Linn Ullmann: Rauhattomat

Tyttö on vailla nimeä, vaikka hänelle sellainen vanhempien pitkän jahkailun toimesta saatiin annettuakin. Tyttö on vanhempiensa tarinan kertoja. Hän on tarina kuuluisuudesta, jonka takia kasvoi lukuisien lastenhoitajien kanssa kovasti äitiään kaivaten, harvoin isäänsä tavaten. Hän ei leikkinyt ikätoveriensa kanssa. Hän listasi asioita ja odotti äitiään kotiin. Kesäisin hän vietti aina kuukauden isänsä luona saaressa ja oppi tarkat aikataulut ja katsoi Hammarsissa monet elokuvat, jotka pedantti isä tarkoin valitsi. Isä oli niin iäkäs, että olisi voinut olla hänen isoisänsä. Ruotsalainen isä toivoo hänen puhuvan norjaa, että tytön ääni olisi kauniimpi, ei niin heleä. Norjalainen äiti toivoo hänen juovan maitoa, mitä isä taas ei pidä tarpeellisena. Tyttö  oli lehtolapsi. Avioton. Isää ja äitiä se ei haitannut, muita senkin edestä. Vanhemmilleen tyttö oli rakkauslapsi. Kun tytöltä kyseltiin hänen isästään, hän vastasi: ”Isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri.” Tyttö oli nuorin, koko katraaan kuopus. Hän halusi alkaa haastatella isäänsä, kun tämä oli 87 vuotias ja siitä...

Linn Ullmannin Rauhattomat (De urolige, Like 2016, suomennos Katriina Huttunen) oli minulle kirja tytöstä, jonka nimi oli Karin Beate tai Linn. Hän kuitenkin haluaa olla nimetön ja sijoittua vahvimmin suhteessa vanhempiinsa ja näiden elämään, sekä paikkaan, jossa hänen kuuluisat vanhempansa tapasivat ja rakastuivat, Hammarsiin. Isä on kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja, mutta koska hänen nimeään ei mainita, hän on vain vanhahko mies, joka tekee työkseen elokuvia ja siinä sivussa rakastuu usein itseään paljon nuorempiin naisiin, joka joskus häntä itseäänkin hirvittää. Etenkin vanhetessa, kun elämä lyö jarruja ja antaa merkkejä rajallisuudesta. Naisia, lapsia ja elokuvia on niin paljon, että niistä melkein ei pidä lukua, ei ainakaan tässä kirjassa. Minä keskityin tyttöön ja vanhaan mieheen, jota hän yrittää haastatella käytössään olleella vanhalla nauhurilla. Siinä haastattelussa kävi sitten kuin kävi. Silti: Ne olivat kultaisia hetkiä kuopukselle ja varmaan vanhuksellekin, vaikka hän inhosikin kaikkea tunteilua ja etenkin jäähyväisiä. Rahisevien äänitysten joukosta alkaa kuitenkin pudota sirpaleita, joista muodostuu tytön elämän kuvia. Niissä on hän ja äiti, useimmiten. Sitten hän ja isä. Mutta missä ovat he kolme perheenä? Onko heitä ollutkaan?

Ihastuin 2012 Linn Ullmannin kirjaan Aarteemme kallis, joka oli ilmestymisvuonnaan Lumissa neljänneksi paras kirja. Lisäksi olen lukenut häneltä Ennen unta ja Kun olen luonasi. Näin kirjoittavat ne, jotka ovat olleet paljon yksin. Tai joilla on ollut rakkauden nälkä. Tai aivan erityistä elämää, jota on pidetty normaalina, ovathan ne olleet heidän arkeaan. Kuten vaikka hyvin kuuluisa näyttelijä-äiti, josta ei koskaan tullut yhtä hänen isänsä vaimoista. Nainen, jota koko maailma palvoi ja kuuluisa ohjaaja myös. Äiti, joka oikeasti oli kömpelö, ei osannut laulaa eikä tanssia, mutta hänellä oli katse, joka sai sydämen pysähtymään ja kasvot, jotka etenkin lähikuvissa olivat jäljittelemättömät. Äiti, joka pohjimmiltaan olikin epävarma ja eli vain sen kautta, miten hänet nähdään, miltä hän näyttää. Äiti oli olemassa näyttämisen kautta. Äiti rakasti tyttöään, mutta hän halusi ja hänen täytyi olla paljon työnsä takia pois. Ikävä oli iso ja siinä tyttö kehittyi: Ikävän pidättämisessä. Ja määritelmien kaihtamisessa.

Tyttö on laiha ja rauhaton, mutta isän luona on oltava hiljaa. Ei saa meluta. Isä valitsee elokuvat. Hän määrää, että aikatauluja on noudatettava. Ei mitään improvisointia! Kun isän viimeinen vaimo, hänen mitä ilmeisemmin suurin rakkautensa kuolee, isä suree syvästi. Tilalle tulee musiikki. Musiikista tulee kaikki. Ja talosta, jota hän on kunnostanut vuosikausia ja jatkanut vain pituussuunnassa. Matala talo matelee pitkin Itämeren saarta ja talon ikkunoiden on oltava aina kiinni ettei tule vetoa eikä kärpäsiä. Kesästä toiseen tyttö katselee silti, miten liikkumatta kiitäjät lepäävät katossa.

Mitä isästään suurimman osan elämästään erillään kasvanut tyttö voi kysyä tältä vanhana? Jos hän kysyy rakkauksista, tulee välttelyä tai asiasta toiseen menemistä. Voi kysyä vaikka, miltä vanheneminen tuntuu?

Mielestäni vanheneminen on kovaa, raskasta, hohdotonta työtä jota täytyy tehdä hyvin pitkissä vuoroissa.

Kuuluisa ohjaaja vihaa vanhenemista. Pelkää raihnaisuutta. Toisten armoilla oloa. Sen varalta on tehty sopimuksia muiden kuin omien lasten kanssa. On tehty papereita. Mieluummin vanhus näkee itsensä huristamassa pitkin saarta punaisella jeepillään kohti lauttaa. Raihnaisuus kiukuttaa ja niinpä saamme kuulla ’saamarin ämmä!’. Ja kiitäjät vain uhmaavat kuuluisuuden tahtoa, sillä niitä on vanhuksenkin huoneen katossa...

Linn Ullmann ei pystyisi kirjoittamaan tylsää edes niin halutessaan! Tästäkin kirjasta voi lukea monta tarinaa ja silti minulle jäi vahvimmin kuva Linnistä ja hänen kiehtovasta toiseudestaan. Vaikka hän isänsä seurassa on aina odotetun kohtelias, hän tahtoessaan myös revittää ja kunnolla. Linn ei ole mikään kiltti tyttö: hänellä on vahva tahto valita omat irtiottonsa jo alaikäisenä olipa kohteena sitten München tai Pariisi.

Siskopuoli ja velipuoli – niin kuin he eivät olisi oikeasti sisaruksia. Puoliksi syntynyt, puoliksi elävä, puoliksi muistettu, puoliksi unohdettu – varjolapsia jotka katosivat syreenipensaaseen tai putosivat karjaritilöiden pienojen välistä. Illalla Dämbassa oli juhlat, ja tyttö tanssi täyttä vauhtia ympäri, ympäri, kunnes hänellä tuskin oli enää vaatteita yllä.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön