Leena Lumin kirjallinen kattaus syys-talvikaudelle 2013

Esittelen nyt ne syyskirjauutuudet, jotka aion teille lukea tulevalla syys-talvikaudella. Jätän epämieltymysvarauksen, sillä kuten olen useasti todennut, en ala teilaajaksi. Kirja on ja pysyy luvussa, jos minulla on siitä vähintäin puolet hyvää sanottavaa, muuten siitä ei kuulu. Olen oppinut jättämään kesken kirjat, jotka eivät minua sytytä. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille ja sen, mikä on huono kirja, määrittää kukin lukija kohdallaan ihan omien mieltymystensä mukaisesti. Joskus, hyvin harvoin, tapahtuu, että en tavoita harrastekirjojen tai lastenkirjojen kohdalla kuvaajaa, joten ilman kuvia en laita puutarha-, sisustus-, luonto-, ruoka-, taide- tai lastenkirjoja. Toisaalta olen viikonloputkin metsästänyt kuvalupia USAa myöten, joten eiköhän se tästä jatkune entiseen malliin. Osa syyskauden kirjoista on ilmestynyt etuajassa ja jos olen kirjan jo teille lukenut, linkitän sen.

Tällainen kirjakattaus olisi luvassa:

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita (Tammi) // Lue myös Ibrahamin Punainen morsian!

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Tammi)

Fredrik Erikson: Silliä ja silakkaa (Tammi)

Leena Luoto, Salla Savolainen, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi)

Tove Appelgren, Salla savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa (Tammi)

Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä (Minerva)// Lue myös Pysähdy - Olet jo perillä!

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta (Minerva Crime)

Peter James: Kuoleman koura on kylmä (Minerva Crime) Lue myös Kuolema katsoo kohti!

Gaby Dalkin: Kaikki avokadosta - 80 herkullista ja terveellistä reseptiä (Minerva)

Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (Minerva)  // Lue myös Untu ja sydäntalven salaisuus!

Kirsti Ellilä: Kaivatut (Karisto)

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto)

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä (Karisto)

Aura Sevón&Paula Lehto: Aika metka retki (Karisto)

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Shildts&Söderströms)

Cilla&Rolf Börjlin: Nousuvesi (Shildts&Söderstörms)

Cecilia Samartin: La Peregrina (Bazar)

Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta (Bazar)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena)

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (Siltala)

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus)

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus) Lue myös Merenneito!

Anne Holt: Kuollut kulma (Gummerus)

Virginia Woolf: Vuodet (Savukeidas)  Lue myös Menomatka!

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava)

Patricia Cornwell: Paljaat luut (Otava)

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (Into)

Berglund, Heinimäki, Rinta-Huumo, Antti Vahtera: Roasta viiniin - Makumatka Euroopan halki (Otava)

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää (WSOY)

Mikko-Olavi Seppälä: Hymyily, kyynel, laulu (WSOY)

Kaisa Kuokka, Aleksi Kuokka: 24 askelta jouluun (WSOY)

Vuoden Luontokuvat 2013 (WSOY ja Suomen Luonnonkuvaajat ry)

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu (Docendo)

Tässä pääosin tuleva syys- ja talvikausi. Yhteen kirjaan en saanut vielä kansikuvaa eli on teon alla. Lainasin myös kirjastosta pari kirjaa, jotka olen jo kauan sitten halunnut lukea, mutta en vain ole ehtinyt. Katsotaan nyt...

Syys-talvikauden muuta ohjelmaa on valita Vuoden 2013 kaunein kirjan kansi sekä tietysti valita vuoden parhaat kirjat. Ensin mainittu on samalla arvonta, jossa palkintona kertaalleen luettuja kirjoja, joita voi sitten vaikka antaa joululahjaksi ellei itse tarvitse. En aio hukkua kirjojen mereen, vaikka se ei lukuhullulle kaikkein pahimmalta ensiajatuksella tunnukaan;)

Lukuun tulevien kirjojen listalla on yksi huomattava erikoisuus eli vihdoinkin luen Westön kirjan. Olen jo vuosia kantanut kukkarossani erästä hänen kolumniaan, joka koskeen musiikkia ja siitä löysin tämän biisin, jonka sävelin lähdemme nyt jatkamaan päiväämme:

How Can We Hang On To A Dream

Love
Leena Lumi

Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö

Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat päiväsaikaan. Se tuijotti lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi lumen läpi aamuaurinkoa kohti.

Silloin Pikkupöllö näki keväthangella jotain ihmeellistä. Siellä liikkui jokin valkoinen olento, joka yhtäkkiä katosi lumeen, aivan kuin se olisi ollut näkymätön! Silloin Pikkupöllö saa parhaan ajatuksensa ikinä: siitähän tulisikin tuollainen!” Se kipitti äitinsä luo ja sanoi:

'Minä haluan olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö. Muutan tuonne alas.'

Äitipöllö katsoi Pikkupöllöä ja hymyili.

'Etkös kuitenkin jäisi täne meidän kanssamme?'

'Ei, minä haluan hyppiä näkymättömänä tuolla lumessa. maapöllöt eivät asu puussa.'

Hyvä on, äiti huokaisi. 'Ole sitten varovainen ja tule pian takaisin.'

Pikkupöllö kapusi varovasti puunrunkoa pitkin maahan.

-        Pikkupöllö on Nora Surojeginin kertomus Pikkupöllön seikkailusta itsensä etsimisessä. Kirjan hurmaava kuvitus sekä kansi ovat Pirkko-Liisa Surojeginin ja kustantaja on Minerva.  Vaikka kuvateoksen kohderyhmäksi ilmoitetaan kustantajan nettisivuilla 2-7 -vuotiaat, tämä kirja on oman kirjavuoteni odotetuin teos. Luettuani  Surojeginien Untuja sydäntalven salaisuus aloin innokkaasti etsiä Surojegineiltä muita kirjoja ja löytyihän sellainen eli Pikkupöllö japaniksi! Japanilaisten hienovireinen kauneudentaju on kuin geeneissä saatu ja he osaavat ihastella kauneutta monipuolisesti Tove Janssonin muumeista Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja Surojeginien Pikkupöllöön.

Kirjan tarina taas mielestäni on niin lapsille kuin aikuisille. Kun Pikkupöllö etsii itseään ja haluaa olla milloin valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, karhun tavattuaan karvakynsipöllö ja oravan kanssa ystävystyttyään hyppivä häntäpöllö, hän kysyy samalla, saako hän olla oma itsensä. Tässä kohden en voi olla viittaamatta juttuuni Saatko sinä olla sinä?Saanko minä olla minä?  Siinä, missä me haluamme olla vaikka mitä muuta kuin oma itsemme ja yritämme liikaa, suoritamme elämää, Pikkupöllö omassa mittakaavassaan tekee aivan samaa. Hänelle ei riitä olla kuin muut sisaruksensa ja niinpä viisas äitipöllö ymmärtää päästää pöllölapsensa seikkailuun, jolta ei vaarojakaan puutu. Äiti tietää, että poikasen on itse löydettävä omat siipensä ja tuuli siipiensä alle.

Olen hyvin heikkona kauniiseen kuvitukseen ja siksi omistan mm. Beatrix Potterin Petteri Kaniinin Satumaailman, joka sisältää Potterin koko tuotannon. Pidän myös Eric Kincaidin kuvituksesta kirjaan Saarnimajan tarinoita ja kaikkia en edes muista, mutta eräs kuva on tallentunut minuun nyt kauneimpana lastenkirjakuvana ikinä.

Pikkupöllö haluaa olla kuin jänis. Hän haluaa olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, mutta vähän jäniksen elämää koettuaan hän huomaa olevansa jotain muuta. Ennen tätä kuvaa on hauska kertomus Pikkupöllön yrityksistä loikkia lumessa ja sitten sivu kääntyy ja tulee tämä herkkä kuva: Lumen hellyys, erilaisen ja pienen hyväksyminen…

Koska Pikkupöllön pääkohderyhmä ovat lapset, joutuu pieni itsensä etsijä tietenkin pikkuvaaraankin ja sen aiheuttaa karhun kohtaaminen.  Pikkupöllö huudahtaa:

-        Minustakin tulee suuri ruskea karvakynsipöllö!

Vaan äkeä karhu vastaakin, että ’minä olen nukkunut koko talven ja olen nälkäinen. Mene tiehesi tai pistän sinut poskeeni!'

Samalla karhu kuitenkin huitaisee Pikkupöllön tiehensä, joten mitään liian surullista ei tapahdu: Kirjaa voi siis hyvin lukea perheen pienimmille. Oravan kanssa seikkaillessaan Pikkupöllö saa hauskasti huomata ettei hänestä ole hyppiväksi häntäpöllöksi.

Pikkupöllö vaipui mietteisiinsä. Se tiesi nyt, ettei se ollut hyppivä häntäpöllö.

Metsä oli tumma ja hiljainen. Pikkupöllö istui murheellisena ja katsoi, kuinka kuu nousi.

Sitten tulee se kohta, jossa äitipöllö löytää poikasensa ja toteaa:’ Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?’ 

Äiti opettaa ja näyttää, miten ihanaa on olla oma itsensä samalla kun sen sisarukset harjoittelivat lentämistä.  Mutta Pikkupöllö nukkui jo seikkailusta uupuneena ja näki unta, jossa se liiti onnellisena korkealla metsän yllä.

Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin Pikkupöllö on minun tämän vuoden ykköskirjasuositukseni lapsille ja kaikille itseään etsiville kuin myös erityisen kauniita kirjoja halajaville.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla

*****

Kirjan  kaunis kansi Japanissa:

♥♥♥♥♥


Lastenkirjat Leena Lumissa

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Hän hautasi kasvonsa äidin yksityiseen tuoksuun joka tuntui selvänä, vaikka monta päivää oli kulunut siitä kun äidillä oli ollut nämä alusvaatteet yllään. Niistä leyhähti kirpeä tuoksahdus kylmään huoneeseen, ja hetkisen hän kuvitteli, miten koirat porhaltaisivat sokaistuneina maisemassa yksin tämän hajun ohjaamina, hakisivat sen rakastavaa lähdettä lumen alta ja aluskasvillisuuden seasta. Hän voisi kulkea koirien perässä. Hän pudotti kaikki vaatekappaleet yhtä lukuun ottamatta takaisin koriin, tunki ne isän vaatteiden alle ja vei valitsemansa vaatteet alakertaan ja antoi Foixille, joka odotti koirien kanssa oven takana.

Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, Tammi 2013, suomennos Kaijamari Sivill) on kuin kaunis irlantilainen melankolia: aurinkoa ja sadetta, kohtaamisia ja menetyksiä. Tämä kaikki Tóibínin hellänkarhealla kirjailijaäänellä, jossa pirskahtelee kuin jokin salainen mauste, kätketty huumori, hieman tummahko sellainen. Viime mainittu tulee esiin etenkin aloitusnovellissa Järkimies tai niin ainakin minä koin jutun harkitsevan rikollisen, joka on päättänyt selvitä elämässään kaikesta huolellisella suunnittelulla viinaan menevästä ja lörpöttelevästä äidistä huolimatta.

Novellissa Laulu, kaksikymmentäkahdeksanvuotias Noel näkee ja etenkin kuulee äitinsä yhdeksäntoista vuoden eron jälkeen. Laulu on kuin surumielinen sävel, joka herättää monia kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia. Sen sijaan Laulu vie lukijan iiriksi laulettuun esitykseen ja siinä kohtaavat…

Pelin henki on kirjan toinen pidempi novelli ja se kertoo sisukkaasta Nancysta, joka ympäristönsä estelystä huolimatta mahdollistaa oman suuren unelmansa. Seuraavat viisi novellia, Pelin henki, Famous Blue Raincoat, Pappi suvussa, Matka ja Kesätyö, kertovat kukin oman kiintoisan, arkisen eleettömän, mutta pienen ihmisen kannalta suuren tarinan. Tätä kliseetä ’pienen ihmisen suuri tarina’ voi lukija miettiä vaikkapa lukiessaan Pappi suvussa, joka kertoo Mollysta ja hänen pojastaan Frankista jotain, mitä on mahdollista lukea silloin tällöin vaikka iltapäivälehtien lööpeistä.

Pidän kuitenkin kirjan johtonovellina Pitkää talvea, joka olisi sopinut vaikka kirjan niminovelliksi.  Alun sitaattikin on siitä samoin kuin tämä:

Miquel kuvitteli, miten kirjoittaisi Jordille näistä uutisista. Meidän äiti on kadonnut, kuollut, makaa jäävuoren alla. Ja meidän pitää vahtia taivasta korppikotkien varalta sitten kun lumi sulaa että löydämme hänet ennen niitä. Sinun sängyssäsi nukkuu hiljainen ja surullisen näköinen tumma poika, joka tuli vähien vaatteidensa kanssa ja on näköjään valmis tekemään naisten töitä. Hän on muuttanut minun viereeni, kuulen hänen kevyen ja säännöllisen hengityksensä. Aamulla yritän järjestää hänelle nukkumapaikan jostain muualta.

Kiinnyin, siis suorastaan kiinnyin, Colm Tóibínin pienieleisesti paljon kertovaan tyyliin jo kirjassa Brooklyn ja sama tunne jatkui kirjassa Äitejä ja poikia, mutta nyt novelleina. Novelli on hankala laji. Se ei ole yhtä suosittua kuin pitkä proosa, mutta novelleilla on oma lukijakuntansa. Itselleni ikimuistoisin on Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Vähemmän lämpimällä sydämellä Colm Tóibín kulkisi hyvin carverilaisissa tunnelmissa: Kumpikin kirjoittaa arjesta ja pienistä ihmisistä arjessa. Kummankin novelleissa odottamaton salama, sattuma, onnettomuus suistaa ihmisten elämän raiteiltaan. Pidän paljon myös Herta Müllerin Matala maa novellikokoelmasta, jossa ihmiset kärsivät menetysten ja järjestelmän rattaissa. Müllerin kieli on aivan oma lukunsa, sillä se on runoproosaa ja siis kuin asteen taiteellisemmalla tasolla.

Luin Äitejä ja poikia sillä suven viikolla, jolla ei ollut ollenkaan omaa rauhaa.  Pitkän proosan lukeminen alituisesti keskeytettynä ei olisi onnistunut. Novellille on aina aikansa ja paikkansa ja joillekin novelli on suorastaan intohimo!

Vain Pitkän talven kohdalla tunsin kaipuuta jatkoon. Ei niin, että muut novellit eivät olisi olleet hyviä tai jopa erinomaisia, vaan siksi, että toinen tarina novellinakin on jo kuin ihan valmis, kun taas toinen huutaa jatkoa…jatkoa, jonka voi nähdä vaikka elokuvana:

Miquel katsoi ympärilleen ja tiesi, että voisi syleillä Manoloa tällä tyhjällä tiellä niin kauan kuin tahtoi ja pitää niin lähellä kuin halusi. Hän kietoi käsivartensa Manolon ympärille ja tunsi lämmön kuljettaessaan käsiään hänen takkinsa alla. Hän tunsi Manolon hiestyneen paidan ja tunsi Manolon sydämen jyskytyksen. Hän veti paitaa ja laski kätensä Manolon selän lämpimälle iholle. Manolo käpertyi häntä vasten, antoi vartaloiden painautua kiinni toisiinsa, hautasi kasvonsa Miquelin olkapäähän mutta jätti kätensä pitkin kylkiä niin kuin ne olisivat olleet kiveä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena   Sanna  Kaisa Reetta

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvilla, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin 
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta 
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen puolesta, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Minerva 2011)

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme...

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme mennä oikeisiin elokuviin sunnuntaina tai maanantaina. Helsingin Sanomat hehkutti tänään Veli-Pekka Lehtosen jutussa Vielä kerran, Ethan ja Julie, elokuvaa Rakkautta ennen keskiyötä niin tyköottavasti, että olen myyty. Lisäksi googlasin muitakin arvosteluja ja tämä Richard Linklaterin ohjaama Before Midnight mainittiin koko trilogian parhaaksi. Muita emme ole nähneet, mutta katsommekin mieluiten parasta;)

Filmissä nelikymppiset Céline ja Jesse lovat perhelomalla Kreikassa. Auton takapenkillä nukkuvat kaksostytöt ja Jessen teinipoika lähtee äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Siis ehdottomasti bonusta filmille on, että se tapahtuu Kreikassa ja että se on trilogian arkisin. Pidän arkikuvauksista, joista yhtenä parhaimmista muistan

brittiläisen Vuosi elämästä. Elokuvasta kirjoitin enemmän jutussani Rakastan kirjoja, mutta elokuvat

Saatan olla poissa koneelta joitakin päiviä, mutta olen lukemassa kahta aivan erilaista tiiliskiveä: Dekkaria, jonka 'kaikki' ovat jo lukeneet sekä Virginia Woolfia. Lisäksi luvussa myös eräs kirja, jota viikko sitten katselin Akateemisessa ja nyt se on minulla...Ja sitten pitäisi viettää vähän myös perheaikaa...

Lumottua sametti-iltakuukauden viikonloppua kaikille!

Love

Leena Lumi

Before Midnight

Mansikka-kotijuustosalaatti

Serkulla saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja siihen sopivaa sitruunakastiketta. Mielettömän hyvää! Mansikka-aika ei ole ihan ohi, sillä serkkuni oli ostanut syyspolkaa, jota oli myynnissä ainakin vielä viikko sitten. Ohje on Maku-lehdestä 3/2013.

1 keräsalaatti
0,5 rku rucolaa
0,5 l mansikoita
1 rs (250 g) kotijuustoa (serkku käytti Arlaa)
500 g vesimelonia
2 kevätsipulia varsineen (serkku käytti punasipulia)

Sitruunakastike

0,5 dl rypsiöljyä
2 rkl sitruunamehua
1 rkl valkoviinietikkaa
2 tl sokeria
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.

Huuhtele ja kuivaa salaatit. Perkaa ja viipaloi mansikat. Valuta juusto ja paloittele se. Kuori meloni ja leikkaa se paloiksi. Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.

Rakenna salaatti tarjoiluastiaan kerroksittain. Valuta päälle kastiketta.

Tarjoa salaatti tuoreen rapeakuorisen leivän kanssa kesäisenä lounaana.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Serkkuni terassilla ja vähän muutakin sieltä

Olemme sukua, jossa puutarhahulluus kulkee geeneissä. Viime suvena serkkuni hankki kasvihuoneen ja nyt siellä antavat satoa niin munakoisot, kuin kurkut, tomaatit ja chilipaprikat.

Munakoison kukka on näin kaunis. Olen itse aivan hullaantunut mnakoisoruokiin ja niin taitaa nyt olla serkkunikin.

Nyt ei terassilla ollut munakoisoa, sillä annetaan niiden vielä kasvaa tovi. Saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja...

täytettyjä, grillattuja paprikoita. Niin herkullista!

Jälkiruokareseptin, mustikkamuffinssit, serkku oli poiminut Sarpun ruokablogista. Tuo mössö tuossa päällä oli järisyttävän herkullista ja tietty kokonaisuuskin kielen vievää.

Onko mitään niin ihanaa kuin Suomen suvi intohimoisine terassiruokailuineen!

Kummipojan pikkusisko M. totesi minulle jo kun tulimme, että hänen täytyy alkaa meikata, koska on lähdössä jalkapalloharjoituksiin;) Jotenkin tuli mieleen, että suvussamme on paljon muutakin kuin puutarha-, kokkaamis- ja sisustusgeenejä...Muistelin äidin siskoja kauan sitten ja tietty itseäni. Saimme nauraa vedet silmissä, sillä pikkuneidillä oli täydellinen meikkipaletti ja hän oli niin tosissaan;)

Ja tässä siis jalistyttö lähdössä jalkapallotreeneihin!

Serkkuni ja minun yksi yhteinen intohimo on sisustaminen. Harrastamme myös jugendia sekä lehtikaktuksia. Takana näkyy toinen kuva golftaulu-sarjasta. Golf on vauhdikkaan serkun miehen M:n yksi monista harrastuksista ja yksi on...

perhokalastus. Tässä M. pari viikkoa sitten Norjassa kädessään 6,2 kilon taimen.

Minulla on hyvin paljon sama sisustusmaku kuin serkullani ja niinpä pidän paljon mm. tästä ison makuuhuoneen Birdcage Walk -tapetista. A. sai idean tapettiin jutustani Wallpaper Birdcage Walk, mutta jaamme vinkkejä toisillemme vastavuoroisesti, joten homma pysyy hauskana ja molemmille antoisana. Minun oli tarkoitus kuvata enemmänkin sisustusta, mutta kamerani lataus oli unohtunut joten...joku toinen kerta sitten.

Torstai on toivoa täynnä!

Love
Leena Lumi

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) soitetaan lujaa ja korkealta. Sen on tarkoitus takakannen tekstin mukaan olla viimeiseen asti elämän puolella. Kenen elämän puolella, kysyn minä, joka kannatan naisten ehdotonta itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa? Edes itse Isä Jumala ei voi päättää, että naisen on kannettava lasta ellei hän sitä itse halua. Sitä ei voi myöskään päättää kukaan ministeri taikka vanhoillislestadiolaisten puhujamiehet, vaikka miten yrittäisivät:

Minulle on kerrottu, että se kuuluu huoran turmeltuneeseen luontoon, ettei halua saada lapsia eikä tulla äidiksi. Minua rangaistaan helvetissä omalla synnilläni.

Tämä on Rauhalan kirjan tarinaa, mutta olen niin onnellinen, että teologiaa ja uskontotieteitä opiskeleva tyttäreni on vapaa päättämään haluaako hän koskaan äidiksi ja ellei halua, hän ei ole huora! Onneksi hän ei ole Taivaslaulun Vilja.

Rauhala rakentaa lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarinaa todella vahvasti ja taidokkaasti. Kirja on samanaikaisesti sekä ahdistava että vapauttava, se on hyvin koetun tuntuinen, Viljan tunnetilat on kuvailtu ylimaallisen upeasti, kuin huilun kirkkaasti ja samalla veitsellä piirtäen, josta syntyy värisyttävä kontrasti. Rauhala on tässä esikoisessaan nimenomaan kontrastien mestari, sillä Viljan vaihtuvien tunnetilojen oheen piirtyy kaksoiskuva, jossa toisaalla pullantuoksuinen äiti suloisten neljän lapsen kanssa. Kotiin tulee illalla rakastava isä Aleksi ja lasten kaikki nimet ovat kuin jostain Carl Larsson unelmasta: Kaisla Tuulia, Aava Meri Ilona, Otso Uljas ja Lumikukka Talvikki. Kaiken takana on kuitenkin kauhu ja kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Lestadiolainen oppi, joka kieltää ehkäisyn ja yrittää näin asettua maan lain yläpuolelle koskien naisen vapaata itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa, tunkeutuu myös Viljan ja Aleksin rakkauteen, jossa yllättäen vaikeinta onkin juuri se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyy alituinen raskauden pelko.  Niinpä Viljankin ainoaksi kalenteriksi muodostuu kuukautiskierto ja elämän valheeksi hokea pienille lapsilleen, että he ovat jo isoja ja pärjäävät pukemisen, syömisen, vessan, nukahtamiset heräämiset, kaiken jo itse, sillä äiti hoitaa aina vauvaa…ja kohta jo taas kulkee vatsa suurena, sillä nyt hän odottaa kaksosia ja:

Yhtään ääntä ei kuulu enää. Istun muovisen joulukuusen juureen ja itken itseäni. Hyvä Jumala. Pelasta ja auta. Auta ja pelasta. Anna minulle rauha.

Kun nostan päätäni, huomaan, että kuusen latvatähti on löpsähtänyt ja alhaalle osoittanut jeesuksenseimisakara on poikki. Oksilla roikkuvat rikkinäiset valottomat sähkökynttilät. Lasten hätääntyneet äänet kuuluvat alakerrasta. Jumala on lopettanut minun rukousteni kuulemisen. Kuulosuojainjumala ja korvatulppataivaanisä. Hän auttaa niitä, jotka eivät ole liian epätoivoisia.

Taivaslaulu kuljettaa mukanaan myös  barbiekielistä tarinaa, joka lukijalle avautunee ovena perheen lasten sielumaisemaan, sillä pakkohan lukijan on tajuta, että Viljan lisäksi uhreja ovat myös perheen pienet lapset. Lapset, joilta uusi vauva aina vie sylin ja turvan liian aikaisin. Lisäksi mukana on blogikirjoituksia, joissa ilmeisen lestadiolainen, mutta montaa asiaa uskossa kyseenalaistava henkilö kirjoittaa ajatuksiaan ulos. Kaikki kuin suoraan elävästä elämästä ja etenkin häijyt anonyymit kommentit, joissa lestadiolaiset tuntuvat olevan oikein mestareita eli ehkäisyn, meikin, esiaviolliset suhteet ja television kieltävä uskonto ei kiellä rumaa käytöstä tai...

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan. Omani lähtee mukanani pian tyttärelleni ja toivon, että hän puolestaan antaa kirjalle siivet opiskelijaystäviensä keskuudessa. Huomisen teologit ja uskontotieteilijät ovat vapauden äitien ja isien lapsia, joiden maailmassa naissynnytyskoneet ovat menneen talven lumia ja Viljatkin saavat tehdä elämästään luovan seikkailun.

Niin…sitten Vilja ja Aleksi saivat kaksoset Touko Aarre ja Aarni Valo. Miten minusta yksi näistä nimistä on kuin pariskunnan rakkauden Valonkantaja…

*****

Erityistä: Olen ilahtuneen hämmentyneenä seurannut, miten tämä vuosi tarjoaa hyviä kotimaisia. Heti mieleeni tulee Taivalaulun lisäksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä Tua Harnon Ne jotka jäävät. Kannattaa huomata myös Maaria Päivisen vahva Pintanaarmuja Yli neljään vuoteen en muista vastaavaa ja elämme vasta heinäkuuta!

*****

Muuta: Tämä on ensimmäinen kirja, jota olen lukenut istuen meressä ja aallot vain tulivat ja menivät ja minä luin Rauhalaa…

*****

Anonyymejä kommentteja ei enää julkaista tämän kirjan tiimoilta. Jos on kanttia esitää asia, on kanttia seisoa myös mielipiteensä takana ja säilyttää hyvät käytöstavat. Tämän pitäisi olla selvää myös ja etenkin lestadiolaisille!


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Tessa  Opuscolo Paula/Luen ja kirjoitan Helmi-Maaria, Sonja  Arja,  Erja, Mari A. Annika K., Susa, Maija, Kirjavalas, Annami, Villasukka kirjahyllyssä,  Maria, Minna,  Kirsi ja Katja/Lumiomena  ja Marjatta Mentula

*****

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu Helsingin Sanomissa 16.10.2013 koskien Johanna Hurtigin tutkimusta lasten hyväksikäytöstä lestadiolaispiireissä. Hurtigin tutkimuksen valossa tämänkin kirjan valotussuunta muuttui eli olen entistä varmempi, että just tähän aiheeseen ei olisi ollut soveliasta käyttää Rauhalan upeaa kaunokieltä, sillä nyt monet eivät edes tajua mistä on kysymys.

Yyteri, rakkaani - Reposaari, se toinen mokoma vikittelijä!

Olen ollut ihanasti eksyksissä! Lähdimme viettämään äidin luo Luvialle pitkää viikonloppua ja palasimme vasta pari tuntia sitten. Sisareni ja R. olivat tehneet päänmenokseni (lue: blogin menoksi;) juonen, että en pääse pe aamusta ma iltaan koneelle ollenkaan. Well...normaalisti saisin tuosta varmasti hirveitä vieroitustuskia, mutta nyt kaikki oli toisin, sillä olinhan taas takaisin lapsuuteni ja etenkin villin nuoruuteni Yyterissä ja taisin olla taas vähän hippi;)  En ole enää ollenkaan auringonottaja, vaan uimari, joka rakastaa merta, mutta...

jo kävellessäni tätä tuttua reittiä hiekalle kaikki minussa aavisti, että vanha taika ottaisi minut valtaansa. Minussa kalliorantojen ihmisessä asuu sittenkin pieni beachgimma, joka tarvitsee vain just sopivan päivän ja sitten sitä jo ollaankin taas aivan samassa tilassa kuin satoja kertoja ennen - vuosia sitten. Tosin välissä on pitkän uinnin kertoja samalla ihanalla rannalla, mutta nyt putosin hiekkaan sataa:

Muistelin hykerrellen mitä kaikkea olinkaan kokenut Yyterin sannoilla ja keiden kanssa;) Mutta siellä olin myös kerran juhlien jälkeen kävellyt rantavedessä iltapuku vettä viistäen ja juuri tupakanpolton lopettaneena. Sinne olin tuonut jo aika järkevänä aikuisena poikani sen sadasti erään ystäväni kanssa ja päivä tietysti päättyi kotona hiekkaan tai sen siivoamiseen - kaikesta ja kaikkialta. Nyt vain olin ja nautin vanhoista fiiliksistä ja edes väkijoukot, ihmispaljous ei ahdistanut minua, vaan näin siinä jopa kauneutta:

'...välkkyvät kalat, lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku. Isä hei!' (Lauri Viita)

Meri oli lämmin ja hellä. Kaikki oli niin kaunista ja jotenkin maagista. Uimme ja uimme, makoilimme hiekalla hiljaa ja välillä kaikki kuin katosi, niin vuodet kuin minä. Ympärillä tietysti muita

eikä kuitenkaan.

Uneksin edellispäivästä, jolloin olimme perheeni kanssa syömässä Reposaaren kalaravintola Merimestassa Paikka oli huikea ja kiitos Sarpulle vinkistä: Löysimme uuden paikan, jonne palata! Kuvia emme ottaneet paljoakaan vaan keskityimme yhdessäoloon ja paikan tarjoomuksiin. R. onnistui kuitenkin nappaamaan kirkkaassa paisteessa pari otosta minusta ja sisarestani:

Tässä olemme jo ulkoterassilla muutaman tunnin herkuttelun jälkeen. Ja tässä kirkkaassa paisteessa vasten merta:

Tässä siis maisema jota käymme silloin tällöin katsomassa istuen ravintolassa herkkuja nauttien ja samalla kokien meren eri vuodenaikoja.

Jottei kukaan vain luulisi, että minulta olisi saatu kirjatkin pois, niin tässä näette, miten Lukija on aina lukija! Kaksi kirjaa on luettu, enkä ymmärrä missä välissä, mutta toisaalta en ole ihan varma, milloin saan itseni koottua niistä juttua tekemään;)

Yyteri rakkaani, Reposaari, toinen mokoma vikittelijä, teihin jäin ja teissä aina soin: Jälleennäkemisiin♥

Love
Leena Lumi

Reposaaren elokuun kuumaa huumaa 2015

Tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään 
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa 
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure

Kantarelli-pinaattifrittata

Luin jostain kevään Annasta ohjeen, joka innoitti minut ostamaan todella tyyriin kasarin. Sen kasarin piti toimia sekä keraamisella tasolla että uunissa, mutta kun vihdoin viikko sitten avasimme paketin ja luimme, miten se lopulta toimii, sitä ei saanutkaan laittaa uuniin! Tähän mennessä olin jo kadottanut ko. lehdenkin, joten tämä ruoka on nyt aika eri sitten kuin siinä lehdessä ollut, mutta tästä tuli meille heti uusi suosikkiruoka, jota aiomme jatkossa tehdä myös kosteikko- ja suppilovahveroista.

1 litra kantarelleja
70 g babypinaattia
3 dl sipulinvarsia
4 valkosipulinkynttä
n. 400-500 g keitettyjä perunoita (7-8 perunaa)
6 kananmunaa
1,5-2 dl maitoa
1 dl tuoretta persiljaa
1 tl suolaa
rouhittua mustapippuria
juustoraastetta
voita paistamiseen

Hienonnna sipulinvarret ja pilko valkosipulinkynnet. Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna rasva pannulla. Lisää sipulit ja kuullota hetki. Lisää pilkotut kantarelllit, perunat, pinaatti ja silputtu persilja. Paista käännellen muutama minuutti.

Riko munat kulhoon ja vatkaa niiden rakenne rikki. lisää maito ja mausteet munien joukkoon.

Kaada munaseos pannulle muun seoksen joukkoon ja anna sen hyytyä hetki varovasti sekoitellen.

Ripottele pinnalle juustoraastetta. Kun juusto on sulanut kauniisti pinnan peittäen on ruoka valmista. Herkullista ja monin tavoin muunneltavaa. Jos haluat tästä oikein herkkujen herkkua, tuplaa kantarellien määrä, vähennä peruna tai kaksi ja lisää desi maitoa, jos on tarvis!

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa