Sinä yönä
kun Iskender syntyi, Pembe näki painajaisen – niin kuin oli nähnyt lukuisia
kertoja raskautensa aikana. Mutta tämä oli niin elävä, että hän ei koskaan
täysin toipunut siitä, ei koskaan palannut takaisin unien vetisestä maasta.
Elif
Shafakin kirja Kunnia (Honour, Gummerus 2013, suomennos Maria Erämaja) kertoo
turkkilaisen perheen tarinaa aina ’40-luvulta nykypäiviin kulttuurissa, jossa
kunnia on miesten asia, velvollisuus ja etuoikeus. Lapsi voidaan nimetä Kunniaksi
kunhan hän vain on mies, sillä miehillä on kunniaa maitoparroista vanhoihin
ukkoihin. Naisilla ei voi olla kunniaa. Heillä on vain häpeä. Pieninkin tahra
naisessa ja suvun miesten velvollisuus on ’puhdistaa’ häpeä pois. Kunnia on
jotain jonka tähden miesten pitää toimia aina kunniamurhaan asti. Naisen
tärkein ominaisuus on kuuliaisuus.
Kylässä
lähellä Eufratjokea Pembe synnyttää pojan, josta on tuleva hänen sulttaaninsa,
leijonansa ja silmäteränsä. Pojan, jonka silmät ovat tähtisumua ja nimi Iskender.
Sinä yönä kun Pembe synnyttää, hänestä tulee taikauskoinen nainen, jota tumma
varjo seuraa keskipäivän korkeassa auringossa Turkissa yhtä hyvin kuin
myöhemmin Lontoon talven harmaudessa. Varjosta tulee selittämätön suru, joka
vetää puoleensa Eliasta, miestä joka on muukalainen kaikkialla – tai kotonaan
kaikkialla. Hänelle Lontoo on koti tai Kanada on koti, mutta juuret muistavat
myös Kreikan, Iranin ja Libanonin. Eliakselle kotiintulo on Pembe.
Elias näki
pitsiliinat sohvapöydillä, hyllyillä ja nojatuoleilla, Pemben virkkaamat
kirjontatyöt, kuivatut paprikat ja munakoisot, jotka tämä oli ripustanut riviin
narulle ikkunan eteen tehdäkseen dolmaa, ja…Kilpailevat tuoksut olivat
vallanneet koko paikan: kotitekoisia leivonnaisia, juuri pestyjä vaatteita, häivähdys
kanelia ja ruusuvettä. Kaikki oli uutta Eliakselle ja kuitenkin niin
samanlaista kuin elämä, jonka hänen perheensä oli jättänyt Libanoniin, että
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Elif
Shafakin Kunnia ihastutti, vihastutti ja lumosi. Kirjan aikajatkumo on yli
puolivuosisataa ja Toprakin perhettä seurataan niin Eufratjoen tarinoissa kuin
Istanbulissa ja nykypäivän Lontoossa. Toprakeja ovat Pembe, hänen miehensä Adem
ja lapset Iskender, Esma ja Yunus. Pembeltä on jäänyt Turkkiin kaksoissisar
Jamila, jonka kanssa he ovat kuin yhtä sielua, näkevät samaa unta, tuntevat
samaa kipua ja tätä ei pitkä välimatkakaan muuta. Adem tuhlaa perheen rahoja,
jopa lainaamiaan, pelihimossaan ja löytää uuden naisen. Pembe tekee töitä
ystävänsä liikkeessä, hoitaa lapset ja kodin, ikävöi Jamalaa ja uneksii
matkoista laivoilla ympäri maailman. Silloin hän kohtaa Eliaksen, miehen, joka
kohtelee häntä aivan toisin kuin kukaan ikinä on tehnyt ja…
Ihastuttaa
aina vain Shafakin tyyli kuljettaa tarinaa. Siinä on jotain niin pakotonta. Se
on kuin tuuli, joka nousee päähän. Se ei kysy lupaa, vaan vie mukanaan.
Vihastuttaa kaikki tämän maailman pahuus ja väkivalta. Etenkin naisiin
kohdistuva syrjintä, jossa nainen on vain miehen omaisuutta, jota voi kohdella
ihan miten huvittaa. Luonnollisesti hänestä voidaan runoilla valkeana silkkinä,
johon ei saa tulla tahraakaan, mutta naisten kuuluu saada itse valita runonsa,
kankaansa ja omat tahransa! Kun äiti Naze opettaa 1953 kylässä lähellä
Eufratjokea, miten Jumala on räätälöinyt miehen naista ylemmäksi ja miten
ryvettynyt nainen heti huomataan kuin mustetahra silkissä, syntyy syvä,
uuvuttava tyhjyys: Eikö ihmiskunta ikinä kehity? Miksi vieläkin on maita ja
kulttuureja, joissa sallitaan ja voi tapahtua, että ryvettynyt mies ei menetä
mitään, mutta nainen menettää henkensä.? Kenen luvalla? Ei ainakaan Jumalan!
Tuskin olisin tätä kirjaa lukenutkaan ilman Shafakin lumoa. Hänellä on
hallussaan taikamustetta, johon hän kastaa kynänsä ja siitä syntyy tarinoita
kuin uni ja sateen tuoksu. Kunniassa musteeseen on sekoitettu juuriltaan
irrotettujen ihmisten levotonta hengitystä, ikävää ja unelmia. Unelmia
vuorovedestä, joka nousisi rajuna huuhtoen pois heidän ikävänsä sekä
outoutensa, vuorovedestä, joka kastelisi heidän uusia juuriaan, kunnes ne
olisivat yhtä uuden maan kulttuurin ja hyväksytyksi tulemisen kanssa.
Kunnia ei
ole niin rankka kuin pelkäsin ja jotenkin tämä on jopa Shafakilta helpoin. Kun
Rakkauden aikakirja oli ilmestymisvuonnaan lukemistani yli sadasta lukuvuoteni
paras kirja ja Kirottu Istanbul viime vuonnakin kuumassa ryhmässä eli viidenneksi paras, niin en ole
aina voinut siltikään varauksetta suositella Shafakia ihan kaikille. Hän on
minun kirjailijani, mutta se ei tarkoita, että hän olisi kaikille yhtä sopiva,
sillä halutessaan Shafak kykenee olemaan vaativaa luettavaa. Nyt voin kerrankin
sanoa, että antakaa palaa: Tässä on kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan. Aihe
on tärkeä ja mikään ei ikinä muutu, jos asioista vaietaan. Toisaalta, niin
uskomattomalta kuin se tuntuukin, Kunnia on Shafakin helppolukuisin teos.
Selkeät, kiinnostavat lukujen otsikoinnit ja tietyt kursivoinnit keventävät ja
jotenkin tämä tarina on vain tullut paperille ilman, että kirjailijan olisi
tarvinnut kertaakaan nostaa kynäänsä paperilta eli taikamuste on riittänyt kirjan
ensilauseesta sen viimeiseen pisteeseen saakka.
Paikka
lähellä Eufratjokea, toukokuu 1991
Toisinaan
hän mietti, oliko toiminut oikein tullessaan takaisin. Mutta tyyneys, joka
kietoutui hänen ympärilleen kuin saali joka aamu päivän valjetessa, oli
riittävä vahvistus. Niin erakoituneesta elämästä saattoi olla vain pieni askel
hulluuteen. Hän yritti pitää itsensä tasapainoisena ilmaisemalla kiitoksensa
Jumalalle kaikesta, mitä tämä oli sekä antanut hänelle että kieltänyt häneltä.
Ei ollut niin helppoa tulla hulluksi, kun oli kiitollinen.
*****
Koska tämä juttu on herättänyt paljon mielipiteitä naisen asemasta Turkissa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomat 30.4. Minna Nalbantoglun tekstin, jossa kerrotaan mm.:
"Turkin perinteinen eliitti oli jyrkän maallinen. Ihannekansalaisella oli eurooppalainen elämäntapa, ja hän uskoi vankkumatta Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin uudistusprojektiin."
Mutta uskonnollisen AKP:n käsitys on jotain aivan muuta ja niinpä Turkki on jakautumassa kahtia ja kiistojen ytimessä ovat naisten huivit ja alkoholi. Maallisen Nalan Önerin mielestä ilmaisunvapaus on kadonnut ja Turkki on matkalla kohti arabimaailmaa. Hän toivoo ainoan lapsensa, tyttären, muuttavan Yhdysvaltoihin, jos pahin Turkissa tapahtuu.:
"Juuri kun olimme lähestymässä Eurooppaa, alammekin mennä kauemmas, kohti arabimaailmaa."
Kannattaa muistaa, että kirjailija Elif Shafak on omistautunut naisten tasa-arvolle ja sananvapaudelle.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni luketneet ainakin Norkku Susa Mai Laakso Anneli Mari A ja Annika K
*****
Koska tämä juttu on herättänyt paljon mielipiteitä naisen asemasta Turkissa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomat 30.4. Minna Nalbantoglun tekstin, jossa kerrotaan mm.:
"Turkin perinteinen eliitti oli jyrkän maallinen. Ihannekansalaisella oli eurooppalainen elämäntapa, ja hän uskoi vankkumatta Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin uudistusprojektiin."
Mutta uskonnollisen AKP:n käsitys on jotain aivan muuta ja niinpä Turkki on jakautumassa kahtia ja kiistojen ytimessä ovat naisten huivit ja alkoholi. Maallisen Nalan Önerin mielestä ilmaisunvapaus on kadonnut ja Turkki on matkalla kohti arabimaailmaa. Hän toivoo ainoan lapsensa, tyttären, muuttavan Yhdysvaltoihin, jos pahin Turkissa tapahtuu.:
"Juuri kun olimme lähestymässä Eurooppaa, alammekin mennä kauemmas, kohti arabimaailmaa."
Kannattaa muistaa, että kirjailija Elif Shafak on omistautunut naisten tasa-arvolle ja sananvapaudelle.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni luketneet ainakin Norkku Susa Mai Laakso Anneli Mari A ja Annika K