Pitelen etusormella ja peukalolla kiinni ison kiiltävän
kirsikan varresta. Baaritiskille putoilee pisaroita, joista syntyy
Manhattan-läikkä.
Manhattan-läikkä
baaritiskillä jossain päin
Manhattania.
Vien kirsikan hitaasti huulilleni. Nuolen siitä ensin
huolellisesti kaiken alkoholin ja työnnän sen sitten kokonaisena suuhun ja vedän
taas pois. Art Ford ei ole ainoa katselija, monet miehet baarissa seuraavat
pientä näytöstäni. Syljen kiven kämmenelleni. Sitten alan syödä hedelmälihaa,
mutta pidän huolta, etten syö kaikkea. Kun olen syönyt kylliksi, pyyhin
kirsikanloput baaritiskiin.
Siinä on minun pieni kirsikkani, minä sanon.
Ei sitä heti
päältäpäin uskoisi, mutta Sylvia on teistä kahdesta se paha tyttö, Art Ford
sanoo.
Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa (Körsbär i snön, Otava
2019, suomennos Jaana Nikula) kertoo runoilija
Sylvia Plathin kesäkuusta New Yorkissa, jonne hän pääsee yhdeksäntoista muun
tytön kanssa voitettuaan novellikilpailun. Sylvia on köyhästä kodista, Wellesleystä,
jossa asuu yhdessä äitinsä, mumminsa, vaarinsa ja veljensä kanssa. Vaatimattomin varustein hän lähtee kohti
tytöille valittua naisten hotellia, jonne miehillä ei ole mitään asiaa aulaa
pidemmälle. Tyylikkäiden alusvaatteiden sijasta Sylvia on kuin kaasu, joka
täyttää tilan tehden tai sanoen jotain sellaista, mitä muut eivät keksi edes
ajatella. Notkeasti hän sopeutuu kaikkeen mitä tytöiltä kuukauden aikana
odotetaan, mutta kirjoittaminen muuttuu hauskanpidoksi, sillä eihän New Yorkiin
sentään nukkumaan ole tultu. Nuoret neitokaiset löytävät parhaat ystävänsä ja
aloittavat rohkeat karkumatkansa suurkapungin yöelämään. Sylvian yksi parhaita
ystäviä on varakas Carol LeVarn, joka paikalla ollessaan iloisesti tarjoaa,
mutta velottaa sitten Sylvian sukasta tämän äidiltään pitkän ajan kuluessa
keräämiä pillereitä. Ne tietty laskeutuvat alas useimmiten samppanjalla. Jo aikaa
sitten Sylvia on pohtinut kenellä on kirsikkansa tallella, hänellä ei ainakaan.
Sanna Tahvanainen kirjoittaa parikymppisestä Sylvia
Plathista yllättävän kevyesti ja raikkaasti, mistä pidän. Kun on lukenut
Sylvian runoja, katsonut elokuvan Sylvia sekä kokenut elokuussa teemalta lähetetyn pakahduttavan upeasti toteutetun Sylvia Plath –dokumentin, on syytä
iloita, että Sylviaa ei punnita vain hänen elämänsä finaalin vaan myös hänen eletyn
aikansa ja tuotantonsa kautta. Tahvanainen antaa Sylvian olla railakas, aika
uhmakaskin uskaltaja suurkaupungin yössä. Alkoholia ja miehiä virtaa ruokaa
enemmän ja usein Nukkekotiin, naisten hotelliin saavutaan vasta pikkutunneilla
tai jopa tuntia ennen lähtöä taas jonnekin kuvauksiin tai tutustumaan itseensä kosmetiikkalegenda
Helena Rubinsteiniin, Krakovasta kotoisin olevaan miljonääriin ja
kuuluisuuteen. Nuoret naiset jaksavat paahtaa päivät pitkät valkeat käsineet
puhtoisina ja aina hattu päässä. Helle raatelee New Yorkia ja hajut ovat sen
mukaiset, mutta tytöt ovat kuin kuumeessa. Mitä merkkaavat ruokamyrkytykset,
kuukautiset, väärät deittimiehet ja oksentamiset päänsärkyineen, kun huomenna
tai tunnin kuluttua koittaa jo uusi päivä ja sen jälkeen etenkin jazz-baarit.
Sylvia levittää huulilleen uuden kerroksen Revlonin huulipunan sävyä Kirsikoita
lumessa eikä murehdi edes Paniikkilinnusta, joka onkin ollut hyvin hiljaa. Hän
on nuori nainen, joka haluaa juoda maljan pohjaan kokeakseen mahdollisimman
paljon, sillä mistä tuleva kirjailija lopulta ammentaa: Omasta elämästään.
Sylvia rakastelee monia, mutta ajattelee kirjoittamisen aina
olevan rakastelua parempaa viis miten monen miehen kanssa hän on ollut. Varjo
vilauttaa itseään:
Voinko vuodattaa haluni ainoastaan paperille? Enkö koskaan
pääse samaan yhteyteen toisen ihmisen kanssa? Onko kirjoittaminen intiimein toiminto,
johon kykenen. Eikö kirjoittaminen olekin oikeastaan tekosyy, jonka varjolla
saan olla yksin? Jos niin on, jaksanko elää seurausten kanssa?
Toinen varjo on Ethel ja Julius Rosenbergin pariskunnan
teloitus kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä vakoilusta Neuvostoliiton
hyväksi. Koko Eurooppa yrittää estää teloituksen. Monet julkisuuden henkilöt
vetoavat, mutta Yhdysvallat maksattaa maanpetturuuden juutalaispariskunnalle,
jolta jää kaksi pientä poikaa. Se päivä ei ole Sylvialle hyvä päivä. Hän on
itse juuriltaan eurooppalainen sekä isänsä että äitinsä puolelta eikä halua,
että amerikkalaiset tuovat tavallaan natsien hirmuteot takaisin tähän päivään.
Sinä päivänä Paniikkilintu saattoi kirkaista ikäviä sanoja kuten unettomuus,
köyhyys, itsemurha, paniikkikohtaukset...Onneksi on sukka, jossa armolliseen
uneen armahtavia pillereitä. Niitä hän napsii sekä salaa että yhdessä Carol
LeVarn kanssa. Yhdessä muiden kanssa, mutta silti hetkittäin kaivaten
kirjoittamaan, sillä
on kirjoitettava se mitä ei voi olla kirjoittamatta.
Kirsikoita lumessa on neljäsataa sivua ennen kokematonta kuvausta
Sylvia Plathista ilman finaalinsa leimaa. Hän saa olla oma itsensä: Nuori nainen suurkaupungin villissä tempossa. Tahvanainen antaa Sylvian pirskahdella kuin samppanja eikä kukaan
löydä samppanjavispilää. Kuplissa riittää ja seuraava vuosikymmen lupaa
viisikymmenlukua enemmän. Sylvia on toiveikas tulevaisuuden suhteen uusissa
seepraraitaisissa rintaliiveissään. Kaikki lupaa hyvää erityisen kesän
jälkeen...
Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.
Sylvia Plath♥