Untun kirje

Kaksi vuotta ehti kulua matkastani ja ennen kuin huomasinkaan, illat alkoivat hämärtyä. Matkani oli antanut minulle valtavasti, ja tuntui, että sain ammennettua siitä voimia koko vuosikymmenelle. Eräänä syksyisenä iltana kirjoittelin laulunvärssyjä ja muistelmiani tuossa kuistilla, syystuulilta suojassa. Katsahdin hetkeksi Naapuriin, joka oli oli puuhastelemassa rannalla. Sen silmissä syttyi selvästi jotain, kun se mietteliäänä nojasi haravan varteen ja tähyili merelle. Koko syksyn ja alkavan talven se on ollut mietteliäs, ja luulen, että nyt tiedän miksi.

Tänään, sinisen hetken aikaan naapuri jätti minulle jäähyväiset. Se kertoi lähtevänsä matkalle, ihan omaan seikkailuun. Katsoin sitä pientä takkutukkaa, kun se päättäväisenä seisoi tuossa edesssäni. Sen silmät loistivat hämärässä ja se näytti innokkaalta. Naapuri kertoi, että oli niin innoissaan minun kertomuksistani (enpä olisi siitä nurisijasta uskonut!), että halusi kokea jotain samanlaista itsekin. Se sanoi kuulleensa jostakin jännittävästä paikasta, joka kuulosti siitä täydelliseltä, uudelta kodilta.

Se kuvaili saaren, joka nököttää suuressa järvessä, sen suoraseinäisistä kallioista ja humisevista hongista, kimaltavasta vedestä ja kuutamoista. Minusta se kuulosti aivan samalta kuin koti täällä rannikolla, mutta Naapuri vakuutti, että siellä on jotain, johon se tunsi suurta vetoa. Se kertoi nähneensä koko syksyn unia lumen keskellä olevasta talosta, jossa loimuaa lämmin sydän.

Hyvästelimme, ja Naapuri sanoi, että tulee kyllä minua tervehtimään. Katselin, kuinka sen pieni selkä hävisi kanervikkkoon sen suunnistaessa pohjoiseen. Tiesin, ettemme enää tapaa. Tiesin, että niin sen kuuluikin olla. Jokaisen täytyy löytää oma paikkansa. Ja seurata omaa sydäntään.

Untu

Tää o sellane onnelliste ihmiste kylä. Siel o eres mettä ja takan...

Tää o sellane onnelliste ihmiste kylä. Siel o eres mettä ja takan mert. Moni o tehny jo varauksii, mut me mahrutas ton Hannele luomaa Onnelaa kaik. Mää aio assuu mu armaa kans tos valkoses talos oikial, siin jos o orans katto. Yks Susanna taitaa tul sin kans. Ja Bessu muuttaa tietty toho oranssii vasemas reunas, jos o vihriä katto. Sisko muuttaa sinisse, jos o keltane katto. Meil o siält hyvä näköala merel ja nährä ku paati kulkke ees taas. Suvel me uira siin rannas ja sit siel o viäl oikke hyvä kalaravintola, jok muistutta vähä Merimesta. Ei siäl sit pali muut kaivatakka. Koko aja saa kuul lokei, tuntte tuule ja haista suolase mere...

Luanikast viikoloppu kaikil taspuolisest!

toivotta
Leena Lumi

kuv o Hannele Salmela

Lyhtykoisoja lisää, omenapiirakkaa ja -sosetta, lehtivinkit ja...

Eilen oli ihan pakko lähteä hakemaan lisää lyhtykoisoja. Ajelimme samalla Terraan ja kävimme katsomassa, miten niin paljon minua ja Bessua ilahduttanut kauppakeskus kuin Kodin Ykkönen katoaa. Koko Kodin Ykkösen olemassaolon ajan meidän tyttöpäivät olivat kuin neljä vuodenaikaa, joihin aina liittyivät käynnit Kodin Ykkösessä ja se yksi tietty panini. Those were the days!

Kiihkeä säilöntäaika on käsillä, luumut kypsyvät kohta yli ja omenoista valmistamme kahta herkkua: piirakkaa ja sosetta. Kummatkin ovat niin herkulliset ja helpot, että tulee tehtyä melkein silmät kiinni.

Tähän helposti uunissa valmistuvaan soseeseen käyvät pihapuiden pudokkaatkin. Kuvassa olen kuorinut omenat, mutta enää en kuori. Kuorten kera saa enemmän makua, väriä ja terveellisyyttäkin. Ohje löytyy täältä  Sosetta kauniisiin purkkeihin ja siitä vaikka tuliaisiksi. Itselle pakastamme ja laitan jokaiseen rasiaan vielä mukaan oman kanelitangon.

Omenapiirakka on syyskesän ja syksyn herkkujen herkku kera vanhanajan vaniljakastikkeen tai vaikka vaniljajäätelöllä. Tämän helpommaksi ei resepti voi enää tulla!

Kirjabloggajana tietenkin suosittelen mieluiten kirjoja, mutta toki luen myös lehtiä. Kotiin tulee Hesari, Anna ja Oma Aika, satunnaisesti ostan mielihalun mukaan irtonumeroita, mutta hallitusti. Uusimmassa Oma Aika -lehdessä, no 9, on ihanan päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen haastattelu Hilkka Olkinuorasta eli samalla iskulla kaksi ihanaa naista! Jutun nimi on Katkeruus takaa yksinäisen vanhuuden. Upeat kuvat ovat Fabian Björkin. Koko haastattelu henkii käsittämätöntä selviytymistä, rauhaa, suorastaan onnea. Hilkka Olkinuoran meriitit lehtialalla ovat tunnetut, mutta hän on myös pappi ja kouluttaja. Hän kertoo, miten selvisi miehensä menetyksestä ja käsittelee sitäkin hyvin suoraan, mutta kauniisti.  Eräs jutun väliotsikoista on "Ihminen katuu, ettei ole elänyt elämäänsä". Olen täysin samaa mieltä: Mikään ei voisi olla pahempaa kuin elämä, joka on ollut elämätön. Kokonaisuudessa on tärkeässä roolissa myös Hilkan Jerri-koira. Suosittelen!

Oma Aika -lehden lisäksi luen tulevana viikonloppuna Hesarin Teemaa, jossa nyt pääaihe USA. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta ja sitä myöten presidentin vaaleista. Marraskuusta tulee kuuma kuukausi.

Sami Hilvon vahvan teoksen Pyhä peto jälkeen, pystynkin nyt lukemaan vain Håkan Nesserin Van Veeteren -sarjaa. Ei oikeastaan mitään 'vain', sillä Håkan Nesser on yllättänyt minut täysin. Etenkin Barbarotti -sarja on ihan kultaa, mikä osoittaa vain Nesserin olevan kuin laatuviini eli hän paranee vuosien myötä! Siis nyt luen vain sellaista, mistä en postaa. Muu olisi väärin uusia teoksia kohtaan, sillä kaikki joutuisivat väistämättä verratuksi Hilvon kirjaan, joten annan myrskyn vähän laantua. Ikinä se ei kuitenkaan unohdu: Pyhän pedon maku.

torstaikuulumisin
Leena Lumi

Sami Hilvo: Pyhä peto

Rannan hiekka oli kosmos ja me sen ainoat jumalat. Kaikki oli mahdollista. Kukaan ei vaatinut meiltä mitään. Aurinko nousi  jokainen aamu ja oli sama kuin se, joka laski edellisenä iltana. Siirryimme toiseen aikaan, toiseen tilaan. Mikään ei yhdistänyt meitä menneeseen eikä tulevaan. Ne yksinkertaisesti lakkasivat olemasta. Heräsimme korsia hiuksissamme. Peseydyimme meressä. Unohdimme pukeutua. Paahdoimme simpukoita kolme kertaa päivässä. Kaivoimme hiekasta rommia. Poistuimme rannalta vain varastaaksemme juureksia ja juustoa läheisestä luostarista. Teimme sen yön turvin. Jumala suo, vain houkka jättää korjaamatta. Meistä tuli ruskeita, Mojszen karvoista valkoisia...

Sami Hilvon Pyhä peto (Tammi 2016) räjäytti tajuntani. Milloin olin viimeksi lukenut jotain tällaista? Oliko se silloin teinivuosina, kun Hermann Hessen Arosusi kolahti ja lujaa vai oliko se sinä kuumana kesänä paljon myöhemmin, kun luin Philippe Claudelin Varjojen raportin? En tiedä, en tajua, mutta ehkä ilma, jota kerran join Krakovan illassa avasi kaiken minussa vastaanottamaan kahden nuoren miehen varsovalaistarinan toisen maailmansodan ajalta: ennen ghettoa, sen aikana ja sen jälkeen. Jumalaista maailmankirjallisuutta, jossa mikään ei ole sitä mitä luulet tulevaksi. Kuulet ehkä askeleet Varsovan kaduilla, tunnet savun tuoksun, maistat pelon sumun, mutta Pyhä peto avaakin lukijalle vahvaa tarinaa kirjan viimeiselle sivulle asti nimettömänä pysyvän kertojan pään sisällä. Kuka hän on? Hän joka rakasti juutalaisen lääkärin vaaleahiuksista poikaa Mojsze Warszawskia enemmän kuin mitään ikinä. Rakasti niin, että ei voinut olla ilman. Rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...vai rakastiko? Ja mistä tuli muutto New Yorkiin? Mistä skyscrapersien rakentaminen? Mistä merestä vai verestä, syntyi mies, joka ikänsä kantoi pyhän pedon taakkaa sen painoa tuntematta, mutta ikuisesti ikävöiden?

Kyyhkyn siipien syvissä varjoissa velloi maanosan historian suurin kansainvaellus. Talot, kylät, kaupungit ja jokisuistot vaihtovat uskontoa, omistajaa ja asukkaita. Sota oli ohi, mutta tappaminen jatkui. Täyteen ahdatut laivat pettivät lupauksensa ja veivät syvyyksiin matkustajat, samalla miehistö pelastui kuin ihmeen kaupalla. Ihmislihaa päätyi taas lihapulliksi katukioskeihin. Eurooppa oli astunut rauhaan kuin miinaan ja räjähdyksen sirpaleet sinkoutuivat kauas tulevaisuuteen.

Kyyhky käänsi verenpunaisen katseensa toisaalle ja lensi kyllästyneenä pois.

Pyhä peto ei ole ghettokirja, ei edes keskitysleirikirja. Se on kirja unohtumattomista hajuista, niistä, jotka kantavat muistoja. Hajuja, jotka myös maistuvat. Niitä, joita ei unohdeta. Pyhä peto on kirja siitä, millaiseen ratkaisuun ihminen voi yllättäen päätyä, millaiseksi kasvaa. Vai oliko hän sitä jo silloin, kun söi knöödeleitä tohtori Szymon Warszawskin keittiössä uhmaten isänsä kieltoja?  Kasvoiko hänestä se, mikä hänestä tuli perheen taloudenhoitajan houkutellessa häntä knöödeli knöödeliltä, kunnes niitä oli syöty Bertilden mielestä riittävästi, jolloin tämä kuiskasi: ”Komm, mein kleiner Prinz. Komm!”

Pyhän pedon jälkeen alan epäillä, että minut on kirjabloggaajana profiloitu muutamien kustantajien ja ainakin Tammen toimesta, sillä en ikinä olisi tätä kirjaa ymmärtänyt tilata. Tämä ei ole ihan ensimmäinen kerta kun näin käy, joten se kauhistuttava pelkoni, että jotain tällaista kulkee ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’

Pyhä peto on kirjan nimenä kohtalokas. Ihminen on luomakunnan ainoa peto, tietoisesti paha. Entäs sitten se pedon pyhyys? Kukin päätelköön omista lähtökohdistaan, mutta lukijaa ehkä jää hiertämään nälkä oikeudenmukaisuuteen. Kuka sellaista on luvannut! Maailma pyörii petojen ehdoilla ja vain yksinkertaiset houkat muuta uskovat. Vai?

Kutsun Mojszea. Katselen ympärilleni ja toistan nimeä kaikella sillä hellyydellä ja kaipauksella, mitä minussa on vielä jäljellä. Ei mitään.

Huudan turhaan.

Minä sen sijaan lankean maahan polvilleni kiittäen taivaan tähtiä kirjailijoista, jotka sytyttävät tuleni uudestaan ja uudestaan!

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  ja Susa/Järjellä ja tunteella

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itsestäsi

ja minä 
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
George Yepes Axis bold as love

*****

Anche se tu fossi venuto nel dolore,
nel momento della notte piena
così, che il buio copre il pianto.

Se tu venissi di nascosto dalla angoscia,
senza parole, ne dovere di frequentarci.
Come se tu prendessi le ferie da te stesso.

Ed io,
ti accoglierei nel buio,
mi metterei da parte
senza un volto, come la notte
come una nessuna,
solo la notte ed i capelli.

Ti rannicchieresti vicino a me,
ti allevieresti te stesso dentro di me.
Mi daresti il sollievo,
ed andresti via in silenzio
liberato dal troppo dolore.

Come io, la notte.

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella, WSOY 1988, käännös italiaksi Tuuli Piuhola)

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

”Halusin vain sanoa, että tämän päivän koulu on rankka ympäristö lapsille. Juorut leviävät nopeasti netissä, ja on helppoa joutua ryhmän ulkopuolelle. Se voi johtua vaikka siitä että takki tai puhelin on väärää merkkiä, tai jostakin mitä on tullut sanoneeksi ja mikä sitten paisuu hallitsemattomaksi. Vaikka meillä onkin kiusaamisen vastainen ohjelma, meillä esiintyy ryhmän ulkopuolelle sulkemista.”

”Yhdeksännen luokan tytöt  eivät oikein suvaitse erilaisuutta.”

Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä (Pianostämmaren, Bazar 2016, suomennos Laura Beck) tuli minulle lukuun ruotsalaiselta dekkaristilta, jonka aikaisempia kirjoja en ole lukenut. Tämä vain nappasi jotenkin kiinni sekä kannen että aiheensa puolesta. Pianonvirittäjä yllättää ylittämällä trillerigenren rajat kertomalla kaunistelematta, mitä yläasteikäisten tyttöjen koulukiusaaminen voi pahimmillaan olla. Mitä se liian usein on. Rankasti kiusatun Linnean ajatuksista voi lukea, miten oikeasti sattuu, miten tekee mieli kuolla ja miten kiva pelastus olisi, jos koulussa ei olisi ollenkaan välitunteja. Matkoista voi aina jollakin tavalla selvitä ellei lähde metsikköjen oikopoluille, mutta ne välitunnit...

Linnea on poikkeuksellisen lahjakas nuori tyttö, joka käy pianotunneilla klassiseen opetukseen painottavalla Katerina Jerowskilla. Hänen vanhempansa reissaavat pitkin maailmaa ja tuntuu kuin he eivät voisi vähempää välittää tyttärestään, joten koska rahaa on, kotiin palkataan apulainen. Kukaan ei tiedä mitä tytölle tapahtuu koulussa ja koulumatkoilla, kun hän erehtyy valitsemaan väärän reitin tai miksi häneltä aina on kadonnut tai hajonnut jotakin. Linnea käyttäytyy kuten niin monet muutkin julmien koulukiusaamisten uhrit ja vaikenee, kunnes hän sattumalta tutustuu pianonvirittäjä Hermann Vogeliin... Tyttö, joka soittaa silmät kiinni vaativimmatkin nuotistot, tyttö, jolle nuotit kuiskivat, löytää salaisen ystävän, taukopiilon arkensa kauhuista.

Yllättäen Tukholman Brommasta, järven rannalta löytyy kuusitoistavuotias tyttö murhattuna. Rikostutkintaryhmän Jonna de Brugge ja Walter Gröhn alkavat purkaa auki vyyhtiä, jossa liian moni asia harhauttaa. Vaikenemista, valehtelua, vääriä intuitioita, todisteiden puuttesta nyt puhumattakaan leviää sekavana poliisiemme tutkinnan tielle.  Jonnalla on omassa elämässään menossa kovasti herkistävä kriisi, joka ei voi olla vaikuttamatta hänen päättelyihinsä niin hyvässä kuin pahassa. Silti Jonnasta tulee Linnean pimeyden ensimmäinen todellinen ymmärtäjä:

”Hänellä oli kaulassa makaava risti”, Jonna sanoi. ”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

”En. Ei aavistustakaan.”

”Se, jolla ei enää ole toivoa, laskee ristinsä maahan.”

Walter katsoi kysyvästi Jonnaa.

”Joka sellaista kantaa, tietää, että loppu on lähellä. Ei ole vaikea yhdistää ristiä hänen viiltoarpiinsa. Jos ihminen voi huonosti, hänestä tulee usein hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt.”

Pianonvirittäjän kansi on täydellisesti kirjan henkeen! Tarinassa ei mässäillä julmuuden selostuksilla eikä murhilla, ne ovat vain kuin suuntaviittoja syvemmälle tiheikköön, sinne pimeään, jossa asuu hyvin yksinäinen ja pelokas tyttö. Jostain kajastaa heikon heikko valon tuike...

Niin paljon on tietämättömyyttä koulukiusaamisesta. En tajua, millä Stefan Tegenfalk on päässyt näin syvälle yläasteikäisten tyttöjen metodeihin. Tuohon kaavaan, joka toistuu vuosi vuoden jälkeen tuhansissa kouluissa samalla kun kaikki kauniit puheet koulukiusaamisen lopettamisesta törmäävät siihen äänettömyyden muuriin, jota kukaan ei ole vielä oikeasti pystynyt murtamaan.

Tätä teosta odottaa jo malttamattomana koulukuraattoriystäväni, joka tunnistaa Linnean kuten minäkin. Hän on liian monta tyttöä, jotka tänäänkin tekivät ihan mitä vain, voidakseen olla pois koulusta. Toivottavasti koko isohkon yläasteen opettajat innostuvat tästä kirjasta, joka voisi olla se yksi pisara, josta kasvaisi oja, siitä joki ja siitä...Pianonvirittäjä on kuin oppikirjaesimerkki yläasteikäisten tyttöjen luokkakuvan toisesta puolesta.

Hän asetti sormensa kevyesti koskettimien ylle ja odotti että sävelet puhuisivat hänelle.

Ja miten ne puhuivatkaan. Niiden ääni oli kristallinkirkas ja antoi hänen ymmärtää joka ikisen pienen vivahteen, taajuuden ja värähtelyn. Hän oli valmis. Valmis antamaan parhaan ja viimeisen esityksensä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Lyhtykoiso - syyskesän oranssi mysteeri

Yhtenä syksynä piipahdin puutarhuriystäväni pihalla kotisaarellamme ja näin siellä jotain ihanaa ja oranssista: Kukkia, jotka kantoivat kuin pieniä lyhtyjä: Lyhtykoisoja! Olin heti ihan myyty, vaikka oranssi ei vielä silloin kuulunutkaan himoväreihini.

Välittömästi seuraavana arkena Viherlandiaan samoja kaunistuksia ostamaan. Hankin heti muutaman kukkivana ja sain kovat neuvot, että 'kasvi on sitten niin kova leviämään, että parasta olisi ottaa saavi, irrottaa siitä pohja ja tehdä istutus maahan upotettuun saaviin!'

Istutin alapuutarhaan sillan likelle, että jos vaikka kuinka siitä sitten ryöpsähtäisivät, niin olisi tilaa... Vuosi oli sama kuin blogini aloitusvuosi eli 2009. Kukat olivat kauniita kuurassakin vielä.

Seuraavana vuonna ne kukkivat muutamin kukin ja siihen se jäikin, sillä sen jälkeen niihin on vuosi vuoden jälkeen tullut lyhtyjä, mutta ne ovat pudonneet pois ennen kuin ovat saaneet oranssia väriä ja taitavat parina vuonna olla lehtokotilotkin olleet syyllisiä lyhtyjen puutteeseen. Edellisvuonna jaoin ryhmän niin, että vein osan aivan erilaiseen paikkaan. Vaikeampaan, sillä po. rinteessä joutuvt taistelemaan itsensä ylös iiristen ja monen muun kasvin joukosta, mutta ainakin valoa on paljon.

Tänä aamuna huomasin, että sieltä kaiken alta tunkee esiin kaksi aika korkeaa kukkaa ja ne kantavat muutamaa lyhtyä, mutta kantavat kuitenkin. Olimme lähdössä asioille ja niinhän siinä sitten vääjämäättä kävi, että törmäsin juuri tänään upeisiin lyhtykoisoihin eli physaliksiin, 'Chinese lampion', jotka suorastaan vaativat päästä mukaamme.

Istutimme ne heti etupihan aurinkopaikalle, sillä nämä kukat rakastavat aurinkoa, mutta en ollut ikinä tajunnut miten paljon ne kaipaavat kosteutta. Tämä sadekesä nyt vihdoin näytti minulle lyhtykoison tarpeet. Kaikki ei kuitenkaan ehkä ole siinäkään, sillä olen vähän googlettanut ihmisten kokemuksia tästä ihanuudesta ja hirveän moni valittelee, että kukat tippuvat pois ennen kuin saavat edes oranssin värinsä ja monta muutakin ongelmaa tuntuu olevan. Olisiko se sitten vain liian vähäistä kastelua? Tämä syksy sen nyt sitten näyttää.

Eihän näistä nyt voi olla pitämättä. Herkkyys ja voima samassa kasvissa. Tai sitten hauraus ja vahvuus...

Toivotaan, toivotaan..., että lyhdyt saavat loistaa pitkälle ensilumiin asti!

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Lyhtykoisomuisto vuodelta 2010...

Lyhtykoisoja ensilumen päivänä 25.10.2018

Mikä kiitollinen kasvi: Väripiristys alkusyksystä loka-marraskuulle!

Elokuun 30. päivänä 2019 kuvattu. Nämä ovat uusia istuksia, mutta entisetkin ovat hengissä ja tuottavat lyhtyjä vaan eivät näin tiheästi.Leikkaan osan kuivumaan talouspaperin päälle ja kerään näitä korkeisiin kirkkaisiin lasivaaseihin, joissa suorat reunat. Monta vuotta jo olleet ja väri vain säilyy.

Voimaväriä tulevaan syksyyn♥

Ei niin laadukas kuva, mutta teki mieli näyttää miten hyvin edellisvuotiset lyhtykoisot ovat säilyttäneet värinsä. Ja kohta pukkaa uutta, sillä on 2.5.2020. Näppäsin tämän ideaksi tyttyärelleni, joka on perustamassa uuteen kotiinsa japanilaishenkistä puutarhaa. Minusta lyhtykoisot sopivat sinne! Tapetti paljastaa, mikä kasvi on hulluus ja intohimo eli etenkin, kun meidän magnoliamme on vyöhykettä I eli Leonard Messel ja saaremme on jotain III-IV....

minä rakastan sinua niin kuin...

minä rakastan sinua
niin kuin vierasta maata
kalliota ja siltaa
niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

- Pentti Saarikoski -

Catherine Gerbord: Herkuttele perunoilla. Ranskalaisen keittiön 100 parasta reseptiä

Jos mistä, niin perunasta meillä riittää puhetta. Se on kantanut yli laihojen vuosien, sitä ja mummon lihapullia muistelevat toiset, eräät tilaavat hienossakin ravintolassa riistan oheen jättiröstin, sen sveitsiläisten lahjan maailmalle, vaikeasti vilja-allerginen kuopuksemme kasvoi riisillä ja perunalla, mutta lisukkeet olivat toisesta maailmasta, jotkut eivät enää syö perunaa yhtään, koska se kuulemma lihottaa ja toiset vakuuttavat, että uusi peruna on terveellisintä herkkua kera graavin siian mitä voi olla...Rakas, parjattu peruna, jopa niin, että siitä on riittänyt ranskalaiseen Cuisine et Vins de France -lehteen 100 parasta reseptiä, jotka nyt ranskalainen ruokatoimittaja, viini- ja keittokirjojen tekijä on koostanut kirjaksi. Ja kuten tiedämme: Ranskattaret eivät liho!

Catherine Gebordin Herkuttele perunoilla. Ranskalaisen keittiön 100 parasta reseptiä (La pomme de terre en 100 recettes, Minerva 2016, suomentanut Mirkka Santala) vie sellaiseen perunamaailmaan, että alta pois! Jo kannen kuva, Juusto-perunakakku, vie kielen mennessään. Ruoka on mitä yksinkertaisin, mutta se, miltä se näyttää ja että mukana on viinisuositus 'valkoviini Savoie Apremont', tekee siitä kuin juhlaa tai ainakin nostaa hiukan arjen yläpuolelle.

Kirja sisältää perunalajikkeiden valikoimat sekä Ranskassa että Suomessa, joten tähän ei valmistusestettä tule. Yhdessä valitaan sopivia lajikkeita ja neuvotaan perunan parhaat kypsennystavat. Sitten saammekin sormiruokaa ja alkupaloja, salaatteja, keittoja, röstejä ja munakkaita, soseita, survoksia, gratiineja, pata- ja uuniruokia, torttuja...

Tässä peruna-lohisalaattia ja piparjuurikastiketta. Mikähän siinä piparjuuressa oikein on, kun se aina vain maistuisi minulle...Nyt tarjoan kuitenkin tryffelinmakuista perunasosekeittoa:

750 g ratte-perunoita (eli kiinteämaltoinen peruna)
1 tuore mustatryffeli, paino 25-30 g  (luovuutta kehiin eli muistakaa omat kantarellimme, tattimme, suppiksemme etc.)
2 keltasipulia
2 kanaliemikuutiota
5 dl maitoa
200 g vähäsuolaisa voita
1 dl kuohukermaa
20 g voita
suolaa
mustapippuria

Kuori ja hienonna sipulit. Liuota kanaliemikuutiot puoleen litraan kuumaa vettä. Kuori ja kuutioi perunat.

Sulata kattilassa 20 g voita ja lisää joukkoon sipulit. Älä anna sipulien ruskistua. Lisää perunakuutiot ja kuullota 2 minuuttia koko ajan sekoittaen. Lisää sitten maito. Keitä 30 minuuttia. Soseuta ja mausta keitto ja jää odottamaan.

Kuutioi vähäsuolainen voi kulhoon, raasta joukkoon tryffeli ja sekoita. Peitä kulho talouskelmulla ja siirrä jääkaappiin.

Kuumenna keitto ennen tarjoamista ja lisää kerma ja puolet tryffelivoista. Jaa keitto kulhoihin ja lisää pinnalle pieni nokare tryffelivoita.

Juomasuositus: punaviini Volnay (Bourgogne)

Valkosipuliperunat on klassikko, jonka varmaan moni valmistaa omaan tyyliinsä. Tässä käytetty kuohukermaa eikä yhtään juustoa, kun taas minä murustelen perunoiden väliin sinihomejuustoa Tässä on käytetty sekä kuohukermaa että maitoa...suomalainen ehkä tässä kohtaa tarttuisi ruokakermaan.

Alkukeiton jälkeen varmaankin tilaisin perunaröstit tryffelin ja paistetun kampelan kera. Tässä on kiitettävästi mukana myös hillosipuleita, joita himoan melkein yhtä paljon kuin maustekurkkuja.Tarjolla olisi myös röstiä ja savulohta, munakas sisilialaiseen tapaan, manchengo-juustolla höystettyä purjo-perunagratiinia, tatti-perunavuokaa, sellerinmakuista lohi-chorizovuokaa, kala-palsternakkavuokaa, vuohenjuusto-perunakakkua, juustoista purjo-perunapiirakkaa...

Pinaatin houkutus voittaa nyt ja kokeilemme savunmakuista peruna-pinaattitorttua.

10 kiinteää perunaa
250 g voitaikinaa
500 g tuoretta pinaattia
4 ohutta savukylkiviipaletta
3 kananmunaa
5 dl kuohukermaa
20 g voita
suolaa
mustapippuria

Kuumenna uuni 180 asteeseen. Huuhtele ja kuivaa pinaatit ja poista niistä kannat ja keskiruodit. Kuori ja huhtele perunat.

Ryöppää pinaatteja muutama minuutti suolalla maustetussa vedessä. Valuta pinaatit, purista vesi mahdollsimman tarkasti pois ja hienonna karkeasti leikkuulaudan päällä.

Keitä perunoita suolalla maustetussa vedessä 10 minuuttia, perunoiden on jäätävä napakoksi. Anna niiden jäähtyä ja liekkaa ne sitten viipaleiksi. Sekoita kananmunat ja kerma keskenään.

Vuoraa halkaisijaltaan 20 cm:n vuoka taikinalla ja levitä pinaatit pohjalle. Lisää päälle perunaviipaleita ja peitä savukylkiviipaleilla. Leikattaessa tortun raidallinen täyte tulee näkyviin.

Kaada muna-kermaseos tasaisesti vuokaan. Mausta suolalla ja pippurilla ja kypsennä uunissa 25-30 minuuttia.

Juomasuositus: punaviini Côtes D'Auvergne (Loire)

Mietin tässä babypinaattiin hullaantuneena, että ehkä tähän voi soveltaa pinaatin käsittelyä tyylillä, jolla valmistan kantarelli-pinaattifrittatan...Baypinaatti on niin herkullista.

Mehevä juusto-perunatorttu kruunaa illan. Vain perunoita, voitaikinaa, paria sorttia juustoa, voita, munia, kermaa, maitoa, suolaa ja mustapippuria. Juomasuositus on valkoviini Vouvray Demi-Sec (Loire). Ach, jos tämän kuohkeuden onnistuisin...

Rakkaudella - perunasta!♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

*****

Syysmatkamme viimeisenä iltana Cellessä nautittu illallinen, jossa vasemmalla huikean kookas perunarösti. Sen tilasimme ohi listan, sillä ihastuimme jo vuosikymmeniä sitten Sveitsissä röstiin eli perunasta on mihin vain. Hotel Shifferkrugin emännällä on hallussaan tyyli, taito sekä joustava ystävällisyys.

Elämä musiikkina - Hairista Cherbourgin sateenvarjoihin!

Vastaan Katja/Lumiomenan haasteeseen Elämä musiikkina. Kiitos haasteesta Katja♥ En nyt haasta ketään muita, mutta kaikki, jotka haluavat voivat ottaa haasteen mukaansa ja tehdä tämän. Ylitän oman privaattielämäni rajat, mutta eihän kukaan voi tietää, onko tämä totta vai tarinaa! Musiikki on minusta yhtä intiimiä kuin riisua pikkarit: aivan tunnen miten kuljen heikoilla jäillä. No, olkoon menneeksi: Olen aina halunnut olla lady ja olen aika ajoin jopa onnistunut siltä hetken vaikuttamaankin kotelomekoissani ja ryhti suoraakin suorempana, mutta tosiasiassa minussa palaa se sama villi tyttö, joka syntyi vasta...Odottakaa, kerron kohta, sillä yritän hiukan noudattaa annettuja kysymyksiä. Jätän pois musiikkia, jonka muistan lapsuudestani, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Minä luin!!! Pyhäkoulussa laulettiin Toini-tädin johdolla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..., mutta muuten kaikki oli vain lukemista ja poikatyttöilyä, sillä olin niin Vihervaaran Anna, että ystäväni olivat poikia, joilla oli paljon kiinnostavammat leikit kuin nukkeja harratastavilla tytöillä. Yllätän vieläkin Lumimiehen tietämällä poikaleikeistä sääntöjä, sanoja etc. Ja hän pitää minua naisellisuuden papittarena, hah-hah!!!

Kaksi kappaletta ensimmäisiltä itse hankkimiltani levyiltä

Kun sain ensimmäisen kesätyöansioni, matkustin Poriin ja ostin levysoittimen sekä neljä vinyylilevyä: Edith Piaff, Simon&Carefunkel ja...

Musiikkia teinirakkaudesssa

Carpenters Close to You

Musiikin kautta suureen muutokseen eli kun kaikki syttyi tuleen!

Täällä mukana! Sain vinkua lupaa lähteä kauan, mutta se kannatti. Hair Tampereella sytytti minut tuleen, joka ei ole itse asiassa sammunut vieläkään. Se villi, hillitön jäi minuun ikuisesti. En löytänyt mieleistäni videota, joten vaihdan tässä kohtaa musiikin erääseen toiseen eli

Mamas&Papas Californian Dreamin' ja sitten tietysti Steppenwolfin Born to be wild

Musiikkia teini-iän tuskasta

Tässä villikko 16 vuotiaana kohdatessaan jossain kaukana asuvan Ensirakkauden. Kesät yhdessä, mutta syksyt täynnä ikävän kirjeitä. Silloin kolahti ja lujaa Sealed With A Kiss Tosin meillä oli paljon yhteistä musiikkia ja kirjeet kirjoitimme nerudaksi...Elämän myrskyissä kadotimme kaiken paitsi muistot, joten yllätys oli suuri, kun sain vuosikymmeniä myöhemmin kaksi CD-levyä, musiikkikirjeen, jossa oli meidän tarinamme. Levyissä oli kannet, toisessa ER:n kuva ja toisessa minun eli kuin vuoropuhelu musiikin kautta. Musiikkikirje on yhtä intiimi kuin oikea kirje, joten en ala tietenkään luettelemaan paljastuksia, mutta siellä oli mm. Billy Idolin Sweet Sixteen ja Michael Boltonin When a Man Loves a Woman Tekee tässä kohtaa mieli sanoa, että pitäkää näpit irti nuorten ensirakkaudesta, se on polttavaa kuin tuli, mutta yhtä haurasta kuin perhosen siipipöly!

Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa

Adele, Adele ja Adele....ja se alkoi biisistä Rolling in the Deep

Laulu, joka kuvaa nykyistä parisuhdettani

Tämä on aina, aina ollut meidän biisi eli Stingin The Windmills of Your Mind

Elämääni tällä hetkellä kuvaa

I do, I do, I do, I do, I do

Mystisin biisi elämässämme on ollut tunnari elokuvasta Cherbourgin sateenvarjot: Ensimmäinen yhteinen tanssimme, jota ennen brittiyhtyeen laulaja tuli pöytäämme kysymään suosikkikappalettamme ja tämä oli niistä silloin toinen. Ennen kuin esitys alkoi, laulaja kuulutti englanniksi: "Illan rakkausparille!" Yllättäen saimmekin sitten esittää kaksi hidasta valssia yleisön seistessä ympärillä. Muistan, että aloin kyynelehtiä, sillä tajusin, että...Meni joitakin vuosia ja lähdimme viettämään kahdestaan pitkää viikonloppua Zürichiin. Tapahtui kolme kertaa Cherbourgin sateenvarjot vuorokauden aikana: Hississä Helsingissä, lentokentällä ja taxissa Zürichissä! No, se oli kuin enne, sillä paras kaupunkiloma ikinä!!!

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille

Englishman in New York

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait

Katjalle, ajatuksella, että meistä irtoaa muutakin kuin kirjoja, lunta, kukkia, syyskesää, koiria, joulua, unelmia... kunhan vähän ravistaa:

Rosanna

Paljastus, olen laulanut jo karaokessa, tanssinut julkisesti hitaan valssin lisäksi rockia, rumbaa ja...

♥:lla Leena Lumi

Juustokakkuja ♥ rakkaudella

Muistan ikuisesti kun äidin kanssa joitakin vuosia sitten päädyimme erääseen kahvilaan täällä harjukaupungissa. Otimme kahvit ja makeaksi herkuksi mandariinijuustokakkua. Kakku oli niin hyvää, että mikään ei pidätellyt meitä, vaan noudimme toiset viipaleet. Puhekin pysähtyi, sillä sellaisen armonherkun vierellä vain nautitaan. Päätin tulla juustokakkujen valmistajaksi, vaikka en ole yhtään leipoja, vaan sen sijasta innokas kokkaaja. Kuivakakut eli kahvikakut sntyvät tuosta vain ja nyt jo omenapiirakkakin melkein silmät sidottuna, mutta kakkuohjeissa on silloin tällöin sieluni hyydyttäviä sanoja, joten helpommin ostan juustokakun vieläkin kuin sen itse valmistan. Nyt on sitten taas uusi risteys, sillä innoittavat kokkikirjat, myös leipomuskirjat, saavat minut helposti hurmioon, josta voi toisinaan jotain alkaa syntyäkin.

Christin Geweken Juustokakkuja ♥ rakkaudella (I love Cheesecake, Minerva 2016, suomennos saksasta Maiju Lempinen) on yhtä herkullinen kuin mitä voi olla suosikkijuustokakkusi. Kirja sisältää kolmekymmentäkuusi paratiisillista juustokakun ohjetta ja mitä syötävimmät kuvat! Frauke Antholz on vapaa ruokakuvaaja, jonka kuvissa on taikaa. Christin Geweke on vapaa ruokakirjoittaja, jonka huomasin asuvan lähellä Celleä, kaupunkia, jossa viivymme joka reissu muutamia päiviä. Ja siellähän on se liikekin, jonka nimi on Lumi...sekä 'kotihotellimme', jonka emäntä on kuuluisa ravintolansa itsekehittelemistä ruokalistastaan. Cellen hotelliamme juttujen lopussa täällä ja täällä

Kirjan aloitus tarjoaa varmistukset juustokakkujen onnistumiselle eli step by step käydään läpi perusvaiheet, jotka Christin aloittaa näin:

Saksalainen juustokakku Käsekuchen valmistetaan perinteisesti rahkasta. Amerikkalaisessa cheesecakessa taas on ripauksella suolaa maustettu rapea murupohja ja sen päällä kerros samettista tuorejuustoa. Voidaan väitellä loputtomiin, kumpi näistä klassikoista maistuu paremmalta. On kuitenkin lukemattomia tapoja valmistaa ja tarjoilla juustokakkuja: ne voi tehdä murotaikina- tai hiivataikinapohjalle, täyttää vaikka mascarponella, ricottalla tai smetanalla, paistaa uunipellillä tai jopa tarjoilla jäätelönä. Useimmat reseptit onnistuvat helposti, kun ottaa huomioon muutamia seikkoja.

Ja niitä seikkojahan ovat sitten oikeat välineet, onnistuminen vaihe vaiheelta, täydellinen täyte, paistaminen, hyydytettävät juustokakut, jäähdyttäminen ja upeat koristeet. Muu onkin sitten henkimaailman hommaa eli lykkyä tykö vain! Jos ei mene ihan nappiin vaikka pinta, voi upeilla koristeilla tehdä ihmeitä.

Mansikkajuustokakku saa nyt varmaan suosiota eli on ihan kesäsesonkiimme kuuluva herkku. Houkuttavalta kuulostaa myös italialainen ricotta-marsipaanikakku, vadelmainen juustokakku, wieniläinen rahkatorttu, jogurtti-vadelmajuustokakku (katso kannen kuva!), omena-mantelijuustokakku, mustikka-valkosuklaajuustokakku, rahkatäytteinen kahvikakku, espressojuustokakku ja monta muuta herkku-unelmaa.

Nyt on kuitenkin vielä mustikka-aika eli ehkä haluammekin kokeilla jäädytettyä juustokakkua, johon tulee tuoreita mustikoita. Niiden puuttuessa, voi turvautua myös pakastemustikoihin, mutta ne kannattaa sitten valuttaa hyvin vetisyyden välttämiseksi.

Irtopohjavuoka (Ø 20 cm)

Pohja

80 g täysjyvädigestiivikeksejä
60 g voita
30 g hasselpähkinäjauhetta
1 rkl sokeria

Täyte

150 g tuoreita mustikoita
1,5 rkl (30g) juoksevaa hunajaa
1 vaniljatanko
150 tuorejuustoa
100 g luonnonjogurttia
0,5 dl (40 g) sokeria
1 rkl sitruunamehua

Lisäksi

halutessasi syötäviä kukkia (esim. kuivattuja laventelinkukkia) koristeeksi

1.  Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla

2.  Valmista pohja. Murskaa keksit kaulimella pakastuspussin sisällä hienoksi muruksi. Sulata voi ja sekoita keksimurun, hasselpähkinäjauheen ja sokerin joukkoon. Levitä seos vuokaan ja painele tiiviiksi pohjalle. Laita vuoka 30 minuutiksi pakastimeen.

3. Valmista täyte. Soseuta mustikat ja painele sose siivilän läpi kulhoon. Sekoita hunaja joukkoon. Halkaise vaniljatanko ja kaavi siemenet ulos. Vatkaa tuorejuusto, mascarpone ja jogurtti tasaiseksi. Sekoita joukkoon sokeri, sitruunamehu ja vaniljansiemenet. Sekoita 200 grammaa täytteestä mustikkasoseen joukkoon. Levitä tämä mustikkatäyte vuokaan ja nosta vuoka vielä 45 minuutiksi pakastimeen. Säilytä jäljelle jäänyttä täytettä sillä aikaa jääkaapissa. Vatkaa sitten täyte tasaiseksi ja levitä varovasti mustikka täytteen päälle. Laita juustokakku pakastimeen vähintään 3 tunniksi.

4.  Ennen tarjoilua anna kakun sulaa 20 minuuttia ja koristele halutessasi syötävillä kukilla.

Mietin omaa mahdollista suosikkiani kaikista kirjan 36 kakusta ja se on joko italialainen ricotta-marsipaanikakku, jäädytetty juustokakku tai sitten yläkuvan marenki-juustokakku. 

Toisaalta voisin olla kyllä ihan vapaaehtoinen testaamaan näitä kaikkia! Ihana kirja itselle, lahjaksi, tuliaiseksi, Feetun komeroon joulua ajatellen...tyttärelle, siskolle, vävylle, parhaalle ystävälle...♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

*****

Achtung! Marjatan Lady Hilla löytyy kommenteista! Kiitos Marjatta♥

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
          että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen. Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen