tiistai 8. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Shlomith oksensi sappinesteitä katuja reunustavien puiden tyviin. Hän tunsi muutamaan otteeseen miltei sietämätöntä fyysistä kipua, korvennusta vatsassa, heikotusta ja huimausta. Mutta sellaista se on. Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.

Endorfiinit ovat alkaneet varovasti virrata. Asfaltti ei ole enää tahmea musta magneetti josta jalkoja on raskasta nostella. Maa pompauttaa juoksijaa ylöspäin, vehreä lehmuskuja kannustaa vieressä, tuuli kahisuttaa rohkaisevasti lehtiä, tsat-tsat-tsaa!

Laura Lindstedtin romaanin Oneiron (Teos 2015) ei pitänyt päätyä lukulistalleni, sillä olin saanut tietää sen olevan fantasiaa ja fantasia ei ole minua varten ellei sitä ole kasteltu maagisen realismin jokeen, jolloin se ei enää ole fantasiaa, vaan jotain toiseutta. Blogiystäväni kuitenkin yllytti todeten, että 'Leena, Oneiron ei ole fantasiaa, vaan tarina juuri sinulle!’ Niinpä sitten otin Oneironin lukuun, todetakseni kuten alun sitaatissa, että ’ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.’ Niin tuskallisen kauniin vaelluksen kuljin Oneironin kanssa, että ilman Shlomithin endorfiineja, ilman Shlomithissa kaikkea ja päälle ripaus Rosa Imaculdan latinalaisamerikkalaisuutta, olisin ollut mennyttä jo siksi, että fiktio muuttui faktaksi (juutalaisuushan on minulle tietoa), naisten kärsimät vääryydet tuskaksi ja halusin vain käpertyä Linzergasselle ja kuolla kuunnellen Salzachin yölaulua.

Seitsemän on naisia, jotka ovat valkoisessa välitilassa, siinä valkoisessa heti kuoleman jälkeen, mutta ei vielä perillä. Ei taivaassa. Ei helvetissä. Ei paikassa, jota ei ole. Seitsemän on rengasta orgasmissa ja seitsemäs on jo kuin se kuuluisa seitsemäs aalto: Se työntyy lävitsesi ja vie sinne, mistä ei ole paluuta. Shlomith tuntee olevansa setsemännessä taivaassa valkoisessa välitilassa, sillä mihinkään ei koske enää. Vielä ainakaan ei paikka ole helvetti. Gehinnom. Rabbithan uskovat, että helvetti on seitsemään osaan jaettu rakennelma. Jokainen helvetin lohko on paloiteltu seitsemään alalohkoon, joissa jokaisessa virtaa seitsemän tulijokea ja seitsemän lumiraevirtaa. Juutalaisen naisen tulee odottaa seitsemän päivää kuukautistensa jälkeen ja kahdeksantena astua rituaalikylpyyn puhdistuakseen. Raamatulliset seitsemän vuotta kesti Shlomithin avioliitto.

Naiset ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculda, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Kirjailija Laura Lindstedt antaa naisille ison näyttämön, jossa kaikki tulevat kuulluiksi, myös ennen valkoista välitilaa puhekyvytön Wlbgis. Jokainen naisista oli tahoillaan tullut elämässään miesten haavoittamaksi tai loukkaamaksi, jopa surmaamaksi. Lindstedtin kirja on siis hyvin femiininen. Olen iloinen, että niitäkin asioita on tuotu esiin, joista en ollut vielä kuullutkaan, vaikka feministin viittaa ylpeänä kannankin. Näilläkin naisilla on ollut myös ilonsa ja hupinsa. Nyt valkoisessa tilassa he jakavat kokemuksiaan, suorastaan tutustuvat toisiinsa, rakentavat omalaatuisen lojaliteettipesänsä. Kaikki ymmärtävät toisiaan. Kieli sinänsä on menettänyt merkityksensä, vaikka lopussa kaikki ihmettelevätkin, miten ihmeessä englantia osaamaton Wlbgis ymmärsi heitä!

Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.

Taito ja tyyli Laura Lindstedtillä on ehdottomasti hallussaan: Pienellä tiivistyksellä olisin voinut kuvitella lukevani Joyce Carol Oatesia! Niin tai näin, Lindstedtin kirja nostaa kotimaisen kirjallisuuden rimaa huimasti ylöspäin. Vaikka tätä teosta  onkin mainostettu fantasiana, jopa niin, että olin jättää koko kirjan lukematta, tämä ei tunnu fantasialta. Pidän siitä kun puhutaan kuolemasta. Sehän on elämistä ja eläminen on kuolemista. Tämä tyhjä tila on minulle ihan yhtä kuin olla olemassa. Se on. Naiset ovat. Kustannustoimittajana olisin vetänyt vähän sivuja pois, jolloin se toiseksi onnistunein eli naisten persoonat olisivat olleet kuin toisiaan likemmä ja tunnetila, lukemisen flow ei olisi välillä katkennut ja vaatinut uutta löytämistä. Etsin kerta kerran jälkeen naiseni uudelleen ja etenkin Swedenborgin jälkeen vieläkin uudelleen. Näin kyllä nimet Erica Jong, Marguerite Duras ja Anna Ahmatova, mutta heistä ei mitään, vain nimet. He olisivat olleet minulle taivaan tähdet naisteni luokse. Tämän jälkeen tuon esiin naisista vain kaksi, heidät, jotka vaikuttivat minuun voimakkaimmin sallien tunteilleni tilaa tämän ison tarinan äärellä, tarinan houkuttaessa yhä syvemmälle sinne, mikä kiinnostaa eniten.

Juutalaisuudesta. Shlomith on juutalainen performanssitaitelija, joka käyttää omaa ruumistaan esitysvälineenä. Hän nälkiinnyttää itsensä kerta kerran jälkeen kuoleman rajoille ja esiintyy sitten lopulta viimeisessä tilaisuudessaan Jewish Museumissa New Yorkissa 16.8.2007 puhuen aiheesta Juutalaisuus ja anoreksia. Nyt on niin, että juutalaisuus kiinnostaa minua todella paljon. Se näkyy lukemistani kirjoista, joita on vaikka kuinka, mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja suosittelen nyt kolmea. Ensimmäinen on Juutalainen kulttuuri, jonka ovat toimittaneet Tapani  Harviainen sekä Karl-Johan Illman. Toinen on lukuvuoteni 2014 paras kirja: Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tein lokakuussa matkan katsomaan Ephrussin suvun mahtitaloa Wieniin samalla kuin vierailimme Krakovassa juutalaisella hautausmaalla. Kolmas on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin omaelämäkerta Eurooppalainen (Mein Leben).Ystäväni joka houkutti minut lukemaan Oneironin tiesi, että Shlomithin viimeinen luento on minulle iso koukku ja niinhän se oli ja on. Tiedän paljon mm. ortodoksijuutalaisuudesta, tavoista, säännöistä, monesta ja etenkin juutalaisten historiasta, mutta miten nuori nainen kasvaa ja varttuu tuossa kulttuurissa, miten hän selviää, kun ruokaa sekä pantataan että ylitarjotaan? Se on kerrottu tosi isosti ja faktatietona annetaan prosentit, miten paljon enemmän Yhdysvalloissa on syömishäiriöstä kärsiviä juutalaisia verrattuna muihin väestöryhmiin. Hyvin vahvasti tulee esiin myös, miten tärkeää naisen on olla pientä vaatekokoa, painaa mahdollisimman vähän. Ja tietenkin kyseessä on uskonto, jonka lakeja soveltavat miehet. Shlomithin puheessa on asioita, joita en tiennyt kibbutseista...

Juutalainen uskonto kehotti miehiä kiittämään Jumalaa joka päivä siitä, ettei Hän ollut luonut heitä naisiksi. Naisen taas oli peitettävä päänsä, hiuksensa, ja ajettava tukkansa pois naimsiin mennessään.

Myös kibbutseja on tutkittu syömishäiriöiden näkökulmasta.

Oma kibbutsiaikani vahvisti ehdottomasti anorektikon identiteettiäni.

En voisi lopettaa millään, sillä tämä aihe ja kaikki tässä. Ja nyt pitäisi kai alkaa sanoa, että Oooon...ei-ron ja löytää rytmi ennen valkoisen hylkäämistä, mutta en voi. Ei tule edes: ron.

Rosa Imaculda, jonka ryntäät ovat kuin cantaloupemelonit, tuo mieleeni, miten lihava Carmen laulaa Roberto Bolañon Jääkentässä:”Olen haavoittunut rastas helvetin porteilla." Rosa on pelastus etten jatka pikkutunneille juutalaisuudesta tai naisen kaksituhatvuotisesta piinasta, vaan:

Nyt tai ei koskaan, niin  Rosa oli tuumannut, minäkin haluan miehen ja perheen! Rosa laittoi itsensä valmiiksi. Hän hehkui ja kimmelsi ja hänestä lähti ihana, kiihottava neilikantuoksu, joka sai kulkukoiratkin ulisemaan, kun hän vaappui niiden ohitse paljetein koristelluissa korkokengissään.

Ja kävi niin kuin oli tarkoitettu. Eräs Caio (vai oliko se Flávio) antoi tarttua käteensä kun axé soi, kun rummut pärisivät, kun vinkuva villi pilli luritti kertosäkeen ja guiro raastoi ilmaan keinuvia, viekoittelevia rytmejä. Caio (tai Flavio tai João tai Fernando tai Antônio) hullaantui neilikantuoksuisesta, pakaroitaan musiikin tahdissa oikeaopppisesti tärisyttävästä naisesta, joka kuiskasi miehen vasempaan korvaan olevansa täysin kunniallinen nainen ja supatti heti perään oikeaan korvaan olevansa, niin, nainen; nainen joka tarvitsi rakkautta, planeetat olivat kerrankin oikeassa asennossa, vamos, vamos, nyt mennään!

Laura Lindstedtin huikea Oneiron on ansainnut päättyä tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika päästää irti:

Nigue, nigue, ninhas
      tão bonitinhas
Macamba viola di pari e ganguinhas
              Ê ê ê ê, imbê, tumbelá!
        Musangolá quina guinê...


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Suketus  Tuijata  Krista/Lukutoukan kultturiblogi  Elina/Luettua elämää  Omppu  Kaisa/Kannesta kanteen  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Jane/Kirjan jos toisenkin

38 kommenttia:

  1. Sain tuon kirjan joululahjaksi jo jokuaika sitten. Saatesanoin koska olet feministi. Olen iltaisin lukenut ja kun lopetan menee paljon vielä aikaa kun mietin lukemaani. Välillä olen kuin väsynyt ja sitten herää uteliaisuus uudestaan. Juutalaisuus on minulle tuttua ystävieni ja omaisteni kibbutsi aijoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirkkis, tästä tuli myös välillä tuonpuoleinen, outo olo. Lähtikö sitä sitten mukaan välitilaan: No ainakin minä lähdin. Tätä ei lueta kuin keskittyneenä ja rauhassa, voimissa ollen. Jossain kohtaa huomaat, että tulee se lukuaalto, joka sieppaa sinut mukaansa. Mikään helppo Oneiron ei ole, selvästi ei edes siksi tarkoitettu.

      Minua on historia kiinostanut aina. Vuoisen myötä sieltä sitten on valikoitunut aiheita, joista haluaa tietää enemmän ja enemmän.

      Poista
  2. Uskomaton lukuelämys, laadukasta, upeaa kirjallisuutta. Tämä lyö luun kurkkuun, hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
  3. Olen pyytänyt, että joulupukki toisi tuon kirjan minulle. Toivottavasti...

    VastaaPoista
  4. Hyvä bloggaus :)

    Kirjakin vaikuttaavaa hyvältä :)

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta,houkuttelevalta,kiitos Leena että kerroit tästä'.Nuo säännökset koskevat vain ortodoksijuutalaisia ,jotka ovat vähemmistö,onneksi...Mutta en tajua miten kibbutsiaika voi vahvistaa anorektikon identiteettiä...Olin lievästi anorektikko lukioaikana ja sitten kibutsissa oli niin paljon ruokaa ja hyvääkin.Muistan miten hiivimme yöllä kibutsin keittiöön ja teimme siellä suklaalla päällystettyjä voileipiä;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tätä juutalaisuutta ja anoreksiaa on sivukaupalla. Tutkimusviitteet löytyvät kaikki kirjasta. Tässä käsitellään erilaisia juutalaisryhmiä, yksi ovat haredijuutalaiset. Tuokin mainitsemasi asia selitetään Oneironissa ja siitä on tutkmusviite sivulla 325. Kibbutsit eivät olleet siinä pahimpia - tässä asiassa. Kibbutseista ja ruoasta mainitaan eläminen erilaisten ristiriitaisten viestin ristitulessa: "yhtäällä on kibbutsielämä, toisaalla länsimainen elämäntapa, eivätkä nämä kaksi ole helposti sovitettavissa yhteen." Siellä olikin varmaan hyvää ruokaa ja paljon;)

      Ehkä sinun pitäisi lukea tämä kirja...

      Poista
  6. Olipa ihanaa, että sinäkin Leena luit Oneironin. Se on kirja, joka saa harmittelemaan sitä, että minusta ei sitten kuitenkaan tullut pitemmän päälle kirjallisuudentutkijaa. Oneironissa on niin paljon, jota haluaisin tarkastelle lähemmin. Ehkä joskus tulevaisuudessa toisella lukukerralla osaa nähdä enemmän myös niitä juttuja, jotka nyt menivät ohi. Kyllä vaan, Oneiron nostaa suomalaisen kirjallisuuden rimaa ja tekee sen tyylikkäästi ja tyylikäs on myös sinun kirjoituksesi.

    Minähän yritin vastusta Shlomithia, olla antamatta hänelle liikaa tilaa. Mutta Shlomith tulee aina, vaikka usein olisi jo toisten naisten vuoro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, mietin tämän luettuani, että mikä gradun aihe tämä olisikaan. Mutta tyttäreni on muulla alalla ja tuskailee nyt oman aiheensa parissa, jossa on kaksi vaihtoehtoista polkua.

      Joku tästä tekee vielä tutkimuksen, niin paljon on aineistoa ja kiinnostavaa sellaista.

      Se rima on nyt noussut niin, että sen ihan kuuli. Tässä kohtaa kuuluu riemuita, että tämä on suomalaista naiskirjallisuutta, mutta tietenkin ruokahalu kasvaa syödessä ja alkaa miettiä: Kuka pistää paremmaksi, vai oliko se sitten tässä;)

      Minulle Shlomith on sekä kiehtovin että rankin. Onneksi on Rosa...

      Muistat varmaan miten Wlbgis arvioi muita naisia ennen lähtöään;)

      Poista
  7. Ostin tämän heti julkaisemisen jälkeen, mutta se odottaa sopivaa lukuhetkeä. Aihe ei ole minun aiheeni. Olenkin maininnut, että sielut ja haamut eivät ole minun genreä. Siksi kirja tökkii vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ihan tosi. No, tuo fantasia ei ole minun juttuni, mutta lopultakaan en kokenut tätä fantasiana.

      No, luen kyllä ensi vuona yhden haamukirjankin;)

      Ottaahan tämä alussa vastaan. Jouduin rikkomaan oman kultaisen sääntöni eli 'jos eivät ensimmäiset sivut vedä, kirja saa jäädä...', mutta se kannatti!

      Poista
  8. Huikea teksti huikeasta romaanista! Ja niin, minä tiesin heti että tämä on sinun kirjasi. <3 Jotain ihan uutta kotimaisessa kirjallisuudessa. Jotenkin niin omanlaisensa: vaikka on kuolleita naisia ja valkoinen tila, on maailma silti realistinen, moniulotteinen. Feministinen, väkevä romaani. Maailmankirjallisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kyllä minä alussa ajttelin, että nyt meni Lumiompulla metsään aavistukset, mutta piti lukea pidemmälle kuin ninun maagiset ensimmäiset sivut, sitten tuli flow <3 En oikein tajua, miksi tuo fantasia-sana tässä pyörii kannessakin...Kuka tietää, miten totta tämä kaikki voi olla, eikä tämä tuntunut fantasialta. Minä koin tämän niin, että olin kuin mukana eli ihan selliasta realistista. No, tämä jos mikä on maailmankirjallisuutta, joten saas nähdä, mitä tästä seuraa! Nyt on kuitenkin kotimaiseen kirjallisuuteen piirretty uudet, vaativammat askelmerkit. Kiitos sinulle: Nautin!<3

      Poista
  9. Niin, luin juuri vampyyrikirjan 1800-luvulta, irlantilainen Sheridan Le Fanu.
    Professori J. R. R. Tolkien kirjoitti Taru sormusten herrasta, hienoa fantasiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, ja minä luuen ensi vuonna kummituksista. Olen nähnyt Sormusten herran elokuvana mutta luin Tolkienin elämäkerran, hyvin kiinnostavaa.

      Poista
  10. Oneironin voima ja vievyys välittyy tekstistäsi. Kiitos!

    VastaaPoista
  11. Hienoa että luit ja päästit teoksen sydämeesi! Minä pidin tästä, näin jälkikäteen ajatellen en ehkä niin paljon kuin olisin toivonut mutta... Hurja ja laadukas tarina silti!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, no...joskus Stoner on oikeampi romaani kuin Oneiron. Minulla tuli jossain vaiheessa eilen kun vedin tätä ihan putkeen, epätodellinen olo: Taisin olla ihan siellä välitilassa. Tässä on kova laatu, se on kiveen hakatun totta!

      <3

      Poista
  12. Oneiron vei sydämesi, Leena! <3 Niin sen kuuluikin. Onhan tämä jotain ennen kuulumatonta ja näkymätöntä.

    Minulle kävi niin, että Oneironin jälkeen on ollut vaikea lukea muuta. Kaikki kotimainen tuntuu vähän laimealta, eli kyllä tuo rima tosiaan nousi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, polvilleen tämä laittoi! <3 Niin...ensin tuli Katja Ketun Kätilö, sitten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja nyt tämä: Huimaa!

      Juuri niin tapahtuu Ison, Vahvan Tarinan jälkeen. Käytän tise tuohon jumiin dekkareita. Mitään tavallista proosaa en voisi tähän nyt ottaa, korkeintaan dekkari ja ruokakirjaa.

      On tässä jotain historian siipien havinaa...ja kuvittele: me olimme tässä mukana, muistamme nämä päivät.

      Poista
  13. Voi Leena, kiitos - tämä kirja on ollut lahjatoivelistallani - ja ajattelin, että ehkä sen jouluna aloittaisin - nyt päätin, että jotta varmasti kirjan saan, ostankin sen itse (meidän isännästä ei koskaan tiedä, mille alennuslaarille se päätyy). Ja ehdottomasti aloitan joulunpyhinä lukemisen. Viimeinen niitti oli tuo sinun mainitsemasi juutalaisuus - olen nimittäin myös ollut teini-ikäisestä lähtien juutalaisuudesta, sen eri muodoista ja juutalaisen kansan kohtaloista ollut kiinnostunut ja lukenut kaiken, mitä käsiini aiheesta on eksynyt.
    Voi - taitaa tulla paljon yövalvomista jouluna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lady of the Mess, tämä sopii hyvin juuri hitaille joulunpyhille. Minullekin viimeinen niitti oli juutalaisuus, mutta kirjassa on muutakin kiinnostavaa, mutta myös ne sivut, jotka olisin itse voinut jättää pois ihan lukijaystävällisyydestä, nyt niiden kohdalla joku voi jopa jättää kirjan kesken, vaikka kiehtovampaa on odotettavissa. Juutalaisuudesta on niin paljon, että jo se on syy lukea tämä kirja.

      Jouluna valovotaan muutenkin! Otetaan se sitten runsaina yöunina myöhemmin takaisin;)

      Poista
  14. Minuakaan tämä kirja ei ole kiinnostanut, koska se on fantasiaa. Mutta järkytys, miten se sinun kuvaamanasi aivan roihuaa ja leiskuu. Laahaan muutenkin perässä kaikkien niiden kirjojen lukemisessa, joista olen ottanut täältä vinkkejä. Nyt vasta luen Hermann Kochin ensimmäistä kirjaa.

    Vietävä, olen taas kerran pökerryksissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risa, niin, jo kirjan kanessa lukeee pienin kirjaimin, että Fantasia kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta kansi on yksi kauneimpia ikinä ja minä en kokenut tätä fantasiana. Voisikohan asia olla makukysymys....Toki voidaan sanoa, että eihän tätä voi tapahtua, mutta kuka sen voi VARMASTI tietää. Tarina on upea ja pidän juuri siitä, että ei olla taivaassa tai helvetissä, vaan jossain muussa tilassa.

      Kyllä se roihuu ja leiskuu sinullakin, kun vain antaudut kirjalle. Kun tulee muutamia puuduttavia sivuja levitoi itsesi niiden yli, ja läehsty sitä naista, joka kiinnostaa sinua eniten. Lopulta löydät kaikista naisista jotain tuttua. En voinut kirjoittaa salzburgilaisesta Ulrikestakaan, vaikka mieli teki, sillä tekstini olisi sitten ollut kuin ylitsevuotava kevätjoki. Risa, luota siihen, että minä en roiuha ja leisku ellei kirja sytytä minua tuleen! Oih, luet siis Illallista, joka on edelleenkin oma suosikkini Kochilta. Minusta aina tuntuu, että Koch kirjoittaa juuri minulle!

      Sehän on ihana tunne♥

      Poista
    2. Illallista luen. Olen vasta alussa, mutta nyt jo se on temmannut mukaan. Moni kohta on hykerryttävä.

      Poista
    3. Risa, oi mikä kattaus sinulla onkaan!

      Poista
  15. Leena, kyllä sinä saat sitten himoitsemaan kirjoja ja teoksia. Minä pidän myös jonkinlaisesta fantasiasta, joten etsin tämän kirjan käsiini mahdollisimman pian.

    A lupasi hoitaa minulle sen toisen kirjan, annoin kirjailijan yhteystiedot, joten omistuskirjoituskin on varmasti joululahjapaketissa =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, mutta minähän luen vian hyviä kirjoja ja sitten ne saavat minut leijumaan;) No, taitaa olla fantasiaa ja fantasiaa...

      Sain etiäisen, että asia olisi hyvinkin kunnossa<3

      Poista
  16. Minuakin tuo fantasia luontaisesti vieroksuttaa, ei minun juttuni (hyvin harvoja tapauksia lukuunottamatta) ollenkaan! Hyvä siis tietää, että tällainenkin "fantasia-vammainen" voi tästä kirjasta saada irti jotain. Itse asiassa, nyt kun luin tämän kirjoituksesi niin aloin heti tutkailemaan kirjaston varauslistaa. Kiinnostus heräsi siis toden teolla! Aina yhtä ihanaa tulla yllätetyksi. :) -Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taru, fantasia vaatii toisenlaisen mielen;) Minulle tämä oli jotain muuta...Vaativa, mutta palkitseva teos. Vähän kuin Oatesin Sisareni, rakkaani: Kokeileva, jännittävä, vaativa, uutta luova.

      Poista
    2. Kuinka hauska sattuma muuten, että kommentoit juuri noin: ostin noin viikko sitten juuri tuon Oatesin kirjan Akateemisesta kirjakaupasta. Se tosin ei taida olla joulukirjani, muistelen sinunkin kirjoittaneen siitä, että se oli lukukokemuksena vaikuttava mutta myös koetteleva ja en oikein tiedä, onko se aivan sellainen aihepiiri, johon joulun aikaan haluan paneutua. Ensi vuonna siis Oatesia! Ja sen oikein jouluromaanin metsästys jatkukoon. :) -Taru

      Poista
    3. Telepatiaa! Olen hulluna Oatesiin, mutta Sisareni, rakkaani meni liikaa ihon alle eli vaikka kerään Oatesia, lahjoitin tämän pois. Hyvä, hyytävä, uutta luova, ehkä jopa ihan nero kirjaksi, mutta paljastaa taas kerran mihin ihminen kykenee. Kirjan kertojasta muistaakseni pidin...Katso edellinen vasatukseni joulukirjan kohdalla: Enkö saanutkin tuon kirjasuosituksen juuri sinulta? Aion lukea sitä hitaasti nauttien. Minä luotan nyt sinuun! On kiva löytää jouluksi jotain ei ihan uutta luettavaa.

      Mikset lue Kaikki se valo jota emme näe ja/tai Hyviä ihmisiä?

      Poista
  17. Telepatiaa jälleen! Kävipä nimittäin niinkin, että ostin isälleni tuon Kaikki se valo jota emme näe joululahjaksi, ja hän lienee sen jouluun mennessä lukenut uskoisin. Siinäpä voisikin siis olla aivan loistava kirja, luulen! Kiitos ideasta! :) -Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan tosi...;) Minä ja R. pidimme kirjasta paljon! Ole hyvä <3

      Poista