En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisesti yhteydessä, ilman ehtoja...
Tämän runon me Edith Södergranin (1892-1923) ihailijat tunnemme, Vierge
Moderne Pentti Saaritsan suomentamana on tuttuakin tutumpi. Voi vain kuvitella
miten runo on aikanaan ollut perinteiden ja siveyden vaalijoille kuin punainen
vaate härälle, joka kuolee liian pian, kuumana iltapäivänä, ennen kuin on edes
ehtinyt elää...
Agneta Rahikaisen huimaava teos Edith Runoilijan myytti ja
elämä (Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, Schildts&Söderströms
2014, suomennos Jaana Nikula) on vienyt yöni jo pari viikkoa. En tiennyt mille
matkalle lähdin, kun tartuin Rahikaisen kirjaan. Ehkä minä olen ihan väärä
henkilö tästä kirjoittamaan, sillä Edith Södergranin Runoja (Dikter) on ollut
yöpöydälläni vuodesta 1969. Toisin kuin Agneta Rahikainen, minä löysin Edithin
jo hyvin varhain, Edithin runot ja etenkin elämä taas löysivät hänet, kirjallisuuden tutkijamme.
Mietin kuumeisesti, miten tämän kirjan teille esittelisin ja
päädyin siihen, että kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen saa olla järki ja
tieto, minä olen tunne ja harhapolut. Vien teidät eksymään, mutta Agneta on
perilletulo.
Eksytykseen kuuluu se, että alussa on sen loppu eli miksi
ihmeessä aloitin juuri sillä Edithin runolla, joka jo esikoisteoksesta lähtien
on raivostuttanut sekä ihastuttanut niin monia? Siksi juuri: Edithin
ylistykseksi! Rahikaisen kirjassa Erik Hjalmar Linder toteaa: ”Ylimielinen
Vierge moderne on melko yllättävä runo niin nuorelta ja kokemattomalta
naiselta.” Pääsemme heti siihen, että muut (miehet) jo esikoisteoksesta alkaen arvostelivat
Edithiä kautta linjan omien arvojensa ja ennakkoluulojensa kautta kuin peläten, että heidän miehiset
sukukalleutensa olisivat vaarassa jos tällainen Raivolan tyttö pääsisi suosioon
ja ääneen. Ensimmäinen iso bonus Rahikaisen kirjalle on tuoda esiin miten
törkeää ja röyhkeää oli Edith Södergranin arvostelu. Aion jatkaa tästä aiheesta
vielä, mutta paljastan, että eniten ’pelätty’ ja tutkittu runo on ollut Päivä
viilenee, joka minusta on yksi Edithin kauneimmista.
Teoksestaan Agneta Rahikainen:
Tarkoitukseni on tutkia elämänkerran ja mytologian yhteyttä
ja osoittaa, miten eri tutkijat näkevät tietyt puolet luonteenomaisina Södergranille samalla kun työntävät joitakin muita puolia syrjään. Tämä on
tutkielma siitä miten Södergran itse, hänen ystävänsä, arvostelijat,
kirjallisuushistorioitsijat ja elämänkerturit käytännössä asettavat hänen
elämänsä näyttämölle ja nostavat sinne myöhemmin hänen runonsakin. Tämä kirja
on toisin sanoen Södergranin elämänkerta, mutta samalla myös kirjailijakuvan
analyysi.
Yllä olevasta voitte arvata, että saamme lukea käytännössä
jokaisesta, joka on jotain Edithistä kirjoittanut, joten aineisto on runsas,
innoittava ja kukaan ei voi ihmetellä, miksi sänkyni ympärille on kerääntynyt
koko Edith –kirjastoni. Kaikesta huolimatta Agneta Rahikainen onnistuu tuomaan
esiin paljon uutta, josta en ollut tiennyt. Sen, millainen oli
Hagar Olssonin suhde Edithiin aavistin, mutta en tiennyt, että Hagar tapasi Edithin vain viisi
kertaa, saatoin arvata, että hänellä ’voi’ olla fyysistä epämukavuutta Edithin
suhteen, mutta en arvannut sitä syyllisyyden määrää, mihin Hagar putosi Edithin
kuoltua juhannuspäivänä 1923 samalla kun hän jo valmistautui isoon taisteluun
Edithin henkisestä perinnöstä
Elmer Diktoniuksen kanssa. Kiinnostavaa on se,
että
Ernst Brunnerin kohukirja
Edith, josta olen itsekin innoittunut
jopa tänne asti, ei jouda tämänkään jälkeen roskakoppaan, sillä näin Agneta Edithin
persoonasta:
Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen,
itserioninen ja epäsovinnainen, hän on valpas. Hänellä on aikaansa nähden hyvä
koulutus ja hän tuntee laajasti kirjallisuutta, hänellä on aimo annos
vastustushalua eikä hän ole valmis minkäänlaisiin kompromisseihin vakaumuksensa
puolesta. Ja hän jos kuka elää sormi ajan hermolla. Hänellä on äkkiväärä huumorintaju
ja itseironinen asenne, ja jatkuvasti saa muistutuksen siitä, ettei hän ota
itseään kovin vakavasti.
Edellä mainitun lisäksi voidaan kautta kirjan nähdä, miten
Edith ärsyttää ’piirejä’ korostuneella itsetunnollaan. Se oli häntä itseään
silloin, kun hän oli vielä terve ja varakas, mutta se oli häntä myös hänen
elämänsä viimeiset viisi vuotta, jolloin perheen varallisuus meni
bolsevikkivallankumouksessa ja sairaus paheni Edithin kieltäydyttyä jo 1914
alkaen enemmistä hoidoista. Mutta sairaus paheni ja köyhyys alkoi vasta
syksyllä 1917, eikä Edith senkään jälkeen ollut kynnysmatto kenellekään, mutta
oi, minkä hinnan hän siitä maksoikaan! Olisiko hän jättänyt kirjoittamatta: ”Minun
ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” (suom. Pentti Saaritsa), jos
olisi aavistanut...Ei, ei hän olisi. Edith oli kasvanut yläluokkaisen äitinsä
Helena Södergranin ihailussa koko elämänsä. Kaikki mitä hän teki ja
sanoi oli Helenalle täydellistä ja tytär sai elää äitinsä täydessä palvonnassa,
joka ei kehittänyt häntä kohtaamaan sitä maailmaa, jossa Raivolan tytön olisi
pitänyt olla nöyrä, sovinnainen ja pienempi kuin oli.
Taistelu Edithin henkisestä perinnöstä hänen kuolemansa
jälkeen oli suhteellisen kohtuullinen Hagar Olssonin ja Elmer Diktoniuksen
kohdalla, mutta kumpikin imi kuin kaiken Edithin tuotannosta oman tuotansa
kustannuksella. Mukaan taistoon liittyy kyllä huomattava määrä muitakin
henkilöitä, mutta heistä voi lukea kirjasta. Sen sijaan voimme keskittyä
toisenlaiseen Edithin ’jakamiseen’ eli oliko hän suomalainen joka vain alkoi
kirjoittaa ruotsiksi, vaikka osasi monia kieliä, vai oliko hän venäläinen,
sillä hänhän oli käynyt koulunsa Pietarin hienostokoulussa ja liikkui äitinsä
kanssa Pietarin seurapiireissä kuin kotonaan ennen muuttoa Raivolaan, vai oliko
hän sittenkin karjalainen, vilkkaan Kivennavan rajapitäjän Raivolan kylän
asukas, joka asui melkein vain kivenheiton päässä minun isoäidistäni, joka
syntyi 1906? Raivolasta oli Viipuriin melkein sama matka kuin oli Valkjärveltä
Viipuriin. Mammani katse on voinut kohdata Edithin ja he ovat saattaneet viipyä
hetken vaikka noutamassa kuvia samasta kuvaamosta tai heidän kulkunsa Viipurin torilla
ovat risteyneet, pieni hipaisu tungoksessa....Luvussa Runoilija ja hänen
maisemansa Edithin karjalaista maisemaa suhteessä hänen persoonaansa ja tuotantoonsa käsitellään laajasti.
Kirjallisuudentutkija Hannes Sihvo,
jolle olen äidin puolelta sukua, on sitä mieltä, että ’olisi ehkä aiheellista
puhua karjalaisesta kulttuurista yksinomaan kansankulttuurin ja etnologian
yhteydessä, ei silloin kun on kyse kaunokirjallisuudesta, kuten Södergranin
tapauksessa.’ Tämän mukaan Edithin ja erityisesti karjalaisen luonnon ja
kulttuurin välillä ei ole mitään yhteyttä. Olof Lagercrantz kirjoittaa Hård
höst –kirjassaan kauniisti, että: ”Yö on käynyt pimeämmäksi ja ahdistus
syveämmäksi, mutta samalla on myös tieto karttunut ja karjalaisesta vapauden
sävelestä tulee ehkä se joka kaikuu voimakkaimin, kun kanuunat ja pomminjyske
ovat hiljenneet.” Ja juuri Edith Södergran ja Hagar Olsson – siinä järjestyksessä
– on liitettävä tuohon vapauden säveleen, ”joka on monille ainoa oikea
kotiseutulaulu."
Nyt Edithistä haluaa kirjoittaa kattavan elämänkerran
Gunnar
Tideström ja hän haluaa kaivaa esiin kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni.
Yksityiskirjeet, Edithin seksuaalisen suuntauksen, ulkonäön ja' mitä ihmeen
rotua tuo outo nainen olikaan.'
Sen aikaisen miesarvostelun mukaan Tideström
tulkitsee Edithin tuotantoa paljolti sairaan mielen houreiksi, joille oman lisänsä
antavat täyttymätön eroottinen kaipuu sekä tietty se outo asia, että jos vaikka
myyttien jumalatar olisikin jotain ’outoa’ ja vierasta rotua...Ja epänaisellisen
käytöksen katsottiin ilman muuta olevan sairauden merkki. Mihin herratutkijat unohtivat karjalaisen vilkkauden, sen jota on verrattu ranskalaisuuteen? Lopulta mennään niin
pitkälle, että mukaan tuodaan rotubiologia! Upsalan yliopiston dosentti Bertil
Lundman sanoo, että Södergranilla on ”orientaalisia ” roupiirteitä, ei
kuitenkaan juutalaisia vaan ”ehkä mustalaisten suunnalta.” Tideström ei jätä
kiveäkään kääntämättä ja niinpä esiin nostetaan jälleen runo
Päivä viilenee,
josta usein on tuotu esiin vain yksi tai kaksi säkeistöä sen eroottisuuden
takia.
Kirjassa runo on kokonaisena! No, pitäähän noin eroottisen runon
taustalta löytyä mies. Ja mies löytyy ja hän on sitä sorttia, joka tykkää
rehvastella naisjutuillaan. Hän kehtaa kertoa kaikki yksityiskohdat yöstään Edithin
kanssa ja rumimman kautta:
”Tämän lisäksi Finne kertoi, että E.S. oli
riisuutunut ja maannut hänen vierellään ja se oli tuntunut Finnestä todella
pahalta, koska...” Ja se mitä sitten seuraa on todella, todella törkeää.
Mikä ihme miehiä vaivaa, kun he eivät ole oppineet Mika Waltarilta, että ’herrasmiehet vaikenevat!’
Rahikaisen teoksessa käsitellään runsaasti Edithin teoksia,
aikalaisia, kirjallisuutta...joten kirjan lopusta löytyy runsas hakemisto.
Pelkästään jo kun vilkaisee henkilöhakemistoa, voi ymmärtää, minkä vuosien työn
Agneta Rahikainen on Edith –aineiston parissa tehnyt. Ainoa, mitä kaipasin
loppuun, oli runoviitteet niiden nimillä. Niinpä kerronkin nyt, että runo Päivä
viilenee alkaa sivulta 121.
Kirjallisuusviitteitä on kiitettävän runsaasti.
Kävin läpi koko listan ja olin aivan varma, että sieltä löytyy eräs kirjoista,
joka on minulla täällä pyörinyt nyt mukana eli Olof Lagercrantzin Finlandssvensklyrik från Mörne till Enckell,
jossa on paitsi Edithin runoja myös Elmer Diktoniusta ja Jarl Hemmeriä. Tässä
kohden sitten muistankin todeta, että kaikki miehet eivät pitäneet Edithiä
mielisairaana, eristyneenä, rasvaisena, outona, homssuisena,
vastenmielisenä...Hänen puolellaan olivat monet, kuten Jarl Hemmer, Olof
Lagercratz, Olof Enckell ja etenkin Schildt-kustantamo. Tosin elinaikanaan
Södergran sai kokea sen laatuista herjaavaa kritiikkiä, että nykyään siitä
varmaankin tulisi tuomioita! Miten hän kesti sen...
Punainen väri. Se liittyy niin Rahikaisen kirjan kauniseen
kanteen, joka on Sanna Manderin luomus, kuin kaikkeen Edithissä. Veri.
Edithillä oli viimeisinä vuosinaan tuberkuloosinsa pahentuessa verensyöksyjä,
mutta Edith kantoi mielipiteitään kuin punaista julistusta. Hän myös liikkui
luontorunoista erotiikkaan, Nietzscheläisyydestä kristinuskoon vuosien
kujanjuoksussa. Näin Agneta Rahikainen Edithin ’punaisesta’ ja mukana seuraa
minusta Rahikaisen tekstin kliimaksi, joita kutsun Lumikki-sivuiksi:
Tulevaisuuden varjo sisältää useitakin mahtipontisia
Eros-runoja, joissa ylistetään rakkautta korkeimpana mahtina ja luomisvoimana.
Myönteinen suhtautuminen Erokseen merkitsee punaisena elämistä, samaa maailmaa
mullistavaa voimaa, jota Södergran kuvasi jo esikoiskokoelmassaan.
Vaikka ruumis on heiveröinen ja kuolevainen, runominä tuntee
Eroksen voiman ja mahdin yltävän kaiken maallisen yli. Parhaita esimerkkejä
hauraan ihmiselämän ja Eroksen luomisvoman yhteispelistä on runo Vaisto, yksi
Södergranin voimakkaimmista runoista.
Runominän itsevarmuus ja hybris hurmoituu kuolemankin
edessä. Runossa Autuus on sama tunnelma, ja siinä pilkahtaa jälleen esiin
suosittu Lumikki-aihe:
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja sirottelevat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen – sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy – nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille –
tässä lepää maan autuus.
Oi Luoja, kun luen tätä Uuno Kailaan suomennosta, minussa
huojahtaa...tämä on tähtihuimausta!
Hurmiossani melkein unohdin kertoa, että kirjassa on
runsaasti mustavalkoisia valokuvia. Mukana on myös Edithin omakuva peilin
kautta, joka on kantena kirjassa
Kaikkiin neljään tuuleen. Alakuvassa kävelyllä Davosissa (SLS:n
arkisto):
Ihan sama mitä tähän loppuun kirjoitan, sillä tehän tiedätte
jo sen. Sanon silti. Keväässäni oli kaksi kovaa kirjaodotusta, joista toinen ei
lunastanut odotuksia, mutta toinen, tämä Edith Runoilijan elämä ja myytti ylitti
kaikki odotukseni. Kirjoitin ystävälleni, joka on Edith-fani kuten minäkin: ”Jos
ostat tänä vuonna vain yhden kirjan, osta Agneta Rahikaisen Edith Runoilijan
elämä ja myytti.”
Agneta Rahikainen on huikeasti avannut meille kuvaa
runoilijasta, joka oli ja on myyttien jumalatar. Viimeisenä näyttämölle nousee
tietenkin runoilija Edith Södergran kuvalla, joka on Södergranien taloudenhoitajan Kirsti Moilasen
valokuva-albumista ja ennen julkaisematon (Svenska
Litteratursällskapet I Finland/SLS) ja Pentti Saarikosken suomennoksella erääseen
Syyskuun lyyran runoon:
Miksi minulle annettiin elämä,
jotta kulkisin kuin
taikakirja kädestä käteen
polttaen puhki kaikki sielut
vaeltaen tulena yli tuhkan,