Säkylä
Lapsuus tuoksui mummolan ruusupihalta. Amanda oli kaunis mummo ja minä olin hänen ainoa lapsenlapsensa. Sain touhuta Säkylässä järven rannalla lapsen mielikuvitusta inspiroivassa ympäristössä mitä mieleen tuli. Mummoni pihalla siilit tulivat iltaisin maitokupilleen: emo edellä ja poikaset perässä. Sain kammata mummoni mustia, pitkiä hiuksia ja kiertää ne sykerölle. Rakensin sadoista säilytetyistä joulu- ja onnittelukorteista taloja, jotka yksi lapsen puhallukseni pyyhkäisi kumoon. Usein upposin lapsenmaailmaani, jonne eivät yltäneet aikuisten sanat, ei mikään todellinen ympärilläni.
Kotona tuoksui usein maksalaatikolta ja lihasopalta. Koti-ihme
Elli hoivasi, rakasti ja nauroi. Hänen iloinen naurunsa kietoutui ympärilleni kuin taikina kiertyi hänen ihmeen pehmeissä pullalonkissaan. Joka keskiviikko tuli
Aku Ankka, jota kukaan ei ehtinyt minulle lukemaan ja usein seisoin nurkassa, kun tästä aloin kiukuttelemaan.
Isän kanssa pyöräilimme pitkin Säkylää: isä ajoi ja minä istuin tarakalla ja pidin isästä lujasti kiinni. Naapurin Hannun kanssa ajettiin kaupan tasaisella pihalla punaisella polkuautolla. Välillä isä, joka oli kauppias, nosti minut kaupan tiskille ja laulaa lorautin jotain asiakkaille tai kerroin jonkun itse keksimäni tarinan. Tädit ja sedät nauroivat ja antoivat nallekarkkia. Amandalla oli aina kettukarkkia, mutta sitä oli vain mummolassa. Sitten sairastuin vakavasti auringonpistokseen ja olin sairaana kolme kuukautta, josta ison osan
Turussa sairaalassa. Meni kauan kunnes pystyin taas kävelemään kaatumatta. Koko ajan huippasi. Isä nukkui kanssani olohuoneen lattialla patjoilla, koska en voinut olla sängyssä huimauksen takia. Sitten siirryin hetekalle. Kuulin uneni lävitse, kuinka isä puhui jollekin vieraalle sedälle, että ’nyt hankitaan likalle televisio’. Siitä alkoi
Lassie ja
Rintintin. Toisessa oli suomalainen selostus, mutta toisessa oli tekstitys, eikä kukaan ehtinyt lukea. Silloin, neljävuotiaana, avasin sanojen maailman ja opin ihan itse lukemaan ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Kirjat alkoivat silloin viedä elämääni ja verbaaliakrobatiasta tuli myöhemmin lempilajini puutarhan hoidon ohella.
Minua ei siis koskaan raahattu aamupimeällä tuuleen ja tuiskuun, ei viety päivähoitoon. Isäni sanoi, ettei koiranpentuakaan saa herättää kesken uniensa, miksi sitten ihmislapsen saisi. Minä sain nukkua pitkät aamut tai olla nukkumatta, ihan, miten halusin. Suojattu, suloinen lapsuus!
Kerimäki
Muutimme kahdeksi vuodeksi Kerimäelle, jonne isäni lähti pitämään leskeksi jääneen sukulaistädin kauppaa. Jälleen asuimme ihan järven rannalla. Yhtäkkiä sukelsin kirkkaaseen Puruveteen ja tunsin kuinka veden syli oli hyvä. Ensin uin veden alla ja sitten jo uskalsin pitää päätäkin pinnalla: minä uin!
Naapurissa asui punatukkainen Katriina, ystävä kuin Vihervaaran Anna. Keksin leikin, että olemme intiaaneja. Riisuimme itsemme alasti ja minä otin kaupan varastosta punamultaa, jonka sotkin veteen. Sivelin Katriinan ihan punanahaksi ja itseni myös. Juoksimme intiaanihuutoja kiljuen pitkin pihaa, kunnes Katriinan tomera äiti näki meidät ja se oli sen leikin loppu. Pesu kesti vähän kauan ja Kati taisi saada piiskaa. Seuraavaksi otin muovailuvahaa ja pehmensin sen ihan lötsiksi kuuman hellan päällä. Sanoin Katille ja meitä nuoremmalle serkulleni Tintille, että ’laittakaa silmät kiinni ja vaikka mitä teen, ei saa avata’. Hieroin tyttöjen hiukset muovailuvahaan ja sitten annoin luvan avata silmät. Kati suhtautui asiaan asianmukaisen innostuneesti, mutta Tintti uhkasi mennä kielittelemään, ellen sotke omaakin päätäni. Se oli pakkotilanne, sillä muutoin olisi tullut selkäsauna. Samana päivänä minut ajettiin kaljuksi ja seuraavana päivänä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Olin hyvin persoonallinen näky ja ruustinna
Sylvi Koskimies ei yhtään pitänyt siitä, että puhua pulputin koko ajan.
Vietin elämäni ensimmäisen koulupäivän kaljuna nurkassa seisten. Ensimmäisen luokan luokkakuvassa minulla oli sentin sänki.
Jälkeenpäin on hirvittänyt, kuinka töhrin Katriinan ihanat, pitkät hiukset, upeat palmikot. Kati vain nauraa jutulle vieläkin kuin ihan oikea Vihervaaran Anna, mitä hän ehkä onkin.
Luvia
Parin Kerimäen vuoden jälkeen muutimme pieneen merenrantakylään Luvialle. Perheessämme oli tällöin jo minua viisi vuotta nuorempi
Merja ja lisäksi sain rankan ’vinkumisen’ seurauksena sekarotuisen koiran, jolle annoin nimen
Honey.
Luvian suolainen merituuli meni suoraan veriin ja päähän. Rakastin ensi hetkestä kaikkea mereen liittyvää kampeloista uimisen keveyteen. Löysin uuden lettipääystävän
Merin, jonka kanssa kiipesimme hänen kotitalonsa jättimäiseen vaahteraan mukanamme eväät ja
Välskärin kertomukset. Siellä vienosti siilautuvan valon hohteessa luimme toisillemme vuorotellen jännittäviä kertomuksia. Välillä suljimme silmämme ja kuvittelimme, että olemme pienen lasipallon sisällä, jättiläinen pitää meitä kädessään ja tarkkailee. Välillä meitä huhuiltiin, mutta emme aina välttämättä vastanneet, sillä houkutus jäädä sadun maahan oli liian suuri.
Merillä oli Gotlannin poni
Sammy, jolla teimme koko päivänkin kestäviä ratsastusretkiä. Joskus ratsastimme Merin perheen huvilalle ja
joku onnellinen sai aina ratsastaa ponin mereen uimaan. Merin kanssa kävin myös ensimmäisen kerran teatterissa. Katsoimme
Molierin Luulosairaan ja sen jälkeen fantisoimme näyttelijäuraa kauan. Rakensimme vintille kulisseja, joissa näyttelimme mm. Hannun ja Kertun. Sivuosiin kelpuutimme Merin pikkusiskon sekä jonkun muun pienemmän vaikka huhuilevan pöllön rooliin. Yleisöksi keräsimme aina paljon väkeä nimellistä maksua vastaan. Kuumina suvipäivinä pidimme näytökset pihalla, jonne vedimme pitkät narut puusta toiseen esiripuiksi. Kerran ratsastimme maatilan jättimäisillä sioilla ja olimme yltä päältä mudassa mätkähdettyämme maahan vastentahtoisen eläimen selästä. Mieleenkään ei tullut, miten vaarallista touhumme oli....
Hyvin tunnelmalliset tallijoulut eivät unohdu koskaan, sillä vieläkin tunnen Sammyn heinien tuoksun, omenat, jotka ponille toimme, tulen, jonka sytytimme Porin Mattiin, kaakaon, jonka tallissa joimme…
Kasvoimme Vihervaaran Annan tahtiin. Kaikki Anna –kirjat luettiin ja paljon muuta. Äiti yritti valvoa lukemistani, että olisin joskus edes nukkunut, mutta kun valot oli sammutettu huoneestani, otin taskulampun ja jatkoin lukemista sen valossa peiton alla. Lukeminen toi väistämättä kirjoittamisen. Päiväkirja tosiensa jälkeen täyttyi. Niihin vuodatettiin ensirakkauden katkeransuloiset kyyneleet, kaikki mikä koettiin epäoikeudenmukaiseksi kuin myös
muistoruno John F. Kennedylle. Niihin taltioitiin myös pieniä kauneusniksejä, arviointeja koulun pojista ja joskus katkeria vuodatuksia jonkun petoksellisuudesta. Tulivat ja menivät ensisuudelmat, kotihipat ja ensimmäiset poikaystävät. Housut olivat leveälahkeiset ns. merimieshousut ja ensimmäisiin liiveihin oli pakko laittaa vessapaperia, kun muuten olisi ollut liian tyhjää.
Ja sitten meistä tuli teinejä...Onneksi sitten tuli Twiggy, joka loi uuden nuorisomuodin laihuudesta ja pisamaisuudesta ja Qvint, joka lahjoitti meille ruipeloille sopivan minihameen. Meikki oli mustat kajalit silmän ympärillä ja pitkät hiukset ja jakaus keskellä päätä.
Tuota aikaa kuvaa mielestäni varsin osuvasti yksi lehtikirjoitukseni, josta tässä osa:
Meidän lapsuutemme ja nuoruutemme oli eri kuin teidän. Meidän piti kuunnella sotajuttuja, syödä kalanmaksaöljyä, käydä pyhäkoulua, kirjoittaa raittiuskilpakirjoituksia, kerätä 200 kasvia ja opetella vielä nimet ja heimot latinaksi, kuunnella Markus-sedän Kaurapuurojuttuja radiosta ja talvisin hiihtää kouluun 10 kilometriä kovassa pakkasessa. Ei ollut koulukyytejä, ei laskettelulomia, ei ulkomaanmatkoja, ei videoita, ei viikkorahoja, ei muotivaatteita. Vaan mitäs siitä, sillä meistä tuli pirunmoisen sisukkaita ja kaikki otettiin takaisin teini-iässä ja myöhemmin vielä monin kerroin. Meillä oli E-pillerit ja vapaa sexi. Me olimme E-pillerien koekaniinit. Me taisteltiin Martin Luther Kingin ja Mustien Pantterien rinnalla. Meillä oli Che ja teiniliitto, punkku ja vallankumous ja pää täynnä huumaavia ihanteita. Meillä oli myös Beatles, CCR, Dylan ja jazz. Meistä tuli jotakin, oli ihan pakko tulla. Vaikka me laulettiin aamuun asti Blowing in the windiä, me saatiin valkolakit ja opiskelupaikat, avioliitot ja –erot, asuntovelat ja lapset. Meistä tuli kaupunginjohtajia, opettajia, kotirouvia, liikemiehiä ja –naisia, teollisuusjohtajia, lääkäreitä ja etenkin kunnon keskiluokkaisia porvareita, yhteiskunnan tukipilareita.
Niinpä. Tuli käytyä
Porin Yhteislyseo, jonka käytävillä vaelsi samoihin aikoihin tuleva Kansallisbaletin johtaja
Jorma Uotinen, joka jo silloin erottui persoonallisella tyylillään. Ensimmäinen toimitusharjoittelupaikka. Pyrkiminen lukemaan historiaa Jyväskylän Yliopistoon. Hyvä työtarjous, johon oli pakko tarttua. Ensimmäinen avioliitto. Lapsi. Oma talo. Avioero. takana monia lehtijuttuja ja tuhansia luettuja kirjoja. Ensimmäiset ulkomaanmatkat ja aina alppimaahan.
Ja syöpä.
Melanooman jälkeen kirjoitin yhteen keski-ikäisiä naisia koskevaan kirjaan:
Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen tietoa mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin, että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan, että elämästä löytyy puurtamisen lisäksi paljon iloa. Nyt maksan välimerensinistä rättikattoautoa, kasvatan salaista puutarhaa, opiskelen italiaa, ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista. Silloin vuosia sitten syövän jälkeen oli aika hypätä ja se kannatti.
Muuratsalon saari
Se kannattaa vielä tänäkin päivänä.
Kohtasin Elämäni Miehen 3.3.1984 ja kirjoitin silloin
Kodin Kuvalehteen julkaistun pikkujutun
Irti oravanpyörästä. Sama onni on jatkunut ja vain kasvanut. Intohimo vain lisääntyy vuosien myötä. Yhteinen lapsemme kirjoitti
Jyväskylän Lyseosta ja hakee yliopistoon lukemaan uskontotieteitä tai sosiologiaa. Kotona on vielä
Grande Diva Olga, novascotiannoutajamme.
Puutarhamme ei ole enää salainen, vaan viidessä lehdessä esitelty ja monen kävijän kohde. Ensi keväänä se esitellään televisiossa Ihana piha –ohjelmassa. Nykyhetki on antoisa ja vahva: pidän blogia, jossa arvostelen kirjoja neljälle kustantajalle, tuon sinne myös puutarhaani ja elämäni tähtihetkiä. Pitkässä jatkumossa se muistuttaa päiväkirjaa, mutta pääpainotteena ehdottomasti kirjallisuus. Ratsastus on tullut takaisin elämääni issikkojen myötä. Myös uudet seikkailut odottavat nyt jo keski-ikäistä pariskuntaa. Kuulumme Savonlinnan oopperajuhlien vakikävijöihin, mutta yhtä hyvin bilettämme rockia. Haaveissa on asua eläkepäivien koittaessa jonkin aikaa ainakin Irlannissa, Englannissa ja myös alppimaat houkuttelevat…
Puutarhamme saa villiintyä eli nurmikko väistyköön ja runsas rönsyilevyys kärhöineen ja sormustinkukkineen vallatkoon alaa. Minä kirjoitan paljon ja osallistun silloin tällöin myös kirjoituskilpailuihin, joissa olen pärjännytkin. Kielten harrastus on ilman muuta kuvioissa kuin myös oman kunnon vaaliminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito.
40 vuoden jälkeen hain esille myöskin Katriinan, oman Vihervaaran Annani ja siitä me vain jatkoimme kuin ei vuosia olisi välissä ollutkaan. Suvella ajamme Carmenin jälkeen taas Kerimäelle ja pulahdamme Katin kanssa Puruveteen kuin silloin ennen. Ja vesi on kirkasta kuin silloin lapsena ja sukellamme silmät auki ja näemme kaikki veden ihmeet – ja toisemme. Ja taas olemme pieniä tyttöjä, joiden koko olemus huutaa: Täältä tullaan elämä!
Täyttäessäni pyöreitä kirjoitin lehteen pienen pätkän, ikään kuin tiivistelmän meistä suurista ikäluokista:
Me keski-ikäiset, varttia vaille tai varttia yli 5-kymppiset, olemme mieletön juttu! Me olemme ruuhkavuodet, pörssikurssi, 60 työtuntia viikossa; me olemme laatuaikaa puolisolle, ei vielä aikaa lapsenlapsille; me olemme e-pillereiden koekaniinit, vapaan rakkauden apostolit; me tapaamme toisiamme hyvän ruoan ja viinin merkeissä, me patikoimme alpeilla ja juhlimme pyöreitä laulaen aamunkoittoon Tom Dooleya tai Where have all the flowers gone?
Me opettelemme kieliä, osa meistä jo asuu unelmamaataan Me pissaamme Suomen kalleinta virtsaa, sillä emme usko saavamme raffinoidusta ruoasta kaikkea, mitä tarvitsemme. Varmuuden vuoksi syömme monenlaista omegaa, aata, beetä, ceetä ja deetä, kalkkia, sinkkiä, magnesiumia…
Meillä on murhetta lapsista, joiden vetelyys joskus ärsyttää ja joskus itkettää. Mutta vain yksin ja salassa: itkupilleiksi meistä ei ole. Meillä valo näkyy aina tunnelin päässä ja ellei näy, vahvin meistä vie sen sinne. Me osaamme nauttia elämästä. Meidän ovat kaikkien aistien juhlat!
.JPG)
