Elin Cullhed: Euforia

Nähtyäni aikanaan elokuvan Sylvia, pääosassa Gwyneth Paltrow Sylviana, jossa hänen puolisonaan Ted Hughesia esitti Daniel Craig, olin taas kerran järkyttynyt siitä, miten maailma toistaa etenkin taiteilija-avioliitoissa naisen toiseutta sivuroolissa, jossa ei tehdä uraa, vaan vaalitaan aviomiehen rauhaa saada toteuttaa taidettaan. Elokuva on päässyt Elämäni elokuvat TOP20 -listalle, mutta syy voikin olla rosoisen Craigin, jota vertasin jopa Burtoniin! Tärkeintä on taas kerran muistaa, että kyse on naiskohtalosta, jossa runoilijanainen ei voi kirjoittaa, koska hän passaa miestään ja tämän siittämiä lapsia. Ted Hugheshan oli varsinainen naistenmies, mutta olisi pysynyt sinkkuna! Se ei voinut onnistua, sillä yhdysvaltalaisella Sylvialla oli juurissaan saksan kieli, ehkä jopa mieli ja sitä brittiläinen Hughes tarvitsi. Hän tarvitsi monenlaista ja Sylvia täytti hänen toiveensa, sai  kaksi lastakin. Vanhempi lapsista oli Frieda ja nuorempi Nicholas. Miksi tämä  avioliitto? Siksi, että Sylvia oli kuolettavan rakastunut komeaan runoilijanuorukaiseen! Hän valitsi kohtalonsa.

Elin Cullhedin Euforia (Eufori:en roman om Sylvia Plath, Atena 2022, suomennos Laura Kulmala) kertoo runoilija Sylvia Plathin elämän viimeisestä vuodesta, jossa euforia viimeisillä voimillaan kannattelee ikuiseksi luvattua rakkautta, avioliittoa, jossa nainen on kuin lääkitty saatuaan fyysistä tyydytystä. Hän halusi sitä joka päivä, Tediä sisälleen.

Nyt olimme tässä, kuun loisteessa, ja Teddy työntyisi minuun. Lämpö valuisi meistä pois, meistä molemmista yhtä aikaa. Nojasin kyynärpääni sänkyyn ja painoin suurta takamustani hänen ruumistaan vasten.

Elin Cullhed on vakuuttanut kirjan olevan täysin fiktiivinen, mutta jos on aikaisemmin lukenut Sylviasta, kirja on linjassa tapahtuneeseen. Pitäähän päähenkilön nyt syödä, synnyttää, ajatella, puhua.

Sylvialla on ollut mielenterveysongelmia ja hän on saanut hoitoja. Niitä voi vaikka googlata netistä. Masennus on takertunut häneen kuin hämähäkin seitti ja hänen olonsa riippuu paljon siitä, onko Ted talossa vai ei. Jos hän on poissa, huoneet ovat kuolleita ja Sylviaa vain väsyttää, vaikka hän niin haluaisi olla hyvä äiti. 

Mieleeni tuli tätä kirjaa lukiessani Virginia Woolfin viimeinen teos Vuodet, samoin kuvanveistäjä Camille Claudelin kohtalo, mutta vielä likempää Venla Hiidensalon Suruttomat.

Olen sairas Ted, olet sairastuttanut minut ja olen täysin palasina, joten vähin mitä voit tehdä on pysyä siinä ja suitsia tätä mielettömyyttä, tätä viekasta raskautta, joka tyhmentää minua ja tekee minusta hitaan, vaikka haluaisin olla kaunein Luojan luoma tyttö päällä maan. 

Niin taideopiskelija Helmi Vartiainenkin halusi olla, mutta tuli häijy mies, myös kuvataiteilija, joka tuhosi vaimonsa sirpaleiksi. Lopultakin Tykö Sallisen ainoa kuuluisuus tulee hänen vaimostaan tekemistä hävyttömistä 'Mirri-kuvista'. Sallinen itse ei ollut yhtikäs mitään. Paitsi pahoinpitelijä.

Elin Cullhed ei korosta pahimpia, sillä niitäkin löytyi kun vähän etsin muualta. Elin tuo esiin Sylvian mielentilan, joka heilahtelee äärestä ääreen kuin Britannian kylmä sää, Sylvian inhoama. Sylvian kuvailussa Elin on onnistunut erinomaisesti. Sylvian tyhjyyden tunne, Sylvian raivokohtaukset heidän taistellessaan Tedin kanssa, Sylvian valkohehkuinen raivo hänen tajuttuaan Tedin pettävän häntä yhtä hyvin kuin apaattinen mitääntekemättömyys ymmärrettyään ettei voi Tedille mitään. Hän ei voi haudankaan yli Tedille mitään! Sen luin tämän kirjan sytyttämänä. Mitä Ted tekikään!

Euforia päättyy ennen kuin se lopullisesti on sammunut. Tosin Sylvian virtapiirit ovat jo täysin sekaisin Tedin mentyä toisen naisen luokse tekemään tälle ehkä lasta...Kuka olikaan sekaisin, sillä niinhän siinä kävi. En tietenkään kiellä Sylvian sairautta, mutta kuten kirjoitin Virginia Woolfin kirjasta Vuodet: 

Äärimmäinen intuitio ja herkkyys ovat usein naimisissa suuren lahjakkuuden kanssa. Jollekin kaikki voi olla niin läpinäkyvää, että vaikka kuinka kaipaisi niitä junan suojaverhoja, on pakotettu katsomaan ja kokemaan, kunnes ei vain enää jaksa. Onneksi uskon Woolfin kirjallisen lahjakkuuden kristallisoituneen hänen elämästään, en kuolemastaan.  Samoin uskon Sylvia Plathin kohdalla hänen runojensa hohtavan lahjakkuuden, en hänen kuolemansa kautta.