Shlomith oksensi sappinesteitä katuja reunustavien puiden
tyviin. Hän tunsi muutamaan otteeseen miltei sietämätöntä fyysistä kipua,
korvennusta vatsassa, heikotusta ja huimausta. Mutta sellaista se on. Niin kuin
ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.
Endorfiinit ovat alkaneet varovasti virrata. Asfaltti ei ole
enää tahmea musta magneetti josta jalkoja on raskasta nostella. Maa pompauttaa
juoksijaa ylöspäin, vehreä lehmuskuja kannustaa vieressä, tuuli kahisuttaa
rohkaisevasti lehtiä, tsat-tsat-tsaa!
Laura Lindstedtin romaanin Oneiron (Teos 2015) ei pitänyt päätyä
lukulistalleni, sillä olin saanut tietää sen olevan fantasiaa ja fantasia ei
ole minua varten ellei sitä ole kasteltu maagisen realismin jokeen, jolloin se
ei enää ole fantasiaa, vaan jotain toiseutta. Blogiystäväni kuitenkin yllytti todeten, että 'Leena, Oneiron ei ole
fantasiaa, vaan tarina juuri sinulle!’ Niinpä sitten otin Oneironin
lukuun, todetakseni kuten alun sitaatissa, että ’ei kauneutta, ei myöskään
taidetta ole olemassa ilman tuskaa.’ Niin tuskallisen kauniin vaelluksen kuljin Oneironin kanssa,
että ilman Shlomithin endorfiineja, ilman Shlomithissa kaikkea ja päälle ripaus
Rosa Imaculdan latinalaisamerikkalaisuutta, olisin ollut mennyttä jo siksi,
että fiktio muuttui faktaksi (juutalaisuushan on minulle tietoa), naisten kärsimät vääryydet tuskaksi ja halusin
vain käpertyä Linzergasselle ja kuolla kuunnellen Salzachin yölaulua.
Seitsemän on naisia, jotka ovat valkoisessa välitilassa,
siinä valkoisessa heti kuoleman jälkeen, mutta ei vielä perillä. Ei taivaassa.
Ei helvetissä. Ei paikassa, jota ei ole. Seitsemän on rengasta orgasmissa ja
seitsemäs on jo kuin se kuuluisa seitsemäs aalto: Se työntyy lävitsesi ja vie
sinne, mistä ei ole paluuta. Shlomith tuntee olevansa setsemännessä taivaassa
valkoisessa välitilassa, sillä mihinkään ei koske enää. Vielä ainakaan ei
paikka ole helvetti. Gehinnom. Rabbithan uskovat, että helvetti on seitsemään
osaan jaettu rakennelma. Jokainen helvetin lohko on paloiteltu seitsemään
alalohkoon, joissa jokaisessa virtaa seitsemän tulijokea ja seitsemän
lumiraevirtaa. Juutalaisen naisen tulee odottaa seitsemän päivää kuukautistensa
jälkeen ja kahdeksantena astua rituaalikylpyyn puhdistuakseen. Raamatulliset
seitsemän vuotta kesti Shlomithin avioliitto.
Naiset ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith,
moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa
Imaculda, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava
hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja
itävaltalainen teinityttö Ulrike. Kirjailija Laura Lindstedt antaa naisille ison näyttämön, jossa kaikki tulevat kuulluiksi, myös ennen valkoista
välitilaa puhekyvytön Wlbgis. Jokainen
naisista oli tahoillaan tullut elämässään miesten haavoittamaksi tai
loukkaamaksi, jopa surmaamaksi. Lindstedtin kirja on siis hyvin femiininen.
Olen iloinen, että niitäkin asioita on tuotu esiin, joista en ollut vielä
kuullutkaan, vaikka feministin viittaa ylpeänä kannankin. Näilläkin naisilla on
ollut myös ilonsa ja hupinsa. Nyt valkoisessa tilassa he jakavat kokemuksiaan,
suorastaan tutustuvat toisiinsa, rakentavat omalaatuisen lojaliteettipesänsä.
Kaikki ymmärtävät toisiaan. Kieli sinänsä on menettänyt merkityksensä, vaikka
lopussa kaikki ihmettelevätkin, miten ihmeessä englantia osaamaton Wlbgis
ymmärsi heitä!
Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma
laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon.
Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan
ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja
omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai
viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän
alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa
kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu
kirjallisuudesta nauttimiseksi.
Taito ja tyyli Laura Lindstedtillä on ehdottomasti
hallussaan: Pienellä tiivistyksellä olisin voinut kuvitella lukevani Joyce
Carol Oatesia! Niin tai näin, Lindstedtin kirja nostaa kotimaisen kirjallisuuden rimaa huimasti ylöspäin. Vaikka tätä teosta onkin mainostettu
fantasiana, jopa niin, että olin jättää koko kirjan lukematta, tämä ei tunnu fantasialta.
Pidän siitä kun puhutaan kuolemasta. Sehän on elämistä ja eläminen on kuolemista.
Tämä tyhjä tila on minulle ihan yhtä kuin olla olemassa. Se on. Naiset ovat.
Kustannustoimittajana olisin vetänyt vähän sivuja pois, jolloin se toiseksi
onnistunein eli naisten persoonat olisivat olleet kuin toisiaan likemmä ja
tunnetila, lukemisen flow ei olisi välillä katkennut ja vaatinut uutta
löytämistä. Etsin kerta kerran jälkeen naiseni uudelleen ja etenkin
Swedenborgin jälkeen vieläkin uudelleen. Näin kyllä nimet Erica Jong, Marguerite Duras
ja Anna Ahmatova, mutta heistä ei mitään, vain nimet. He olisivat olleet
minulle taivaan tähdet naisteni luokse. Tämän jälkeen tuon esiin naisista vain kaksi, heidät, jotka vaikuttivat
minuun voimakkaimmin sallien tunteilleni tilaa tämän ison tarinan äärellä, tarinan houkuttaessa yhä syvemmälle sinne, mikä kiinnostaa eniten.
Juutalaisuudesta. Shlomith on juutalainen performanssitaitelija, joka käyttää omaa
ruumistaan esitysvälineenä. Hän nälkiinnyttää itsensä kerta kerran jälkeen
kuoleman rajoille ja esiintyy sitten lopulta viimeisessä tilaisuudessaan Jewish
Museumissa New Yorkissa 16.8.2007 puhuen aiheesta Juutalaisuus ja anoreksia.
Nyt on niin, että juutalaisuus kiinnostaa minua todella paljon. Se näkyy
lukemistani kirjoista, joita on vaikka kuinka, mutta käytän tilaisuutta
hyväkseni ja suosittelen nyt kolmea. Ensimmäinen on Juutalainen kulttuuri, jonka ovat
toimittaneet Tapani Harviainen sekä
Karl-Johan Illman. Toinen on lukuvuoteni 2014 paras kirja: Edmund de Waalin
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tein lokakuussa matkan katsomaan Ephrussin suvun mahtitaloa Wieniin
samalla kuin vierailimme Krakovassa juutalaisella hautausmaalla. Kolmas on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin omaelämäkerta Eurooppalainen (Mein Leben).Ystäväni joka
houkutti minut lukemaan Oneironin tiesi, että Shlomithin viimeinen luento on
minulle iso koukku ja niinhän se oli ja on. Tiedän paljon mm.
ortodoksijuutalaisuudesta, tavoista, säännöistä, monesta ja etenkin juutalaisten historiasta, mutta miten nuori
nainen kasvaa ja varttuu tuossa kulttuurissa, miten hän selviää, kun ruokaa
sekä pantataan että ylitarjotaan? Se on kerrottu tosi isosti ja faktatietona
annetaan prosentit, miten paljon enemmän Yhdysvalloissa on syömishäiriöstä
kärsiviä juutalaisia verrattuna muihin väestöryhmiin. Hyvin vahvasti tulee
esiin myös, miten tärkeää naisen on olla pientä vaatekokoa, painaa mahdollisimman
vähän. Ja tietenkin kyseessä on uskonto, jonka lakeja soveltavat miehet.
Shlomithin puheessa on asioita, joita en tiennyt kibbutseista...
Juutalainen uskonto kehotti miehiä kiittämään Jumalaa joka
päivä siitä, ettei Hän ollut luonut heitä naisiksi. Naisen taas oli peitettävä
päänsä, hiuksensa, ja ajettava tukkansa pois naimsiin mennessään.
Myös kibbutseja on tutkittu syömishäiriöiden näkökulmasta.
Oma kibbutsiaikani vahvisti ehdottomasti anorektikon
identiteettiäni.
En voisi lopettaa millään, sillä tämä aihe ja kaikki tässä. Ja
nyt pitäisi kai alkaa sanoa, että Oooon...ei-ron ja löytää rytmi ennen
valkoisen hylkäämistä, mutta en voi. Ei tule edes: ron.
Rosa Imaculda, jonka ryntäät ovat kuin cantaloupemelonit,
tuo mieleeni, miten lihava Carmen laulaa Roberto Bolañon Jääkentässä:”Olen
haavoittunut rastas helvetin porteilla." Rosa on pelastus etten jatka pikkutunneille juutalaisuudesta tai naisen kaksituhatvuotisesta piinasta,
vaan:
Nyt tai ei koskaan, niin
Rosa oli tuumannut, minäkin haluan miehen ja perheen! Rosa laittoi
itsensä valmiiksi. Hän hehkui ja kimmelsi ja hänestä lähti ihana, kiihottava
neilikantuoksu, joka sai kulkukoiratkin ulisemaan, kun hän vaappui niiden
ohitse paljetein koristelluissa korkokengissään.
Ja kävi niin kuin oli tarkoitettu. Eräs Caio (vai oliko se
Flávio) antoi tarttua käteensä kun axé soi, kun rummut pärisivät, kun vinkuva
villi pilli luritti kertosäkeen ja guiro raastoi ilmaan keinuvia, viekoittelevia
rytmejä. Caio (tai Flavio tai João tai Fernando tai Antônio) hullaantui
neilikantuoksuisesta, pakaroitaan musiikin tahdissa oikeaopppisesti
tärisyttävästä naisesta, joka kuiskasi miehen vasempaan korvaan olevansa täysin
kunniallinen nainen ja supatti heti perään oikeaan korvaan olevansa, niin,
nainen; nainen joka tarvitsi rakkautta, planeetat olivat kerrankin oikeassa
asennossa, vamos, vamos, nyt mennään!
Laura Lindstedtin huikea Oneiron on ansainnut päättyä
tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika
päästää irti:
Nigue,
nigue, ninhas
tão
bonitinhas
Macamba
viola di pari e ganguinhas
Ê ê ê ê, imbê, tumbelá!
Musangolá quina guinê...
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa Suketus Tuijata Krista/Lukutoukan kultturiblogi Elina/Luettua elämää Omppu Kaisa/Kannesta kanteen Jonna/Kirjakaapin kummitus Jane/Kirjan jos toisenkin
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa Suketus Tuijata Krista/Lukutoukan kultturiblogi Elina/Luettua elämää Omppu Kaisa/Kannesta kanteen Jonna/Kirjakaapin kummitus Jane/Kirjan jos toisenkin