Maaria Päivinen: Kellari

Olen alusta asti, jo ennen tapaamistamme säälinyt Vilmaa. Gunnar kertoi ex-vaimostaan vain vähän ja senkin vähän äänessään häivähdys kunnioitusta ja outoa pelkoa. Sain Vilmasta sen kuvan, että hän on kiukkuinen ja ailahtelevainen ihminen mutta hän näytti ihan toisenlaiselta. Pelottavan sydämelliseltä, esimerkiksi, joten koin kovia omantunnon tuskia, koska tiesin vieväni häneltä miehen ja lapsilta isän. Erityisesti silloin piti painia moraalikäsitysten kanssa, kun sain kuulla hänen odottavan vauvaa, mutta rakkaus voitti.

Maaria Päivisen romaanissa Kellari (Into 2016) on kyse monista ihmiselämän kipupisteistä: On hylätyksi tulemista, pakkomielteistä rakkautta, on kostoa ja vihanhallintaongelmaa, on vanhuksen yksinäisyyttä ja lasten pahoinvointia. Tarina on sijoitettu saarelle, joka liukenee jonnekin meren ja taivaan väliin, Islantiin.

Maaria Päivinen on minulla hyvin seurattu, sillä jo 22.2.2013 kirjoitin hänen romaanistaan Pintanaarmuja Lumiin. Yksinäisenä tunturipöllönä huhuilin, että ’kuulkaa, lukekaa, kokekaa!’ Pintanaarmuja sijoittui ko. vuodenlopussa kuuman ryhmäni kymmenenneksi. Sama sijoitus romaanilla On nälkä, on jano vuonna 2014, mutta nyt tilanne oli toinen, sillä vuosi 2014 oli omaa lajiaan. Kirjoitin silloin:

Maaria Päivisen On nälkä, on jano romaani, sijoittui nyt samalle paikalle kuin Päivisen loistava Pintanaarmuja viime vuonna. Se ei kuitenkaan merkitse, miltä se näyttää, sillä kirjavuodesta 2014 tulikin yllättävän tasokas, vaikka alkuvuosi muulta näytti. Pidin paljon Pintanaarmuista, mutta vieläkin enemmän kirjasta On nälkä, on jano. Nyt rakenne oli täydellinen, tiivistetympi ja tyylikäs. Koska olen kirjeromaanien ystävä, niin Päivisen monologiromaani vei minut mukanaan kuin tulva-aalto. Aivan huikeaa, Maaria!

Kellari on aivan omanlaatuisensa kirjallinen aluevaltaus, sillä kahteen aiempaan romaaniin verrattuna Maaria on suorastaan hillitty. Kuumaa laavaa emme kuitenkaan halua kokonaan välttää...emmehän. Nytkin pääosassa on kostajatar, nainen, joka maksattaa kärsimänsä miehellä. Ero on siinä, että On nälkä, on jano -teoksen Emilie käyttää täyydellistä poltetun maan taktiikkaa tarkoituksena tuhota koko miessukupuoli maan päältä, kun taas Kellarin Vilmalle riitää, että yksi pettänyt mies kärsii ja kaikki näyttää ulospäin täydelliseltä. Kun keskityin Vilmaan, jonka mies oli pettänyt häntä jo tämän odottaessa heidän toista lastaan Stellaa ja jättänyt sen jälkeen, kohtasin onnettoman kontrollifriikin, joka lopulta sairastui.Vilma oli aina ollut täydellinen kodin ihminen. Vaimo, äiti, sisustaja ja mitä erinomaisin kokki, mutta joku oli vienyt tunteet ja tilalle oli tullut kylmyys, jota pari ei osannut käsitellä. Ennen petetyksi tulemista Vilma oli innokas puutarhurikin. Hänellä kasvoi kasvihuoneessa tomaatteja, yrttejä, inkivääriä, valkosipulia, pensasmustikkaa. Jopa oliivi- ja sitruunapuu, maustefenkolia, anisjuurta ja selleriä. Pihamaa sai kukkia kaikissa väreissä ja varastaa ohikulkijoiden huomion. Eron jälkeen Vilmasta tuli jynssäri. Hän sortui kostonhimossaan kaameaan rikokseen ja jatkoi sitä katumatta, mutta samanaikaisesti hän jynssäsi talosta pois kaikki värit, hän vaihtoi värikkäät kukat valkoisiin, hän jynssäsi multaisia perunoita kuin pesten mieltään, siinä rankasti epäonnistuen. Hän pesi ilottomana pyykkiä kahdesti päivässä, vihasi, että vanhempi tytär Silvia ikävöi isäänsä ja katui, että oli saanut vielä Stellan, jota ei kyennyt rakastamaan. Ilman pakonomaista touhuamista Vilma ei olisi pysynyt kasassa. Hän tunsi kärsineensä vääryyttä, hän oli uhri, ei lasten isä, joka oli yllätten kadonnut. Kaiken lisäksi hän oli saanut taakakseen naapuritalon 72-vuotiaan leskirouvan Ingan, sietämättömästä yksinäisyydestä kärsivän naisen, joka halusi hänestä ja lapsista itselleen uuden perheen.

Inga tuo kirjaan aivan uuden näkökulman: Saamme tarkkailijan, mutta saamme samalla myös mukaan nykyhetken suurinta tragediaa, vanhusten yksinäisyyttä. Ingalla käy kuitenkin kotiapulainen, hän lakkaa kyntensä muotivärein tummiksi, hän sivelee ripsiväriä vielä harvinaisen tuuheille ripsilleen ja aina vain hänen silmänsä ovat yhtä lumoavan vihreät kuin islanninjäkälä! Inga on harvinaisen selvänäköinen ja rohkea, mutta hän haluaa perheen. Hän tunkeutuu Vilman maailmaan ja taloon milloin mukanaan munkkeja, milloin omenapiirakka tai kauan sitten kutomiaan villasukkia. Hän on päättänyt saada Vilmasta sen tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Lapsia hänelle ei elämä ollut suonut ja nyt hän oli aivan yksin. Vilma on vastaus hänen elämännälkäänsä, sillä hänestä he ovat samanlaisia, oman latunsa hiihtäjiä, eksymistä haluavia seikkailijoita.

Tuli uupunut olo kun ajatteli, miltä maailmalla oli tuntunut: täydeltä.

Kirkkaassa kesäauringossa Krakovassa: tenhoavalta.

Ingasta Maaria Päivisen Kellari saa todenmakuista maanläheisyyttä. Inga on Vilman tarinan balanssi. Ingalle Vilman valkoista huutavat huoneet ovat kauhistus. Inga osaa letittää tyttöjen hiuksia, hipaista hellästi poskesta. Lukija löytää Ingasta jotain tuttua. Myös toivoa. Inga on kaivattu valo Vilman mielen kellareihin, mutta riittääkö se valaisemaan viimeisenkin pimeyden? Senkin, joka on muurattu sementillä umpeen? 

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuomas/Tekstiluola  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

Lokakuuta...

Ympäri saarta 
kiertävä kaislikko on
tiheä aita
jonka seassa tuhat
tietä kuljettaa kotiin.

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin 
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat
koristamaan matkaani.

Lokakuun ruusu, syksyn valtiatar, tuntee arvonsa vailla pöyhkeilyä yksinkertaisenakin, vailla tuoksun huumaa: tietää kukkivansa vielä lunta kantaen.

Japanilaisessa rinteessä punastelee puutarhan pitäjän atsaleasuosikki, Revontuliatsalea Northern Hi-Lights. Se on voittanut monta lajitoveriaan syysruskallaan,

pärjäämisellään sekä auringossa etelän puolella että pohjoisen rinteessä, mutta ennen kaikkea

kukillaan, joiden tuoksu kesäkuulla painaa puutarhan valtiaan polvilleen: hurmasta! 

Orava esittelee söpöyttään ja taustalla näkyvää kiveä, jota syleilee intohimoinen köynnöshortensia.

Vielä uutta kasvuakin...mongolianvaahteroissa.

Konkarit juhlivat ruskassa, koristautuvat lokakuun sateessa...

kaartuilevat varsiensa vuosikymmenistä erityisyyttä esitellen, toisiaan tukien, syleillen...kun rannassa sinä...

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten 
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

♥:lla Leena Lumi

runot Eija Aromaa, Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)
joutsenkuva lehtikuvaaja Pekka Mäkinen

Leena Lumin puutarhassa

Tajunnanvirtainen kirjalista Kirjalliselle Herralle, joka pitää...

Tein jokin aika sitten miltei tajunnanvirtaisesti kirjalistan Kirjalliselle Herralle, joka pitää enemmän maailman- kuin kotimaan kirjallisuudesta, mutta kotimaistakin sai olla mukana. Ainoa mitä tsekkasin oli kysymys: "Olethan lukenut Waltarit?" Mikä tässä on jännää, on se, että kuten Siri Hustvedtkin on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohdetaan, kun niiden kannet ovat sulkeutuneet', niin en selaillut blogiani, en kollannut kirjahyllyäni vaan annoin virrata vartissa muistin varalla. Kun nyt luen listaa, huomaan, että siellä on monta minulle tärkeää, mutta monia, jopa sielukirjaksi nimettyjä, sieltä puuttuu. Vaikuttiko se, että listasin miehelle? Toivottavasti ei, sillä en usko mies- ja naiskirjallisuuteen kuin heikkivainaan hyppysellisen. Toisaalta saan kaksin käsin pidellä kiinni Pelon Jokapäiväisestä elämästämme, ettei Lumimies sitä lue, sillä minusta tuon humalluttavan kirjan aito tajuaminen edellyttää rakkautta runouteen. Etenkin venäläiseen runouteen, minun mielestäni. No, ehkä annan Lumimiehen lukea Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, sillä eläähän hän neljättäkymmenettä vuotta runohullun, suorastaan 'ahmatovalaisen' naisen kanssa.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – tie Caprin huvilalle

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe, Poikani Kevin, Jonnekin pois

Axel Munthe: Huvila Meren rannalla

Thomas Mann: Taikavuori

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Ian McEwan: Lauantai, Ikuinen rakkaus, Sovitus, Vieraan turva, Rannalla, Polte, Lapsen oikeus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali, Salajuoni Amerikkaa vastaan

Herman Koch: Lääkäri, Illallinen

John Williams: Stoner

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta, Pakolainen ylittää jälkensä, Ihmissusi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Kosto: Rakkaustarina, Sisareni, rakkaani

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, Vapiseva nainen

Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja

Sami Hilvo: Pyhä peto

Riitta Pulkkinen: Kirkkaus

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, Lopotti

Katri Lipson: Detroit

Katarina Bauer: He olivat natseja

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, Turms kuolematon

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä, Armonyö

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Philippe Claudel: Varjojen raportti, Harmaat sielut

Audrey Magee: Sopimus

Terhi Rannela: Frau

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti, Suojelus

John Irving: Leski vuoden verran, Oman elämänsä sankari, Kunnes löydän sinut, Viimeinen yö Twisted Riverillä

William March: Komppania K

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Julie Orringer: Näkymätön silta

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Maija Muinonen: Mustat paperit

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, Vuodet

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann, Kivipäiväkirjat, Pikkuseikkoja, Ruohonvihreää, Ellei

Bo Carpelan: Axel

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Katarina Blumin menetetty maine, Suojaverkko

Peter Cameron: The Weekend

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Silvia Avallone: Teräs

Michael Divisadero: Ondaatje

David Vann: Kylmä saari

Antti Tuomainen: Kaivos

Richard Powers: Laulut joita lauloimme, Muistin kaiku

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nyt kirjallisuuden Nobelin aattona tekee mieli jälleen kerran ihmetellä, mitä täytyisi tapahtua, että Philip Roth saisi Nobelin, tai Joyce Carol Oates, Lionel Shriver tai Ian McEwan. Miksei Ian McEwan!

Olen syvässä lukujumissa, enkä näe nyt yhtään lukematonta dekkaria jumia purkamaan! Pitääkö alkaa lukea jotain vanhaa hyvää ja hyytävää, että saan itseni lukuintoon takaisin. Tätä tapahtuu silloin, kun olen lukenut yhdenkin ylivertaisen teoksen ja minä olen nyt lukenut niitä joitakin...ja ne ovat kotimaisia! Suomalainen kirjallisuus on maailmankirjallisuutta yltäessään täydellisesti yllättämään lukijan, joka on aina elänyt lukeakseen, joka on kranttu ja parhaiden pilalle hemmottelema.

Oi armon syksy! Rakastan nyt lokakuutakin, joka on raikas, piristävä, pimeäiltainen. Rakastan kaikkea sitä, mitä en nähnyt ennen kuin pakotettiin näkemään. Kaikki on nyt niin ihmeellistä, että en sanotuksi saa, joten kai se on parasta vain kuunnella 'meidän tunnaria', odotella kirjamessuja, löytää kadotettua lihaskuntoa ja syödä joka päivä laiskan naisen versiota professori Piipon maailman terveellisimmästä salaatista eli capresea arkityyliin välipalana tai ihan missä vaan, on nyt yhdelle: 3-4 tomaattia pilkottuna, mustapippuria, muutama hippunen sormisuolaa ja basilikan makuista tai mitä tahansa omaa suosikkiöljyä. Minulla se on oliiviöljy ja nyt suorastaan lotraan sillä sattuneesta syystä! Arvatkaapa kumpi on pahasta, pahempi, sokeri vai rasva, jos se rasva on kohtuullisen hyvää ja voikaan ei ole pannassa...Hyvästi rakkaat kotelomekkoni:)

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

- Antti Tuomainen -

♥:lla Leena Lumi

PS. Mitä unohtui, on se, että tähän listaan ei ollut tarkoituskaan laittaa Saul Bellowia, jonka tuotannon sekä minä että Kirjallinen Herra olemme lukeneet. Minä lisäksi olen rakastanut Graham Greenen romaanit puhki. Niiden maailma, jossa epäusko ja usko katoliseen kirkkoon repii kirjailijaa ravistavalla tavalla, on unohtumaton. Suosittelen ja muutakin kuin Jutun loppua, vaikka se on oma suosikkini jo kirjan perusteella tehdyn elokuvan takia: Sodanaikainen Englanti ja pääosissa kaksi suosikkiani Julianne Moore ja Relph Fiennes! 

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun...

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat,
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat,
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat
käden pojan käteen,
naurettavan pieni käsi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013)

Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, mutta ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija!

Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:

Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.

Aleksis Kivi oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen suomenkieliseksi. Hän ei ollut ylhäisöä, mutta ei alhaisoakaan. Talonsa on komea ja siinä asuu nyt isäni paras lapsuuden ystävä! Sen sijaan isäni äiti Amanda oli köyhää väkeä ja tyttönimeltään Sten (Kivi!). Hänen perheessään ei tunnettu tarvetta muuttaa mitään.

Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Sitä ei sovi vähätellä. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että Espanjassa Katalonian ohella myös Galicia haluaisi itsenäistyä. Sain tietää, että siellä on oma kieli, galegoa, joka on maaseudun vähän koulutetun väestön käyttämää. Huomattavaa on myös, että galegoankielinen kirjallisuus oli satoja vuosia kiellettyä Espanjassa. Pilvikki Kausen jutussa Itsenäisyysliike hakee itseään myös Maria Carmen Iglesias kertoo, miten oppilaita rangaistiin koulussa, jos he käyttivät galegoa. Kieli on valtaa! Sairaalassa suvella suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.

Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Aleksiksen koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudella ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.

Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.

"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."

Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.

Yksi on vielä joukosta poissa ja hän vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella.  Hän on Aleksis Kivi (1834-1872), jonka lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat.  Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Putoaminen tapahtuu sisälläni, kuin jokin, joka minussa on, repeäisi irti ja valahtaisi kylmään syöksyyn. Sitä kestää joitakin sekunteja. Sitten se päättyy – ja istun tuolilla lääkäriä vastapäätä ja on tiistai ja minä olen kohta matkalla töihin. Olen lukenut kuinka ihmiset toimivat järkevästi tulipaloissa tai sen jälkeen kun heitä on ammuttu eivätkä he mene paniikkiin vaikka vuotavat verta kuin ämpäristä. Istun ja katson lääkäriä silmiin ja olen kuin odottaisin bussia.

Antti Tuomaisen jännitysromaanin Mies joka kuoli (Like 2016) päähenkilö sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa on saanut juuri kuulla lääkäriltään kuolevansa hyvin lyhyen, mutta epämääräisen ajan kuluttua. Hänellä on vakava myrkytystila ja monenlaisia rankkoja oireita. Hänellä voi olla aikaa viikkoja tai vain päiviä. Väistämättä Jaakko alkaa miettiä sairautensa aiheuttajaa. Kuilun reunalla näkö tarkentuu havaitsemaan paljon sellaista mitä ei ole ennen huomannutkaan. Nyt Jaakko katselee kaikkea hyvästelyn herkistämin aistein. Hän tuntee miten kaikki jää ja jatkaa, kun hän on kuollut. Sade sataa, tuuli tuulee, joku juo torilla pannukahvia ja sokerimunkki rapisee toisen suussa, metrilakut kuivuvat toriteltoissa ja vanhat miehet polkupyörineen...

Päivä nousee, päivä laskee. Elämä on yksi päivä.

Tässä kohtaa tietysti pitäisi alkaa järjestellä niitä asioita, joita vielä ehtii tai tehdä jotain mitä on aina kaivannut tehdä. Niin olisi varmaan tehnyt Jaakko Kaunismaakin elleivät hänen hartaudellista oloaan olisi ravisteltu sekä Taina –vaimon että kilpailevan sieniyrittäjän taholta. Myös ympärillä hiipparoivat japanilaiset kiihdyttävät Jaakon suorastaan matsutakelaiseen raivoon ja voimantuntoon, jonka ei mitenkään pitäisi olla hänen tilassaan mahdollista. Osansa uudesta Jaakosta saa myös hoitava lääkäri, jolle Jaakko toivorikkaana vielä kiikuttaa virtsanäytteitään, että ’jos joku pelastus kuitenkin’. Helle syleilee pikkukaupunkia, mutta lääkäri saa hyvästellä lomarauhansa eikä hän delegoi Jaakon tapausta sijaiselleen.

Mies joka kuoli on vasta toinen Antti Tuomaiselta lukemani teos, mutta olin jo Kaivosta lukiessani varma, että Tuomainen ei toista itseään. Olin myös varma, ettei kirjailijamme  erityiskykyä tehdä dekkarista enemmän, kuljettaa jännityksen vierellä vaikka avioliittotarinaa tai saada jännitys maistumaan ensilumelta ja tähtitaivaalta, katoa tuntemattomaan. Kaivos oli tätä kaikkea sekä sai minut ymmärtämään pahaa Emiliä...Mies joka kuoli on vähemmän luminen, vähemmän haikea. Se on enemmän mustaa huumoria, jossa suorastaan makaaberit toimintajaksot toivat elävästi mieleeni Nick Caven Bunny Munron kuoleman. Nick  vain on hillittömämpi ja taustalla soi Kylie Minoguen Spinning Around. Antti on charmöörimpi ja lukija kuulee Bob Marleyn Is This Love. Ach, mikä siinä onkaan, että tuon charmööri sanan tilalle ihan väkisin yritti tulla eräs toinen sana...en kerro, en kerro!

Kirjabloggaajana olen järkyttynyt, että löysin Tuomaisen vasta Kaivoksen myötä, sillä Antti Tuomaista luetaan jo 28 maassa! Koska aion tänäkin vuonna pitää jättipitkän blogiloman joulun aikaan, luen silloin Tuomaiselta vaikka Synkkä niin kuin sydämeni. Antti Tuomainen on runollinen jännityskirjailija ja minä pidän sekä runosta, jännityksestä että synkkyydestä! Kirjailija minun makuuni♥

No, miten on Jaakon laita? Onko hän myrkytyksen uhri, vai syönyt itse jotain myrkysientä? Yrittääkö joku myrkyttää häntä? Mihin matsukelainen raivo kuljettaa? Et ikinä arvaa!

Tilaan ensin pallon rommirusinaa, sitten toisen pallon lakritsibanaania, ja juuri kun hän on ojentamassa tötteröä minulle, tilaan vielä kolmannen pallon, vanhan ajan vaniljaa. Tyttö painaa pallot tiiviimmin toistensa päälle ja ojentaa liki puolimetrisen jäätelön minulle.

Jäätelö kädessä istun kiviaidalle. Nuolen pieniä sulavia puroja, joita jäätelötornin kyljissä valuu. En tunne oikein mitään. Olen tässä missä olen. Mieleeni tulee, että näin on itse asiassa aina ollut. En vain ole ymmärtänyt sitä.

Tästä eteenpäin kaikki on pian.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta  Krista/Lukutoukan kultturiblogi  ja Kirsin kirjanurkka

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että...

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että se
on ohi nyt: ei väliä sillä mitä odotit ja mitä tuli. Keltaiset
koivut hohtavat pimeässä, menneen kesän haamut,
varmistamassa ettet unohda. Äkkiä sävähtää lävitsesi
ilo: olet vapaa! Pudonneet lehdet kahisevat jaloissasi,
väistelet puita ja naurat täyttä kurkkua. Luoteesta nousee
pilviverho joka peittää tähdet.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

Arki on parasta -sekametelisopalla kohti viikonloppua!

Sanotaan, että kutova nainen rauhoittaa miehen mielen, sillä kutova nainenhan ajattelee vain arkisia, turvallisia kotiasioita. No, voihan se olla toisinkin päin eli kutova mies rauhoittaa naisen mielen. Minä olen nyt rauhoittaja, sillä olen alkanut kutoa oranssia kaulaliinaa. Sellaista oikein pitkää ja pehmeää.

Tällaista kuin on pinkkinä ylläni tässä vanhassa lumisiltakuvassa. Suuriruhtinatar martsaa, koska paapon Merin pikkuista Dinaa:)

Kutominen rauhoittaa, mutta minulle siinä kyllä alkaa myös mielikuvitus laukata tavalla, josta rauha on kaukana...En tajua, miksi Lumimies taas nauraa minulle. Ehkä olen hassu. Tai hillitön. Tai ylisanavalmis. Tai vain nautin nyt niin kaikesta. Hyrisen kuulemma joululauluja kuten vanhaan hyvään aikaan alkusuvesta. Juu, joulu on mielessä, mutta en minä siitä nyt, vaan ajattelin kertoa, että

monien saamieni viestien joukossa on ollut tämä ihanuuskuva kummikoiraltamme Lunalta♥ Hän on kuvassa mamin kanssa puolukassa, mutta erityisesti tämä sammalmätäskuva on minusta ihana. Kiitos Luna&hoviväki♥

Kiitos Birgitta♥ Tämä Anna-Mari Westin kortti vastaa niin hyvin erääseen ikuisuuskysymykseen:)

Kiitos Merjalle ja Pekalle Voimaketun kuvasta♥ Kuvaaja lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.

Ilmoitusluontoinen asia lukijoilleni että tyttärelle&co: Lähdemme Helsingin kirjamessuille 28.9. Dina ja Taika, mami ja papi tulevat kohta♥ Elämä on ihmeellistä...

Toki minä nyt luenkin, mutta menossa on Nesseriä, joka on ollut siltani tähän hetkeen. Kuin pelastuslautta, jonka olen aika hyvin pitänyt itselläni. Luvun alla on Håkan Nesserin viimeisin dekkari eli sen jälkeen olen lukenut häneltä sekä Barbarotti- että Van Veeteren -sarjat. Aivan loistavia♥ Nyt menossa on Tapaus G Murha menneisyydestä. Tänä iltana nautin herra Nesseristä kera kotimaisen kardemummajäätelön...

Nyt kiehumassa on kahdeksan litran kattilassa kalaliemi: lohen ja siian perkeitä, tomaatteja halkaistuna, tilliä, laakerinlehtiä, maustepippuria, paloiteltuja keltasipuleita, monta valkosipulinkynttä...

Kun maut ovat irronneet, siivilöin liemen ja laitan puolet pakastimeen seuraavaa kertaa varten. Lopusta valmistan huomenna kalasoppaa, johon tulee sekä siikaa että lohta, lisää tilliä, pippureita, kaksi pussia peruna&juuressekoitusta ja ihan lopuksi loraus valkkaria. Siinä ei sitten sopan kanssa muuta kaipaa kuin kunnon ruisleipää!

Vaatimattomat kurtturuusut vain jatkavat kukintaansa ja tekevät sitä vielä lumillakin. Olen tilannut kurtturuusuaidanteeseemme ensi keväälle jo Sävel-nimistä ruusua, sillä vanha aidanne vaatii välillä stailaamista, mutta antaa enemmän kuin vaatii, sillä niin helppo se on. Hansatkin ovat kurtturuusuja ja ne kukkivat nyt myös täysillä.

Lumimies kutsuu teelle. Se on meillä sellainen iltapäivän rauhoitus. Helppo nyt kuvitella, että olisin menossa kuvan kaltaiseen teepöytään, sillä emme juo teetä enää mistään muusta kuin Wrendalen mukeista, joita voi tilata täältä

Mukavatunnelmaista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Weary Blues

Tähdet, tähdet....onko tämä tottakaan!

Kissanviikset ravintolan nurkassa istuu nainen. Hänellä on kädessään lasi viiniä, mutta katseesta näkee, että hän ei tajua mitä on tapahtunut. Hän sai heinäkuun sydänsuven hetkellä tietää sairaudestaan... Häneltä on leikattu melanooma 22.7.2016. Operaatio oli iso ja meni kaksi kuukautta ennen kuin leikatun puolen jalka alkoi toimia normaalisti. Leikkausnäytteiden perusteella, olisi pitänyt suorittaa uusi leikkaus elokuussa, kun entisen haavatkaan eivät olleet kunnolla parantuneet. Leikkausaamuna noin puoli tuntia ennen operaatiota saimme tietää, miten riskialtis tuleva leikkaus olisi. Kyseessä olivat todennäköisesti komplikaatiot (50/50), mahdollinen lisäleikkaus (50/50) ja hyvin pitkä kuntoutuminen. Kaikki melanooma piti olla tässä vaiheessa jo pois, mutta oli epäily yhdestä metastaasista. Reiden arpi oli niin hienoa työtä, että itken vieläkin ilosta, kun katson sitä eli siinä kaikki hyvin. Sinä aamuna siinä hetkessä, päätimme, että sitä leikkausta ei tule. Minä kävelen minne vaan, minä kävelen Muuratsalon rantapoluilla, minä kävelen Krakovassa, minä kävelen Itävallassa ja minä kävelen vaikka tähtiin, jos niin on tarkoitettu. Mutta minä kävelen!

On helppoa sanoa, että elämän ainoa varmuus on epävarmuus, mutta kun sen elää todeksi, tajuaa todella, miltä se tuntuu. Tämä nainen varmaan vielä nauraa iloisesti ja lujaa, mutta ikinä hän ei ole varma mikä nurkan takana odottaa. Nyt nainen toipuu hyvästä sokista! Hän meni aamulla kuulemaan tuomiotaan labroista ja kuvaantamisesta onkologilta. Intorverttinä hän pelkäsi taas uutta lääkäriä sekä ennen kaikkea tietysti tuloksia. Kun lääkäri astui vastaan, nainen oli valmis sanomaan ottavansa hoidot vastaan, vain jos juuri tämä lääkäri kulkee rankan matkan hänen mukanaan. Istuimme alas ja sitten hän katsoi silmiin ja sanoi, että 'mitään ei löytynyt, kaikki on hyvin'. Ja: 'Nyt unohdat tämän ja alat elää.' Nainen oli sanaton, sillä tuollainen tieto kaiken jälkeen ei mennyt heti tiedostoon. Lumimieskin näytti ihan epäuskoiselta. Teki mieli halata lääkäriä, sillä nyt tiedän, että kun vuoden päästä on seuranta, minä en ole yksin: Minulla on lääkäri, joka lukee minua♥ Kaiken lisäksi jaamme intohimon lukemiseen...Ja arvatkaapa kenelle soitin heti autoon päästyäni: Gynekologilleni, joka sen luomen huomasi.Ilman häntä ei olisi tätäkään päivää tullut♥

Lumiperhe on vähentänyt dramaattisesti punaisen lihan syöntiä, mutta tänään nautimme poronfilettä korvasienikastikkeella ja bataatti-palsternakkapyreellä. Olin oikeasti sokissa, joten herkku meni minulla vähän hukkaan, mutta Lumimies söi senkin edestä. Aiomme kuitenkin uusia käynnin Kissanviiksiin pian, sillä siellä on panostettu laatuun ja tunnelmaan!

Kaikki te, jotka olette kulkeneet jo juhannusviikolla alkanutta matkaa kanssani: Lämmin kiitos♥

Naisella ravintolan nurkassa ja nyt täällä koneella on nuttu aika tyhjänä. Mieli rakentaa tulevaisuutta. Enää liitutaulullani ei lue: Die Fraue ohne Zukunft! Luen: Elämä on ihmeitä täynnä ja aina kannattaa roikkua tähdissä kiinni vaikka kynnet verillä!

"Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan." 

- Edith Södergran -
Kaikkiin neljään tuuleen (Into 2013, suomennos Hilja Mörsäri)

♥:lla Leena Lumi

PS. Kun olin juuri saanut kuulla sairaudestani: Hard day's night...eli oodi mun säärille

Maaliskuun kolmantena herkutellen ja nyt sama annos, mutta paljon rennompi olo. Tähdet♥

Taru&Tarmo Väyrynen: Tuulien koti Vuorileijonan varjo 8 (Lumimiehen debyytti kriitikkona!)

Kun matkaa Sirpistä kaukana pohjoisessa sijaitsevalle Isosaarelle oli ryhdytty suunnittelemaan, tarkoitus oli ollut vain selvittää mahdollisuuksia solmia isosaarelaisten kanssa kauppasuhteita.

Tässä romaanissa kuljetetaan mielenkiintoisella tavalla lukijaa menneen ajan tapoja seuraillen meripurjehdusta ja kaupankäyntiä sekä ihmiskäyttäytymistä kuvaillen. Paikat ja ihmiset ovat keksittyjä, mutta lukijan on helppo havaita kirjassa esiiintyvän runsaasti kuvailtuja tilanteita monenlaisena kirjona kuten ihmisten kesken nykyäänkin.

-       Tuo poika on varmaan hyvin nuori, Ake sanoi, - Miten Vasama on päästänyt noin vaaralliseen paikkaan?

-       Ei siellä ole vaarallista, jos ei ole taipumusta huimaukseen, Penta sanoi. – Eikä tuo tähystäjä ole poika, hän on Lili.

Lili ei ole isosaarelainen vaan sirpiläinen joka on rakastunut isosaarelaiseen Tregiin, ja olivat nyt laivassa mukana avioparina matkalla miehensä kotimaahan.

Toisessa kolmen laivan ryhmään kuuluvassa laivassa keskusteltiin tähän tyyliin.

-       Lapsista tiedät, että kaikki ovat ottolapsia, Dotar huomautti.

-       Sinua vaivaakin varmaan se sama uteliaisuus, joka tuntuu vaivaavan monia. Vastaus siihen on, että minä ja Ake viihdymme samassa vuoteessa, eikä Malee huolisi vuoteeseensa ketään miestä, ei edes Akea.

-       Taisit loukkaantua, Penta totesi. – Tapani on olla turhan suorapuheinen. Tiedän, että Malee pakotettiin lapsena miesten halujen kohteeksi, ja ymmärrän, että sellainen kokemus voi jättää pysyvän inhon. Ihmettelen vain sitä, että te kolme muodostatte perheen, jossa kaikki tuntuvat kiintyneiltä toisiinsa.

-       Saatte sen kuulostamaan helpolta, Penta sanoi. – Ja helppoahan se olisi, jos ihmiset olisivat valmiimpia hyväksymään itsensä ja toisensa sellaisena kuin ovat, eivätkä yrittäisi mukautua tavanomaisiin vaihtoehtoihin, jos ne eivät sovi heille.

Tietynlaisen jännityksen tuovat pohjoiseen purjehdittaessa merirosvoustilanteet, sekä niiden seuraamukset, joissa päälliköiden käyttäytyminen ja aikaisemmat edesottamukset ovat hyvinkin mielenkiintoisesti kuvailtu niin raakuudessaan kuin jonkinlaista ymmärrystä ja neuvottelutaitoa osoittaen.

-       Kuka päällikkö on koskaan välittänyt muiden kuin itsensä ja läheisempiensä hyvinvoinnista? Rigo kysyi. – Sinä käytit suuren osan ryöstösaaliista Norren väestön hyväksi ja jaoit avustusta länsirannan köyhillekin, koska sait sillä tavalla itsellesi tukijoita. Kun vielä annoit laivamiehillekin kohtuullisen osuuden, meille alipäälliköille jäi aivan liian vähän.

-       Siksikö halusit syrjäyttää minut? Vasama kysyi.

-       En vain siksi vaan järjettömien ohjeittesi takia, Rigo sanoi. Sitten hän ilmeisesti huomasi, mitä tuli myöntäneeksi, ja korjasi: - Tarkoitan...

Opettavaisia toteamuksia riittää pitkin kirjaa kuten tässä, kun Trakin toverit keskeyttivät erään miesten välisen selkkauksen huomatessaan Trakin vilpin vaarallisuuden, jota Rigo ihmetteli näin:

Rigo oli pitkään hiljaa. Sitten hän hymyili.

-       Ake, sinä et ole hiirulainen, sinä olet ovela kettu, hän sanoi.

-       Jos me käyttäydymme kunniallisesti ja Gregi kunniattomasti, isosaarelaisten enemmistö on meidän puolellamme.

-       Juuri niin, Ake sanoi, - Oikein pitää tietysti tehdä silloinkin, kun se ei ole edullista...

Osalla laivojen laivamiehistä ja päälliköistäkään ei ollut kokemusta siitä, mitä Isosaarella voisi olla heitä vastassa. Tiesivät, että heidän tuomaansa avustusviljalastia osattiin odottaa, mutta kuinka se voitaisiin jakaa tasapuolisesti ja rauhanomaisesti? Sitten oli vielä yritettävä syrjäyttää Gregi,

joka oli ottanut Norren päällikkyyden haltuunsa Vasaman poissa ollessa. Viljasta ja muusta kaupankäynnistä päästyään oli edessä matka Norreen ja leiriytyminen vuorille.

Leirissä oli mahdollista tämä: Saunat oli lämmitetty niin kuin leirissä oli tapana joka ilta. Pienimmässä saunassa olivat ensin käyneet Lili ja Tregi vauvansa kanssa, ja sitten päällystön sekä talon muun väen vuoro. Ake tyytyi vain peseytymään, mutta toiset istuivat löylyssä pitkään ja käyttivät innoissaan vihtoja, joita oli tehty kesällä runsaasti. Ne olivat kuivuneet varastossa, mutta veteen kastettuina ne pehmenivät ja virkistyivät tuoksumaan. Vasama ja Dotar kävivät muutaman kerran kierimässä lumessa ja palasivat sitten taas lauteille. He heittivät vielä löylyä, kun Rigo, Agir ja Leoni jo olivat peseytyneet ja lähteneet

…. Dotar ihaili edelleen revontulia, mutta Vasama alkoi katsella muuta.

-     Huomaatko nuo pienet valopisteet merellä? hän kysyi. Dotar tarkkaili niitä hetken ja sanoi sitten: - Ne liikkuvat. Mitä ne ovat?

-       Soihtuja, Vasama sanoi. – Sieltä tulevat Jaggan sotilaat... Suunta on suoraan Norreen…

-       Sotilas poistui, ja Rajja sanoi.- Olen käskenyt heitä olemaan valppaina, sillä Skagi yritetään ehkä vapauttaa. Ihmiset ajattelevat usein enemmän tunteillaan kuin järjellään, ja vaikka he varmasti ymmärtävät, että Skagin vapauttaminen merkitsisi kostotoimiemme kohdistumista uudelleen koko väestöön, moni saattaa haluta pelastaa hänet.

-       Sellaisia me olemme, Leoni sanoi. – On helpompi hyväksyä tuhansien tuntemattomien kuolema kuin yhden tutun. Mutta Vasama käski Rigon ehdottomasti pysyä leirissä keskipäivään asti, ja...

     

Vasama ei aikonut jäädä Norren kyläpäälliköksi joka hänelle olisi kuulunut perittyään se isältään, vaan halusi palata Sirpiin vaimonsa Enettan ja lastensa luo, mietti: Lilin kaltainen ei mitenkään voisi olla kyläpäällikkö. Mutta sitten hän muisti Lilin sovittelemassa miesten riitoja, keskeyttämässä heidän kiistojaan, neuvottelemassa kärsivällisesti ja ystävällisesti...

Taru ja Tarmo Väyrysen Tuulien koti (2016), Vuorileijonan varjo –sarjan kahdeksas osa, on ehdottomasti kiinnostava ja mieleenpainuva lukukokemus, jonka voi lukea täysin itsenäisenä teoksenaan. Tarina tempaisee heti ensi sivuistaan lähtien mukaan huimaan seikkailuun. Jos olet pitänyt Monte Criston kreivistä, Kolmesta muskettisoturista tai mistä tahansa seikkailukirjoista, tämä on kirja juuri sinulle!

*****

Nyt se sitten tapahtui: Kaksoisvirhe! Olen sanonut, että jos me olisimme saman lajin harrastajia, olisimme kuin Lionel Shriverin pari Kaksoisvirheessä, minä Willy, R. Eric...eli tuhon tie. Ei vainkaan, tämä on niin hauskaa, että koska minä en ole niin innostunut perinteisistä seikkailukirjoista enää, Lumimies päätti lukea tämän ja piti paljon! Nyt alan aavistella, että hänen ruokahalunsa voi kasvaa syödessä ja se tarkoittaisi sitten sitä, että saisi perustaa oman bloginsa ja sinne tulisi takuulla myös Antti Tuuria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ei ole nimenhuutoa enää, käsi tärisee samalla lailla kuin mielisairaalassa, kun kirjoitin salaa niin kuin olisin vapisevin käsin opetellut uusia kirjaimia ja sanoja.

Mikä oli ensimmäinen lause ja missä se nyt on? Missä se on piilossa, olen tehnyt sen jo, kirjoittanut jo, mutta en näe sitä toisten joukosta, en erota sitä muista.

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus (Tammi 2016) on kuin lokin liidon ilman kirkkauteen kirjoitettu kuiskattu huuto. Olet pimeääkin pimeämmässä ja löydät kirkkaimman kirjainten, sanojen ja lauseiden kautta. Jalonen kirjoittaa fiktiivisesti, mutta tapahtuneisiin kiinnittyneenä ja selvästi myös kiintyneenä, kertomusta uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta (1924-2004). Framella oli kokemastaan elämänvääryydestä huolimatta tuottelias ura kirjailijana, mutta jostain mystisestä syystä emme ole saaneet hänen kirjojaan suomeksi.

Janetin elämän lähtökohtakaan ei ollut tavanomainen, sillä hän kertoo kantaneensa kuolemaa jo syntyessään: Hänen kaksosveljensä kuoli jo äidin kohdussa, Janet jäi eloon. Perheessä oli lapsia runsaasti ja heistäkin yksi toisensa jälkeen kuoli: kaksi sisarta hukkumalla. Isä oli tavallaan taustalla ankarana ja pettyneenä: Geordie –pojan epilepsia oli hänelle mahdoton ylikäydä. Äiti eli tavallaan paossa elämän ankaruutta pää pilvissä kirjoittaen ja myyden runojaan, vaikka vain, että perhe saisi rahaa kirjekuoreen. Köyhyys oli ilma, jota perhe hengitti, mutta samalla se vei Janetilta usein melkein kaiken ilman. Hän vaelteli ja oli paljon yksin. Mielikuvitus kehittyi samaa tahtia kuin hänen erityislaatuinen persoonansa.

Linnut lauloivat lähellä, parvi oli piilossa pensaitten takana. Äitikin voisi kuulla ne. Kerran kun pöllöt itkivät, juoksin kotiin, avasin villatakin napit että äiti havahtuisi niiden surkeaan ääneen, jonka toin meille villatakin sisällä, mutta äiti vain kirjoitti, hänen huulillaan oli runojen alkuja, kirjainten palasia ja hän tiputti ne suustaan paperille, jota kynä täytti kiireisenä.

Äidin kädet olivat karheat ja punaiset, kotona haisivat kalojen perkeet, pysähtynyt toivottomuus, isän pettymys ja äidin hymyilevä poissaolevuus sekä Janetin varmuus, että tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan. Janetin olemus herättää huomiota ja sen Jalonen tuo kirjassa loistavasti esiin myös maagisen realismin keinoin. Huomiota herättävin on Janetin punainen hiuspehko, joka ei tottele ketään eikä mitään. Punainen hiekkapilvi löytää sen ja vetää sinne muurahaisille polut. Punaiset hiukset ovat myös Janetin lohtu, hänen jouduttuaan väärän diagnoosin vuoksi mielisairaalaan kahdeksaksi pitkäksi vuodeksi, sillä edes kaksi sataa sähkösokkia eivät taivuta hiusten tahtoa. Niillä on Janetin sielu.

Tapahtuu ihme ja Janet vapautuu mielisairaalasta. Hän muuttaa pois. Frankin armeijamökkiin, Ibizalle, Lontooseen...minne vain, kunhan

Omaa voimaa suojelee kaikkein eniten ympäristössä vallitseva hiljaisuus.

Riitta Jalosen kirkkaus jäi minuun. Jatkan Janetin kanssa tavalla tai toisella. Samoin kanssani kulkee lahjakas kuvanveistäjä Camille Claudell, joka kuoli mielisairaalassa kostona uskalluksestaan uhmata miehistä lahjakkuutta. Myös laulaja Frances Farmer kulkee mukana. Hänelle ehdittiin tehdä lobotomia, joten...tarvitsemme kirkkautta. Miten hienosti Riitta Jalonen sanookaan kirjan lopun luvussa Oman kuvan luo. Siinä hän kertoo, miten löysi ensin Uudessa –Seelannissa Kirjakaupasta Framen kolmiosaisen omaelämäkerrallisen teoksen ja osti sen jälkeen Janet Framen Owls Do Cry –nimisen proosateoksen, silloin mitenkään aavistamatta, mihin Kirkkauteen kirjat hänet vievät:

Kirkkaus-romaani on kunnianosoitus Janet Framelle. Hän näyttää hienoilla teoksillaan, että kirjallisuuden avulla voi selviytyä kuoleman pelosta.

Saman tekee nyt Riitta Jalosen huikea romaani Kirkkaus. Näin syntyvät klassikot. Näin kirjoitetaan maailmankirjallisuutta. Olen sanaton. Leijun...Olen valkoinen tunturipöllö.Vapaa valitsemaan...

Valokiila poimii meidät kaikki esille, kun merelle tulee yö.

*****

Jane Campionin ohjaama elokuva, joka perustuu Janet Framen elämäkerrallisiin teoksiin An Angel at My Table

*****

Riitta Jalonen/ Riina Rinne/Tammi


Tuomas Juntunen Parnasso (6-7): 

” Olen aiemminkin pitänyt Riitta Jalosen kirjoista, joiden hallitun ja hillityn pinnan alla riittää merkityksiä tulkittavaksi. Uusimmalla romaanillaan Kirkkaus Jalonen kuitenkin yltää kirjailijana uudelle tasolle, ehkä kaikkein korkeimmalle. Luin romaanin kasvavan ihailun ja kunnioituksen vallassa. Kirkkaudessa kirjailijan ammattitaito ja suuri aihe yhdistyvät tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin vuotuisten Nobel-spekulaatioiden ennakkosuosikit kuin suomalaisen kirjasyksyn.
--- Jalosen kertojanääni on hänen oma huikea luomuksensa, joka pudottelee upeita kielikuvia ja yllättäviä havaintoja yhden toisensa jälkeen täysin luontevasti, ilman pienintäkään kikkailun tuntua. Pakottomuudessaan ja kirkkaudessaan romaani on otsikkonsa mukainen.
--- Kirkkaus on uransa huipulle ehtineen sanataiteilijan mestariteos.”


*****

Aamulehti Kirkkaus -romaanista

Turun sanomat Kirkkaudesta: Häikäisevä Kirkkaus kirjoittamisen voimasta


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Tuijata.Kulttuuripohdintoja  Kirja hyllyssä  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Pieni Kirjasto  Laura/Lukuisa  Mai/Kirjasähkökäyrä  Tuomas/Tekstiluola  Katja/Lumiomena  Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie  Luetut/Lukemattomat  Kaisa Reetta T.  Hyllytontun höpinöitä  Kirsin kirjanurkka