…et ole koskaan kasvanut kokonaan eroon tästä taipumuksesta
kadota omasta tietoisuudestasi. Salaperäinen ja selittämätön mutta olennainen
osa sitä, kuka silloin olit ja olet toisinaan yhä. Ikään kuin lipuisit toiseen
ulottuvuuteen, jossa ajan ja avaruuden keskinäinen suhde on toisenlainen, ja
loisit ilmeettömän, välinpitämättömän katseen omaan elämääsi – tai harjoittelisit
kuolemaasi, opettelisit mitä tapahtuu, kun katoat.
Luin Paul Austerin teoksen Mielen maisemissa (Report from the
Interior, Tammi 2014, suomennos Arto Schroderus) kaikki aistit valppaina, hyvin
kiinnostuneena, sillä kaikki Austerissa kiinnostaa minua. Näin ei ole ollut
aina, sillä hän on ollut minulle epätasainen heppu, kunnes ilmestyi Näkymätön Ja sitten tuli vielä Talvipäiväkirja, joka on paitsi kuusikymmentä ohittaneen
miehen varsin fyysinen ja rohkea muistelus menneistä, niin myös kuin
rakkaudentunnustus hänen vaimolleen kirjailija Siri Hustvedtille. Kuten jälleen
huomaatte, en voi lukea Austeria ilman Sirin läsnäoloa, en yleensä, mutta
Mielen maisemissa olemme kaukana Siristä, sillä
nyt Auster riisuu itsensä
täysin ja käymme läpi hänen varhaislapsuuttaan, kouluaikojaan, hänen tajuntansa
heräämistä sekä omaan kirjailijapolkuunsa kuin siihen yllättävään tekijään,
että hän on juutalainen, sillä ei se ollut hänen lapsuudenkodissaan mikään
erityinen asia, ei salattu, mutta ei esillä pidettykään: ”…ei ollut
sapattiateriaa perjatai-iltaisin, ei sytytetty kynttilöitä…” Tutustumme myös
Paulin ensimmäiseen vaimoon kirjailija-kääntäjä
Lydia Davisiin, jota Paul saa
kiittää siitä, että yleensä löysi nuoren itsensä.
Mielen maisemissa jakaantuu neljään osaan: Mielen
maisemissa, Kaksi iskua päähän, Aikakapseli ja Albumi. Kirjan lopussa on siis
mustavalkoisia valokuvia, jotka kuvaavat niitä järistyksiä, paljolti elokuvia,
joista Auster nuorena vaikuttui loppuelämäkseen. On myös kuvia sen aikaisista
rotukahakoista liittyen kansalaisoikeusliikkeeseen, yliopistomellakoista ja
kuva sanomalehdestä, joka on kirjoitettu Paulin isän äidin puhumalla ja
lukemalla kielellä eli jiddišiksi. Kirja on kirjoitettu yksikön toisessa
persoonassa eli Paul puhuttelee itseään voimatta mitenkään vähentää lukijan
kiinnostusta. Ehkä tämä toimiikin tehokeinona ja lukijan uteliaisuus vain
kasvaa.
Austerilla ei minusta ole tapana kaunistella mitään. Hän
käytti Talvipäiväkirjassakin välillä niin roisia kieltä, että ellei hän olisi
juuri hän, kirja ei olisi nyt minulle yksi maailman liikuttavimmista
avioliittoromaaneista. Tosin se oli muistelus, mutta Siri, Siri, kaiken aikaa
yksi vain, Siri vain. Mielen maisemissa kieli on paljon siivompaa, mutta nyt
sukellamme syvälle Austerin pään sisälle, saamme tilaisuuden yrittää ymmärtää,
miksi hänestä tuli juuri hän. En ole ikinä jaksanut olla niin kiinnostunut
kenenkään lapsuus- ja nuoruusaikamuisteloista kuin olin nyt. Austerilla ei ole kerta
kaikkiaan kykyä olla muuta kuin täydellisen kiinnostava. Alussa hän kertoo jo
sen tunnetun asian, mitä ei ole ikinä salannut, että
…kun olit tarpeeksi vanha verrataksesi tilannettasi siihen
millaista toisilla tuntemillasi lapsilla oli, ymmärsit että perheesi oli rikki,
että vanhemmillasi ei ollut aavistustakaan, mitä he tekivät…
Ei myllerryksiä eikä yhteenottoja, ei äänekkäitä riitoja, ei
näkyvää vihamielisyyttä – ainoastaan intohimottomuutta puolin ja toisin, kuin
kahdella sattuman yhteenheittämällä sellitoverilla, jotka istuvat tuomiotaan
synkässä hiljaisuudessa.
Tästä tarjotaan tarkentavia otoksia, joten lukijalle tulee
kristallinkirkkaaksi, että Paulin selviäminen oli joko erityisen vahvaa tahtoa
tai sattumaa, sillä hänen sisarensa ei toipunut ikinä henkisesti.
Saamme tietää Austerin ensimmäiset kirjalliset vaikutteet,
suuren ihailun intiaaneihin ja koemme yhden tuon ajan suurimmista
katastrofeista eli polion:
1952, samana vuonna kun täytit viisi ja tapasit kesäleirillä
Lennyn ja aloitit koulunkäynnin ja Eisenhower ja Stevenson aloittivat
vaalikampanjansa, Amerikassa puhkesi polioepidemia, joka iski 57 626 ihmiseen,
enimmäkseen lapsiin, tappoi 3 300 ja teki lukemattomista muista
raajarikkoja. Se oli pelkoa. Eivät pommit eikä ydinhyökkäys vaan polio.
Saamme siis lukea aikalaiskertomusta '50 ja '60 -luvuista ja niiden aikojen yksityiskohdista, mutta pommitkin tulevat kuvaan myöhemmin, sillä Amerikka
alkoi kirjoittaa myöhemmin uutta, synkkää historian lukuaan eli tapahtui
Vietnamin sota. Sitä ennen Paul sai tietää eräiden tapahtumien kautta, että
hänessä on jotain erilaista kuin hänen ystävissään, hän oli hämmentynyt:
…juutalaisena oleminen oli sitä, että oli erilainen kuin
kaikki muut, että oli sivustakatsoja, että kaikki pitivät ulkopuolisena, ja
sinä, joka olit siihen asti pitänyt itseäsi läpeensä amerikkalaisena, yhtä
amerikkalaisena kuin kuka tahansa Mayflowerilla saapuneiden sukujen
siniverinen, ymmärsit nyt, että oli olemassa ihmisiä joiden mielestä et
kuulunut tänne, ja ettet ollut kotonasi edes siinä paikassa jota kodiksesi
kutsuit.
Olla osa jotakin eikä sittenkään. Olla useimpien hyväksymä
ja silti joidenkin epäilevässä syynissä.
Juutalaisuus on varmaankin iso osa Austerin kirjallisessa ja
muussa kehitysprosessissa, mutta ei tietenkään muuta kuin osa. Tapahtuu paljon,
joka vaikuttaa kaikkeen. Vaikka päätin, että tätä kirjaa en päästä yhtä iholle
kuin
Talvipäiväkirja tai Sirin
Vapiseva nainen, sillä liian liki polttaa!,
niin eikös vain Paulin koulukokemuksiin herra S. tuo samaa kauhua kuin eräs
isompi oppilas minulle aikanaan. Opettaja halusi laittaa päälle kilpailun
siitä, kuka lukee tietyssä ajassa eniten. Lukijan oli helppo kirjan
päiväkirjamaisen tarkan selostuksen vuoksi arvata Paul voittajaksi. Mutta kuinkas
sitten kävikään? Herra S. pilkkaa Paulia valehtelijaksi koko luokan edessä
järkyttävin sanakääntein. Tapahtuma on lapselle julma ja tuo mieleen vain pari
kysymystä:
Miksi ihmeessä joillekin on niin vaikeaa tajuta, että toisille
kirjat ovat enemmän ja miksi ihmeessä kukaan ei ole kuullut valokuvamuistista?
Kirjan toinen osa Kaksi iskua päähän sisältää niin
uskomattomat kahden elokuvan selostukset, että minä mieluummin luen ne Austerin
kertomana kuin katson. Paul toi filmeihin käsittämätöntä syvyyttä, josta
aistii, miten vahvasti ne ovat häneen vaikuttaneet. Kun Paul on neljäntoista,
hän kokee kuten niin monet samanikäiset, että on vielä syntymäolosuhteidensa
vanki ja silti valmis jo lähtemään pakoon, jättämään kaiken taakseen.
Aikakapseli on monella tapaa teoksen kiehtovin osa. Se alkaa
siitä kun Paul tajuaa, että niin paljon on kadonnut. Missä ovat kaikki valokuvat,
koulukuvat, todistukset, palkinnot, kirjeet…? Auster kuitenkin aloitti tämän
kirjan ennen kuin hänen ensimmäinen vaimonsa Lydia Davis otti häneen yhteyttä
ja tarjosi mahdollisuutta saada kopiot Paulin hänelle lähettämistä kirjeistä.
Ilman niitä tämä muistelmateos olisi ollut paljon vähemmän, sillä rakastuminen
Davisiin, heidän pitkä eronsa Lydian ollessa Lontoossa sekä juuri Paulin suuri
henkinen murros ikävuosina 19-23 tulevat esiin näissä viesteissä. Paul oli
kiihkeän rakastunut ja heidän lähtökohtiensa ero ei häntä häirinnyt. Hän oli
tummatukkainen juutalainen newjerseyläispoika, joka oli käynyt tavallista
koulua, kun taas Lydia oli parhaiden yksityiskoulujen kasvatti, jonka isä oli
college-professori ja arvostettu kriitikko. Voisi ajatella Paulin tehneen
yhteiskunnallisen luokkahypyn, mutta Auster oli erimaata: Hän halusi jopa
taksinkuljettajaksi vain voidakseen olla tavallinen tai osoittaakseen miten
vähän välitti keskiluokkaisesta elämästä.
Mielen maisemissa on vahva omaelämänkerta, koska se maistu,
tuoksuu, liikuttaa, tarjoaa välähdyksiä vuosikymmeniin, jolloin tapahtui niin
paljon. Sen vahvuus on kuitenkin kirjailija Austerin vahvuutta tarjota meille
1960-luvun ja oman mielensä kuohuvat vuodet. Kertoa meille kuka hän oli, kun
kirjoitti sata kirjettään, yhteensä 500 sivuaan Davisille. Ja etenkin kuka
hänestä tuli murroksessa ennen todellista aikuisuutta. Hetkissään matkalla
ajoittaisesta melankoliasta ja maailmantuskan potijasta toiveikkaaksi, rennoksi
jopa hilpeäksi omaksi itsekseen:
Luen nykyään paljon vähemmän kuin ennen. Sen seurauksena
olen älykkäämpi ja huumorintajuisempi.
En hermoile kohtaloani.
Kuka tahansa voi laskea yhteen ja vähentää. Ruoho on
punaisempaa kuin varjo. En ole yllättynyt.
Ota vastaan tämä lähetetty rakkaus.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Sanna