Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin,
mutta elämä ilman sisältöä on kidutus, pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden
taakka. Se laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää. (Edgar Lee Masters)
Luettuani muutamana yönä sudenhetkeen Pasi Ilmari
Jääskeläisen uusinta teosta Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) olen kokenut
outoa epätodellisuutta. Se lienee fantasian syytä. Minun ei tulisi ylittää maagisen
realismin rajaa. Olen kokenut kauhua, kuvotusta, seikkailua ja ollut märkä niin
kaiken kattavasta sateesta kuin erotiikasta. Olen kokenut korkean paikan kammoa
Taivaan oven takana, mutta myös nauranut sille, mille ei olisi niin tyylikästä
nauraa. Olen nautiskellut upeita jälkiruokia samalla kun olen henkeni kaupalla
tehnyt kaikkeni ettei elämäni olisi seisova vesi, vaan vuolas virta, joka
upeasti onnistui kiitos ’sielukirjan’ runsaiden sateiden. Ennen kaikkea olen
kuitenkin askarrellut elämän suuren kysymyksen äärellä: Onko Jumala olemassa
vai ei?
Suuri Jumalan etsintä alkaa keskisuomalaisesta kaupungista,
jossa ikääntyvä sairaanhoitaja Judit potee homealtistusta, tylsyyttä
avioliittoonsa, etääntymistä ainoaan lapseensa ja myös jonkin asteista ikuista
seksuaalista täyttymättömyyttä, sillä Judit on ihanteellinen nainen jolle olo
viettien viemänä ja armoilla on samaa kuin sieluttomuus. Yllättäen Judit saa
erittäin hyväpalkkaisen työtarjouksen lapsuutensa ystävältä Martalta.
Helsingissä on odottamassa hoitajan paikka, jossa F-Remedium –firma odottaa
työntekijöiltään hieman tavallista enemmän, mutta huiman palkan houkuttamana ja
elämäänsä kyllästyneenä Judit ottaa työtarjouksen vastaan ja hyvästelee
turvallisen Niilonsa. Yksi Juditin asiakkaista on ateistien kuninkaaksi
kutsuttu Leo Moreau, jonka luokse Judit alkaa tehdä kotikäyntejä. Moreau kärsii
vihoittelevasta, säärtä kiertävästä juomusta ja tarvitsee Juditin palveluksia
tiuhaan. F-Remediumin työntekijältä
edellytetään niin ruumiin kuin sielun hoitoa eli tarkoitus on pelastaa sieluja
Jumalalle. Tätä vastaan agnostikko Juditilla ei ole mitään. Kaikkien odotusten
vastaisesti ateistien kuningas kuitenkin saa Juditissamme heräämään
eläimellisen himon, jonka valtaan kumpikin riemulla antautuu:
Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa
odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun.
Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?
Viimeksi näin oli käynyt Moreaun sängyssä…
Nuoli, näykki ja imeskeli ateisti Leo Moreaun penistä
painaen samalla turvonnutta häpyään tämän kasvoja vasten niin suurella
voimalla, että mies oli vähällä tukehtua.
Sängystä on lyhyt hyppäys seikkailuun, jossa mukana kulkee
Martan kahdeksanvuotias Mauri, Juditin kummipoika. Ateismin ja uskon fantasiaa
täynnä oleva taistelu alkaa Moreaun ihmeellisestä talosta, jossa jumalainen
lintu, pyhämaina, nimeltään Saarnaaja, laukoo Raamatun viisauksia. Oudon,
ruukin alueella sijaitsevan talon kirjallinen ihme on Nomi, nainen, joka lukee
tekemättä mitään muuta. Hän on kaunis lukiessaan, häntä ei ole lupa häiritä,
mutta hän ei ole ollenkaan niin passiivinen kuin voisi olettaa…Jos uskoisin
vampyyreihin, hän olisi ehdottomasti Kirjavampyyri.
Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläiseltä aivan erilainen
ja lukijalta mielestäni enemmän vaativa teos kuin oli hurmaava Harjukaupungin salakäytävät. ’Harjukaupunki’ osui kohdalleni aikaan jolloin tavallaan itse
elin kirjan tapahtumia oudon sattumuksen kautta. Siksi ja vain siksi, seison vieläkin blogini yläkulmassa päärynäkuvioinen mekko ylläni. Kesti
muuten pari vuotta löytää tuo kuosi, mutta mitäpä en olisi minulle rakkaan
kirjan ja omien muistojeni eteen tehnyt. Sielut kulkevat sateessa oli minulle
valtava haaste, sillä en ole fantasian lukija. Yksi Tolkien-elämänkerta ei siihen
riitä! Aluksi luulin, että voisin samaistua Juditiin ja sillä keinoin upota
kirjaan, mutta en samaistunut häneen ollenkaan. Piti etsiä jotain muuta. Ja
sitten se löytyi! Löysin teoksen omahyväisen, huomionhaluisen, itsevarman,
pöyhkeän, tiirailevan, paljastuksia tekevän, irstailevan Sivuhuomauttelijan.
Siinäpä haaste, jonka myötä solahdin fantasian, uskon ja epäuskon
epätodelliseen tarinaan. Euroopan rankkasateissa seurasin Moreaun seuruetta
Pariisin ja Budapestin kautta takaisin Helsinkiin ja Moreaun taloon.
Kaikkialla
virtaavat sateet lisäsivät Moreaun ateistisen Järjestön vihollisten,
syväläisten, lähestymistä ja voimaa. Millaisia ovat syväläiset, sitäpä en
kerrokaan. Mutta paljastan, että suuri finaali, hyvin cinemaattinen näytös
tapahtuu Moreaun talon tornissa, josta johtavat portaat pakoon tulvaa ja
vihollisia. Mutta minne ne johtavat? Keitä tavataan matkalla? En aio spoilata
jännitystä, sillä sitä tämä kirja on täynnä jopa niin paljon, että suosittelen
Jääskeläiselle seuraavaksi dekkaria runsaalla erotiikalla ja tietysti
jälkiruokaleikillä! No, paljastan, että tapasin mm. Rouva Bovaryn, joka ei
ollut minua huomaavinaankaan sekä…Heathcliffin!
Sielut kulkevat sateessa kirjan vahvuus ja heikkous on sen
runsaus. Lukijalla on paljon käsiteltävää niin suuren elämänkysymyksen kuin
suuren seikkailullisen rakenteenkin takia, joten vähemmällä sivumäärällä kuin
550 sivua, olisi saatu tiheämpi ja selkeämpi kuva. Mitä olisin jättänyt pois ja
miksi? Olisin reippaasti vähentänyt sinänsä taidokkaasti kirjoitettuja
dialogeja sekä alussa että lopussa. Martan ja Juditin dialogit alkupuolella
toistivat paljon samaa kerta kerran jälkeen ja samoin on minusta laita kirjan
loppupuolella Juditn ja Moreaun dialogien kohdalla: Lukija olisi ymmärtänyt
vähemmälläkin selittämisellä. Mitä olisi saanut olla hieman lisää, on aivan
loistava, eroottinen jälkiruokaleikki. Pyhämainan osuutta ei olisi saanut
vähentää yhtään, sillä Saarnaaja on loistava!
Jääskeläisen kunnianhimoisen teoksen vahvuus runsaudessa on
sen monipuolisuus, josta lukija voi ammentaa halunsa mukaan. Kirjahulluille kaikki sitaatit ovat kultaa ja monet, monet kirjalliset hahmot
houkuttavia yllätyksiä. Jännitys kantaa,
sillä olen todellakin lukenut kaksi yötä enkä tiedä minne lähettäisin
korvausvaateen liioista nautituista kaloreista, sillä molempina öinä jännitin niin paljon,
että kävin kaapimassa itseäni viilentämään jättiannoksen Samettista Aino Nougat
–jäätelöä. Oli pelottavaa, kun oli kuin yksin, sillä Lumimiestä ei nyt kotiremontiimme päivinä herätä maailmanloppukaan ja tunsinkin välillä lukiessani
olevani hyvin liki sitä. Jääskeläisen kieli on täydellistä.. Hänen kohdallaan
ei tarvitse myötähävetä dialogeissa tms. enkä sitä hetkeäkään epäillyt. Kautta
kirjan saa myös lukea lauseita kuin tämä: ”Lukijan koko olemus oli kirjan
merkityksiä kohti ammuttu nuoli.”
Aloittaessani kirjoittaa tätä minulla oli vain kaksi
ehdotonta tietoa: Millä aloitan ja millä lopetan tekstin. Se on kaiken aikaa
ollut tähdenkirkasta. Muuten epätodellisuus alkaa hiljalleen helpottaa. En
tunne enää syväläisten hapuilevan ihoani, mutta korvani kuulevat vieläkin
sateen kohinan lävitse Maurin, Juditin ja Moreaun äänet. Uni ja valve
sekoittuvat toisiinsa, enkä ole varma, untako vai harhaa, mutta jossain soi
Round, likea circle a spiral, like a wheel within a wheel, never ending on beginning, on an ever-spinning reel, like a snowball down a mountain, or a carnival balloon…
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jonna/Kirjakaapin kummitus Kirsi Erja Opuscolo Kirjakirppu Suketus Susa Kirsimaria Minna Vuo-Cho MarikaOksa Kaisa Reetta T. Kirjavalas Annika K ja Minna
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jonna/Kirjakaapin kummitus Kirsi Erja Opuscolo Kirjakirppu Suketus Susa Kirsimaria Minna Vuo-Cho MarikaOksa Kaisa Reetta T. Kirjavalas Annika K ja Minna