TÖRÖTTÄJÄ

Tässä töröttää ponkkari päässä Merin koira Dina. Tämä onkin ollut aikamoinen viikko, sillä Vilkastus on ollut meillä ja lähtee omalle 'mamille' huomenna. Eilen oltiin rannalla ja Dina hyökkäili ensin aaltoja vasten ja juoksi sitten peloissaan niitä pakoon, mutta painui sitten ihan pokkana veteen kokonaan, vaikka Hänen Ylhäisyytensä Olga näytti mallia, ettei vielä uida, koska on liian kylmä. Sitten täristiin ison pyyhkeen sisällä 'mamin' sylissä ja oltiin niin Surkua....Vielä tänään, kun nautinnollisesti sukellan sänkyyn kirjan kanssa, Tirri liimautuu kylkeeni kiinni ja ollaan kuin...viimeistä iltaa.

Jos sinua joskus uhkaa alakulo, katso tätä kuvaa! Kun katsoo tuota pientä nuppia terävänä tarkkailemassa pihaa, ei voi muuta kuin alkaa hymyillä. Ja autossa hän haluaa istua niin, että näkee kaiken. Pää pyörii koko ajan nopeassa tahdissa 180 astetta ettei vain mitään jää näkemättä. Mikä elämän nälkä!

HÄIRITSEVÄN HYVÄÄ

Tänään ilmestyneessä Anna -lehdessä päätoimittaja Emma Koivula kirjoittaa jutussaan Lukuiloa kesäksi! arvioita monistakin kirjoista, mutta eniten minua kosketti/ilahdutti, että hän oli antanut Ian McEwanin Sementtipuutarhalle (Otava, suomennos Eva Siikarla) täydet viisi a:ta ja lukekaa, mitä hän kirjoittaa Ian McEwanista ja hänen kirjoistaan:

Häiritsevän hyvää

Ian McEwanin lahjakkuuden edessä hiljentyy. Kirjailijan synkeät ja väärinkäsitysten täyttämät maailmat (Sovitus, Rannalla...) koukuttavat lukijan ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Suorastaan häiritsevästi - niin kuin vain hyvä, mutta aiheeltaan rankka kirja voi tehdä. McEwanin esikoinen, hiljattain uudelleen julkaistu Sementtipuutarha, ei sekään petä. Pienoisromaani kertoo neljästä alaikäisestä sisaruksesta, jotka vanhempiensa kuoleman jälkeen ajautuvat asumaan keskenään. Lukijalle nousee pala kurkkuun, niin koskettavasti ja uhkaavasti McEwan tarinaa kuljettaa.

Tähän ei voi olla mitään lisättävää! Löydätte kirjan nimellä blogistani hakukoneen avulla Ian McEwanin Sovituksen, Semettipuutarhan, Rannalla ja Lauantain, jonka viime mainitun arvostelun olen omistanut miehelleni. Syystä!

Kaikkihan te jo tiedätte, mitä olen mieltä Ian McEwanista ja Sovituksesta tehty elokuva Atonement kuuluu elämäni leffakärkeen. Kuvassa alla Atonementin huikaiseva pääpari Keira Knightley ja James McAvoy.

IHANAT KÄRHÖT

Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis – över 100 utvalda sorter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.

Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.

Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Minulle sopivin kärhö on kuitenkin Summer Snow, jonka sain ystävältäni lahjaksi. Siinä on vaatimattomat valkoiset kukat, mutta niitä voi olla paljon ja tämä kärhö kasvaa nopeasti ja se oli vihreä ja tuuhea vielä pakkasellakin! Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:

”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?


Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.


Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”

Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit. Tänä vuonna istutan violetin alppikärhön ja valkoisen lumikärhön kiipeilemään vanhaa, suurta rottinkituolia. Innoituksen sain kirjan kuvasta, jonka näette yllä.

Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhani aikoo kärhöjen kera saada ripauksen viidakkoa, siimestä, salaperäisyyttä, arvaamattomuutta, romanttisuutta…sitä henkeä, jota löytyy niistä puutarhoista, missä kaikkea ei ole voitu tai edes yritetty hallita. Monet taiteilijat sen jo tietävätkin: Luonto on paras puutarhuri ja tietää, missä kasvi on omimmalla paikallaan. Antakaa siis kärhöjen innostua ja innoittaa niin teitä kuin puutarhaanne!

Ihanat kärhöt -kirja on minun suosikkipuutarhakirjani♥

KUKKIEN VALKEAA PITSIÄ., JOKA KOHTA SATAA 'LUMENA'...

ROAD MAP

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.

- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus 2008)
kuva Pekka Mäkinen

HYVÄNEN AIKA SENTÄÄN!

Mikäli sinulta jäi näkemättä puutarhani Ihana piha -ohjelmassa ja haluat sen vielä nähdä, niin linkki toimii vielä. Rollaa alas ja etsi postaus, jonka otsikko on Hyvänen aika sentään!
Voit löytää saman kohdan myös hakukoneella. Sitten vain klikkaat sitä MTV3:n linkkiä ja ohjelma alkaa pyöriä.

KRYPTA

Niin paljon kuolleita…niin paljon kuolleita 31.10.1891…niin paljon lasten raadeltuja ruumiita, joissa kuin pedon kynnen jäljet…taas ruumiita 31.10.1897…tuuli kantaa savun ja pilaantuneen kalan yököttävää hajua…tuulenvire kirjoittaa nuotteja, hautaholvin sävelmää…Sepulchre…Il était une fois. Olipa kerran.

Vuonna 1891 nuori pariisitar Léonie Vernier matkustaa veljensä Anatolen kanssa vierailulle tätinsä luo Carcassonen lähistölle. Domaine de la Caden kartanoa ympäröi uhkaava tunnelma. Huhutaan Isolde-tädin edesmenneen puolison mananneen esiin paholaisen muinaisesta kryptasta, joka sijaitsee tilan mailla. Puhutaan myös harvinaisesta tarot-korttipakasta, joka katosi samaan aikaan.

Un, deux, trois, loup – yksi, kaksi, kolme, susi. Susi tulee, olitpa valmis tai et. Victor Constant astui Carcassonen aseman laiturille. Kävellessään Pont Vieux –sillan yli hän ajatteli edelleen mielihyvää, jonka Marguerite Vernierin kuolema oli tuottanut. Kuuma aalto pyyhkäisi hänen lävitseen. Hän melkein haistoi veren ja pelon huumaavan hajun, sellaisten yhdyntöjen erityisen tuoksun. Kokemus oli sitä nautinnollisempi, mitä kauniimpi nainen oli.


Fujhi, poudes; Escapa, non! Paeta voit, pakoon et pääse!

Vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Rennes-les-Bainsiin tekemään tutkimuksia Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hän aikoo selvittää omaa sukutaustaansa johtolankoinaan seepianvärinen valokuva nuoresta sotilaasta sekä pianosävellys…Sepulchre…

Brittikirjailija Kate Mossen Krypta (Otava 2009, suomennos Katariina Kaila) lunastaa häneen Labyrintin jälkeen kohdistuneet odotukset. Lukijaa viedään tarokkien henkiä hallitsevalla voimalla mystiikkaan, rakkauteen ja seikkailuun silmät savusta kirvellen, suussa maistuen veri ja muta ja korvissa soiden ihmeellinen, yksinkertainen melodia. Mossen koko teksti on musiikkia. Kuolemakin soi. Mossen tyyli onnistua tuomaan melodia teokseensa johtuu kolmesta seikasta: hänen kyvystään verbaliikan yläviivastolle hänen niin halutessaan (”Rähjäiset kaupunginosat kujineen ja sokkeloisine asumuksineen ja slummeineen haukkoivat henkeä saastuneessa ilmassa.” ”Rue d’Amsterdamin kahviloiden markiisit lepattivat tuulessa kuin liekaan sidotut, irti tempoilevat hevoset.”); hänen tavastaan tajuta toiston teho ja etenkin, jos toisto tehdään kahta eri kieltä käyttäen ja kolmanneksi faktasta: läpi kirjan soi Sepulchre.

”Aïci lo tems s’en, va res l’eternitat.”

Sanat helähtivät hänen huuliltaan. Nyt, näin pitkän odotuksen jälkeen, niiden merkityksestä ei voinut enää erehtyä.


”Täällä, tässä paikassa, aika kulkee kohti ikuisuutta.”

Léonie hymyili ja astui eteenpäin ajatellen, että Louis-Anatole oli hänen takanaan, ja hänen äitinsä, veljensä ja kälynsä hänen edessään.

Tarokit liittivät yhteen menneisyyden ja nykyisyyden.


Enfin. Lopultakin.

Meredith oli kaikessa hiljaisuudessa vienyt kortit takaisin Léonien ompelurasiaan ja palauttanut sen vanhaan piilopaikkaansa metsään.


Kuten pianosävellys, Sepulchre 1891, ne kuuluivat tänne.

Requiescat in pace.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Aili

MICHELLE OBAMA

I had a dream…and it came true!

Christoph von Marschallin kirja Michelle Obama (Michelle Obama, Minerva 2010, suomennos Anne Mäkelä) on aivan yhtä ristiriitainen teos kuin on Yhdysvaltojen historian ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin puolison henkilökuva. Mitä me todella tiedämme tästä naisesta muuta kuin vertailut Hilary Clintoniin, tai sen että hän on kahden suloisen tytön äiti tai sen että kun hän yhtenä päivänä sanoo jossakin jotain, luemme jo seuraavana päivänä jostain muualta edellisen kumoavaa…


Michelle ei ole, eikä hänen tarvitse olla läpinäkyvä kuten miehensä, jonka virkavelvollisuuteen suorastaan kuuluu läpinäkyvyys. Michellen ja suuren kiinnostuneen kansan välissä on sensuurin muuri, jonka läpi ei ole menemistä ellei hän itse halua tulla esille. Onneksi hän on silloin tällöin halunnut, mutta koska hänessä on Rouva Suorasuun piirteitä, hän on joutunut peräytymään. Kun ensin ihailtiin hänen suoruuttaan valittaa, miten Barack jättää likaiset sukkansa lattialle lojumaan, se kääntyikin seuraavana päivänä niin, että ’miten hän kehtaa arvostella Yhdysvaltain presidenttiä!’ Anna mun kaikki kestää! Michelle on rotunainen, jolla on oikeus marista miehestään, jos haluaa ja hän on, kuten kirja todistaa, perheen boss, mihin Barack mielellään suostuu, myöntäen olevansa haaveilija.

Vaikka Marschall ei ole päässyt kirjaa varten haastattelemaan Yhdysvaltain ensimmäistä naista, yllättävän paljon hän on saanut selville presidentinvaalikampanjan aikaisista haastatteluista, julkisista asiakirjoista ja niiltä ihmisiltä, jotka ovat suostuneet kertomaan. Koska olen itse äärettömän kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta (ainoa maa, jonka presidentin vaalit seuraan!) alkaen John F. Kennedystä, tuon esille kirjasta ne asiat, jotka ovat minusta vaikuttavia, sillä nyt tehtiin historiaa: Barack Obama on John F. Kennedyn ja Marthin Luther Kingin Tulenkantaja ja monien, myös minun unelmieni suuri täyttymys. Hänen vaimonsa on Täyttymyksen Valo.

Michelle Robinson kirjoitti 1985 valmistuneessa Princentonin tutkielmassaan mm. näin:

Kokemukseni Princentonissa ovat vahvistaneet lujemmin kuin koskaan ennen tietoisuuttani siitä, että olen musta. Olen huomannut, että Princentonissa, vaikka jotkut valkoisista professoreistani ja kanssaopiskelijoistani ovatkin yrittäneet olla liberaaleja ja avoimia minua kohtaan, tunnen itseni kampuksella joskus kuin vierailijaksi; aivan kuin en todella kuuluisi sinne. Riippumatta olosuhteista, joissa olen valkoisten kanssa tekemisissä Princentonissa, minusta tuntuu usein aivan kuin olisin heille aina ensisijaisesti musta ja vasta toiseksi opiskelija.

Siinä missä Michellen aviomies Barack varttui Havaijilla valkoisen äidin ja mustan miehen lapsena, jossa perhesiteet eivät olleet kiinteät, Michellen isänpuoleiset esivanhemmat raatoivat orjina Etelä-Carolinassa, pikkukaupunki Gerogetownin lähettyvillä. Kampuksella afroamerikkalaisten sosiaaliseksi kohtauspaikaksi tuli kolmannen maailman keskus, Third World Center, jossa afroamerikkalaisia opiskelijoita kiinnosti muun muassa Rosa Parks, joka nousi vuonna 1955 Alabaman pääkaupungissa Montgomoryssa vastarintaan linja-autojen rotuerottelua vastaan ja sai näin syntymään kansalaisoikeusliikkeen linja-autoboikotin. Kautta koko kirjan Michellen kehitysvuosina oleellista on ihon väri, mutta hänkin odottaa jo päivää, jolloin hän ei Black First Lady, vaan First Lady, sillä miten ihmisen koko elämää voi määrittää ihon väri oletpa sitten katuojassa tai Yhdysvaltain presidentin aviopuoliso.

Michelle Obama on ennen kaikkea nainen Chicagosta, kaupungista, jossa puhaltavat kylmät tuulet, mutta myös kaupungista, joka on luonut maailman seuratuimman tyyli-ikonin, sillä tässä Michelle yllätti todella. Mitään vastaavaa ei ole nähty sitten Jackie Kennedyn. Kirja kertoo niin paljon Chicagosta, että en enää tiedä, kumpaan matkustaisin mieluummin New Yorkiin vai Chicagoon;-) Michelle on tuonut Washingtoniin mukanaan paitsi äitinsä myös suuren joukon ystäviään. Luottoystäviä, jotka eivät kerro medialle mitään! Tiedetään, että Michelle on kurinalainen ja aloittaa päivänsä tunnin kuntoilulla, joka on täysin päinvastoin kuin Barack, joka haluaa nukkua vielä, kun Michelle jo puurtaa salilla. Michelle on pitkä ja vanttera, mutta ei lihava. Hän ostaa design vaatteensa usein nuorilta suunnittelijoilta, jotka voivat olla vaikka Vietnamista, mutta hän käyttää myös nettien halpakauppaketjuja. Hän ei prameile, mutta on taivaallisen tyylivarma eli tietää, mikä sopii hänelle. Hän käyttää mielellään vaatteita, jotka jättävät hänen käsivartensa ja paljaat säärensä näkyviin. Tästä syntyikin hupaisa tapaus, joka paljastaa, miksi Michellenkään ei kannata puhua medialle vapaasti:

Keväällä 2009 tämä (Michellen paljaat raajat) oli viikkokausia puheenaiheena keltaisessa lehdistössä. Hänen miehensä lopetti kiistelyn sanaleikillä Valkoisen talon kirjeenvaihtajien lounaalla: Michellillä on ”the right to bare arms” eli oikeus paljaisiin käsivarsiin. Amerikan englanniksi lausuttaessa se kuulostaa täysin samalta kuin perustuslakiin säädetty oikeus kantaa asetta, ”the right to bear arms”.

On kiveen hakattu, että Obaman perheessä on sovittu, että Michelle saa julkisesti arvostella miestään, mutta Barack ei vaimoaan. Barack on myöntänyt, että Michelle on heillä se, jolla on jalat maassa. Koko kansa tietää jo, että Obamat eivät kerran saaneet lentokentältä vuokrattua autoa, koska Barack oli ylittänyt luottokortin luottorajansa. Michelle on heidän varsin taloudellisesti tiukan avioliittonsa alkuajan kantanut huolta rahasta liiankin kanssa. Koko presidentin vaalikampanja oli estyä, koska Michellen mielestä heillä ei ollut siihen varaa!

Äitinä Michelle on rakastava, mutta jämpti. Hän arvostaa tyttärissään järjestystä, itsekuria ja vaatimattomuutta. Chicagon säännöt siirtyivät luontevasti Washingtoniin. Kahdeksalta illalla tyttöjen on hiljennyttävä sänkyihinsä. Mutta tytöt saivat koira, joka heille oli luvattu, jos he muuttavat Valkoiseen taloon. Ja mikä kohu asiasta nousikaan ja suuret tunteet pintaan, sillä Obamat valitsivat juuri saman rodun, joka oli Edward Kennedyn suosikki. Edwardin vaimo Victoria järjesti yhteyden kasvattajiin. Edwardin kuoltua Bo-koira kuvaa nyt sitä, että osa Kennedyn perheen tarinaa elää edelleen valkoisessa talossa.

Vaikka Marschallin kirja on yhtä ristiriitainen kuin Michelle, lukekaa se juuri siksi, sillä Michellen ristiriitaisuutta en tässä ’lyhyessä’ esittelyssä pysty teille kuvaamaan. Yhdysvaltain politiikka ja etenkin mustien asema maassa on intohimoni, josta luen kaiken mitä käsiini saan! Ja varmaan arvaatte, että unelmani toteutui kun Michelle ja Barack tanssivat läpi yön 20.1.2009 heidän tultuaan Valkoisen talon ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidenttipariksi!

Lopetan Michellen kahteen kommenttiin:

Sikäli kun olen tarkkaillut miehiä, siis kaikkia miehiä, heillä on selvä tärkeysjärjestys: Minä tulee ensimmäisenä, sitten perhe, ja jossakin on paikka myös Jumalalle. Naiset ovat toisenlaisia. Minä on heillä vasta neljännellä sijalla, ja pidemmän päälle se ei ole terveellistä.


Syvällä sisimmässäni olen edelleen se pieni tyttö, joka varttui Chicagon South Sidella.

DANIEL CRAIG - MIES JAMES BONDIN TAKANA

Myönnän, myönnän, että en ole katsonut yhtäkään Bondia, enkä aio katsoa. Jo niiden trailerit ovat minulle liikaa toimintaa. Ja juuri siksi ällistytän nyt teidät tuomalla blogiini Sarah Marshallin Daniel Craig – mies James Bondin takana (Daniel Craig – The Biography, Minerva 2008, suomennos Jouni Porio).

No, ei se näin mennyt ollenkaan, vaan tähän liittyy tarina, jonka saan kertoa, koska ilman sitä Bond-fanit eivät nyt saisi lukea blogistani Danielista:

 Tapahtui niin, että sain Soolikselta lainaksi elokuvan Sylvia, joka on siis runoilija Sylvia Plathin elämänkerta. Menin sataa elokuvaan ja koin suuria tunneryöppyjä, joissa tietenkin olin Sylvian, enkä ollenkaan hänen miehensä, runoilija Ted Hughesin puolella. Toisaalta, muistan aivan selvästi, mitä ajattelin, kun näin elokuvan Ted Hughesin, karhean komean könsikkään, joka kirjoitteli runoja ja kaatoi naisia…Sitä ajatusta ei voi laittaa tähän…Ja arvatkaapa, kuka näytteli Ted Hughesia? Daniel Craig! Sama mies, joka teki uudentyyppisen Bondin! Sama mies, joka näytteli Casino Royalessa yhdessä Judi Denchin kanssa! Sama mies, josta en olisi koskaan kuullutkaan ilman elokuvaa Sylvia!


Daniel Craigilla on pohjoisen Englannin työväenluokkainen tausta ja hän on siitä erittäin ylpeä. Hän ryyppää ja tupakoi liikaa. Hänellä on vain peruskoulutausta. Hän ei ole yhtään sliipattu. Hän on taloudellisesti täysin tohelo. Todellisuudessa hän on junttien juntti. Hänellä on liian isot korvat ja rokonarpinen iho. Hän oli miltei mahdoton ajatus Bondiksi, mutta jotain oli tapahtunut ennen Bondia: Danielilla oli suuri intohimo olla näyttelijä. Oikea näyttelijä, ei filmitähti. Hän pääsikin lopulta kovan yrittämän jälkeen näyttämölle, mutta tunnetuksi hän tuli päästyään brittiläiseen tv-sarjaan Pohjoiset ystävämme, jossa Craigilla oli Goordien rooli. Sarja meni 31 vuotta eli vuodet 1964-1995. Sarja tuotti Danielille paitsi elannon, toi myös valtaisan suosion ja fanikirjeiden ryöpyn. Etenkin naiset hurmaantuivat hänen pistävänsinisiin silmiinsä ja rosoiseen ulkonäköönsä ja osansa oli varmaankin myös sillä, että Gordie oli kaveriporukan häntä- ja pilviveikko. Nyt Daniel tunnettiin, mutta hän oli silti miltei asunnoton, koska ei kyennyt hoitamaan talouttaan ja niinpä oli aika astua filmeihin, joista maksettiin parhaiten.

Vuonna 2003 tapahtui Sylvia. Vaikka Daniel ei ollutkaan lukumiehiä, hän oli aina ollut suuri Ted Hughes –fani ja lukenut Tediä innolla. Craig otti roolin tosissaan ja teki kaikkensa päästäkseen sisälle parsikunnan sisäiseen elämään. Sylvia Plathina nähdään filmissä Gwyneth Paltrow. Molemmat henkilöt olivat kuin syntyneet rooleihinsa. Danielin hiukset värjättiin, muuten hän oli kuin oikea Ted. Ja se näkyi tuloksessa, sillä filmi aiheutti valtaisan kohun, josta kirja kertoo hyvinkin kiitettävästi. Nyt täytyykin sanoa, että suosittelen kirjaa myös Sylvia Plath –faneille, sillä tässä kirjassa tuli uusia näköaloja ko. filmiin ja myös todellisen runoilijapariskunnan avioliittoon Toiset helposti uskottavia, toiset minun mielestäni hieman röyhkeän Craigin aivan omia otaksumia…Sylviasta on kirjassa kiitettävän paljon, kuten Craigin muistakin töistä aina Bondiin asti.

Kirja on myös erittäin runsas vastanäyttelijöiden osalta, vilauttaa Craigin yksityiselämää, jota hän on yrittänyt raivoisasti varjella ja paljastaa paljon itse Daniel Craigista, sillä mies todella rakastaa omaa ääntään! Mikä junttien juntti! Tosin häntä on siunattu eräillä avuilla ja kaikki naisvastanäyttelijät ylistävät häntä maasta taivaaseen. Jopa ihailemani Judi Dench, joka näki silloin tällöin Craigia ilkosillaan, tokaisee Bond –filmausten aikoihin:

Se on aivan hirvittävän kokoinen!

Mutta Judi on Judi ja hänelle sallitaan. Myöhemmin hän itsekin ihmettelee, että sopiiko isoäidin nyt päästää tuollaisia suustaan;-)

Marshallin kirja tuo sitten esiin myös ne todelliset syyt, miksi ja miten juuri Craig sai himoitun Bondin roolin, sillä olihan hänellä siinä kovia haastajia mukana. Ja kun valinta julkaistiin monet Bond –fanit raivostuivat niin, että laittovat nettiin eri sivustoille kuvia rinnatuksin sekä Vladimir Putinista että Daniel Craigista…


Kirja on siis hirveän perusteellinen ja tuo esiin yllättäviäkin asioita, ainakin minulle: Craig oli mukana myös Ian McEvanin Ikuisessa rakkaudessa. Lopussa on filmografia ja palkinnot. Vain yhtä Daniel vielä kaipaa: Oscaria.


Siis suosittelen tätä kirjaa nyt paitsi Bond –faneille, myös heille, jotka kaivavat esiin vaikka mitä Sylvia Plathista. Itse kuulun viime mainittuun ryhmään, mutta tunnen erään todellisen Bond –fanin ja hän ei ole minun mieheni, vaan eräs toinen…ja tällä kirjalla aion hänet iloisesti yllättää.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ

Tämä arvostelu on omistettu Marilyn Monroelle, joka syntyi 1.6.1926, joka kulki aina mukanaan Rilken, Faulknerin ja Steinbeckin teokset, Marilynille, joka olisi halunnut ryhtyä opiskelemaan ja lopettaa miellyttämisen, mutta joka siitä estettiin, Marilynille, jota ei ansainnut yksikään niistä miehistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä, Marilynille, joka oli niin yksin, ettei ollut yhtäkään, joka olisi ollut hänelle Valonkantaja ja vienyt pimeän tunnelin päähän edes kynttilän hänen selviytyä pimeästä, Marilynille, joka ei kuole koskaan.

Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.

Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.


Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.

Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.

Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.

Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli miesten toimesta luokiteltu epänaiselliseksi!

Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”

Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.


Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!


Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ja patologisen seksuaalisuuden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.

Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!

KAKSONEN 21.5. - 20.6.

Olet luonteeltasi vilkas, älykäs ja vastaanottavainen sekä kaikkien tähtimerkkien edustajista mukautuvaisin. Mikään tilanne tai odottamaton tapaus ei hermostuta sinua. Jos autosi menee epäkuntoon, pyrit peukalokyytiin; jos joku sairastuu, keksit jonkinlaista apua siksi kunnes lääkäri saapuu. Sopeudut kaikenlaisiin olosuhteisiin tai mihin tahansa yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ihmisten seuraan ja toimit usein sangen neuvokkaasti pakkotilanteissa.

Monipuolisuutesi on toisaalta kadehdittava ominaisuus, mutta siitä voi tulla myös tuhosi, sillä sinulla on taipumus hajottaa monia kykyjäsi ja käyttää niitä tehottomasti. Olet harvoin onnellinen yhdessä tehtävässä tai yhdessä paikassa pitkään. Sinulla on liiaksi älyä ollaksesi pelkästään tuhattaituri, mutta sinulta puuttuu kestävyyttä: ennen kuin saat yhden työn loppuun olet jo aloittamassa uutta. Alati vaihtuvat työt tai kokemukset eivät hyödytä ketään. Voimien hajottaminen synnyttää usein pysyvää tyytymättömyyttä. Kiinteiden merkkien edustajat kulkevat monesti samaa vanhaa latua yrittämättä koskaan mitään uutta tai erilaista - sinun pitäisi puolestasi koettaa olla johdonmukaisempi ja sitkeämpi.


Saat helposti ystäviä, vaikka suhteesi ovatkin harvoin kestäviä. Seuraelämäsi on vilkasta, koska pidät ihmisistä ja toveruuden tunteesta. Yleensä olet kiinnostunut ihmisistä enemmän älyllisesti kuin fyysisesti.


Vaikka monipuolisiin taitoihisi kuuluu myös kätevyys, pidät tavallisesti enemmän henkisistä harrastuksista. Haluat hankkia kaikenlaista tietoa, keskityt tosiasioihin ja vilkkaan ja kekseliään luonteesi vuoksi sinun on helppo oppia.


Kaksosten merkissä syntyneenä olet taitava keskustelija, mutta voit joutua oman sanavalmiutesi lumoihin ja käydä kärsimättömäksi, jos toiset eivät pysty seuraamaan nopeaa ajatuksenjuoksuasi, ja sukkeluutesi sekä osuvat huomautuksesi voidaan tulkita purevaksi ivaksi. Olet melkoinen älyniekka ja sinulla on ulkonaista viehätysvoimaa, jonka yhdistät onnistuneesti älyyn.


Oinas haluaa vapautta elääkseen seikkailua, mutta sinä puolestasi olet vain levoton ja pelkäät vapauden menetystä siksi, että se sitoisi sinut paikoillesi. Toiveittensa toteuttaminen ja menestyminen, olivatpa ne minkä laatuisia tahansa, vaativat aina keskittymistä, kärsivällisyyttä ja jatkuvaa ponnistelua.


Fyysisissä suhteissa olet herkkä, sydämellinen ja hienostunut, vaikka ne eivät olekaan sinulle yhtä tärkeitä kuin joidenkin muiden merkkien edustajille. Sinä haluat vaihtelevaa seuraa ja pidät ilmavuudesta, ilmasta, jota merkkisi edustaa, haluat olla vapaa. Sinulla on taipumusta keimailuun ja huikentelevaisuuteen, mutta ei ole hyvä leikitellä rakkaudella. Jos otat jotakin vastuullesi, sinun on yritettävä olla vakaa ja uskollinen.


Luonteessasi on hieman ikävä piirre: arvostelet usein toisia välittämättä heidän tunteistaan ja kuitenkin odotat heidän ymmärtävän omia ennalta arvaamattomia mielialojasi ja tekojasi.


Sinä voit olla viehättävä ja kerrassaan ihastuttava tai ivallinen ja helposti ärtyvä. Olet äkkipikainen mutta et kanna kaunaa.


Inhoat yksitoikkoisuutta kaikissa elämäsi vaiheissa; olet usein levoton ja hermostunut ja löydät helposti vikoja toisista vain siksi, että olet ikävystynyt.


Olet puhelias ja nautit kunnon väittelystä. Et välitä niinkään kuunnella erilaisia mielipiteitä etkä yritä saada toisia vakuuttuneeksi omasta näkökannastasi, vaan haluat väittelemällä vain piristää vilkasta ajatustoimintaasi.


Olet kekseliäs ja sinulla on luovia kykyjä ja voit ilmentää niitä monessa eri muodossa.


Käytä hyväksesi parhaita puoliasi ja pyri voittamaan ne ominaisuudet, jotka saattavat estää sinua pääsemästä tavoitteisiisi ja aiheuttaa kitkaa sinun ja toisten ihmisten välille.


Jos tunnet jonkin verran jokaisen merkin perusominaisuuksia, kykenet ymmärtämään toisten tekojen vaikuttimia. Siten opit työskentelemään ja elämään sopusoinnussa heidän kanssaan.

kuva Eve Arnold/Marilyn liesst (Frauen, die lesen, sind gefärhlich, 2007)

VILLIT KUKAT

En poimi sinulle kukkia,
en katkaise hentoa kaulaa
Teen sinusta kukan,
nostan nuokkuvan pään, avaan:
ellet sinä kuki
en kuki minäkään
En polvistu, en poimi, en kesytä;
kaikki tarhat ovat harhaa
Villi sinä olet,
ja vielä villimmäksi olet tuleva,
niin villiksi ettet poimi
vaan annat kukkien kukkia

- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus 2008)
kuva Jael

Jos sä tahdot niin

HÄMÄRÄN HETKI

Kun lapsi katoaa…lapsi katoaa…katoaa…pieni 6 -vuotias poika katoaa…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…vain yksi lapsen kenkä…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…sumuun…

Siis en ole nukkunut viime yönä. Johan Theorin niminen kirjailija valvotti minua jälleen lahjakkaasti. Kerroin teille jokin aika sitten göteborgilaiskirjailijan toisesta kirjasta Yömyrsky, mutta lupasin esikoisen heti kun saan sen käsiini ja tässä teille on nyt Johan Theorinin Hämärän hetki (Skumtimmen, Tammi 2008, suomennos Outi Menna).

Olemme jälleen Öölannin saarella, johon olen nyt aivan ihastunut, (minä saarten viemä nainen muutenkin!), ihan sama mitä hyistä Theorin keksii saarella tapahtuvan…Nyt katoaa pieni, Jens niminen poika eräänä sumuisena päivänä 1970 –luvun alussa. Voiko kukaan kuvitella kauheampaa kuin kadottaa lapsi tietämättä, mitä hänelle on tapahtunut! Luonnollisestikaan Jensin äiti Julia ei ole toipunut asiasta ja hän on ollut kuin elävältä haudattu nämä 20 vuotta, jotka ovat kuluneet ilman, että lapsesta on kuulunut mitään.

Upeasti, rauhallisesti, kiinnostavasti, Theorin kuljettaa jälleen tarinaa kahdessa aikatasossa, jossa nykyisyys ja menneisyys lomittuvat toisiinsa ilman juonen kuljetusta vaivaavia halkeamia. Juuri tästä minä pidän: rauhallinen kertojaääni, mutta ehdottomasti kauhun väreitä nostattava ja tuo eri aikatasojen toisiinsa soljuttamisen taito. Mikä paremmin selittäisi nykyisyyttämme kuin mennyt aika!

Saarella asuu 1936 myös kymmenenvuotias poika Nils Kant, josta tulee väistämättä jutun keskiö. Poika rakastaa Öölantia enemmän kuin mitään muuta ja pitää saarta omanaan, kunnes hän on pakotettu lähtemään maanpakolaiseksi ja löydämme hänet paljon myöhemmin juomasta litratolkulla halpaa punaviiniä Puerto Limónista ja katselemasta merta, jonka kaukaisuudessa odottaa hänen rakas saarensa, mutta jonne hänen ei ole sallittu palata – vielä.

Kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi nousi minulle kuitenkin hoitokodissa asuva, eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, kadonneen Jensin isoisä ja Julian isä. Gerlof on äärettömän intuitiivinen ja rohkea persoona. Gerlofin etiäiset ja tuntemukset ovat pelottavan oikeaan osuvia ja kun hän saa postilähetyksen, joka sisältää hänen kadonneen tyttärenpoikansa pienen sandaalin, mikään ei voi häntä pidätellä, ei edes Sjögrenin oireyhtymä.

Saarella kulkee huhu, että Nils Kant on palannut takaisin, mutta kuinka se on mahdollista, koska hän makaa kylän kirkkomaalla? On levännyt siellä jo kauan ja myös jo silloin, kun Jens katosi. Hautakivessä lukee vain nimi ja vuosiluvut 1925-1963. Mutta kuka vaeltaa Öölannin nummilla aina hämärän hetkellä? Kenen levoton sielu ei saa rauhaa? Ja kuka oli tönäissyt Gerlofin ystävän Ernstin louhoksen pohjalle mukanaan patsas, jota kutsuttiin Kantinkiveksi?

Tehkää kaikessa rauhassa omia arvauksianne ja päätelmiänne, se on dekkarin lukijan suuri nautinto ja kauhu vain kasvaa, kun huomaatte olleenne täysin hakoteillä, sillä Johan Theorin osaa eksyttää kokeneenkin lukijan viimeistään hämärän hetkellä!

YÖMYRSKY

Muistatko lapsuuden kummitusjutut? Muistatko kotikyläsi tarinat kirotusta talosta, jonka perustana on käytetty vanhan hautausmaan kiviä? Muistatko että siinä talossa asuneita on kohdannut kirous jo neljä sukupolvea? Muistatko, kuinka kiersit keskiyöllä kanssani kolmasti hautausmaan siunauskappelin? Muistatko, kuin vainajat nousivat sen jälkeen haudoistaan kulkien meitä kohti syvästi valittaen ja huokaillen?

Johan Theorin Yömyrsky (Nattfåk, Tammi 2009, suomennos Outi Menna) on hyvin persoonallinen jännityskirja. Se erottuu kaikista dekkareista niin merenraikkaasti, että uskallan sanoa kirjan olevan erinomainen sarjassa dekkarit, mutta myös enemmän. Johan Theorin on yhdistänyt perinteiseen jännityskirjan, sukutarinan ja vanhan ajan kummitustarinat värisyttävän lahjakkaalla kertojaäänellä.

Tarinan kartano Åludden sijaitsee Öölannin saarella. Kartanon rannalla seisovat kaksoismajakat, jotka on rakennettu hylätyn kappelin kivistä. Itse päärakennuksen tarina alkaa talvesta 1846, jolloin majakoita rakennetaan. Eräänä talvimyrskyn yönä lähistöllä ajaa karille puulastissa ollut laiva. Majakanrakentajat joutuvat avuttomina kuuntelemaan hukkuvien miesten avunhuutoja ja myöhemmin kohtaamaan rantaan ajautuneet ruumiit sekä tukit, tulevan Åluddenin kartanon hirsiseinät…

Kirja liikkuu sujuvasti kahdessa eri ajassa ja menneen maailman luvut alkavat Mirja Ramben kertomuksilla, jotka hän tallentaa Myrskykirjaansa. Mirja Rambe on kartanoon kiinteästi liittyvä sukuhahmo, mutta on sattumaa, vai onko? – että hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Katrine ostaa miehensä Joakimin kanssa rapistumassa olevan kartanon, joka on jo jonkin aikaa ollut tyhjillään. He muuttavat isoon, uuteen kotiinsa lastensa Gabrielin ja Livian kanssa aikoen vähitellen restauroida rakennusta. Joakimin ollessa noutamassa viimeistä muuttokuormaa Tukholman asunnosta hän yhtäkkiä kuulee korvissaan Katrinen avunhuudot, kuulee kuinka vanhan kodin ovi aukeaa, etsii vaimoaan turhaan ja lähtee viimein ajamaan levottomana kohti Åluddenia…

Tästä alkaa uskomaton tarina täynnä vainajien kuisketta, levottomia askeleita, supinaa, varjoja, aukeavia ovia, outoja enteitä…ja uhrisuo, josta vainajat kurkottavat käsiään kuin pyytäen päästä pois, suolle kiemurtavat ankeriaat, jotka ovat päässeet ihmislihan makuun, ankeriaan pyytäjä Ragmar sekä kaksoismajakat:

Talvi 1962

Kun pohjoinen majakka syttyy loistamaan, Åluddenissa kuolee joku. Sanonta on minulle tuttu, mutta illalla kun tulin Borgholmista kotiin ja näin majakasta hohtavan valkoisen valon, en ajatellut sitä. Olin liian järkyttynyt siitä, että Ragnar Davidsson kantoi Torunin maalauksia mereen välittämättä vähääkään minun huudoistani.


- Mirja Rambe

Johan Theorin on raikas tuulahdus jännityskirjailijoiden joukossa. Pidän heistä kaikista, mutta joskus sekoitan dekkaristieni tarinat toisiinsa, mikä sinänsä ei liene suuri harmi, mutta tätä kirjaa oli odottanut sisälläni se nuori tyttö, joka keskiyöllä istui merenrantakylän hautausmaalla odottaen vainajien nousua haudoistaan. Miksi, oi miksi?, niin monet taitavat kirjailijat ovat unohtaneet, miltä voi tuntua tarina, jossa eletään kahta aikakautta, mutta myös jo kuolleet joukossamme? Theorin kuljettaa juonta rauhallisesti ja selkeästi, henkilöitä ei ole liikaa, joten jutun jänne ei katkea kertaakaan. Itse olin niin kirjan viemä, että kun luin tätä yhtenä sadepäivänä sisällä ja luulin mieheni olevan tietokoneellaan alakerrassamme, näin jonkun liikahtavan ikkunan takana, aloin kiljua suoraa huutoa…, jolloin mieheni ilmestyi ikkunaa likellä olevasta ovesta luulleen minun olevan kuoleman hädässä…, eikä hän uskonut kun kerroin vainajien vaeltavan ikkunoidemme ohitse…


T.S. Eliotin erässä runossa huhtikuu sekoittaa halun ja pyyteen…Theorin sekoittaa elävät ja vainajat rakentaen vahvan kontrastin kauniin ja lyyrisen kielensä sekä kirjan toispuoleisen maailman kalmonhajulla.:

Aallot olivat tänä iltana kuin hitaita hengenvetoja pimeyden keskellä, Joakim ajatteli. Ihan kuin Katrine silloin kun he rakastelivat – Katrine oli vetänyt hänet lähelleen, puristanut lujaa ja hengittänyt hänen korvaansa.


Hän tiesi vain, että samaan aikaan kun Katrine hukkui, hän seisoi itse kellarissa Tukholmassa ja kuuli Katrinen tulevan ovesta sisään.


Joakim kuuli Katrinen huutavan. Hän oli siitä ihan varma, ja se tarkoitti että maailma oli paljon hämmentävämpi kuin hän oli ennen kuvitellut.

Yömyrsky päättyy navetan vintillä olevaan salaiseen rukoushuoneeseen, joka oli rakennettu vainajien muistoksi. Sieltä löytyy kirja, jonka kannessa lukee musteella kirjoitettuna Myrskykirja.

Onko kuolema kylmä vai kuuma? Vai jotain siltä väliltä? Se on sitä kaikkea ja vähän vielä enemmän Johan Theorin Yömyrskyssä!


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

JOHAN THEORIN

Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja julkaissut parikymmentä novellia lehdissä ja antologioissa. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.

Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan.


Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palkinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon.


Theorinin suunnitelmissa on kirjoittaa vielä kaksi Öölannin saarelle sijoittuvaa kirjaa, joten Yömyrskyn tuomat paineet 'saada tätä lisää' palkitaan. Mutta sitä ennen tässä teille molemmat hänen kirjansa ’väärässä järjestyksessä’. Theorinilla lukemisen järjestys ei haittaa, toisin kuin Åsa Larssonilla, jossa samoja henkilöitä seurataan tiiviisti.

VEDEN LUMO

Psykologisen dekkaritaiteen kuningatar Ruth Rendell yllätti uutuudellaan Veden lumo (The Water's lovely, Gummerus 2008, suomennos Marja Luoma). Tämä persoonallinen brittidekkaristihan on kirjoittanut jo yli 60 jännitysromaania ja saanut lukemattomia palkintoja ja kunnianosoituksia. Jokin aika sitten Rendell kuitenkin ilmoitti, että perinteinen jännityskirja on tullut tiensä päähän, jolloin se hänen 'kynästään' syntyneenä tarkoitti mm. goottilaista kauhua tihkuvaa Hepokattia. Mutta Veden lumossa Ruth on jälleen juurillaan, halusipa tai ei. Kaikki on kohdallaan: psykologinen piina, rakkaudetta jäämisen pelko, rakkauden löytyminen ja murha.

Veden lumollaan Rendell ylittää kaikki määreet ollen selvästi 'high' ja jälki on loistava, sillä en voinut irrottaa kirjasta, vaikka kuumemittarikin oli 'high'. Mukana on hersyvää perusbrittiläistä murhagenreä, jossa omenapiirakkaan leivotaan morfiinia (tai ainakin koko ajan suunnitellaan se tehdä), vanhat ladyt ovat hyvin vanhoja ja hyvin omituisia hoitokaneineen, testamentteineen ja pinttyneine ennakkoluuloineen.

Perusrunko teoksessa on kahden toisiinsa syvästi kiintyneen sisaren Harrietin ja Ismayn yhteinen elämä ja sen oudot, kauheat kokemukset aina lapsuudesta aikuisikään. Ja juoni kantaa täysillä loppuun asti. Rönsyilevän tekstin runsaudesta minun huomiotani kiinnittivät erityisesti ilmiselvä narsisti Andrew sekä Marionin pultsariveli Fowler, jolta kuitenkin lohkesi tällainenkin lause: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä". Ja tästä lauseesta alkoi minun blogini! Lause on muuten Oscar Wildeltä, vaikka Rendell ei sitä mainitsekaan.

Suosittelen kaikille dekkareita harrastaville, sillä kansi on tyylikäs ja sisältö, lupaan sen!: on puhdasta brittidekkarin aatelia! Minä aion lukea tämän uudestaan heti kun...

KUNNES VIHASI ASETTUU

Silloin oli yhdeksäs lokakuuta. Ilma oli kylmä. Taivas hyvin sininen. Sellainen päivä tekisi mieli kaataa lasiin ja juoda. Meillä ei ollut aavistustakaan että kuolisimme. Että minä huutaisin suu täynnä vettä. Että meillä oli enää viisi tuntia jäljellä.

Åsa Larssonin viimeisin Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008, suomennos Sanna Manninen) humalluttaa jälleen kerran täydellisesti meidät arktiset sielut ja taitaa viedä etelän auringon rakastajiakin. Olemme jälleen Kiirunassa ja tapaamme tutun rikoskomisario Anna-Maria Mellan, joka rikosten selvittelyn ohella tekee tiuhaan tahtiin lapsia, käyttää välillä rankkaakin kieltä, mutta rakastaa aidosti sydämellään niin lapsia, miehiä kuin koiria - ja tietysti arktista hurmiota.

Tapaamme myös syyttäjä Rebecca Martinssonin, joka valitsi etäsuhteen vain rakkaudesta Ruotsin Lappiin. Välillä syli huutaa tyhjyyttään, mutta joskus koiranrapsutus helpottaa, toisinaan ei. Tässä kirjassa Rebecca ottaa oman koiran kuin sinetöiden esteen paluulle Tukholmaan ja rakastetun luo.

Tällä kertaa kirjan kertojaääni tulee murhatulta nuorelta naiselta. Se kumajaa jään alta, missä tyttö oli sukeltamassa poikaystävänsä kanssa. Kuolleen käyttö kertojana on tuttua ainakin Alice Seboldin Oma Taivaasta ja teho on taattu.

Taattu on myös Larssonin juonenkuljetus, joka ei ole pettänyt kertaakaan! Se ei pettänyt aikaisemmissa Aurinkomyrskyssä, Sudentaipaleessa ja Mustassa polussa ja sama huikea, hyytävä laatu vain jatkuu uusimmassa Kunnes vihasi asettuu. Myönnän!: Olen täysin koukussa Åsan kainostelemattomaan, runolliseen, toteen, karuun, arktiseen sarjaan. Makaan lumessa, katson tähtiä, tunnen suden läähätyksen, muistan kaiken Krekuloista, kylän pahasta perheestä, tiedän heidän tietävän, että minä tiedän ja kun nousen ja valmistaudun sukeltamaan jään alle, tiedän: Minulla ei ole paluuta!

AURINKOMYRSKY, SUDENTAIVAL JA MUSTA POLKU

Olen lukenut nämä kaikki, mutta tuonut blogiini viimeisimmät eli näitä seuranneet Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja  Suosittelen lukemaan nämä kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä Åsa Larssonin kirjoissa on kronologinen jänne eli lukija voi olla hieman 'ulkona' jos lukee näitä 'väärässä' järjestyksessä. Suosittelen näitä kaikkia! Arktinen kauhu on aivan omaa luokkaansa...

ÅSA LARSSON

Åsa Larsson (s. 1966) on ruotsalainen kirjailija, joka on viettänyt lapsuutensa Kiirunassa. Larsson on koulutukseltaan juristi, aivan kuten hänen rikoskirjojensa päähenkilö Rebecka Martinsson. Larsson asuu Tukholman lähistöllä miehensä ja kahden lapsensa, 6-vuotiaan Stellan ja 4-vuotiaan Leon kanssa.

Åsa Larsson syntyi Uppsalassa ja muutti nelivuotiaana perheensä kanssa Kiirunaan, jossa hän kasvoi ja vietti nuoruutensa. Hän on opiskellut oikeustiedettä Uppsalan yliopistossa. Ennen kirjailijanuraansa hän työskenteli juristina Gävlen ja Tukholman käräjäoikeuksissa sekä lääninoikeudessa Nyköpingissä. Veroasioihin erikoistuneena juristina uraa luonut Åsa Larsson alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan Aurinkomyrskyä ollessaan äitiysvapaalla. Imettämisen ja vaipanvaihtojen keskellä alkoi kehittyä Kiirunan maisemiin sijoittuva kokonainen kirjasarja. ”En niinkään halunnut kirjoittaa erityisesti dekkaria, vaan tärkeintä on kertoa hyvä tarina”, kertoo Larsson. Tapahtumapaikka Kiiruna on myös Larssonin suvun kotiseutua. Kirjailijan isä on kiirunalainen suomenkielinen kirjastonhoitaja, jolta Åsa peri rakkautensa kirjoihin ja lukemiseen. Äiti taas on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja puhuu suomen kielen murretta, meänkieltä. Åsa itse ei kuitenkaan puhu suomea.


Larssonin kirjoissa heijastuu tukholmalaisen asianajotoimiston kiireinen työyhteisö ja snobbailevat juristit, mutta toisaalta Pohjois-Ruotsin pikkukaupungin sekä hyvät puolet (ihmisten yhteisöllisyys) että synkät puolet (alkoholismi, perheväkivalta, sisäänpäinkääntyneisyys, masentuneisuus). Larsson on ilmeisesti hyödyntänyt dekkareissaan omia kokemuksiaan juristina.


Åsa Larssonin esikoisdekkari Aurinkomyrsky otettiin vastaan poikkeuksellisen innostuneesti. Siitä tuli loistava arvostelu- ja myyntimenestys niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Åsa Larssonin dekkarit ovat suosittuja Pohjoismaissa, ja ne ovat tehneet kansainvälisen läpimurron. Larssonin dekkareita on käännetty mm. suomeksi, englanniksi, italiaksi, hollanniksi, norjaksi, tanskaksi ja saksaksi. Pohjois-Ruotsin pikkukaupunkiin sijoittuva Sudentaival -dekkari ilmestyy kymmenessä maassa. Sandrew Metronome on ostanut kolmen kirjan filmioikeudet ja Aurinkomyrsky -elokuva tuli Suomen elokuvateattereihin keväällä 2008.


Suomennetut teokset:


· Aurinkomyrsky (Otava 2005) (ruotsinkielinen alkuteos Solstorm, 2003)
· Sudentaival (Otava 2006) (ruotsinkielinen alkuteos Det blod som spillts, 2004)
· Musta polku (Otava 2007) (ruotsinkielinen alkuteos Svart stig, 2006)
· Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008) (ruotsinkielinen alkuteos Till dess din vrede upphör, 2008)


Palkinnot


Ruotsin dekkariakatemia palkitsi Aurinkomyrsky-romaanin vuoden parhaana esikoisjännärinä vuonna 2003.
Sudentaival-romaani sai Ruotsissa vuoden parhaan dekkarin palkinnon vuonna 2004.


Lähteet: netti ja Otava

MUISTAKAA ARVONTA JA MUUTA

Muistakaa, että blogini arvonta on voimassa 6.6. puoleen päivään asti.  Osallistumispostaus on nimeltään Te teitte sen♥ja arvonta. Ko. postaus löytyy hiukan alas rollaamalla.Voittajalle on luvassa kirjoja.

Rivien väleistä ehkä olette huomanneet, että olen nyt liian kiireinen. Melkein niin, että en saa mitään aikaiseksi. Merin villi villakoira Dina tuli jälleen viikoksi 'hoitoon' ja sitten on tämä kaikki muu, minkä kevät tuo tullessaan puutarhaharrastajalle...Apua!

Päädyin kompromissiin. Luen parhaillaan kolmea aivan erilaista kirjaa melkein yhtä aikaa...mahdotonta. Lisäksi ensi viikolla olen lupautunut vähän sinne sun tänne, joten laitan teille jo rivien välissä lupaamani muutamat jännityskirjat uusintana. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että ainakin heille ne ovat aivan uusia ja mikä parasta, nyt olen saanut lukijoikseni myös dekkariharrastajia, mistä olen kovin iloinen.  Rakastan teitä kaikkia, mutta onhan se ollut silmin nähtävää, että olen kaivannut muitakin kuin Bessua kommentoimaan jännityskirjoja. Yritän lukea kaikille jotakin, mutta kadottamatta sitä ilon kipinää, minkä lukeminen tarjoaa. Koska on puutarhan kuumin aika, saatan uusia summassa jonkun puutarhakirjankin. Sitten onkin jo uusien aika - toivottavasti;-) Yritän myös parhaani mukaan vastavierailla blogeissanne. Tahtiini on niin totuttu, että siksi tämä ennakkoilmoitus: En ole nyt koko aikaa tässä koneen äärellä, mutta se ei tarkoita, että olisin kuollut tai unohtanut teidät!

♥:lla teidän Leena Lumi

Katharina Hagena: Omenansiementen maku

Oi teitä, jos olette yhtään kuin minä, joka hullaannun jo keväisestä omenankukkien tuoksusta, humallun niiden terälehtilumesta ja istun syysillat puutarhassa juomassa kypsyvien omenoiden tuoksua…Voi, teitä, jos teette mainiona omenasyksynä joka toinen päivä omenahilloa ja kotinne tuoksuu omenilta ja kanelilta ja vaniljasokerilta, te olette täysin mennyttä lukijaa, kun saatte käsiinne Katharina Hagenan Omenansiementen maun (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Oli suuri ilo minulle saada tämä kirja juuri nyt ja lukea se keskellä omenasoseen tuoksua, suussani keltakanelin suloinen maku…

Katharina Hagena on löytänyt kynäänsä kultaisen lumouksen, sillä kirjoittaa tällainen perhetarina, jossa eräs perheestä perii isoäitinsä talon ja alkaa sitten löytää suvun salattuja asioita, voi helposti lipsahtaa tavanomaiseksi sukutarinaksi, josta puuttuu kirpakkuus, mutta kynässä oli lumous ja musteessa maistuivat omenat. Niinpä maistoin tekstiä ja uskoin tunnistavani Boskopian ja Cox Orangen maut. Hiukan oli mukana myös valkeaa kuulasta…

Iris perii siis isoäitinsä Berthan talon, mutta sitä ennen hoitokodissa asuvalta vanhukselta on viimeisen kerran hälvennyt dementian sumu ympäriltä ja hän kohdistaa katseensa kirkkaasti ja lausuu selkeästi: ”Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja.” Tämän lauseen, näiden omenoiden ympärille kiertyy tarina, joka saa, kiitos omenoiden ja oudosti käyttäytyvän omenapuun, ympärilleen suloisen mystiikan hunnun, ja sieltä ei alta voi pois tulla, sillä tarina imee mukaansa ja Hagena laittaa lukijan kaipaamaan rakastelua kukkivan omenapuun alla tai naku-uintia pienellä järvellä, mutta ehdottomasti niin, että Max on tulossa myös juuri silloin uimaan…


En pidä ällöttävän makeasta omenassa, en siis myöskään kirjassa, joten Hagenan kirja on minulle kuin tehty. Mikään ei ontunut! Tarinan henkilöt kirkastuvat nopeasti lukijalle, joten hän voi antaa omenanautinnon viedä. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha ja kaksi miestä, mutta kun Anna rakasti Boskopia, hän myös rakasti miestä, joka rakastikin Berthaa ja koska Bertha rakasti Cox Orangea, häntä rakasti mies, joka…Ja silloin olivat omenapuut kukassa:

Mitä kylässä kuitenkin kerrottiin, ja minkä myös Rosmarie, Mira ja minä usein saimme kuulla, oli tarina Deelwatereiden hedelmäpuutarhassa kasvavasta vanhasta omenapuusta, joka eräänä lämpimänä kesäyönä oli alkanut kukkia ja joka seuraavana aamuna oli peittynyt valkeuteen kuin talvipakkasilla. Näillä ihmeellisillä kukilla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimaa, vaan ne putosivat jo samana iltapäivänä hiljaa ja suurina hiutaleina maahan. Koko tilan väki seisoi kunnioittavana, epäluuloisena, ilahtuneena tai ainoastaan ihmetellen puun ympärillä.

Jotain oli tapahtunut ja se maistui Boskopilta ja karvasmantelilta ja Anna kuoli keuhkokuumeeseen neljä viikkoa omenapuun kukkimisen jälkeen! Elämä kuitenkin jatkuu ja Bertha avioituu Hinnerkin kanssa saaden hänen kanssaan kolme omenapuissa kiipeilevää tyttöä Harrietin, Ingan ja Christan, joiden kohtaloa vanha talo seuraa hiljaisena, mutta vankkana. Tyttöjen tarinat ovat kiinnostavat, mutta eniten minua kiehtoi Harrietin ja Fridrichin rakastuminen, joka tapahtui silloin, kun oli kukkia, seksiä, rauhaa, Intian-puuvillaisia paitoja ja leveälahkeisia housuja…Kaikki katosi, mutta Rosmarie tuli…


Iris on siis jo kolmatta polvea sukua ja Christan tytär. Saadessaan vanhan talon hän saa myös sen laajan puutarhan, talon kätkemät suvun salaisuudet, isoisä Hinnerkin sodanaikaisen menneisyyden, asianajaja Maxin ja omat nuoruusmuistonsa kesiltä isoäidin luona, jolloin olivat Iris, Mira ja Rosmarie, joiden perässä roikkui tyttöjä nuorempi poitsu, Miran pikkuveli… ja kaiken yllä leijuu kypsyvien omenoiden elvyttävä, eroottinen tuoksu…


Ihmettelen syvästi, miten kirjan kanteen on löydetty juuri oikea vihreä, miten Hagena kypsyttää lukijaa kuin omenaa aina tuoksuvasta valkeasta kukasta omenasoseeseen, joka tuoksuu kanelilta ja johon murskataan joukkoon muutama omenansiemen ja miten tämä kirja löysi minut nyt, kun valmistan omenasosetta niin, että kirjaa lukiessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kuin omenat sosemyllyssä, leningilleni oli roiskahtanut keltakanelia ja hampaissani pureskelin omenansiementä vaistoten, että jopa hedelmäpuutarhassa voi vaania varjo…

Erinomaista Katharina Hagena! Kunpa olisin voinut tavata teidät juuri nyt omenoiden viikolla, mutta kun…: Ihania omenoita putoaa puutarhassa ja minua ei mikään pidättele nyt…,mutta tiedän, että ymmärrätte, mitä tapahtuu, kun on kerran maistanut omenansiementen maun. Ja kiitos ihanasta tervehdyksestä♥

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Sanna/Luettua

ONKO MITÄÄN SELLAISTA KUIN ON...

Onko mitään sellaista kuin on omenankukkien tuoksu tai kukkien valkea lumi, joka kukinnan jälkeen sataa puutarhaan. Ja voimmeko olla unohtamatta, miltä tuoksuu syksyinen puutarha omenien kypsyessä...

Onko mitään sellaista kuin on vanhan koiran katse, sen välittävä huolenpito, 'mamin' paimennus, täysillä läsnäoleva olemus. Olga tässä rakentuvalta köynnöshortensiapergolaltamme nähtynä...vielä mukana♥

VARJOLILJOJEN MYSTISET VAELLUKSET OVAT UNELMAA...

Viime päivinä on tapahtunut varjoliljojen mystisiä satojen kilometrien vaelluksia. Kohde oli minun puutarhani. Vaelluksen 'primus motorina' toimi Unelma, jonka ystävätär puolestaan toimitti minulle taimet omasta puutarhastaan. Yllä olevat kuvat, pioni ja tulppaanit, eivät todellakaan ole minun puutarhastani vaan Unelmalta. Kiitos Unelma♥ 

KALLION TAIKAA JA KIVIPUROJA

Pohdin tässä juuri, miten nyt tekisin...Painaisinko vain kuumasti töitä vai ottaisin breikin. Usein kompromissi on paras vastaus. Teen ensin vähän töitä, sitten otan breikin voidakseni lukea teille ilman kiireen painetta ja sitten taas kiihdytämme vauhtia kohden ensi vikonloppua ja arvontaa. Tämä toukokuu putosi ylleni kuin hektinen laava. Se tulee aina, mutta ehdin vuodessa unohtaa, miten monia tunteja voi viedä luonnonmukainen, vaan ei luonnonvarainen iso puutarha. Minä lähden nyt pikälle lenkille ja sitten palaan takaisin muutamilla asioilla...,kirjoilla ja kirjailijoilla.

KUUMA TULI LÄIKÄHTI TAAS SYDÄMEENI JA...

Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Niinpä ystävättäreni vei minut omaan huoneeseensa, jossa suutelin häntä kiihkeästi sekoittaen hänet punaiseen kukkaan hänen pöydällään, sillä oikeastaan tarkoitukseni oli suudella tuota kukkaa, koska minut juopuneena valtaa himo suudella kukkia. En kuitenkaan millään tavoin erottanut hänen suutaan tuosta punaisesta kukasta, vaan luulin suutelevani tuota kukkaa, sillä hänen suunsa suli suloisesti suutani vasten eikä hän lainkaan pelännyt.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima, joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

- Mika Waltari -

Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)