...

Anna Andrejevna Ahmatova kuoli maaliskuun 5. päivänä 1966.

Puun lehti lentää, tuuli / ujeltaa yksikseen / jäänpintaa pitkin.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Elina/Luettua elämää

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

24 kommenttia:

  1. Anna Ahmatova -hän on minulle yksi niistä kirjallisuustaivaan liekehtivistä tähdistä, joihin minun on ehdottomasti tehtävä tuttavuutta.

    Kiitokset taas ihanasta tekstistäsi, Se lensi runon lailla suoraan sydämeen <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, juuri sitä hän on: liekehtivä tähti. Suosittelen.

      Ole hyvä. Ihanaa kun tekstit ja runot saavat siivet <3

      Poista
  2. Leena, löysit kirjan ja luit ja elit sen. Arvasin, että näin käy. Tämä oli hieno lukukokemus, joka nousi täydentämään Riikka Pelon Jokapäiväistä elämäämme. Anna Ahmatova elää ja hengittää tässä kirjassa - upea elämäkerta, ainutlaatuinen elämä! Ihanaa, että koit sen näin.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, oi, juuri niin. Tämä oli niin...under my skin. Tiedätkö, nyt nämä kaikki kirjat alkavat liittyä toisiinsa: Pelon kirja, sillä Marinaa Anna piti kaksoissiskonaan, Annan runot ja sitten Anna Ahmatova Fontankan talossa. Luulenpa, että olemme saamassa tähän ryhmään vielä jotain Tsvetajevaan liittyvää. Kannattaa odottaa. Kuzminalla on oikea ote eli hän todellakin sallii Annan, kuten sanot, elää ja hengittää kirjassa eli ote ei ole mitenkään viileän etäinen, vaan iso, kaunis, raju, täysi elämä.

      Kiitos vinkistä <3

      Poista
    2. Ahmatovan kaksoissisar ei ollut Tsvetajeva vaan tanssija, näyttelijä, nukketaiteilija Olga Glebova-Sudeikina. Ja täällä jossain puhuit, että Ahmatova antoi poikansa Levin pois, ei hän antanut, vaan lapsi otettiin vastoin Ahmatovan tahtoa.

      Poista
    3. Anonyymi, ole hyvä ja esiinny omalla nimelläsi. Nimimerkin takaa ei huudella, vaan pitää olla kanttia esiintyä nimellään.

      Luuleeko Anonyymi, että keksin näitä kaksoissisaria omasta päästäni. Tuohan on jo aika iso loukkaus...ellei peräti herja. Olen nimenomaan jostain blogiini tuomasta kirjasta lukenut, miten Anna itse PITI Tšvetajevaa kaksoissisarenaan. Minun ei tarvitse satojen kirjojen jälkeen muistaa mikä sivu se oli ja jos se oli juuri Kuzminan kirjasta, niin tätä en edes omista. Kerään kyllä Ahmatova- ja Romanov-kirjallisuutta, mutta kaikki ei ole kasassa ehkä ikinä.

      Kirjassa Anna Ahmatova Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola, lukee sivulla 43 näin: "Ahmatovan ja Gumiljovin poika Lev syntyy 1. lokakuuta 1912. Gumiljovin äiti saa Ahmatovan vakuuttuneeksi siitä, että hänen on parempi ANTAA lapsi isoäidin huostaan maatilalle Slepnjovoon. Sellainen käytäntö ei heidän yhteiskuntaluokassaan ollut poikkeuksellista, ja maatilaa pidettiin usein pienelle lapselle parhaana kasvuympäristönä. Ahmatovan tapauksessa ratkaisu on kuitenkin kohtalokas, sillä myöhemmin Lev Gumiljov kokee sen eräänlaisena hylkäämisenä. Ahmatova jatkaa boheemielämäänsä kaupungissa ja alkaa..."

      Ole hvyä, äläkä tule enää pilamaan blogini tunnelmaa kertomalla perättömiä ja vielä anonyyminä. Anonyymiys pitää takanaan paljon huonoa käytöstä ja 'luvan' heitellä mitä vain, mitä mieleen pälkähtää. Hyvään nettikulttuuriin kuuluu esiintyä omalla nimellään ja käyttäytyä korrektisti. Kun tulet Lumiin, olet kylässä minulla, joten muista käytöstavat.

      Lähdössä lounaalle Romanov-tutkijan kanssa...

      Poista
    4. Sen verran kuitenkin vastaan liittyen tähän lasta koskevaan asiaan, että Ahmatovan omat aikalaiset ovat kirjoittaneet, kuinka Gumiljovin perhe otti lapsen huostaansa vastoin Ahmatovan tahtoa. - Mikkolan kirjoituksesta en sano mitään, koska en tiedä, mistä hän on tietonsa saanut.

      Myös Suomessa on useammassa yliopistossa Ahmatova -tutkimusta, että se siitä perättömyydestä.

      Poista
    5. Ja ei vieläkään nimellä...Jos asiassa on perää, sen kirjoittaa omalla nimellään.

      Perättömyyttä on väittää minun keksivän jotain Ahmatovan elämästä, Tietoni ovat kirjoista, joita luen ja joista kerron lukijoilleni.

      Mikä sääli, että Ahmatova -tutkimuksen ohella ei opeteta nettikäyttäytymistä...

      Kuinka vain, Lev kärsi koko ikänsä tunteesta, että Anna oli hänet hylännyt ja se tulee vahvati esille Ahmatova -kirjoissa. Mutta kyllä kärsi Annakin...

      Poista
  3. Sanonpa vain, että ooh! <3

    Elina on saanut minut hurahtamaan Anna Ahmatovaan jo ennen kuin olen kunnolla mitään häneen liittyvääkään lukenut (lukuun ottamatta joitakin Brodsky- ja Dovlatov-viittauksia), ja tämänkin kirjan haluan todellakin lukea. Ooh! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, jos rakastaa Ahmatovan runoja, rakastaa tätä kirjaa.

      Minäkin yritän saada kaikki hullaantumaan Ahmatovaan, se on melkein jo missio! Kiva kuulla ja kiitos <3

      Poista
  4. Leena, kiitos taas. Tiedän siis, mihin pian tartun. Tekstisi on aina niin mukaansa tempaavaa, että lukemisen lopettaa hengästyneenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, ole hyvä <3 Hengästyminen on kuulemma terveellistä;)

      Poista
  5. Ihania runoja <3 Ja täältä Leena sinulle vielä tälläinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, kiitos! Ja sinulle kiitos samoin <3

      Poista
  6. Mielenkiintoinen tuo ajatus Marinasta, joka näki tulevan eikä jaksanut elää, ja Annasta, jolla oli missio todistaa ja siis syy elää. On raskas kohtalo nähdä, mitä on tuleva, koska silloin toivon menettää jo etukäteen. Jos löytää jonkin mielen, tehtävän tai näyn tulevasta, kestettiin jopa keskitysleireillä. Ne, jotka menettivät toivonsa, eivät selvinneet. Olen lukenut monta tekstiäsi tästä runoilijasta. Olen lähdössä kirjastoon lukupiiriin. Nyt pitänee jo vihdoin lainata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, Marina oli niin eri kuin Anna. By the way: Riikka Pelon kirja Jokapäiväinen elämämme kertoo juuri Marinan elämästä. Siinä tulee esiin sekä hänen vaikea suhteensa tyttäreensä kuin myös se, että hän ei olisi halunnut palata Ranskasta takaisin Neuvostoliittoon aavistustensa takia,. Hehän olivat paenneet bolsevikkeja maasta, mutta aviomies ja tytär halusivat palata uskoen parempaan, mutta Marina 'tiesi' enemmän, lähti silti perheensä perään.

      Ahmatovakin selvisi tuon lujan tahtonsa avulla. Haluaisin omistaa tämän kirjan, sillä tämä on kirjoitettu kuin Annan hengityksellä ja mitä kuvia kirjassa onkaan.

      Suosittelen ja kiinnostavaa lukupiiri-iltaa <3

      Poista
  7. Kiinnostava kirja-arviointi, vaikuttaa ihanalta kirjalta. Olet tullut jälleen iloksemme Leena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustis, kiitos. Suosittelen <3

      No, en ole siitä ollenkaan niin varma, sillä olisin vielä ollut paussilla, mutta kun nyt alkoivat nuo tekniset ongelmat isosti, niin kai täytyy tänne jotain laittaa, että sitten muisto jää...jos tämä rakas 'suomenhevoseni' vaikka kaatuu. Kunpa tietäisit...;) Mieluusti olen etenkin iloksenne, iloksesi, kitos, mutta mun on tehtävä hitaammin. Yritän rakentaa uutta minua...

      Sinä aina minua muistat...<3

      Poista
  8. En tunne Ahmatovaa muilta osin kuin Kerkko Koskinen Kollektiivin kautta: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kerkko_koskisen_jattilaismainen_kollektiivi_104158.html#media=104154 , mutta tämä upposi syvälle jo vuosia sitten. Ehkäpä nyt olisi tilaisuus tutustua enemmänkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäntylän mummi, Kerkko onkin monipuolinen mies, sillä törmään häneen siellä sun täällä...Suosittelen tätä ja tietysti oheen myös Ahtovan runoja. Ties vaikka syttyisit niille kuin roihu! Niin kävi minulle.

      <3

      Poista
  9. Mä olen edelleen sitä mieltä, että ekana on hyvä lukea Ahmatovan runoja ja sitten vasta tämä.;) Runot ns. puhtaalta pöydältä ja sitten syventää niitä elämäkerrallisilla tiedoilla. Mä luin ekana Ahmatovan runoja, sitten Fontankan talossa ja lisää runoja siitä Mikkolan suom. Valituista runoista (voi olla, että nämä kaksi oli toisessa järjestyksessä) ja molemmissahan niissä on Annan elämänkertaa. Sitten luin tämän Kuzminan. Mä olin ihan tyytyväinen tähän järjestykseen.:)
    Osittain varmaan siitä syystä, että mun mielestä kirjoista ja runoista ei pitäisi tehdä liian pitkälle vieviä tulkintoja kirjoittajasta. Ja vaikka A.A:n runot on voimakkaasti hänen elämäänsä ja historiallisiin tapahtumiin sitoutuvia, silti mä haluan mennä aina runot (tai muu teksti)edellä. Toiseksi mä olen sitä mieltä, että vaikka tekstissä olisi kuinka paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin ja muuhun kirjallisuuteen ja taiteeseen jne. (mitä muuten rakastan!), niin sen silti pitäisi toimia myös silloin, kun lukija ei näitä viittauksia tunnista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.;) Että se teksti syvenee ja monipuolistuu, kun viittaukset tuntee, mutta että se toimisi yksinäänkin. Tämä Kuzminan kirja on kiinnostava kuvaus Anna Ahmatovasta ja tuo lisätietoja ja syvyyttä runoihin. Jos tämän lukee runojen (ja lyhyempien elämäkertatietojen) jälkeen, niin sehän on vähän kuin peruskurssin jälkeen mennään syventävälle kurssille.;)

    Tykkäsin kovasti tästä kirjasta. Ja muistelen, etä nuo kuvat oli ihania. (Voi, kun tämä olisi omassa hyllyssä!) Tässä oli minusta vähän sellaista hienotunteisuutta ja tahdikkuutta (mikä kait aika tyypillistä venäläisille kirjailijaelämäkerroille?) ja se on ihan hyvä. Mutta olisi myös kiinnostavaa lukea kirja, missä käsiteltäisiin ja pohdittaisiiin vähän rohkeammin vaikka Annan suhteita tai hänen luonteenpiirteitään, myös ns. negatiivisempia piirteitä. Mulla on myös tunne tai oletus, että äidin ja pojan suhde ei ollut ihan niin selkeä äidinkään puolelta, mitä kirjoitetaan. Tietenkään siitä emme koskaan voi tietää mitään varmasti, mutta kiinnostavaa pohtia.

    Tuo Modiglianin kuva on niin kaunis! Ja sun kirjoitus niin hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, voit olla oikeassa, mutta taarkoitinkin nyt eniten sitä, että kun olisin lukenut tämän vaikka ennen Fontankan taloa...toisaalta nyt sain heti mieleeni jo nimestä Puninin kasvot, Annan katseen ja ryhdin ja sitten surun...Mikkola kirjoittaa ansiokkaasti ja runsaasti Annasta ja tuotannosta, mutta tämä just on eniten Annaa, sitä häntä, jost runot syntyivät. Tämä piätis omistaa jo niiden valokuvienkin takia. En tajua, miksi tällaisista klassikoista ei oteta uusia painoksia...

      Kyllä minulla Rilken runot esim. ovat avautuneet enemmän ja enemmän sitä myöten, mitä enemmän olen hänestä lukenut. Nythän todellakin tiedän, kuka oli Annan harmaasilmäinen sulhanen ja monta, monta muuta. Minulla on tapana hyäpä heti syvälle ja vaikka slmät kiinni. Hypyt pimeään...tuovat valon. No, tämä on ihan makukysymys. Otaksun.

      Tämä on pakko saada omaksi. Ihanat, ihanat kuvat. No, mitäpäs asialle teemme. Voiko ryhtyä kirjavarkaaksi;) Sitäkin, mutta selävsti slaavilaista tunnetta, sitä virtaa, jota R. väittää minussakin joskus olevan, mikä on aika eri kuin venäläinen virta. Oi jaa, sepä olisikin, sillä mehän kyllä luimme rivien välit ja niitäkin aisti. Tuli tosi hassu juttu mieleeni jostain Woolfin kirjasta, en enää muista mistä, jossa hän mainitsi ylpeän, koppavan, koukkunenäisen runoilijan, joka sitten teki jotain;) Olisiko ollut kirjailijakateutta vai mitä.

      Se äitisuhde oli Annalle vaikea ja olisinkin siitä halunnut lisää. Ljova oli sentään kantamassa arkkua, mutta hän ei ikinä antanut anteeksi lapsuuden hylkäämistä. Miksi Anna teki sen. Taiteen hyväksikö vai joku tekosyy. Venäjällä monet babushkat ovat kasvattaneet lapsenlapsensa milloin mistäkin syystä, mutta nyt tässä on myös se, että Lova tunsi, että hän sai virua vankilassa äitinsä takia. Vain Anna säästyi, miehet ja poika vietiin.

      Kävin ihan googlaamassa Modigliania. Kiitos <, ja sun kommentit ovat aina niin perusteellisia ja syviä, että saat alkaa kohta itse kirjabloggaamaan;)

      <3

      Poista
    2. Makukysymys, kyllä.:)

      Musta tuntuu, että mä aina vaan höpisen jotain sekavaa tai yli aiheen ja hilseen menevää. ;) Kiitos! <3

      Poista
    3. Sanna, yes!

      En minäkään tykkää aina aiheessa pysyä: Onhan ihanaa rönsyillä kuin kukkkaset;)

      Ole hyvä <3

      Poista