Akileija on keijukukka

Akileija on se kukka, jonka olen aina maininnut puutarhayhteyksissä, että sitä ilman minulla ei voisi olla puutarhaa. Sitä on aina kasvanut luontaisesti lehdossamme sekä puutarhassa monissa hurmaavissa väreissä. Siitäkin huolimatta eräänä suvena ahneuden synti voitti ja tein suurten lehmusten ja ison kiven kylkeen ässänmuotoisen penkin, johon istutin valkoista japaninakileijaa sekä valkoista alppiakileijaa. Nyt en ole vuosiin ehtinyt tuota penkkiä hoitaa, mutta sieltä ne ovat alkaneet vaeltaa kaikkialle ja taitaa olla jo mutanttejakin, sillä eilen yksi naapuri kävi ihmettelemässä jättimäistä valkoista akileijaa, jonka olin viime suvena siirtänyt talon seinustan kukkapenkin tyhjään aukkokohtaan. Sitä en nyt kuvannut, sillä se ei ole kovasti edukseen valkoista tiiltä vasten. Sen sijaan kuvasin nämä kaksi korkeaa, jotka olin unohtanut puistomme alimpaan nurkkaan muun kasvillisuuden alle.

Tämä sinivalkoinen ryhmä meinasi vallan jäädä kuvaamatta, mutta onneksi ehdin, sillä akileijassa on monta taikaa, joiden vallassa olen. Ensimmäinen on se, että jo Montgomery on kirjoissaan kertonut, että keijut tulevat puutarhoihin, joissa kukki akileija. Toinen on se, että asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja hän on maininnut vain kolme suosikkikasvia ja kaksi niistä muistan: köynnöshortensia ja akileija. Kolmas on se että pidän tämän kukan kuvauksellisuudesta sekä arvaamattomuudesta. Keijukukka kukkii yllättäen mistä vain ja meillä akileija on niin suojeltu, että saa sen tehdä niin tehdä, missä ikinä keksii haluta. Akileija ei välttämättä pidä siirtämisestä, mutta joskus minua ei pidättele mikään....Löysin yhdestä kohtaa puistomme varjosta valkoisen lupiinin, sitten löysin valkoisen akileijan ja siirsin ne valkoisen puistosyreenin Holger Isabellan lähelle ja päätin, että tästä saa luvan alkaa minun kuupuutarhani. Lupiini närkästyi heti, mutta akileija yllätten ei:

Oikeaoppisesta kuupuutarhasta voitte lukea enemmän Sarin puutarhat blogista. Minulla on tässä ohjeena vain uni, jossa näin miten kaarisiltamme ympärys nyt rakentuu, sillä näiden kolmen valkoisen vierellä on silta ja sen kupeessa juhannusruusu, joka nyt puskee läpi vanhasta korituolista! Siinä on muutakin valkoista, mutta palataan siihen myöhemmin, joskus... Keijut tulevat siis akileijapuutarhoihin, mutta mistä keijut juovat ja muutakin keijuista, voit lukea Minttulin blogista. Meilläkin hiipi puutarhassa jokunen vuosi takaperin keiju, jonka nimi oli Meri. Hänellä oli pitkät hiukset, joita sukivat perhoset ja kiitäjät, siilit ja oravat söivät hänen kädestään ja pienet tuliliskot kiipeilivät käsivarsia pitkin...Kun vain suljen silmäni, taika alkaa ja kuulen...

♥♥♥♥♥

Ja näin viehkosti kastepisaraa kantaa vain akileija....

Täältä löydät blogin, joka keskittyy paljon akileijoihin!

♥♥♥♥♥

Hyvänen aika sentään...kurkistin tilastoja. Nyt on yli 300 tullut blogiini haulla Perunasalaatti uusista perunoista ja vain 156 haulla Leena Lumi ja ne Eroottiset runot olivat vasta sijalla neljä eikä Loreto-tädillä ollut tällä kertaa hakenut kukaan. Se taitaa olla sitten juhannuksena mielessä vain nuo uudet perunat...

♥♥♥♥♥

Toivotan teille kaikille oikein suloista juhannusta♥ Lopetan tämän postauksen akileijoihin ja siihen Katri Valan runoon, jonka tämä suviyön kuva minussa aina tuo mieleeni:

Sininen puutarha

Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi
katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
kuin villien eläinten silmät
auringon värisevää nousua?

Olen kylpenyt juuri virrassa
ja kaulaani on takertunut
himmeänpunainen levä.
Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
sinisessä puutarhassa,
ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
Tanssinko sinulle tämän kukkivan puun alla?

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)

♥♥♥♥♥

Summer Wine by Natalia Avelon & Ville Valo♥

Tässä A.D. 2012 kuvaamani akileijat:

Valkoista akileijaa lehdossamme. Oikeasti tässä yksilössä on pientä hempeää vaaleanpunaista, mutta kamerani ei tavoittanut sitä.

Ja tässä sinisen puutarhan ryhmä nyt eri kameralla ja vähän eri kuvakulmasta kuin viime vuonna.

Ja tässä Runotalon Sarin akileija yöllä. Lisää mystisistä akileijoista voit lukea täällä 

Love
Leena Lumi

PS. Tässä pari akileijaotosta suvelta 2013

Tässä ujo kaunotar sateessa ja

toinen apposen auki houkuttamassa keijuja ♥

Leena Lumin puutarhassa

Viileän kesäkuun alun 2016 viehko akileijayllätys. Nyt toivon todellakin, että tämä onnstuu leviämään. Revin ympäriltä varovasti pois jo tukahduttavaa päivänliljaakin. Luonto on paras taiteilija!

Tässä vaaleanpunaista kukkimassa alapuutarhassa.

Tässä tämän suven 2017 yllättäjä. Kasvaa muuten ihan samassa paikassa kuin tuo erikoinen viime suven yllättäjä eli olisiko se nyt parantanut olojaan, kun vähän revin siitä ympäriltä päivänliljan lehtiä, että kukka sai valoa.

Tätä väriä ja muotoa on nyt erityisen paljon.

Nyt kun on heinäkuu ja satanut kuin kaatamalla, on villi primadonnamme tällainen:

Elegantintimpi ja on seuraakin selvästi, mutta

sama villi perhostelu, kuin lentoon lähtö, vielä jäljellä. Puutarhamme ihanuus juuri nyt♥

Lohja kesäkuussa 2020. Oltiin tyttäremme Merin ja hänen rakkaansa uudessa kodissa. Lumimies teki ramppaa ja minä tutkin puutarhaa. Joku ehkä sata vuotta sitten oli ollut tässä paikassa innostunut puutarhailusta. Löytyi paljon ja tulee vielä löytymään. Tässä viehättävät, romanttiset akileijaraput.

Romanttinen kuvauspaikka. Minä, tytär Meri ja koiruudet Dina ja Taika. Perheaika♥

Kivi on usein erinomainen tausta kukille. Akileijan aikaan eli on 14.6.2020 ja ainakin täällä Suomen Tahitilla, Päijänteen saarella hellettä...ja tietysti akileijaa, jolla on ollutkin hyvä vuosi:

Vanhan omenapuun runkoa vasten.

Ja puun toiselta puolelta...

Osa ylläkin mainittua sinistä puutarhaa. Tässä korkein...

Tänä vuonna hän haluaa näyttää entistä villimmältä! Olin polvillani kivikossa, sillä tämän paikka on kivillä reunustetun vanhan penkin päällä ja suorastaan liljan peitossa, mutta nyt tiesin auttaa saamaan vähän valoa enemmän.

Kuvat huonommat, mutta edistystä siinä, että vieressä kukki pieni kaveri samaa...En vain saanut kuvattua siinä kivikossa kallellaan ollen...

Tämä kuva on vanhempi ja ehkä se, jonka siirsin valkoiseen puutarhaan...

SUSANNE BIERIN FILMEISTÄ - LYHYESTI

Koska bloggeri temppuili kuvien osalta eilen, olen myöhässä ja olen muutenkin myöhässä;-) Haluan nyt kuitenkin nopealla tahdilla kiriä kiinni, mitä on kertomatta, että päästään juhannuksen viettoon.

Yllä oleva kuva on Susanne Bierin filmistä Kosto, joka on yhtä 'kova juttu' kuin oli Häiden jälkeen ja Rakastan sinua Ikuisesti.

Olen kirjoittanut Susanne Bieristä ennenkin ja jotain myös filmistä Rakastan sinua ikuisesti, mutta näistä filmeistä löytyy varmasti enemmän Sooliksen blogista. Kostoa hän ei tietääkseni ole vielä nähnyt, mutta tämän postauksen innoittamana hän sen ehkä lähiaikoina katsoo. Pakko sanoa, että minun addiktini Woody Allenin Match Pointiin on nyt saanut vertaistaan seuraa Lumimiehen intoon katsoa Bierin Häiden jälkeen. Tosin olen itsekin siitä hyvin vaikuttunut. Kosto on erilainen, mutta hyvä. Vetoava. Ajattelemaan pakottava. Herkkä. Rankkakin. Onneksi onnellinen loppu.

Lähden nyt lenkille ja sitten teen juhannuspostauksen, joka liittyy...

MITÄ TIEDÄN VERA CANDIDASTA

Silloin hän kysyi, Oliko teillä kolme lasta? ja tyttö vastasi kyllä ja hän kuuli vieläkin tuulen ja se toi hänen mieleensä aavikon tuulen joka kuljettaa loputtomiin hiekkaa ja päällystää kaiken ohuella keltaisella kerroksella ja tyttö lisäsi, Mutta ne eivät ole tyttöjä, minulla on kolme poikaa.

Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida, WSOY 2011, suomennos Ville Keynäs) ravitsee kirjallista nälkääni kaikilla tasoilla täydellisesti. Olen täysin tyydytetty lukija, joka huumaantuneena luen itselleni ääneen Ovalden tekstiä, makustelen tekstillä, jossa on häivähdys maagista realismia, pisara tai kaksi mustaa huumoria, antoisaa tiheyttä, huikea tarina, josta löytyy myös hellyyttävyyttä, mutta ennen kaikkea itseään Ovaldea tyylin uudistajaa. Ovalden ääni hänen seitsemännessä teoksessaan on niin rajat rikkovaa, että lukija kääntää sivua ja teksti menee päähän kuin häkä. Jos sanoin, että Kulinaristin kuolema on kuin erinomaisen tiheän kerronnan oppiteos, joka pitäisi antaa kirjoittajakurssilaisille, niin Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta olisi tiheän kerronnan kirja, joka annettaisiin kirjoittajakurssin parhaille jatkokurssina, suosionosoituksena, esimerkkinä siitä, että kaikkien maailman kirjojen jälkeen on vielä mahdollista kirjoittaa uniikkia tekstiä.


Kirjan tarina kertoo kolmen sukupolven naisista ja siitä voiko kohtalo periytyä läpi sukupolvien. Tässä mieleeni nousi maagista realismia edustava Punainen morsian, jossa teema oli aika samankaltainen ja myös hyvä. Ja tässäkin kirja kertoo miten naiset voivat selviytyä miesten tahdittamassa maailmassa, siellä missä miehen pelottava, vihamielinen voima sitoo naisen kaiken huomion ja saa pelätä tulevansa raiskatuksi vain jos katsoo miestä silmiin. Usein on parempi vain olla hiljaa ja antaa kaiken mennä ohi:

Jules oli ollut äänetön ja nopea. Vera Candida oli suostunut koska ajatteli ettei voinut viivyttää asiaa enempää (he olivat olleet jo yli kuukauden yhdessä). Hän oli suostunut toimitukseen asenteella jossa toivoi olevan rahtusen verran mukautuvuutta mutta hän oli pelkästään jäykkä ja poissaoleva ja sulkeutunut. Tarvitsi vain tyhjentää mielensä, miehen tyydyttäminen ei ollut monimutkaista (vaikka se voikin kestää vähän kauemmin jos kieltäytyy puhumasta miehen puuhatessa, sanat kun ovat hyviä vauhdittajia, mutta Vera Candida ei käyttänyt niitä koska se olisi edellyttänyt – vaikka vain vähäistä – passiivisuudesta luopumista). Miehen pannessa hän ajatteli ettei siinä tarvita mitään erityistä taipumusta.

Vera Candidan tarina alkaa Rose Bustamentesta ja Vatupanasta. Rose elätti itsensä sillä, mitä hänen äitinsä oli ennustanut eli naimalla. Hän teki sitä neljänkymmenen vuoden ikään kunnes lopetti huoraamisen ja aloitti lentokalojen pyydystämisen. Hän ei ollut saanut lapsia ja oli siitä vain onnellinen ja löysi vihdoinkin sen rauhan ja yksinkertaisen elämän, josta oli aina haaveillutkin. Kirjan alku olisi ollut sen loppu ellei Vatupanaan olisi saapunut öykkärimäinen, pokerinpeluussa rahansa tienannut Jerenimo, joka rakensi huvilansa kukkulalle meren rannalle, mistä näki aina merta katsoessaan Rosen rähjäisen rakennuksen rannan hiekalla. Kuin paha henki, Jerenimo sai Rosen kiipeämään satakolmekymmentäkaksi rappusta luokseen ja sen jälkeen alkoi Rosen suvun naisten tarina erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa, joissa maagisilla värähtelyillä on osuutensa.

Miesten valta on kirjassa kuin ilma, jota hengität. Siitä ei pääse mihinkään ja koska se on ollut aina, siihen on tottunut. Se nousee kuin aurinko ja aiheuttaa runsaasti isättömiä lapsia, jotka eivät osaa edes isää kaivata. Välillä se vaivuttaa aitovatupunalaiseen, trooppiseen melankoliaan, mutta naiset olivat tottuneet siihenkin kuten totutaan helteeseen tai tuulten mukana tulleisiin monarkkiperhosiin. Vasta Vera Candida ja hänen pakonsa Lahomeriaan kääntää virran suunnan, mutta Kääntymykseen on vielä matkaa, sillä Lutkalinnassa vaikuttaa rouva Kaufmanin raskas ilmapiiri, joka päättyi vasta rouva Kaufmanin suureen tragediaan:

Renéen piti mennä tunnistamaan Gurdun Kaufmanin ruumis. Poliisit katsoivat kun hän huojahteli ulos oikeuslääketieteellisestä instituutista suruhuntu päässään.


Renée käyttäytyi kuten katsoi että sellaisena hetkenä tulee käyttäytyä, hän ajatteli, Ole kuin Jackie JFK:n hautajaisissa ja hänen mielialansa koheni vähän kun hän saattoi verrata itseään yhteen suosikkileskistään.

Véronique Ovaldén teos on 284 sivun mittainen timantti, jossa maaginen realismi on kuin belladonnaa ja saa kaiken tuntumaan unelta jota näet. Tiukka tarina on kuitenkin oudosti myös monarkkiperhosten kuninkaallista siipipölyä, sillä luvut ovat todella vaikuttavia ja niiden otsikot kruunuja niiden yllä: Jaguaarinaisen paluu, Taj Mahal, Sitten kun haluan, Muurahaiset, fulbet ja hirviöt, Monica Rose, sammakkoeläin, Itxaga, halvaantunut herrasmies…Kaikki mikä tapahtuu, ei kuitenkaan vuoda verta, ei tulehdu, siitä pitää magia huolen. Ja Ovaldé, joka käyttää välimerkkejä sekä isoja kirjaimia miten huvittaa intohimoisella taiteilijanvapaudella, jossa on kaikuja Emily Dickinsonin uhmasta kielioppisääntöihin. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista ja kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt hienoa työtä. Miten minusta tuntuu, että hänkin on nauttinut Ovalden tarinasta…

Kun Vera muutti Tulevaisuudenkatu 30:en, hän piti sitä hyvänä enteenä, mutta sielläkään ei ollut kauniiden huomispäivien katua ennen kuin saapui Veda Candidan kääntymys, Rakastansinusarakastansinuarakastansinuarakastansinuarakastansinuabillythekid ja Aritmetiikka:

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin  Annika K  Anni M. Annika Karoliina Suketus ja Mari A.

Sata mieskirjailijaa Leena Lumin tyyliin

Jokin aika sitten blogeissa kiersi Sata naiskirjailijaa -haaste ja sainkin sen ihan täyteen postauksessa Sata Naiskirjailijaa Leena Lumin Tyyliin. Nyt Sinisen Linnan Maria on haastanut meidät kertomaan mieskirjailijamakuamme. Kun tätä nyt aloitan, en vielä tiedä, mihin päädyn:

Eino Leino: koko tuotanto!

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali

Philippe Claudel: Harmaat sielut, Varjojen raportti

Aksel Sandemose:  Kadonnut on vain unta, Ihmissusi, Pakolainen ylittää jälkensä

Mika Waltari: koko tuotanto!

Tommy Tabermann: Veren sokeri, Eroottiset runot

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leo Tolstoi: Anna Karenina, Sota ja Rauha

William March: Komppania K

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa, Kenelle kellot soivat

Günther Grass: Peltirumpu, Kampela

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, Väärän kissan päivä, Sielut kulkevat sateessa

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Jussi Siirilä: Juoksija

Peter James: Roy Grace -sarja

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Boris Pasternak: Tohtori Živago

Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja, 4 3 2 1

Amin Maalouf: Samarkand

William Shakespeare: William Shakespearen sonetit

Isaac Bashevis Singer: Varjoja Hudsonin yllä, Illan tullen, yön pimeten, Nousee päivä, laskee päivä

Pablo Neruda: Andien mainingit, Kapteenin laulut

Geert Kimpen: Kabbalisti

Z.Topelius: Välskärin kertomuksia

Bo Carpelan: Axel, Alkutuuli, Kesän varjot, Benjamin

John Irving: koko tuotanto!

Herman Hesse: Arosusi, Rosshalde

Alexandre Dumas: MonteCriston kreivi

Richard Yates: Revolutionary Road

Italo Calvino: Marcovaldo

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Peter Cameron: The Weekend

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Yrjö Kaijärvi: Yrjö Kaijärvi Kauneimmat Runot

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Saul Bellow: koko tuotanto!

Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Powers: Laulut joita lauloimme,  Muistin kaiku

Kaarlo Sarkia: Kootut runot

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Thomas Mann: Taikavuori

F.M.Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Rainer Maria Rilke: koko tuotanto

Mihail Šolohov: Hiljaa virtaa Don

Lassi Sinkkonen: Mutta minulla ei olisi rakkautta, Solveigin laulu

Hannu Mäkelä: L Onerva - Liekkisydän

Colm Tóibín: Brooklyn, Äitejä ja poikia  Nora Webester

Ian McEwan: Koko tuotanto!

Ernst Brunner: Edith

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Victor Hugo: Kurjat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat, Barbarotti -ja Van Veeteren -sarjat...

Herman Koch: Illallinen  Lääkäri  Naapuri Pormestari Pääosassa Sophia

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

John Williams: Stoner

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys   Lopotti  Ei kertonut katuvansa

Michael Ondaatje: Divisadero

Sami Hilvo: Pyhä peto

Antti Tuomainen: Kaivos

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Pierre Lemaitre: koko tuotanto! 

Mark Sullivan

Janne Huuskonen

Timo Naarala  runoja, Iltaan on vielä päivän matka ja Rannan hiekalla palaa nuotio

Siis en tiedä, mitä unohdin, montako kirjoitin, mutta tehty, mikä tehty. Saa kertoa, kuka on joukosta poissa...Lisään itsekin, jos muistan.

Nir Baramin kuva Otava
Tommi Kinnusen kuva Kristian Tervo
Ian McEwanin kuva Murdo Macleod
Håkan Nesser kuva Tomas Whitehouse/ Tammi
Sami Hilvo kuva Michal Herman/ Tammi
Tatu Kokon kuva Mikko Mäntyniemi

Tapio Tamminen/ kuva Ateena

Pierre Lemaitre/ kuva Roberto Frankenberg/Minerva

Janne Huuskonen/kuva Veikko Somerpuro/WSOY

Herman Koch/kuvaMaarten Kools/ Siltala