Tyttö on vailla nimeä, vaikka hänelle sellainen vanhempien
pitkän jahkailun toimesta saatiin annettuakin. Tyttö on vanhempiensa tarinan kertoja. Hän
on tarina kuuluisuudesta, jonka takia kasvoi lukuisien lastenhoitajien kanssa
kovasti äitiään kaivaten, harvoin isäänsä tavaten. Hän ei leikkinyt
ikätoveriensa kanssa. Hän listasi asioita ja odotti äitiään kotiin. Kesäisin
hän vietti aina kuukauden isänsä luona saaressa ja oppi tarkat aikataulut ja
katsoi Hammarsissa monet elokuvat, jotka pedantti isä tarkoin valitsi. Isä oli
niin iäkäs, että olisi voinut olla hänen isoisänsä. Ruotsalainen isä toivoo
hänen puhuvan norjaa, että tytön ääni olisi kauniimpi, ei niin heleä. Norjalainen äiti
toivoo hänen juovan maitoa, mitä isä taas ei pidä tarpeellisena. Tyttö oli lehtolapsi. Avioton. Isää ja äitiä se ei
haitannut, muita senkin edestä. Vanhemmilleen tyttö oli rakkauslapsi. Kun
tytöltä kyseltiin hänen isästään, hän vastasi: ”Isälläni on neljä taloa, kaksi
autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri.”
Tyttö oli nuorin, koko katraaan kuopus. Hän halusi alkaa haastatella isäänsä,
kun tämä oli 87 vuotias ja siitä...
Linn Ullmannin Rauhattomat (De urolige, Like 2016, suomennos
Katriina Huttunen) oli minulle kirja tytöstä, jonka nimi oli Karin Beate tai
Linn. Hän kuitenkin haluaa olla nimetön ja sijoittua vahvimmin suhteessa
vanhempiinsa ja näiden elämään, sekä paikkaan, jossa hänen kuuluisat vanhempansa
tapasivat ja rakastuivat, Hammarsiin. Isä on kuuluisa ruotsalainen
elokuvaohjaaja, mutta koska hänen nimeään ei mainita, hän on vain vanhahko
mies, joka tekee työkseen elokuvia ja siinä sivussa rakastuu usein itseään
paljon nuorempiin naisiin, joka joskus häntä itseäänkin hirvittää. Etenkin vanhetessa, kun elämä lyö jarruja ja antaa merkkejä rajallisuudesta.
Naisia, lapsia ja elokuvia on niin paljon, että niistä melkein ei pidä lukua,
ei ainakaan tässä kirjassa. Minä keskityin tyttöön ja vanhaan mieheen, jota hän
yrittää haastatella käytössään olleella vanhalla nauhurilla. Siinä
haastattelussa kävi sitten kuin kävi. Silti: Ne olivat kultaisia hetkiä
kuopukselle ja varmaan vanhuksellekin, vaikka hän inhosikin kaikkea tunteilua
ja etenkin jäähyväisiä. Rahisevien äänitysten joukosta alkaa kuitenkin pudota
sirpaleita, joista muodostuu tytön elämän kuvia. Niissä on hän ja äiti,
useimmiten. Sitten hän ja isä. Mutta missä ovat he kolme perheenä? Onko heitä
ollutkaan?
Ihastuin 2012 Linn Ullmannin kirjaan Aarteemme kallis, joka
oli ilmestymisvuonnaan Lumissa neljänneksi paras kirja. Lisäksi olen lukenut
häneltä Ennen unta ja Kun olen luonasi. Näin kirjoittavat ne, jotka ovat olleet
paljon yksin. Tai joilla on ollut rakkauden nälkä. Tai aivan erityistä elämää,
jota on pidetty normaalina, ovathan ne olleet heidän arkeaan. Kuten vaikka
hyvin kuuluisa näyttelijä-äiti, josta ei koskaan tullut yhtä hänen isänsä
vaimoista. Nainen, jota koko maailma palvoi ja kuuluisa ohjaaja myös. Äiti,
joka oikeasti oli kömpelö, ei osannut laulaa eikä tanssia, mutta hänellä oli
katse, joka sai sydämen pysähtymään ja kasvot, jotka etenkin lähikuvissa olivat
jäljittelemättömät. Äiti, joka pohjimmiltaan olikin epävarma ja eli vain sen
kautta, miten hänet nähdään, miltä hän näyttää. Äiti oli olemassa näyttämisen
kautta. Äiti rakasti tyttöään, mutta hän halusi ja hänen täytyi olla paljon
työnsä takia pois. Ikävä oli iso ja siinä tyttö kehittyi: Ikävän pidättämisessä.
Ja määritelmien kaihtamisessa.
Tyttö on laiha ja rauhaton, mutta isän luona on oltava
hiljaa. Ei saa meluta. Isä valitsee elokuvat. Hän määrää, että aikatauluja on
noudatettava. Ei mitään improvisointia! Kun isän viimeinen vaimo, hänen mitä
ilmeisemmin suurin rakkautensa kuolee, isä suree syvästi. Tilalle tulee
musiikki. Musiikista tulee kaikki. Ja talosta, jota hän on kunnostanut
vuosikausia ja jatkanut vain pituussuunnassa. Matala talo matelee pitkin
Itämeren saarta ja talon ikkunoiden on oltava aina kiinni ettei tule vetoa eikä
kärpäsiä. Kesästä toiseen tyttö katselee silti, miten liikkumatta kiitäjät
lepäävät katossa.
Mitä isästään suurimman osan elämästään erillään kasvanut tyttö
voi kysyä tältä vanhana? Jos hän kysyy rakkauksista, tulee välttelyä tai
asiasta toiseen menemistä. Voi kysyä vaikka, miltä vanheneminen tuntuu?
Mielestäni vanheneminen on kovaa, raskasta, hohdotonta työtä
jota täytyy tehdä hyvin pitkissä vuoroissa.
Kuuluisa ohjaaja vihaa vanhenemista. Pelkää raihnaisuutta.
Toisten armoilla oloa. Sen varalta on tehty sopimuksia muiden kuin omien lasten
kanssa. On tehty papereita. Mieluummin vanhus näkee itsensä huristamassa pitkin
saarta punaisella jeepillään kohti lauttaa. Raihnaisuus kiukuttaa ja niinpä saamme
kuulla ’saamarin ämmä!’. Ja kiitäjät vain uhmaavat kuuluisuuden tahtoa, sillä
niitä on vanhuksenkin huoneen katossa...
Linn Ullmann ei pystyisi kirjoittamaan tylsää edes niin
halutessaan! Tästäkin kirjasta voi lukea monta tarinaa ja silti minulle jäi
vahvimmin kuva Linnistä ja hänen kiehtovasta toiseudestaan. Vaikka hän isänsä
seurassa on aina odotetun kohtelias, hän tahtoessaan myös revittää ja kunnolla.
Linn ei ole mikään kiltti tyttö: hänellä on vahva tahto valita omat irtiottonsa jo alaikäisenä olipa kohteena sitten München tai Pariisi.
Siskopuoli ja velipuoli – niin kuin he eivät olisi oikeasti
sisaruksia. Puoliksi syntynyt, puoliksi elävä, puoliksi muistettu, puoliksi
unohdettu – varjolapsia jotka katosivat syreenipensaaseen tai putosivat
karjaritilöiden pienojen välistä. Illalla Dämbassa oli juhlat, ja tyttö tanssi
täyttä vauhtia ympäri, ympäri, kunnes hänellä tuskin oli enää vaatteita yllä.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön
Tätä odotan kovasti! Aarteemme kallis on yksi minunkin lempikirjoistani.
VastaaPoistaMaisku, odotuksesi palkitaan! Aartemme kallis on rouhea ja koskettava tarina<3
PoistaLuen tätä parhaillaan ja olen aivan kirjan lumoissa. <3 Siksi vain silmäilin arviosi ja poimin sieltä sen, minkä arvasinkin: sinäkin ihastuit! Palaan tänne lukemaan kunnolla, kunhan saan kirjan luettua loppuun ja kirjoitettua lukukokemuksen blogiin asti. :)
VastaaPoistaIhanaa viikonloppua, Leena! <3
Sari, eipä ihme: Ullmannilla on maaginen taito lumota lukijansa<3 Olen pitänyt kaikesta, mitä olen häneltä lukenut:) Laita minulle samalla vinks!vink!, että ymmärrän tulla lukemaan juttusi<3
PoistaKiitos samoin Sari!<3
Luin Linn Ullmannin haastattelun muistaakseni Hesarista ja ajattelin, että tämä pitää lukea. Senkin takia kun mulla on puolipakkomielle Ingmar Bergmanista.;)
VastaaPoistaHyvää viikonloppua!:)
Sanna, ainakin Kirjamessujen lehden välissä on hänestä hyvä teksti by Oscar Rossi. Pesin sen pois itsestäni ja kirjoitin by myself, tietysti:) Minulla se puolipakkomielle on Linniin...ja Siri Hustvedtiin ja miten kummassa he molemmat ovat juuri norjalaisia...Tämän kirjan myötä sinulle aukeaisi jotain uutta Bergmanista.
PoistaKiitos samoin!<3
Ullmann on kyllä hieno. Olen tällä hetkellä hiukan hiljentämässä kirjabloggaustahtiani, tämä kirja kuului alunperin syksyn 'ohjelmistoon' mutta jää nyt vähän myöhemmäksi... Hieno teksti, Leena! <3
VastaaPoistaKaisa Reetta, pohdin vähän samoja asioita...eli enemmän muuta elämää kuin bloggausta. Ihan kuin olisimme pohtineet näitä ennenkin:) Kirjat odottavat. Kiitos<3
PoistaPidin kovasti kirjan rakenteesta ja siitä, miten yksityinen ei ole tirkistelevää. Aihepiiri isän kuolemasta tuli kovin liki. Kiitos tekstisi lähestymistavasta, Leena. Toivottelen samalla lämmintä jouluaikaa!
VastaaPoistaTuija, tämä on hirnovireinen teos. Kiitos. Kiitos samoin Tuija♥
Poista