Nousuvettä ja vähän muutakin...sekä kohti kirjamessuja!

Olen jo jonkin aikaa odottanut, että joku Helsingin Sanomissa kirjoittaisi tv-sarjasta Nousuvesi (Springfloden), sillä meidän talossa on kaksi, jotka ovat siihen niin koukussa...Tallennamme ja katsomme sitten vähintäin kaksi jaksoa kerrallaan eli jännityksen maximointia! Tänään sitten Jukka Petäjä vihdoin jutussa Skandidekkari viihtyy nyt televisiossa toi sarjan esille ja tietysti myös sen pohjana olevan Cilla ja Rolf Börjlindin samannimisen romaanin. Myönnän, että sarja on sen verran kova, että pakenen välillä toiseen huoneeseen..., mutta se kaikki muu siinä on kutkuttavaa laatua. Tulee ihan mieleen Sillan (Bron) kultaiset kaksi ensimmäistä tuotantokautta, jotka eivät olleet yhtä noir kuin viimeinen eli kolmas ja

mukana oli vielä Sofia Helinin 'oikea' työpari Kim Bodnia Martin Rohdena. Täällä sarjan luoja Hans Rosenfeldt lupailee jo neljättä tuotantokautta, mutta on auki saammeko Bodnian takaisin. Suosittelen lukemaan, miksi hän lähti sarjasta...Hans Rosenfeldt taas kilauttaa päässäni heti esiin toisenkin nimen eli Michael Hjorthin, joka on käsikirjoittanut Wallanderia...

Yhdessä Hjorth&Rosenfeldt ovat kirjoittaneet huiman Sebastian Bergman -sarjan, johon ovat onnistuneet luomaan kutkuttavimman rikosprofiloijan ikinä! Miten tylsää elämä olisikaan ilman Sebaa!!!Suosittelen Mies joka ei ollut murhaaja, Oppipoika, Tunturihauta, Mykkä tyttö ja Hylätyt 

Ja vielä on jäljellä neljä katsomatonta Syrjäistä maata, joka heittää meidät rosoisiin walesilais-brittiläisiin tunnelmiin. Kuvassa marskimaalla erään rankan sarjan uhri sekä rikosylikomisario Tom Mathias (Richard Harrington), joka synkästä ilmeestään huolimatta ei mitenkään estä naiskatsojia huomaamasta, että...

Viisitoista Håkan Nesserin teosta olivat välisarjan suveni silta ylitse synkän virran, joten hänelle kiitos♥ Ja vielä vuosi sitten en tiennyt Nesseristä mitään, vaikka olen aina lukenut myös dekkareita paljon. Vielä kirjoitan oodin dekkareille...

Muuta kuin dekkareita ovat sitten Linn Ullmannin teokset, joista uusin Rauhattomat on tänään Jukka Petäjän taidokkaassa syynissä. Pidin kohdasta, jossa puhuttiin miten muistot ankKuroituvat tiettyihin paikkoihin, joissa ne odottavat, että joku päästäisi ne pulpahtamaan pintaan. Sitten on paljon niitä koteja ja kesäpaikkoja sekä lapsuudesta että aikuisuudesta ja...

"Ne ovat reimareita tunteiden, kaipauksen, rakkauden ja muistojen ulapalla."

Ullmannin Aarteemme kallis oli lukuvuonna 2012 neljänneksi paras kirja Lumissa:

Linn Ullmann kiinnostaa minua yhtä paljon kuin Siri Hustvedt! Niinpä luin myös Kun olen luonasi ja Ennen unta

Jukka Koskelainen kirjoittaa tämän päivän Hesarissa Aris Fioretosin Marysta, joka on värisyttänyt ainakin minua. Näin Jukka mm.

"Yksi Maryn itsestään käyttämistä kuvista on granaattiomena: sillä ei ole yhtä ydintä. Ehkä se on kuva siitä, että hän ei käperry itseensä, vaan havainnoi jatkuvasti ulkomaailmaa ja luo siitä loputtoman tapahtumien ja vertausten ketjun. Sisällään hän kantaa uutta siementä."

Kohti Helsingin Kirjamessuja! Pian tavataan monen kanssa siellä ja jo pe iltana

Meri&co♥

Bis bald!

Leena Lumi

Hollow talk

Teresa Välimäki&Johanna Lindholm: Hyvää joulua

Ensilumen sataessa on ilo tarjoilla teille kauniin runsas joulunajan ruokakirja. Kirja, joka kuljettaa meitä kaikkia likemmäs vuodenaikajuhlista suloisinta ja antaa ymmärtää, että usein matka on yhtä kiehtova kuin perille pääseminen. Nyt on se aika, jolloin aletaan nauttien kääriä lahjoja paketteihin ja miettiä, mitä tarjotaan joulunaluspäivinä ja jouluna. Jos pöytään kokoontuu isompi joukko, mukaan mahtuu usein niin perinteisten jouluruokien kuin myös kasvisruokien ystäviä. Ja jotkut eivät syö lihaa, mutta kala heille kyllä maistuu. Oih, miten ihania asioita pohdittavaksi, kun tässä sivusilmällä katselen pikkuoravia niiden ensilumessaan...

Teresa Välimäen&Johanna Lindholmin Hyvää joulua (WSOY 2016) on uudistettu laitos vuonna 2014 ilmestyneestä samannimisestä kirjasta. Kummankin kirjan kuvat ovat Laura Riihelän tunnelmallista valokuvausta ja näitähän joulufiilistelijä juuri kaipaa: Mielen sytytystä tulevaan juhlakauteen ja uusia ideoita kauniilla kuvilla.  Uudistettuun laitokseen on lisätty Vegaaninen joulu, jossa mm. portobello-tattipatee, blinivohvelit, viikunacarpaccio ja balsamicosiirappia, voipapu-tryffelikeitto, punajuuuripihvit, siitakesieni-ragu ja perunapalsternakkamurskaa...Muuten kirjassa ovat alkuperäisen laitoksen kaikki runsaat ihanuudet alkupaloista pääruokien kautta jälkiruokiin ja ruokatuunauksiin, joista viime mainitussa ryhmässä maistelimme viime vuonna lämminsavulohikeittoa. Ja maailmankaikkeuden ihanin jälkkäri ikinä oli silloin ja nyt punavalkoinen jäädyke! Kuka haluaa olla joulun lumikuningatar kantakoon tämän herkun joulupöytään. Ehkä myös ihanin jälkiruokakuva ikinä...

Perinteisen jouluruoan ystäville voin kertoa, että löytyy joulukassleria, ylikypsää glögipossua, uunissa paistettua nieriää ja jouluista karjalanpaistia ja montaa muuta eli mitään ei ole poistettu, vaan lisätty.

Kaakaon ystävänä haluan nauttia juolun lumisina aluspäivinä joulukaakaota:

2 annosta

0,5 litraa maitoa

3 rkl tummaa kaakaojauhetta

2 rkl sokeria

2 rkl hasselpähkinä-suklaalevitettä

1 dl kuohukermaa

kanelisokeria

piparkakkumuruja

Kuumenna maito ja vispilöi joukkoon kaakaojauhe, sokeri ja suklaalevite niin, että ainekset sekoittuvat keskenän. Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se kanelisokerilla. Kaada kuuma kaakao, lusikoi päälle kermavaahtoa ja viimeistele pinta piparimuruilla sekä kanelisokerilla.

Teresan ja Johannan kirjassa on oma lukunsa ruokalahjoille. Mukana on mm. saaristolaisleipä, jollaisen saamme joka joulu lahjaksi. Erittäin hyödyllinen lahja, jota käytämme kun valmistamme graavisiikatartar, mäti-smetanaja mummonkurkut eli joulupöydän alkupalan.

Pääruokien rinnalle on kiva löytää uusia vaihtoehtoja ja niinpä nyt valmistamme terveellistä&herkullista, paistettua ruusu- ja lehtikaalia:

4 annosta

200 g ruusukaalia

150 g lehtikaalia

1 valkosipulinkynsi hienonnettuna

2 rkl voita

1 rkl oliiviöljyä

1 rkl sitruunamehua

ripaus suolaa ja mustapippuria

ripaus sokeria

½ granaattiomenan siemenet

Poista ruusukaaleista uloimmat lehdet ja kova kanta. Huuhtele kaalit lävikössä. Puolita ruusukaalit ja suikaloi lehtikaalit. Kuumenna voi ja öljy paistinpannulla. Lisää kaalit ja hienonnettu valkosipuli ja paista niitä käännellen muutama minuutti. Mausta sitruunamehulla, suolalla ja mustapippurilla sekä ripauksella sokeria. Lisää lopuksi joukkoon granaattiomenan siemenet ja vie tarjolle.

Vinkki: Kokeile ruusu- ja lehtikaalin mausteena myös murskattuja fenkolinsiemeniä tai korianterinsiemeniä.

Tämä on terveyspommi, sillä kaali on suorastaan lääkettä! Samoin oliiviöljy ja granaattiomenat. Kokkailu on silti intohimoa ja luovuutta, joten mietin tätä reseptiä myös babypinaatilla...

Kasvissyöjälle tai lihaa vähentävälle/välttelevälle, maistuu takuulla ratatoulle,

josta kirjassa on herkullinen resepti.

Pidin/pidän ihan lumisesti Hyvää joulua kirjasta jo ennen uudistusta, mutta nyt vieläkin enemmän. Olen vähentänyt etenkin punaisen lihan syöntiä ja siihen ei lasketa, että nautin poroa Kissanviiksissä kerran pari vuodessa. Meillä mennään joulunakin kalapainotteisesti, mutta yllättäen eräs asia on muttunut siitä kun kirjoitin Teresan ja Johannan kirjasta vuonna 2014: Uuden vävykokelaan myötä joulun laatikot ovat palanneet takaisin! Anopin lanttulaatikko on taas supersuosikki, mutta kaipaan jokaiseen jouluun ripauksen uutta ja sitä ammennan tästä kirjasta, joka on jo kanneltaan syötävän kaunis! Laura Riihelän kuvat ovat country&cosy ja reseptit kantavat sekä perinteitä että yllätystä.

Sattumana sopassa kaikille kirjallisille kokkaajille, mutta muutkin saavat fiilistellä:

Juustokakut laseissa ja mehustettuja vadelmia!

Vuoden jouluruokakirja on tässä♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kirjamessuille avec -lippujen voittajat ovat...

Helsingin Kirjamessuille avec -liput voittivat arvonnassa mimon mami ja Astrid: Onnea♥ Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa yhteystietonne leenalumi@gmail.com että saan liput matkaan mahdollisimman pian.

Tuleva viikko meneekin sitten kirjamessujen odotuksessa sekä messuillessa. Meillä Helsinkiin lähtöön liittyy aina muutakin eli tapaamme nuoriamme etc. Tapaamislistani eli 'kuoharikorttini' on täynnä, mutta jos tunnistat minut messuilla, tule juttelemaan. Olen tällä kertaa paikalla vain lauantaina, sillä en luota vielä kuntooni. Jo pelkästään autossa pitkään istuminen voi olla hiukan haasteellista, mutta olemme varautuneet ottamaan breikkejä.

Puutarha on vienyt nyt aikaani ja samalla siinä lihakset saavat tarvittavaa vahvistusta. Olen ihan intona istuttanut vispipuuronvärisiä callunoita puutarhaan, kun niitä vihdoinkin löysin. Kuva ei tee oikeutta värille:

Myyräsuojuksia ja nyt myös jo jänisverkkoja virittelemme, sillä kirjamessujen jälkeen lähdemme länsirannikolle. Jänisverkot eivät ole liian aikaisia ainakaan Keski-Suomessa, sillä pupu oli käynyt nappaamassa jo monta oksaa uudesta syyshortensia Red Wim'sistä! Sen ympärille tuli jotain vihreää jänisverkkoa kauniimpaa:

Nämä kehikot on meillä testattu ja jänikset eivät tällaista suojausta ylitä. Lokakuu on ollut järkyttävän kuiva, joten mietin, onko Red Wim's kärsinyt kuivuudesta... Alkukuusta oli niin paljon muuta, mutta nyt olen varovasti kastellut, sillä meillä ei ole ollut vielä yöpakkasia. Vanhat syyshortensiat kukkivat täysillä ja köynnöshortensioissa on vielä kultaiset lehdet.

Tämän viimeinen värihän on siis viininpunainen, joka tulee syyskesästä. Ensin valkoiset kukat, sitten vaaleanpunaiset ja lopulta tummanpunaiset!

Tänään Helsingin Sanomissa oli Merkintöjä -palstalla Mira Helstelän teksti Onko syövässä mitään hyvää?

Mahtoiko lääkärini tietääkään, kuika paljon toivoa hänen sanansa loivat silloin, kun selviytymiseni ei vielä ollut varmaa:

"Nyt vain jatkat elämää tai sinusta tulee katkera mummo, joka vielä 80-vuotiaana odottaa syöpää, joka ei tullutkaan."

Painotus sanalla toivoa, sillä toivoa ja unelmia älköön kukaan meiltä viekö!

Love
Leena Lumi

PS. Molemmat lippujen saavat ovat nyt ilmoittautuneet, joten eikun kohti kirjamessuja!

On vain mielen uni...

On vain mielen uni
kultainen uni
joka jatkuu ja jatkuu
vaihtuen yhä uudeksi
maisemien vaihtuessa
kulkijan oppiessa poluiltaan yhä enemmän
ollen hetki hetkeltä viisaampi
ymmärtämään omaa kulkuaan
ja sydämensä avaria maisemia.

- Sari Lehtimäki -
Runotalo

Linn Ullmann: Rauhattomat

Tyttö on vailla nimeä, vaikka hänelle sellainen vanhempien pitkän jahkailun toimesta saatiin annettuakin. Tyttö on vanhempiensa tarinan kertoja. Hän on tarina kuuluisuudesta, jonka takia kasvoi lukuisien lastenhoitajien kanssa kovasti äitiään kaivaten, harvoin isäänsä tavaten. Hän ei leikkinyt ikätoveriensa kanssa. Hän listasi asioita ja odotti äitiään kotiin. Kesäisin hän vietti aina kuukauden isänsä luona saaressa ja oppi tarkat aikataulut ja katsoi Hammarsissa monet elokuvat, jotka pedantti isä tarkoin valitsi. Isä oli niin iäkäs, että olisi voinut olla hänen isoisänsä. Ruotsalainen isä toivoo hänen puhuvan norjaa, että tytön ääni olisi kauniimpi, ei niin heleä. Norjalainen äiti toivoo hänen juovan maitoa, mitä isä taas ei pidä tarpeellisena. Tyttö  oli lehtolapsi. Avioton. Isää ja äitiä se ei haitannut, muita senkin edestä. Vanhemmilleen tyttö oli rakkauslapsi. Kun tytöltä kyseltiin hänen isästään, hän vastasi: ”Isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri.” Tyttö oli nuorin, koko katraaan kuopus. Hän halusi alkaa haastatella isäänsä, kun tämä oli 87 vuotias ja siitä...

Linn Ullmannin Rauhattomat (De urolige, Like 2016, suomennos Katriina Huttunen) oli minulle kirja tytöstä, jonka nimi oli Karin Beate tai Linn. Hän kuitenkin haluaa olla nimetön ja sijoittua vahvimmin suhteessa vanhempiinsa ja näiden elämään, sekä paikkaan, jossa hänen kuuluisat vanhempansa tapasivat ja rakastuivat, Hammarsiin. Isä on kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja, mutta koska hänen nimeään ei mainita, hän on vain vanhahko mies, joka tekee työkseen elokuvia ja siinä sivussa rakastuu usein itseään paljon nuorempiin naisiin, joka joskus häntä itseäänkin hirvittää. Etenkin vanhetessa, kun elämä lyö jarruja ja antaa merkkejä rajallisuudesta. Naisia, lapsia ja elokuvia on niin paljon, että niistä melkein ei pidä lukua, ei ainakaan tässä kirjassa. Minä keskityin tyttöön ja vanhaan mieheen, jota hän yrittää haastatella käytössään olleella vanhalla nauhurilla. Siinä haastattelussa kävi sitten kuin kävi. Silti: Ne olivat kultaisia hetkiä kuopukselle ja varmaan vanhuksellekin, vaikka hän inhosikin kaikkea tunteilua ja etenkin jäähyväisiä. Rahisevien äänitysten joukosta alkaa kuitenkin pudota sirpaleita, joista muodostuu tytön elämän kuvia. Niissä on hän ja äiti, useimmiten. Sitten hän ja isä. Mutta missä ovat he kolme perheenä? Onko heitä ollutkaan?

Ihastuin 2012 Linn Ullmannin kirjaan Aarteemme kallis, joka oli ilmestymisvuonnaan Lumissa neljänneksi paras kirja. Lisäksi olen lukenut häneltä Ennen unta ja Kun olen luonasi. Näin kirjoittavat ne, jotka ovat olleet paljon yksin. Tai joilla on ollut rakkauden nälkä. Tai aivan erityistä elämää, jota on pidetty normaalina, ovathan ne olleet heidän arkeaan. Kuten vaikka hyvin kuuluisa näyttelijä-äiti, josta ei koskaan tullut yhtä hänen isänsä vaimoista. Nainen, jota koko maailma palvoi ja kuuluisa ohjaaja myös. Äiti, joka oikeasti oli kömpelö, ei osannut laulaa eikä tanssia, mutta hänellä oli katse, joka sai sydämen pysähtymään ja kasvot, jotka etenkin lähikuvissa olivat jäljittelemättömät. Äiti, joka pohjimmiltaan olikin epävarma ja eli vain sen kautta, miten hänet nähdään, miltä hän näyttää. Äiti oli olemassa näyttämisen kautta. Äiti rakasti tyttöään, mutta hän halusi ja hänen täytyi olla paljon työnsä takia pois. Ikävä oli iso ja siinä tyttö kehittyi: Ikävän pidättämisessä. Ja määritelmien kaihtamisessa.

Tyttö on laiha ja rauhaton, mutta isän luona on oltava hiljaa. Ei saa meluta. Isä valitsee elokuvat. Hän määrää, että aikatauluja on noudatettava. Ei mitään improvisointia! Kun isän viimeinen vaimo, hänen mitä ilmeisemmin suurin rakkautensa kuolee, isä suree syvästi. Tilalle tulee musiikki. Musiikista tulee kaikki. Ja talosta, jota hän on kunnostanut vuosikausia ja jatkanut vain pituussuunnassa. Matala talo matelee pitkin Itämeren saarta ja talon ikkunoiden on oltava aina kiinni ettei tule vetoa eikä kärpäsiä. Kesästä toiseen tyttö katselee silti, miten liikkumatta kiitäjät lepäävät katossa.

Mitä isästään suurimman osan elämästään erillään kasvanut tyttö voi kysyä tältä vanhana? Jos hän kysyy rakkauksista, tulee välttelyä tai asiasta toiseen menemistä. Voi kysyä vaikka, miltä vanheneminen tuntuu?

Mielestäni vanheneminen on kovaa, raskasta, hohdotonta työtä jota täytyy tehdä hyvin pitkissä vuoroissa.

Kuuluisa ohjaaja vihaa vanhenemista. Pelkää raihnaisuutta. Toisten armoilla oloa. Sen varalta on tehty sopimuksia muiden kuin omien lasten kanssa. On tehty papereita. Mieluummin vanhus näkee itsensä huristamassa pitkin saarta punaisella jeepillään kohti lauttaa. Raihnaisuus kiukuttaa ja niinpä saamme kuulla ’saamarin ämmä!’. Ja kiitäjät vain uhmaavat kuuluisuuden tahtoa, sillä niitä on vanhuksenkin huoneen katossa...

Linn Ullmann ei pystyisi kirjoittamaan tylsää edes niin halutessaan! Tästäkin kirjasta voi lukea monta tarinaa ja silti minulle jäi vahvimmin kuva Linnistä ja hänen kiehtovasta toiseudestaan. Vaikka hän isänsä seurassa on aina odotetun kohtelias, hän tahtoessaan myös revittää ja kunnolla. Linn ei ole mikään kiltti tyttö: hänellä on vahva tahto valita omat irtiottonsa jo alaikäisenä olipa kohteena sitten München tai Pariisi.

Siskopuoli ja velipuoli – niin kuin he eivät olisi oikeasti sisaruksia. Puoliksi syntynyt, puoliksi elävä, puoliksi muistettu, puoliksi unohdettu – varjolapsia jotka katosivat syreenipensaaseen tai putosivat karjaritilöiden pienojen välistä. Illalla Dämbassa oli juhlat, ja tyttö tanssi täyttä vauhtia ympäri, ympäri, kunnes hänellä tuskin oli enää vaatteita yllä.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön

Ei tähtiä tänä yönä, sir

Mukanamme risteilyllä
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssiaisissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi.
Ei siksi että se meille kuuluisi.

- Lars Hulden -
Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnorna i natt, sir, Siltala 2013, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Tuure

Arvonnassa kaksi avec -lippua Helsingin Kirjamessuille!

Jos haluat Helsingin Kirjamessuille to 27.-su 30.10.2016, olet tähän juttuun kommentoimalla mukana avec -messulipun arvonnassa. Eli kaksi voi voittaa liput, joilla pääsee messuille ystävänsä kanssa!

Messuilla on paljon kiinnostavaa kirjailijoista kirjoihin ja kaikkea tältä väliltä. Voit myös piipahtaa viinien ja herkkujen puolella, josta olemme joka kerta löytäneet jotain yllättävää kotiin tuotavaa.

Arvonta on nopea eli su 23.10. klo 12 jälkeen nostetaan lippujen voittajat. Seuraa arvontaa su ja jos olet voittanut liput, jätä heti yhteystietosi leenalumi@gmail.com, että ehdin postittaa liput ajoissa.

Kirjamessuja kohti!

rakkaudesta kirjoihin
Leena Lumi 

Kirjamessujen aikaan 2015 olimme vasta palaamassa Itävallasta.

Tässä kirjamessut 2014

Kirjamessuilla 2013

Kirjamessut 2012 ????

Kirjamessut 2011

Kirjamessut 2010

Kirjamessut 2009

Maaria Päivinen: Kellari

Olen alusta asti, jo ennen tapaamistamme säälinyt Vilmaa. Gunnar kertoi ex-vaimostaan vain vähän ja senkin vähän äänessään häivähdys kunnioitusta ja outoa pelkoa. Sain Vilmasta sen kuvan, että hän on kiukkuinen ja ailahtelevainen ihminen mutta hän näytti ihan toisenlaiselta. Pelottavan sydämelliseltä, esimerkiksi, joten koin kovia omantunnon tuskia, koska tiesin vieväni häneltä miehen ja lapsilta isän. Erityisesti silloin piti painia moraalikäsitysten kanssa, kun sain kuulla hänen odottavan vauvaa, mutta rakkaus voitti.

Maaria Päivisen romaanissa Kellari (Into 2016) on kyse monista ihmiselämän kipupisteistä: On hylätyksi tulemista, pakkomielteistä rakkautta, on kostoa ja vihanhallintaongelmaa, on vanhuksen yksinäisyyttä ja lasten pahoinvointia. Tarina on sijoitettu saarelle, joka liukenee jonnekin meren ja taivaan väliin, Islantiin.

Maaria Päivinen on minulla hyvin seurattu, sillä jo 22.2.2013 kirjoitin hänen romaanistaan Pintanaarmuja Lumiin. Yksinäisenä tunturipöllönä huhuilin, että ’kuulkaa, lukekaa, kokekaa!’ Pintanaarmuja sijoittui ko. vuodenlopussa kuuman ryhmäni kymmenenneksi. Sama sijoitus romaanilla On nälkä, on jano vuonna 2014, mutta nyt tilanne oli toinen, sillä vuosi 2014 oli omaa lajiaan. Kirjoitin silloin:

Maaria Päivisen On nälkä, on jano romaani, sijoittui nyt samalle paikalle kuin Päivisen loistava Pintanaarmuja viime vuonna. Se ei kuitenkaan merkitse, miltä se näyttää, sillä kirjavuodesta 2014 tulikin yllättävän tasokas, vaikka alkuvuosi muulta näytti. Pidin paljon Pintanaarmuista, mutta vieläkin enemmän kirjasta On nälkä, on jano. Nyt rakenne oli täydellinen, tiivistetympi ja tyylikäs. Koska olen kirjeromaanien ystävä, niin Päivisen monologiromaani vei minut mukanaan kuin tulva-aalto. Aivan huikeaa, Maaria!

Kellari on aivan omanlaatuisensa kirjallinen aluevaltaus, sillä kahteen aiempaan romaaniin verrattuna Maaria on suorastaan hillitty. Kuumaa laavaa emme kuitenkaan halua kokonaan välttää...emmehän. Nytkin pääosassa on kostajatar, nainen, joka maksattaa kärsimänsä miehellä. Ero on siinä, että On nälkä, on jano -teoksen Emilie käyttää täyydellistä poltetun maan taktiikkaa tarkoituksena tuhota koko miessukupuoli maan päältä, kun taas Kellarin Vilmalle riitää, että yksi pettänyt mies kärsii ja kaikki näyttää ulospäin täydelliseltä. Kun keskityin Vilmaan, jonka mies oli pettänyt häntä jo tämän odottaessa heidän toista lastaan Stellaa ja jättänyt sen jälkeen, kohtasin onnettoman kontrollifriikin, joka lopulta sairastui.Vilma oli aina ollut täydellinen kodin ihminen. Vaimo, äiti, sisustaja ja mitä erinomaisin kokki, mutta joku oli vienyt tunteet ja tilalle oli tullut kylmyys, jota pari ei osannut käsitellä. Ennen petetyksi tulemista Vilma oli innokas puutarhurikin. Hänellä kasvoi kasvihuoneessa tomaatteja, yrttejä, inkivääriä, valkosipulia, pensasmustikkaa. Jopa oliivi- ja sitruunapuu, maustefenkolia, anisjuurta ja selleriä. Pihamaa sai kukkia kaikissa väreissä ja varastaa ohikulkijoiden huomion. Eron jälkeen Vilmasta tuli jynssäri. Hän sortui kostonhimossaan kaameaan rikokseen ja jatkoi sitä katumatta, mutta samanaikaisesti hän jynssäsi talosta pois kaikki värit, hän vaihtoi värikkäät kukat valkoisiin, hän jynssäsi multaisia perunoita kuin pesten mieltään, siinä rankasti epäonnistuen. Hän pesi ilottomana pyykkiä kahdesti päivässä, vihasi, että vanhempi tytär Silvia ikävöi isäänsä ja katui, että oli saanut vielä Stellan, jota ei kyennyt rakastamaan. Ilman pakonomaista touhuamista Vilma ei olisi pysynyt kasassa. Hän tunsi kärsineensä vääryyttä, hän oli uhri, ei lasten isä, joka oli yllätten kadonnut. Kaiken lisäksi hän oli saanut taakakseen naapuritalon 72-vuotiaan leskirouvan Ingan, sietämättömästä yksinäisyydestä kärsivän naisen, joka halusi hänestä ja lapsista itselleen uuden perheen.

Inga tuo kirjaan aivan uuden näkökulman: Saamme tarkkailijan, mutta saamme samalla myös mukaan nykyhetken suurinta tragediaa, vanhusten yksinäisyyttä. Ingalla käy kuitenkin kotiapulainen, hän lakkaa kyntensä muotivärein tummiksi, hän sivelee ripsiväriä vielä harvinaisen tuuheille ripsilleen ja aina vain hänen silmänsä ovat yhtä lumoavan vihreät kuin islanninjäkälä! Inga on harvinaisen selvänäköinen ja rohkea, mutta hän haluaa perheen. Hän tunkeutuu Vilman maailmaan ja taloon milloin mukanaan munkkeja, milloin omenapiirakka tai kauan sitten kutomiaan villasukkia. Hän on päättänyt saada Vilmasta sen tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Lapsia hänelle ei elämä ollut suonut ja nyt hän oli aivan yksin. Vilma on vastaus hänen elämännälkäänsä, sillä hänestä he ovat samanlaisia, oman latunsa hiihtäjiä, eksymistä haluavia seikkailijoita.

Tuli uupunut olo kun ajatteli, miltä maailmalla oli tuntunut: täydeltä.

Kirkkaassa kesäauringossa Krakovassa: tenhoavalta.

Ingasta Maaria Päivisen Kellari saa todenmakuista maanläheisyyttä. Inga on Vilman tarinan balanssi. Ingalle Vilman valkoista huutavat huoneet ovat kauhistus. Inga osaa letittää tyttöjen hiuksia, hipaista hellästi poskesta. Lukija löytää Ingasta jotain tuttua. Myös toivoa. Inga on kaivattu valo Vilman mielen kellareihin, mutta riittääkö se valaisemaan viimeisenkin pimeyden? Senkin, joka on muurattu sementillä umpeen? 

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuomas/Tekstiluola  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

Lokakuuta...

Ympäri saarta 
kiertävä kaislikko on
tiheä aita
jonka seassa tuhat
tietä kuljettaa kotiin.

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin 
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat
koristamaan matkaani.

Lokakuun ruusu, syksyn valtiatar, tuntee arvonsa vailla pöyhkeilyä yksinkertaisenakin, vailla tuoksun huumaa: tietää kukkivansa vielä lunta kantaen.

Japanilaisessa rinteessä punastelee puutarhan pitäjän atsaleasuosikki, Revontuliatsalea Northern Hi-Lights. Se on voittanut monta lajitoveriaan syysruskallaan,

pärjäämisellään sekä auringossa etelän puolella että pohjoisen rinteessä, mutta ennen kaikkea

kukillaan, joiden tuoksu kesäkuulla painaa puutarhan valtiaan polvilleen: hurmasta! 

Orava esittelee söpöyttään ja taustalla näkyvää kiveä, jota syleilee intohimoinen köynnöshortensia.

Vielä uutta kasvuakin...mongolianvaahteroissa.

Konkarit juhlivat ruskassa, koristautuvat lokakuun sateessa...

kaartuilevat varsiensa vuosikymmenistä erityisyyttä esitellen, toisiaan tukien, syleillen...kun rannassa sinä...

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten 
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

♥:lla Leena Lumi

runot Eija Aromaa, Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)
joutsenkuva lehtikuvaaja Pekka Mäkinen

Leena Lumin puutarhassa

Tajunnanvirtainen kirjalista Kirjalliselle Herralle, joka pitää...

Tein jokin aika sitten miltei tajunnanvirtaisesti kirjalistan Kirjalliselle Herralle, joka pitää enemmän maailman- kuin kotimaan kirjallisuudesta, mutta kotimaistakin sai olla mukana. Ainoa mitä tsekkasin oli kysymys: "Olethan lukenut Waltarit?" Mikä tässä on jännää, on se, että kuten Siri Hustvedtkin on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohdetaan, kun niiden kannet ovat sulkeutuneet', niin en selaillut blogiani, en kollannut kirjahyllyäni vaan annoin virrata vartissa muistin varalla. Kun nyt luen listaa, huomaan, että siellä on monta minulle tärkeää, mutta monia, jopa sielukirjaksi nimettyjä, sieltä puuttuu. Vaikuttiko se, että listasin miehelle? Toivottavasti ei, sillä en usko mies- ja naiskirjallisuuteen kuin heikkivainaan hyppysellisen. Toisaalta saan kaksin käsin pidellä kiinni Pelon Jokapäiväisestä elämästämme, ettei Lumimies sitä lue, sillä minusta tuon humalluttavan kirjan aito tajuaminen edellyttää rakkautta runouteen. Etenkin venäläiseen runouteen, minun mielestäni. No, ehkä annan Lumimiehen lukea Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, sillä eläähän hän neljättäkymmenettä vuotta runohullun, suorastaan 'ahmatovalaisen' naisen kanssa.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – tie Caprin huvilalle

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe, Poikani Kevin, Jonnekin pois

Axel Munthe: Huvila Meren rannalla

Thomas Mann: Taikavuori

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Ian McEwan: Lauantai, Ikuinen rakkaus, Sovitus, Vieraan turva, Rannalla, Polte, Lapsen oikeus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali, Salajuoni Amerikkaa vastaan

Herman Koch: Lääkäri, Illallinen

John Williams: Stoner

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta, Pakolainen ylittää jälkensä, Ihmissusi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Kosto: Rakkaustarina, Sisareni, rakkaani

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, Vapiseva nainen

Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja

Sami Hilvo: Pyhä peto

Riitta Pulkkinen: Kirkkaus

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, Lopotti

Katri Lipson: Detroit

Katarina Bauer: He olivat natseja

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, Turms kuolematon

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä, Armonyö

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Philippe Claudel: Varjojen raportti, Harmaat sielut

Audrey Magee: Sopimus

Terhi Rannela: Frau

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti, Suojelus

John Irving: Leski vuoden verran, Oman elämänsä sankari, Kunnes löydän sinut, Viimeinen yö Twisted Riverillä

William March: Komppania K

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Julie Orringer: Näkymätön silta

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Maija Muinonen: Mustat paperit

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, Vuodet

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann, Kivipäiväkirjat, Pikkuseikkoja, Ruohonvihreää, Ellei

Bo Carpelan: Axel

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Katarina Blumin menetetty maine, Suojaverkko

Peter Cameron: The Weekend

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Silvia Avallone: Teräs

Michael Divisadero: Ondaatje

David Vann: Kylmä saari

Antti Tuomainen: Kaivos

Richard Powers: Laulut joita lauloimme, Muistin kaiku

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nyt kirjallisuuden Nobelin aattona tekee mieli jälleen kerran ihmetellä, mitä täytyisi tapahtua, että Philip Roth saisi Nobelin, tai Joyce Carol Oates, Lionel Shriver tai Ian McEwan. Miksei Ian McEwan!

Olen syvässä lukujumissa, enkä näe nyt yhtään lukematonta dekkaria jumia purkamaan! Pitääkö alkaa lukea jotain vanhaa hyvää ja hyytävää, että saan itseni lukuintoon takaisin. Tätä tapahtuu silloin, kun olen lukenut yhdenkin ylivertaisen teoksen ja minä olen nyt lukenut niitä joitakin...ja ne ovat kotimaisia! Suomalainen kirjallisuus on maailmankirjallisuutta yltäessään täydellisesti yllättämään lukijan, joka on aina elänyt lukeakseen, joka on kranttu ja parhaiden pilalle hemmottelema.

Oi armon syksy! Rakastan nyt lokakuutakin, joka on raikas, piristävä, pimeäiltainen. Rakastan kaikkea sitä, mitä en nähnyt ennen kuin pakotettiin näkemään. Kaikki on nyt niin ihmeellistä, että en sanotuksi saa, joten kai se on parasta vain kuunnella 'meidän tunnaria', odotella kirjamessuja, löytää kadotettua lihaskuntoa ja syödä joka päivä laiskan naisen versiota professori Piipon maailman terveellisimmästä salaatista eli capresea arkityyliin välipalana tai ihan missä vaan, on nyt yhdelle: 3-4 tomaattia pilkottuna, mustapippuria, muutama hippunen sormisuolaa ja basilikan makuista tai mitä tahansa omaa suosikkiöljyä. Minulla se on oliiviöljy ja nyt suorastaan lotraan sillä sattuneesta syystä! Arvatkaapa kumpi on pahasta, pahempi, sokeri vai rasva, jos se rasva on kohtuullisen hyvää ja voikaan ei ole pannassa...Hyvästi rakkaat kotelomekkoni:)

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

- Antti Tuomainen -

♥:lla Leena Lumi

PS. Mitä unohtui, on se, että tähän listaan ei ollut tarkoituskaan laittaa Saul Bellowia, jonka tuotannon sekä minä että Kirjallinen Herra olemme lukeneet. Minä lisäksi olen rakastanut Graham Greenen romaanit puhki. Niiden maailma, jossa epäusko ja usko katoliseen kirkkoon repii kirjailijaa ravistavalla tavalla, on unohtumaton. Suosittelen ja muutakin kuin Jutun loppua, vaikka se on oma suosikkini jo kirjan perusteella tehdyn elokuvan takia: Sodanaikainen Englanti ja pääosissa kaksi suosikkiani Julianne Moore ja Relph Fiennes! 

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun...

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat,
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat,
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat
käden pojan käteen,
naurettavan pieni käsi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013)

Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, mutta ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija!

Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:

Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.

Aleksis Kivi oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen suomenkieliseksi. Hän ei ollut ylhäisöä, mutta ei alhaisoakaan. Talonsa on komea ja siinä asuu nyt isäni paras lapsuuden ystävä! Sen sijaan isäni äiti Amanda oli köyhää väkeä ja tyttönimeltään Sten (Kivi!). Hänen perheessään ei tunnettu tarvetta muuttaa mitään.

Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Sitä ei sovi vähätellä. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että Espanjassa Katalonian ohella myös Galicia haluaisi itsenäistyä. Sain tietää, että siellä on oma kieli, galegoa, joka on maaseudun vähän koulutetun väestön käyttämää. Huomattavaa on myös, että galegoankielinen kirjallisuus oli satoja vuosia kiellettyä Espanjassa. Pilvikki Kausen jutussa Itsenäisyysliike hakee itseään myös Maria Carmen Iglesias kertoo, miten oppilaita rangaistiin koulussa, jos he käyttivät galegoa. Kieli on valtaa! Sairaalassa suvella suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.

Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Aleksiksen koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudella ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.

Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.

"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."

Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.

Yksi on vielä joukosta poissa ja hän vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella.  Hän on Aleksis Kivi (1834-1872), jonka lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat.  Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Putoaminen tapahtuu sisälläni, kuin jokin, joka minussa on, repeäisi irti ja valahtaisi kylmään syöksyyn. Sitä kestää joitakin sekunteja. Sitten se päättyy – ja istun tuolilla lääkäriä vastapäätä ja on tiistai ja minä olen kohta matkalla töihin. Olen lukenut kuinka ihmiset toimivat järkevästi tulipaloissa tai sen jälkeen kun heitä on ammuttu eivätkä he mene paniikkiin vaikka vuotavat verta kuin ämpäristä. Istun ja katson lääkäriä silmiin ja olen kuin odottaisin bussia.

Antti Tuomaisen jännitysromaanin Mies joka kuoli (Like 2016) päähenkilö sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa on saanut juuri kuulla lääkäriltään kuolevansa hyvin lyhyen, mutta epämääräisen ajan kuluttua. Hänellä on vakava myrkytystila ja monenlaisia rankkoja oireita. Hänellä voi olla aikaa viikkoja tai vain päiviä. Väistämättä Jaakko alkaa miettiä sairautensa aiheuttajaa. Kuilun reunalla näkö tarkentuu havaitsemaan paljon sellaista mitä ei ole ennen huomannutkaan. Nyt Jaakko katselee kaikkea hyvästelyn herkistämin aistein. Hän tuntee miten kaikki jää ja jatkaa, kun hän on kuollut. Sade sataa, tuuli tuulee, joku juo torilla pannukahvia ja sokerimunkki rapisee toisen suussa, metrilakut kuivuvat toriteltoissa ja vanhat miehet polkupyörineen...

Päivä nousee, päivä laskee. Elämä on yksi päivä.

Tässä kohtaa tietysti pitäisi alkaa järjestellä niitä asioita, joita vielä ehtii tai tehdä jotain mitä on aina kaivannut tehdä. Niin olisi varmaan tehnyt Jaakko Kaunismaakin elleivät hänen hartaudellista oloaan olisi ravisteltu sekä Taina –vaimon että kilpailevan sieniyrittäjän taholta. Myös ympärillä hiipparoivat japanilaiset kiihdyttävät Jaakon suorastaan matsutakelaiseen raivoon ja voimantuntoon, jonka ei mitenkään pitäisi olla hänen tilassaan mahdollista. Osansa uudesta Jaakosta saa myös hoitava lääkäri, jolle Jaakko toivorikkaana vielä kiikuttaa virtsanäytteitään, että ’jos joku pelastus kuitenkin’. Helle syleilee pikkukaupunkia, mutta lääkäri saa hyvästellä lomarauhansa eikä hän delegoi Jaakon tapausta sijaiselleen.

Mies joka kuoli on vasta toinen Antti Tuomaiselta lukemani teos, mutta olin jo Kaivosta lukiessani varma, että Tuomainen ei toista itseään. Olin myös varma, ettei kirjailijamme  erityiskykyä tehdä dekkarista enemmän, kuljettaa jännityksen vierellä vaikka avioliittotarinaa tai saada jännitys maistumaan ensilumelta ja tähtitaivaalta, katoa tuntemattomaan. Kaivos oli tätä kaikkea sekä sai minut ymmärtämään pahaa Emiliä...Mies joka kuoli on vähemmän luminen, vähemmän haikea. Se on enemmän mustaa huumoria, jossa suorastaan makaaberit toimintajaksot toivat elävästi mieleeni Nick Caven Bunny Munron kuoleman. Nick  vain on hillittömämpi ja taustalla soi Kylie Minoguen Spinning Around. Antti on charmöörimpi ja lukija kuulee Bob Marleyn Is This Love. Ach, mikä siinä onkaan, että tuon charmööri sanan tilalle ihan väkisin yritti tulla eräs toinen sana...en kerro, en kerro!

Kirjabloggaajana olen järkyttynyt, että löysin Tuomaisen vasta Kaivoksen myötä, sillä Antti Tuomaista luetaan jo 28 maassa! Koska aion tänäkin vuonna pitää jättipitkän blogiloman joulun aikaan, luen silloin Tuomaiselta vaikka Synkkä niin kuin sydämeni. Antti Tuomainen on runollinen jännityskirjailija ja minä pidän sekä runosta, jännityksestä että synkkyydestä! Kirjailija minun makuuni♥

No, miten on Jaakon laita? Onko hän myrkytyksen uhri, vai syönyt itse jotain myrkysientä? Yrittääkö joku myrkyttää häntä? Mihin matsukelainen raivo kuljettaa? Et ikinä arvaa!

Tilaan ensin pallon rommirusinaa, sitten toisen pallon lakritsibanaania, ja juuri kun hän on ojentamassa tötteröä minulle, tilaan vielä kolmannen pallon, vanhan ajan vaniljaa. Tyttö painaa pallot tiiviimmin toistensa päälle ja ojentaa liki puolimetrisen jäätelön minulle.

Jäätelö kädessä istun kiviaidalle. Nuolen pieniä sulavia puroja, joita jäätelötornin kyljissä valuu. En tunne oikein mitään. Olen tässä missä olen. Mieleeni tulee, että näin on itse asiassa aina ollut. En vain ole ymmärtänyt sitä.

Tästä eteenpäin kaikki on pian.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta  Krista/Lukutoukan kultturiblogi  ja Kirsin kirjanurkka

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että...

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että se
on ohi nyt: ei väliä sillä mitä odotit ja mitä tuli. Keltaiset
koivut hohtavat pimeässä, menneen kesän haamut,
varmistamassa ettet unohda. Äkkiä sävähtää lävitsesi
ilo: olet vapaa! Pudonneet lehdet kahisevat jaloissasi,
väistelet puita ja naurat täyttä kurkkua. Luoteesta nousee
pilviverho joka peittää tähdet.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)