Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Sävel oli iloinen, mutta sanat olivat surulliset, ja usein hänen äänensä värisi ja murtui korkean sävelen kohdalla. – Adieu. Ei niinkään ”hyvästit” vaan nimenomaan à dieu, Jumalan haltuun, mikä oikeastaan kuulosti järkevältä. Rakastava mies oli yksinäinen, tyttö oli hylätty, lapset eivät koskaan palanneet. Adieu.

...kirjoitan nimeni tulenpunaisella, Antoinette Mason, syntyjään Cosway. Mount Calvaryn luostari, Spanish Town, Jamaika, 1839.

Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, WSOY 1968, suomennos Eva Siikarla) kantaa Rhysille tunnettuja teemoja, joissa korostuvat naisen riippuvuus miehestä, naisen takertuvuus ja tuskaisuus, mutta myös juurettomuus ja sen mukanaan tuoma levottomuus. Se mikä erottaa tämän Rhysin teoksen häneltä aikaisemmin lukemistani Huomenta, keskiyö ja Kvartetti, on sen päähenkilön sidos jo olemassa olevaan kirjalliseen henkilöön: Antoinette Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Mason, Rochesterin hullu vaimo ullakolla. Miksi Jean Rhys valitsi aiheekseen taustoittaa Bertha Masonin elämää, antaa ymmärtää, että Antoinettesta olisi voinut tulla jotain ihan muuta jos vain...tai, että ei hän oikeasti ollut mielipuoli: hänet tuotiin Englantiin vain rahojen takia, jotka Mason sai hänestä sulkeakseen hänet sitten loppuelämäksi hulluuden yöhön. Tai sitten voimakas samaistuminen Brontën kuuluisan romaanin ikimuistoiseen henkilöhahmoon...Niin tai näin Rhysin Siintää Sargassomeri voitti useita palkintoja ja hänen varhemmasta tuotannostaan otettiin uusintapainoksia teoksen menestyksen vuoksi. Olen jo vuosia säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se on kuiskaillut minulle jo ennen hänen kirjojaan. Sitten sain blogiystävältä lahjaksi Siintää Saragassomeri omistuksella ’Leenalle elokuun öihin’ ja vuosi oli 2011. Nyt vihdoin tuli Rhysin kuuluisimman kirjan vuoro, sillä halusin lukea varhemmat teokset ensin. Uskon, että ratkaisu oli oikea, sillä ilman kahta aiempaa Rhysin teosta en olisi tunnistanut myös Antoinettea rhysnaiseksi.

Jean Rhys on elänyt itse siirtomaalapsuuden aivan kuten Marguerite Duras, johon häntä vertasin Huomenta, keskiyö –jutussani. Molemmilla on raa’an kaihtelematon tyyli, lauseet jäävät kesken tai päättyvät pilkkuihin. Kumpikaan ei myöskään selittele mitään. Rhys mielestäni vieläkin vähemmän ja lukijan ymmärryksen varaan jää miten hänen mielensä rakentaa siltoja tapahtumien tai dialogien väleihin. Erittäinkin tämä korostuu mielestäni Siintää Sargassomeri –teoksessa, jossa tapahtumarunsaus sinällään kera Jamaikan helteen ja suorastaan tukahduttavan väri- ja tuoksumaailman voisi ’huutaa’ ehjää kerrontaa, aukotonta todistusta päähenkilön olosuhteista, pakotusta selvittää, miksi hänestä tuli hullu nainen Brontën romaanin gobeliinihuoneeseen. Tässä on ilmiselvästi omakoettua paljonkin, mutta toivottavasti myös mielikuvitusta, sillä unenomaisesta, suorastaan hypnoottisesta tekstistä välittyy insestiä, äidin täydellistä välinpitämättömyyttä tyttäreensä, isäpuolen harkittua julmuutta, joka kätkeytyy viekasteluun sekä tietysti vaimokseen kreolitytön ottaneen englantilaismiehen totaalista piittamattomuutta vaimostaan.

Kaikki oli hyvin kirkkaan väristä, hyvin outoa, mutta se ei merkinnyt minulle mitään. Ei hänkään, tyttö jonka kanssa minun oli määrä mennä naimisiin. Kun lopulta tapasin hänet, kumarsin, hymyilin, suutelin hänen kättään, tanssin hänen kanssaan. Esitin osaa, jota minun odotettiin esittävän. Hänellä ei ollut koskaan mitään kosketusta minuun. Jokainen eleeni oli tahdonponnistus, ja joskus ihmettelin, miksei kukaan huomannut sitä.

Verrattuna Rhysin Huomenta, keskiyö, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki, Siintää Sargassomeri on täynnä tapahtumia perheessä ja ympäröivässä yhteisössä, siirtymiä ajassa ja paikassa,  maisemat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta ainoa varmuus ovat vain sitruspuiden, auringon, sateen, pölyn ja kanelin tuoksut. Mikään ei muuta miesten kreolitytölle määrämää kohtaloa. Tai sitä miten yksi mies murtaa hänet ensin autuudesta sitten vihasta.

Jos voisin kuolla. Nyt kun olen onnellinen. Tekisitkö sen? Sinun ei tarvitsisi tappaa minua. sano”kuole”, ja minä kuolen. Etkö usko minua? Yritä sitten, yritä, sano ”kuole” ja katso miten kuolen.

Kuole sitten! Kuole! Näin hänen kuolevan monta kertaa. Minun tavallani, ei hänen. Auringossa, varjossa, kuutamossa, kynttilän valossa. Pitkinä iltapäivinä...

Kaikessa Jamaikan eksottisuudessa kytee historiallinen palopommi eli orjien vapautus. Antoinetten perhe on tullut toimeen orjatyövoimalla, mutta sitten orjuus lakkautetaan brittiläisten siirtomaissa ja plantaasisuvuista tulee monille mustille valkoisia torakoita tai valkoisia neekereitä. Mustat halveksivat kreoleja avoimesti ja nauravat näille päin kasvoja. He ovat myös vaarallisen uhkaavia. Rhysin kirjassa he ovat kuin se pimeys, johon ensin putoaa Antoinetten äiti, joka osin vetää tytärtään mukaansa tartuttamalla tähän pelon kauhistavasta tulevaisuudesta että vieden tältä luottamuksen kieltäen tyttärensä käytöksellään. Näin Antoinettesta tulee tyypillinen rhysiläinen nainen, jonka ainoa turva on miehessä. Edes satunnaiset epäilyksen hetket eivät vapauta häntä, sillä paluu uhkaavien ja nyt vapauden humalluttamien mustien koston kohteeksi on kuolemaakin pahempi kohtalo. Niinpä jäljelle jäävät punaiset verhot, vuode, kylmyys, unet...Englanti, mutta

minun täytyy muistaa kynttiläkruunut ja tanssi, joutsenet ja ruusut ja lumi. Ja lumi.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jokken kirjanurkka ja Katja

*****

*****

Jean Rhys 24.8.1890-14.5.1979

Helsingin Kirjamessut 2016 pikakelauksella ihanista tapaamisista Hartolan joutseniin!

Kirjamessuviikonloppu meni kuin nopeuttettu filmi. Yksi syy on se, että tänä vuonna annoimme messuille vain lauantain, sillä olin nyt ensimmäistä kertaa näin pitkällä reissulla leikkauksen jälkeen. Perjantaina oli tarkoitus ajella ihan rauhassa hotelliimme, vähän levätä ja sitten klo 19 syömään nuortemme kanssa. Aina kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Tai minulle sattuu, väittää Lumimies, kuten se putoaminen sinne lehmälaidunojaan Saksassa viime lokakuussa...Tällä kertaa matkan varrella yllättivät Hartolan joutsenet! Onhan niitä joutsenia aikanaan paljon nähty etenkin länsirannikolla asuessa pelloilla ja vanhempieni merenrantamökille niitä saapui joka kevät samat 31 kaunista lintua. Täällä harjukaupungin saarella ei ole peltoja, johon joutsenet voisivat muuttomatkallaan levähtää, joten kun huristelimme ohi satapäisen joutsenlauman Hartolan kohdalla, olin näkevinäni siinä jotain ennen kokematonta...

Lintuja oli tosi, tosi paljon ja niillä oli selvästi menossa hyvin tarkka ja kaunis matkaanlähtöjärjestely. Tiesin ohittaneeni jotain liian upeaa ohitettavaksi, mutta auto vain painui eteenpäin vakionopeuden tasaisella tahdilla. Kerroin ohittaani onneni, sanoin haluavani kuvata jotain suurta, kerroin haluavani penkin ja huovan ja jääväni pois kirjamessuilta, jos vain pääsisin takaisin joutsenpellolle. Ihan kuin jostan Speden sketsissä eli ellei miehelle sano:' Pysähdy!', hän ei sitä tee. Päätin vaieta. Se tekee vaikutuksen. Kerran vaikenin Pariisin asti, joten ei kannata yrittää. Vihdoinkin hän tajusi ja sitten hän selittämään, että 'ei täällä voi kääntyä' ja 'miten me ikinä ehdimme sovittuun aikaan edes ravintolaan, kun sinä jäät kuvaamaan joutsenia' ja 'olemme taas pahimpaan ruuhka-aikaan Hesassa' etc.etc. Onneksi auto kuitenkin löysi paikan jossa saattoi kääntyä ja

lopulta pääsin niin liki upeaa ryhmää, että saatoin tehdä havaintoja. Edessä olivat johtajajoutsenet, niiden välissä muut, jotka tarkkaan kuuntelivat 'johtajien' neuvoja'. Aika ajoin kuului merkkiääni tai näkyi tietty kaulantaivutus ja sitten ryhmässä saattoivat jotkut vaihtaa paikkaa. Ainoa, jotka eivät yhtään vaihtuneet, olivat ryhmänvetäjät sekä viimeisinä olevat pariskunnat, joilla oli nuoria, ensimuuttomatkalleen lähteviä joutsenia mukanaan. Mihinkään kuvaan emme saaneet mahtumaan koko ryhmää, mutta tässä ei ehkä kuitenkaan se määrä, vaan tuo upea lentosuunnitelma oli se kaikkeus! Tämä oli unohtumatonta, mutta sinne en voinut jäädä, vaikka mieli teki.

Ja olihan meitä lopulta siellä kaksi innostunutta! Mies joka vei minut tapaamaan minivillipossuja viime lokakuussa Saksaan, ei jää kylmäksi Suomen kansallislinnulle. Tänään aamiaisella hän jakoi hotellissa joutsenkokemusta herran kanssa, joka oli nähnyt kurkien vastaavan, mutta aivan erilaisen matkajärjestelyn ja siinä ei todellakaan ollut myöskään kysymys muutamista kymmenistä linnuista, vaan paljon suuremmasta määrästä. Tuo lintujen ikiaikainen muuttovietti, niiden viestintä ja osata palata takaisin tutuille pesimäpaikoille on kuin jotain maagista realismia, jonka edessä mykistyy ihailusta.

Lauantaiaamuna sitten aamiaisen jälkeen ratikalla keskustasta kirjamessuille.Minulla oli lappu, jossa sovitut tapaamiset ja mielessä oli sitten ne omat kiinnostuksen kohteet, joita oli ollut pakko karsia, sillä tapaamisia lounaasta alkaen jonkin verran eli paljon. Hauskaa 'kuoharilistallani' oli se, että siinä oli sekä kirjailijoita, lukijoitani että blogikollegoitani ja tietty myös lounas Kustannusherran kanssa myös sattumia, joissa ennen tapaamattomat, mutta Blogistaniasta tutut kirjabloggaajat tulivat moikkaamaan eli saimme tutustua 'face to face' ja heistä yksi oli bleue Meillä onkin erikoista kirjamessuhistoriaa takana, mutta silti emme ole ikinä tavanneet kunnolla:)

Kustannuspuolta saavat edustaa Minervan Maria Säntti ja Merja Varon. Kuten ehkä muistatte Minerva oli ensimmäinen kustantamo, johon aloittaessani vuonna koivu ja tähti räntäsadepäivänä törmäsin ja siitä se sitten kiihtyi...kirjabloggaaminen.

Kirjailija&fani eli Antti Tuomainen& minä♥ Tässä mies joka taitaa dekkarin. Törmäsin Tuomaiseen vasta Kaivoksen myötä ja nyt taidan lukea hänen kaikki teoksensa vähitellen, kuten muuten tein Håkan Nesserinkin kanssa. Oikeastaan heillä on tyylissä jotain samaa eli vaikka molemmat kirjoittavat dekkareita, kumpikin tuo teoksiinsa paljon ihmisen sisäistä melankoliaa ja elämäntuskaa jännityksen yhtään siitä kärsimättä. Tuomaisen uusin, Mies joka kuoli, on luettu ja erinomaiseksi todettu kuin myös Synkkä niin kuin sydämeni, josta viime mainitusta tosin en ole vielä ehtinyt kirjoittamaan. Oli muuten ihan sanomattoman ihanaa tavata Antti livesti!

Fanitaapamiskuvan ja yllä olevan väliin jäi kuvaamattomia hetkiä kuten tapaaminen kiehtovan kirjailijan kanssa ja hän tuli messuille lauantaina ihan minun takiani. Näimme niin kiinnostavia reissukuvia, jotka liittyvät hänen tulevaan kirjaansa, että Lumimies puhuu niistä vieläkin: Nyt meidän kuulemma pitäisi matkustaa Jekaterinburgiin! Minua kiinnosti kovasti tieto, että kirjailijaystävälläni oli matkallaan mukana suosittelemani Helen Rappaportin teos Jekaterinburg. Romanovien viimeiset päivät. Kaiken huipuksi kirjailijallamme oli Jekaterinburgissa sama opas, joka oli opastanut Helen Rappaporttia! Ehkä kohta kuulen, että me kaikki tapaamme toisemme Jekaterinburgissa...

Eräs tapaaminen meni ohi, mutta kirjamessuilla onkin tajuttava, että ei ota liian kireitä aikatauluja, sillä ne eivät kuitenkaan toimi. Kaikkein parasta on vain flow...Ihmettelen, että en ole ottanut yhtään ruokakuvaa, mutta sanotaan nyt sitten niin, että seura vei. Ihan lopuksi oli niin hulvattoman hauskaa tutun lukijani Birgitan ja hänen miehensä kanssa, että vatsalihakset ovat vieläkin nauramisesta kipeät. Kiitos seurasta ihanat♥ Birgitta, älä unohda koodisanaa: Idän pikajuna!

Tästä kuvasta tekee mieli sanoa, että 'Me kolme ja Rivan suojatit'. Onhan tässä tyttökirjahenkeä paljon mukana. Me kolme ja Tuure tapasimme kauan sitten ensimmäistä kertaa kirjabloggaajina kirjamessuilla ja lähdimme sen jälkeen viettämään iltaa keskustaan hyvän ruoan ja kirjapuheen äärelle. Takassa paloi tuli, pöydillä kynttilät ja kuka olisikaan silloin uskonut mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Tuure on nyt maailmalla...Sara, vasemmalla on kirjailija, joka on kirjoittanut mm. Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot sekä pitää blogia Saran Kirjat. Katja oikealla on kustannustoimittaja, joka lisäksi pitää Lumiomena -kirjablogia. Keskellä Lumi, joka on vihdoinkin kutsunut Saran katsomaan puutarhaansa ensi kesänä: Sara muistutti, että jo ensimmäisestä tapaamisesta hän on sitä halunnut. Nyt sopii paremmin kuin hyvin ja tiedossa on takuulla muuta(kin) puhetta kuin tyttökirjat, sillä mitä kiltein tyttökirjailijuus kätkee suuren kiinnostuksen jännitykseen. Olen saanut ehkä kovimmat dekkarivinkkini juuri Saralta! Ai niin, näiden kolmen konkaribloggaajan tapaamisiin liittyy aina kuohari tai kaksi ja kaunista nostalgiaa, mutta myös eteenpäin katsomista.

Tässä muisto messuilta 2013. Mukana myös Montgomery -tutkija Vappu Kannas. Paljon selvempi kuva kuin tämänvuotinen...Täältä löytyy kirjamessujamuistoja.

Joulu näkyi jo messuillakin ja mikä sen ihanampaa. Minä aloitan nyt kuitenkin tänään lukemaan dekkaria ja tällä viikolla on vuorossa myös länsirannikolla käynti, joten katsotaan, milloin ehdin kirjoittaa lukemattomat luetut kirjat Lumiin.

Kiitos kaikille tapaamillemme ihanasta seurasta ja innoittavaa kirjamessujen jälkeistä elämää!

♥:lla Leena Lumi

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen ikävästä...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa 
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Onnea Katja/Lumiomena ja muut kirjablogikollegat! Cisionin kirjablogilistaus 2016 lokakuu...

Onnea Katja/Lumiomena kirjablogien kuningatarsijasta, jonka ennustin sinulle jo keväällä♥ Sinä, ystäväni lumessa, koirissa, kirjoissa, kuoharissa, joulussa, hortensioissa...teet niin mahtavaa blogia, että vaikka olin tänä kesänä ihan hukassa syystä, jonka tiedät, jaksoin silti käydä lukemassa sinulla. Suorastaan taisin parantua muutamien tekstiesi ansiosta...Ja kiitos ikuisesti Suojeluksesta, Kiurusta ja Termiitistä ja niistä muistakin...Sinä tunnnet kirjamakuni.

Cision listasi tänä vuonna kirjablogit just sopivasti kirjamessuille ja tässä tuore tulos:

Tänään alkavien Helsingin kirjamessujen kunniaksi listasimme Suomen top10 kirjallisuusaiheiset blogit.  Kärkeen kiilasi tänä vuonna haaveilun sekä kirjat lempiharrastuksikseen ilmoittavan Katjan luotsaama ”Lumiomena”, seuraajinaan ”Kirsin kirjanurkka” ja ”P.S. Rakastan kirjoja”. Alla listattujen blogien mukaansatempaavien kirja-analyysien avulla löydätkin juuri sen kiinnostavimman opuksen yöpöydälle!

1       Lumiomena 

2       Kirsin kirjanurkka

3       P.S. Rakastan kirjoja

4       Leena Lumi

5       Ullan luetut kirjat

6       Bokbabbel

7       Lukutoukan kulttuuriblogi

8       Amman lukuhetki

9       Oksan hyllyltä

10     Reader, why did I marry him?

Cisionin top-blogit listataan kerran kuukaudessa vaihtuvasta aihepiiristä. Aiempiin listauksiin voi tutustua  Cisionin verkkosivuilla osoitteessa http://www.cision.fi/category/top-social-lists/ .

Onnea kaikki listalla olevat blogikollegani♥

Olen kiitollinen, että saan olla mukana jo neljättä kertaa. Ensin olin 7. ja sitten kaksi kertaa 1. Nyt 4. Kiitos kaikille lukijoilleni♥

Tästä löytyy paljon Cisionin listausperusteista, menneiden vuosien sijoittujista etc. ja tästä

Jatketaan intohimolla kirjoista ja innostetaan kaikkia kirjabloggaajia kirjojen meressä!

♥:lla Leena Lumi

The Winner Takes It All

Nousuvettä ja vähän muutakin...sekä kohti kirjamessuja!

Olen jo jonkin aikaa odottanut, että joku Helsingin Sanomissa kirjoittaisi tv-sarjasta Nousuvesi (Springfloden), sillä meidän talossa on kaksi, jotka ovat siihen niin koukussa...Tallennamme ja katsomme sitten vähintäin kaksi jaksoa kerrallaan eli jännityksen maximointia! Tänään sitten Jukka Petäjä vihdoin jutussa Skandidekkari viihtyy nyt televisiossa toi sarjan esille ja tietysti myös sen pohjana olevan Cilla ja Rolf Börjlindin samannimisen romaanin. Myönnän, että sarja on sen verran kova, että pakenen välillä toiseen huoneeseen..., mutta se kaikki muu siinä on kutkuttavaa laatua. Tulee ihan mieleen Sillan (Bron) kultaiset kaksi ensimmäistä tuotantokautta, jotka eivät olleet yhtä noir kuin viimeinen eli kolmas ja

mukana oli vielä Sofia Helinin 'oikea' työpari Kim Bodnia Martin Rohdena. Täällä sarjan luoja Hans Rosenfeldt lupailee jo neljättä tuotantokautta, mutta on auki saammeko Bodnian takaisin. Suosittelen lukemaan, miksi hän lähti sarjasta...Hans Rosenfeldt taas kilauttaa päässäni heti esiin toisenkin nimen eli Michael Hjorthin, joka on käsikirjoittanut Wallanderia...

Yhdessä Hjorth&Rosenfeldt ovat kirjoittaneet huiman Sebastian Bergman -sarjan, johon ovat onnistuneet luomaan kutkuttavimman rikosprofiloijan ikinä! Miten tylsää elämä olisikaan ilman Sebaa!!!Suosittelen Mies joka ei ollut murhaaja, Oppipoika, Tunturihauta, Mykkä tyttö ja Hylätyt 

Ja vielä on jäljellä neljä katsomatonta Syrjäistä maata, joka heittää meidät rosoisiin walesilais-brittiläisiin tunnelmiin. Kuvassa marskimaalla erään rankan sarjan uhri sekä rikosylikomisario Tom Mathias (Richard Harrington), joka synkästä ilmeestään huolimatta ei mitenkään estä naiskatsojia huomaamasta, että...

Viisitoista Håkan Nesserin teosta olivat välisarjan suveni silta ylitse synkän virran, joten hänelle kiitos♥ Ja vielä vuosi sitten en tiennyt Nesseristä mitään, vaikka olen aina lukenut myös dekkareita paljon. Vielä kirjoitan oodin dekkareille...

Muuta kuin dekkareita ovat sitten Linn Ullmannin teokset, joista uusin Rauhattomat on tänään Jukka Petäjän taidokkaassa syynissä. Pidin kohdasta, jossa puhuttiin miten muistot ankKuroituvat tiettyihin paikkoihin, joissa ne odottavat, että joku päästäisi ne pulpahtamaan pintaan. Sitten on paljon niitä koteja ja kesäpaikkoja sekä lapsuudesta että aikuisuudesta ja...

"Ne ovat reimareita tunteiden, kaipauksen, rakkauden ja muistojen ulapalla."

Ullmannin Aarteemme kallis oli lukuvuonna 2012 neljänneksi paras kirja Lumissa:

Linn Ullmann kiinnostaa minua yhtä paljon kuin Siri Hustvedt! Niinpä luin myös Kun olen luonasi ja Ennen unta

Jukka Koskelainen kirjoittaa tämän päivän Hesarissa Aris Fioretosin Marysta, joka on värisyttänyt ainakin minua. Näin Jukka mm.

"Yksi Maryn itsestään käyttämistä kuvista on granaattiomena: sillä ei ole yhtä ydintä. Ehkä se on kuva siitä, että hän ei käperry itseensä, vaan havainnoi jatkuvasti ulkomaailmaa ja luo siitä loputtoman tapahtumien ja vertausten ketjun. Sisällään hän kantaa uutta siementä."

Kohti Helsingin Kirjamessuja! Pian tavataan monen kanssa siellä ja jo pe iltana

Meri&co♥

Bis bald!

Leena Lumi

Hollow talk

Teresa Välimäki&Johanna Lindholm: Hyvää joulua

Ensilumen sataessa on ilo tarjoilla teille kauniin runsas joulunajan ruokakirja. Kirja, joka kuljettaa meitä kaikkia likemmäs vuodenaikajuhlista suloisinta ja antaa ymmärtää, että usein matka on yhtä kiehtova kuin perille pääseminen. Nyt on se aika, jolloin aletaan nauttien kääriä lahjoja paketteihin ja miettiä, mitä tarjotaan joulunaluspäivinä ja jouluna. Jos pöytään kokoontuu isompi joukko, mukaan mahtuu usein niin perinteisten jouluruokien kuin myös kasvisruokien ystäviä. Ja jotkut eivät syö lihaa, mutta kala heille kyllä maistuu. Oih, miten ihania asioita pohdittavaksi, kun tässä sivusilmällä katselen pikkuoravia niiden ensilumessaan...

Teresa Välimäen&Johanna Lindholmin Hyvää joulua (WSOY 2016) on uudistettu laitos vuonna 2014 ilmestyneestä samannimisestä kirjasta. Kummankin kirjan kuvat ovat Laura Riihelän tunnelmallista valokuvausta ja näitähän joulufiilistelijä juuri kaipaa: Mielen sytytystä tulevaan juhlakauteen ja uusia ideoita kauniilla kuvilla.  Uudistettuun laitokseen on lisätty Vegaaninen joulu, jossa mm. portobello-tattipatee, blinivohvelit, viikunacarpaccio ja balsamicosiirappia, voipapu-tryffelikeitto, punajuuuripihvit, siitakesieni-ragu ja perunapalsternakkamurskaa...Muuten kirjassa ovat alkuperäisen laitoksen kaikki runsaat ihanuudet alkupaloista pääruokien kautta jälkiruokiin ja ruokatuunauksiin, joista viime mainitussa ryhmässä maistelimme viime vuonna lämminsavulohikeittoa. Ja maailmankaikkeuden ihanin jälkkäri ikinä oli silloin ja nyt punavalkoinen jäädyke! Kuka haluaa olla joulun lumikuningatar kantakoon tämän herkun joulupöytään. Ehkä myös ihanin jälkiruokakuva ikinä...

Perinteisen jouluruoan ystäville voin kertoa, että löytyy joulukassleria, ylikypsää glögipossua, uunissa paistettua nieriää ja jouluista karjalanpaistia ja montaa muuta eli mitään ei ole poistettu, vaan lisätty.

Kaakaon ystävänä haluan nauttia juolun lumisina aluspäivinä joulukaakaota:

2 annosta

0,5 litraa maitoa

3 rkl tummaa kaakaojauhetta

2 rkl sokeria

2 rkl hasselpähkinä-suklaalevitettä

1 dl kuohukermaa

kanelisokeria

piparkakkumuruja

Kuumenna maito ja vispilöi joukkoon kaakaojauhe, sokeri ja suklaalevite niin, että ainekset sekoittuvat keskenän. Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se kanelisokerilla. Kaada kuuma kaakao, lusikoi päälle kermavaahtoa ja viimeistele pinta piparimuruilla sekä kanelisokerilla.

Teresan ja Johannan kirjassa on oma lukunsa ruokalahjoille. Mukana on mm. saaristolaisleipä, jollaisen saamme joka joulu lahjaksi. Erittäin hyödyllinen lahja, jota käytämme kun valmistamme graavisiikatartar, mäti-smetanaja mummonkurkut eli joulupöydän alkupalan.

Pääruokien rinnalle on kiva löytää uusia vaihtoehtoja ja niinpä nyt valmistamme terveellistä&herkullista, paistettua ruusu- ja lehtikaalia:

4 annosta

200 g ruusukaalia

150 g lehtikaalia

1 valkosipulinkynsi hienonnettuna

2 rkl voita

1 rkl oliiviöljyä

1 rkl sitruunamehua

ripaus suolaa ja mustapippuria

ripaus sokeria

½ granaattiomenan siemenet

Poista ruusukaaleista uloimmat lehdet ja kova kanta. Huuhtele kaalit lävikössä. Puolita ruusukaalit ja suikaloi lehtikaalit. Kuumenna voi ja öljy paistinpannulla. Lisää kaalit ja hienonnettu valkosipuli ja paista niitä käännellen muutama minuutti. Mausta sitruunamehulla, suolalla ja mustapippurilla sekä ripauksella sokeria. Lisää lopuksi joukkoon granaattiomenan siemenet ja vie tarjolle.

Vinkki: Kokeile ruusu- ja lehtikaalin mausteena myös murskattuja fenkolinsiemeniä tai korianterinsiemeniä.

Tämä on terveyspommi, sillä kaali on suorastaan lääkettä! Samoin oliiviöljy ja granaattiomenat. Kokkailu on silti intohimoa ja luovuutta, joten mietin tätä reseptiä myös babypinaatilla...

Kasvissyöjälle tai lihaa vähentävälle/välttelevälle, maistuu takuulla ratatoulle,

josta kirjassa on herkullinen resepti.

Pidin/pidän ihan lumisesti Hyvää joulua kirjasta jo ennen uudistusta, mutta nyt vieläkin enemmän. Olen vähentänyt etenkin punaisen lihan syöntiä ja siihen ei lasketa, että nautin poroa Kissanviiksissä kerran pari vuodessa. Meillä mennään joulunakin kalapainotteisesti, mutta yllättäen eräs asia on muttunut siitä kun kirjoitin Teresan ja Johannan kirjasta vuonna 2014: Uuden vävykokelaan myötä joulun laatikot ovat palanneet takaisin! Anopin lanttulaatikko on taas supersuosikki, mutta kaipaan jokaiseen jouluun ripauksen uutta ja sitä ammennan tästä kirjasta, joka on jo kanneltaan syötävän kaunis! Laura Riihelän kuvat ovat country&cosy ja reseptit kantavat sekä perinteitä että yllätystä.

Sattumana sopassa kaikille kirjallisille kokkaajille, mutta muutkin saavat fiilistellä:

Juustokakut laseissa ja mehustettuja vadelmia!

Vuoden jouluruokakirja on tässä♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kirjamessuille avec -lippujen voittajat ovat...

Helsingin Kirjamessuille avec -liput voittivat arvonnassa mimon mami ja Astrid: Onnea♥ Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa yhteystietonne leenalumi@gmail.com että saan liput matkaan mahdollisimman pian.

Tuleva viikko meneekin sitten kirjamessujen odotuksessa sekä messuillessa. Meillä Helsinkiin lähtöön liittyy aina muutakin eli tapaamme nuoriamme etc. Tapaamislistani eli 'kuoharikorttini' on täynnä, mutta jos tunnistat minut messuilla, tule juttelemaan. Olen tällä kertaa paikalla vain lauantaina, sillä en luota vielä kuntooni. Jo pelkästään autossa pitkään istuminen voi olla hiukan haasteellista, mutta olemme varautuneet ottamaan breikkejä.

Puutarha on vienyt nyt aikaani ja samalla siinä lihakset saavat tarvittavaa vahvistusta. Olen ihan intona istuttanut vispipuuronvärisiä callunoita puutarhaan, kun niitä vihdoinkin löysin. Kuva ei tee oikeutta värille:

Myyräsuojuksia ja nyt myös jo jänisverkkoja virittelemme, sillä kirjamessujen jälkeen lähdemme länsirannikolle. Jänisverkot eivät ole liian aikaisia ainakaan Keski-Suomessa, sillä pupu oli käynyt nappaamassa jo monta oksaa uudesta syyshortensia Red Wim'sistä! Sen ympärille tuli jotain vihreää jänisverkkoa kauniimpaa:

Nämä kehikot on meillä testattu ja jänikset eivät tällaista suojausta ylitä. Lokakuu on ollut järkyttävän kuiva, joten mietin, onko Red Wim's kärsinyt kuivuudesta... Alkukuusta oli niin paljon muuta, mutta nyt olen varovasti kastellut, sillä meillä ei ole ollut vielä yöpakkasia. Vanhat syyshortensiat kukkivat täysillä ja köynnöshortensioissa on vielä kultaiset lehdet.

Tämän viimeinen värihän on siis viininpunainen, joka tulee syyskesästä. Ensin valkoiset kukat, sitten vaaleanpunaiset ja lopulta tummanpunaiset!

Tänään Helsingin Sanomissa oli Merkintöjä -palstalla Mira Helstelän teksti Onko syövässä mitään hyvää?

Mahtoiko lääkärini tietääkään, kuika paljon toivoa hänen sanansa loivat silloin, kun selviytymiseni ei vielä ollut varmaa:

"Nyt vain jatkat elämää tai sinusta tulee katkera mummo, joka vielä 80-vuotiaana odottaa syöpää, joka ei tullutkaan."

Painotus sanalla toivoa, sillä toivoa ja unelmia älköön kukaan meiltä viekö!

Love
Leena Lumi

PS. Molemmat lippujen saavat ovat nyt ilmoittautuneet, joten eikun kohti kirjamessuja!

On vain mielen uni...

On vain mielen uni
kultainen uni
joka jatkuu ja jatkuu
vaihtuen yhä uudeksi
maisemien vaihtuessa
kulkijan oppiessa poluiltaan yhä enemmän
ollen hetki hetkeltä viisaampi
ymmärtämään omaa kulkuaan
ja sydämensä avaria maisemia.

- Sari Lehtimäki -
Runotalo

Linn Ullmann: Rauhattomat

Tyttö on vailla nimeä, vaikka hänelle sellainen vanhempien pitkän jahkailun toimesta saatiin annettuakin. Tyttö on vanhempiensa tarinan kertoja. Hän on tarina kuuluisuudesta, jonka takia kasvoi lukuisien lastenhoitajien kanssa kovasti äitiään kaivaten, harvoin isäänsä tavaten. Hän ei leikkinyt ikätoveriensa kanssa. Hän listasi asioita ja odotti äitiään kotiin. Kesäisin hän vietti aina kuukauden isänsä luona saaressa ja oppi tarkat aikataulut ja katsoi Hammarsissa monet elokuvat, jotka pedantti isä tarkoin valitsi. Isä oli niin iäkäs, että olisi voinut olla hänen isoisänsä. Ruotsalainen isä toivoo hänen puhuvan norjaa, että tytön ääni olisi kauniimpi, ei niin heleä. Norjalainen äiti toivoo hänen juovan maitoa, mitä isä taas ei pidä tarpeellisena. Tyttö  oli lehtolapsi. Avioton. Isää ja äitiä se ei haitannut, muita senkin edestä. Vanhemmilleen tyttö oli rakkauslapsi. Kun tytöltä kyseltiin hänen isästään, hän vastasi: ”Isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri.” Tyttö oli nuorin, koko katraaan kuopus. Hän halusi alkaa haastatella isäänsä, kun tämä oli 87 vuotias ja siitä...

Linn Ullmannin Rauhattomat (De urolige, Like 2016, suomennos Katriina Huttunen) oli minulle kirja tytöstä, jonka nimi oli Karin Beate tai Linn. Hän kuitenkin haluaa olla nimetön ja sijoittua vahvimmin suhteessa vanhempiinsa ja näiden elämään, sekä paikkaan, jossa hänen kuuluisat vanhempansa tapasivat ja rakastuivat, Hammarsiin. Isä on kuuluisa ruotsalainen elokuvaohjaaja, mutta koska hänen nimeään ei mainita, hän on vain vanhahko mies, joka tekee työkseen elokuvia ja siinä sivussa rakastuu usein itseään paljon nuorempiin naisiin, joka joskus häntä itseäänkin hirvittää. Etenkin vanhetessa, kun elämä lyö jarruja ja antaa merkkejä rajallisuudesta. Naisia, lapsia ja elokuvia on niin paljon, että niistä melkein ei pidä lukua, ei ainakaan tässä kirjassa. Minä keskityin tyttöön ja vanhaan mieheen, jota hän yrittää haastatella käytössään olleella vanhalla nauhurilla. Siinä haastattelussa kävi sitten kuin kävi. Silti: Ne olivat kultaisia hetkiä kuopukselle ja varmaan vanhuksellekin, vaikka hän inhosikin kaikkea tunteilua ja etenkin jäähyväisiä. Rahisevien äänitysten joukosta alkaa kuitenkin pudota sirpaleita, joista muodostuu tytön elämän kuvia. Niissä on hän ja äiti, useimmiten. Sitten hän ja isä. Mutta missä ovat he kolme perheenä? Onko heitä ollutkaan?

Ihastuin 2012 Linn Ullmannin kirjaan Aarteemme kallis, joka oli ilmestymisvuonnaan Lumissa neljänneksi paras kirja. Lisäksi olen lukenut häneltä Ennen unta ja Kun olen luonasi. Näin kirjoittavat ne, jotka ovat olleet paljon yksin. Tai joilla on ollut rakkauden nälkä. Tai aivan erityistä elämää, jota on pidetty normaalina, ovathan ne olleet heidän arkeaan. Kuten vaikka hyvin kuuluisa näyttelijä-äiti, josta ei koskaan tullut yhtä hänen isänsä vaimoista. Nainen, jota koko maailma palvoi ja kuuluisa ohjaaja myös. Äiti, joka oikeasti oli kömpelö, ei osannut laulaa eikä tanssia, mutta hänellä oli katse, joka sai sydämen pysähtymään ja kasvot, jotka etenkin lähikuvissa olivat jäljittelemättömät. Äiti, joka pohjimmiltaan olikin epävarma ja eli vain sen kautta, miten hänet nähdään, miltä hän näyttää. Äiti oli olemassa näyttämisen kautta. Äiti rakasti tyttöään, mutta hän halusi ja hänen täytyi olla paljon työnsä takia pois. Ikävä oli iso ja siinä tyttö kehittyi: Ikävän pidättämisessä. Ja määritelmien kaihtamisessa.

Tyttö on laiha ja rauhaton, mutta isän luona on oltava hiljaa. Ei saa meluta. Isä valitsee elokuvat. Hän määrää, että aikatauluja on noudatettava. Ei mitään improvisointia! Kun isän viimeinen vaimo, hänen mitä ilmeisemmin suurin rakkautensa kuolee, isä suree syvästi. Tilalle tulee musiikki. Musiikista tulee kaikki. Ja talosta, jota hän on kunnostanut vuosikausia ja jatkanut vain pituussuunnassa. Matala talo matelee pitkin Itämeren saarta ja talon ikkunoiden on oltava aina kiinni ettei tule vetoa eikä kärpäsiä. Kesästä toiseen tyttö katselee silti, miten liikkumatta kiitäjät lepäävät katossa.

Mitä isästään suurimman osan elämästään erillään kasvanut tyttö voi kysyä tältä vanhana? Jos hän kysyy rakkauksista, tulee välttelyä tai asiasta toiseen menemistä. Voi kysyä vaikka, miltä vanheneminen tuntuu?

Mielestäni vanheneminen on kovaa, raskasta, hohdotonta työtä jota täytyy tehdä hyvin pitkissä vuoroissa.

Kuuluisa ohjaaja vihaa vanhenemista. Pelkää raihnaisuutta. Toisten armoilla oloa. Sen varalta on tehty sopimuksia muiden kuin omien lasten kanssa. On tehty papereita. Mieluummin vanhus näkee itsensä huristamassa pitkin saarta punaisella jeepillään kohti lauttaa. Raihnaisuus kiukuttaa ja niinpä saamme kuulla ’saamarin ämmä!’. Ja kiitäjät vain uhmaavat kuuluisuuden tahtoa, sillä niitä on vanhuksenkin huoneen katossa...

Linn Ullmann ei pystyisi kirjoittamaan tylsää edes niin halutessaan! Tästäkin kirjasta voi lukea monta tarinaa ja silti minulle jäi vahvimmin kuva Linnistä ja hänen kiehtovasta toiseudestaan. Vaikka hän isänsä seurassa on aina odotetun kohtelias, hän tahtoessaan myös revittää ja kunnolla. Linn ei ole mikään kiltti tyttö: hänellä on vahva tahto valita omat irtiottonsa jo alaikäisenä olipa kohteena sitten München tai Pariisi.

Siskopuoli ja velipuoli – niin kuin he eivät olisi oikeasti sisaruksia. Puoliksi syntynyt, puoliksi elävä, puoliksi muistettu, puoliksi unohdettu – varjolapsia jotka katosivat syreenipensaaseen tai putosivat karjaritilöiden pienojen välistä. Illalla Dämbassa oli juhlat, ja tyttö tanssi täyttä vauhtia ympäri, ympäri, kunnes hänellä tuskin oli enää vaatteita yllä.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön

Ei tähtiä tänä yönä, sir

Mukanamme risteilyllä
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssiaisissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi.
Ei siksi että se meille kuuluisi.

- Lars Hulden -
Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnorna i natt, sir, Siltala 2013, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Tuure

Arvonnassa kaksi avec -lippua Helsingin Kirjamessuille!

Jos haluat Helsingin Kirjamessuille to 27.-su 30.10.2016, olet tähän juttuun kommentoimalla mukana avec -messulipun arvonnassa. Eli kaksi voi voittaa liput, joilla pääsee messuille ystävänsä kanssa!

Messuilla on paljon kiinnostavaa kirjailijoista kirjoihin ja kaikkea tältä väliltä. Voit myös piipahtaa viinien ja herkkujen puolella, josta olemme joka kerta löytäneet jotain yllättävää kotiin tuotavaa.

Arvonta on nopea eli su 23.10. klo 12 jälkeen nostetaan lippujen voittajat. Seuraa arvontaa su ja jos olet voittanut liput, jätä heti yhteystietosi leenalumi@gmail.com, että ehdin postittaa liput ajoissa.

Kirjamessuja kohti!

rakkaudesta kirjoihin
Leena Lumi 

Kirjamessujen aikaan 2015 olimme vasta palaamassa Itävallasta.

Tässä kirjamessut 2014

Kirjamessuilla 2013

Kirjamessut 2012 ????

Kirjamessut 2011

Kirjamessut 2010

Kirjamessut 2009

Maaria Päivinen: Kellari

Olen alusta asti, jo ennen tapaamistamme säälinyt Vilmaa. Gunnar kertoi ex-vaimostaan vain vähän ja senkin vähän äänessään häivähdys kunnioitusta ja outoa pelkoa. Sain Vilmasta sen kuvan, että hän on kiukkuinen ja ailahtelevainen ihminen mutta hän näytti ihan toisenlaiselta. Pelottavan sydämelliseltä, esimerkiksi, joten koin kovia omantunnon tuskia, koska tiesin vieväni häneltä miehen ja lapsilta isän. Erityisesti silloin piti painia moraalikäsitysten kanssa, kun sain kuulla hänen odottavan vauvaa, mutta rakkaus voitti.

Maaria Päivisen romaanissa Kellari (Into 2016) on kyse monista ihmiselämän kipupisteistä: On hylätyksi tulemista, pakkomielteistä rakkautta, on kostoa ja vihanhallintaongelmaa, on vanhuksen yksinäisyyttä ja lasten pahoinvointia. Tarina on sijoitettu saarelle, joka liukenee jonnekin meren ja taivaan väliin, Islantiin.

Maaria Päivinen on minulla hyvin seurattu, sillä jo 22.2.2013 kirjoitin hänen romaanistaan Pintanaarmuja Lumiin. Yksinäisenä tunturipöllönä huhuilin, että ’kuulkaa, lukekaa, kokekaa!’ Pintanaarmuja sijoittui ko. vuodenlopussa kuuman ryhmäni kymmenenneksi. Sama sijoitus romaanilla On nälkä, on jano vuonna 2014, mutta nyt tilanne oli toinen, sillä vuosi 2014 oli omaa lajiaan. Kirjoitin silloin:

Maaria Päivisen On nälkä, on jano romaani, sijoittui nyt samalle paikalle kuin Päivisen loistava Pintanaarmuja viime vuonna. Se ei kuitenkaan merkitse, miltä se näyttää, sillä kirjavuodesta 2014 tulikin yllättävän tasokas, vaikka alkuvuosi muulta näytti. Pidin paljon Pintanaarmuista, mutta vieläkin enemmän kirjasta On nälkä, on jano. Nyt rakenne oli täydellinen, tiivistetympi ja tyylikäs. Koska olen kirjeromaanien ystävä, niin Päivisen monologiromaani vei minut mukanaan kuin tulva-aalto. Aivan huikeaa, Maaria!

Kellari on aivan omanlaatuisensa kirjallinen aluevaltaus, sillä kahteen aiempaan romaaniin verrattuna Maaria on suorastaan hillitty. Kuumaa laavaa emme kuitenkaan halua kokonaan välttää...emmehän. Nytkin pääosassa on kostajatar, nainen, joka maksattaa kärsimänsä miehellä. Ero on siinä, että On nälkä, on jano -teoksen Emilie käyttää täyydellistä poltetun maan taktiikkaa tarkoituksena tuhota koko miessukupuoli maan päältä, kun taas Kellarin Vilmalle riitää, että yksi pettänyt mies kärsii ja kaikki näyttää ulospäin täydelliseltä. Kun keskityin Vilmaan, jonka mies oli pettänyt häntä jo tämän odottaessa heidän toista lastaan Stellaa ja jättänyt sen jälkeen, kohtasin onnettoman kontrollifriikin, joka lopulta sairastui.Vilma oli aina ollut täydellinen kodin ihminen. Vaimo, äiti, sisustaja ja mitä erinomaisin kokki, mutta joku oli vienyt tunteet ja tilalle oli tullut kylmyys, jota pari ei osannut käsitellä. Ennen petetyksi tulemista Vilma oli innokas puutarhurikin. Hänellä kasvoi kasvihuoneessa tomaatteja, yrttejä, inkivääriä, valkosipulia, pensasmustikkaa. Jopa oliivi- ja sitruunapuu, maustefenkolia, anisjuurta ja selleriä. Pihamaa sai kukkia kaikissa väreissä ja varastaa ohikulkijoiden huomion. Eron jälkeen Vilmasta tuli jynssäri. Hän sortui kostonhimossaan kaameaan rikokseen ja jatkoi sitä katumatta, mutta samanaikaisesti hän jynssäsi talosta pois kaikki värit, hän vaihtoi värikkäät kukat valkoisiin, hän jynssäsi multaisia perunoita kuin pesten mieltään, siinä rankasti epäonnistuen. Hän pesi ilottomana pyykkiä kahdesti päivässä, vihasi, että vanhempi tytär Silvia ikävöi isäänsä ja katui, että oli saanut vielä Stellan, jota ei kyennyt rakastamaan. Ilman pakonomaista touhuamista Vilma ei olisi pysynyt kasassa. Hän tunsi kärsineensä vääryyttä, hän oli uhri, ei lasten isä, joka oli yllätten kadonnut. Kaiken lisäksi hän oli saanut taakakseen naapuritalon 72-vuotiaan leskirouvan Ingan, sietämättömästä yksinäisyydestä kärsivän naisen, joka halusi hänestä ja lapsista itselleen uuden perheen.

Inga tuo kirjaan aivan uuden näkökulman: Saamme tarkkailijan, mutta saamme samalla myös mukaan nykyhetken suurinta tragediaa, vanhusten yksinäisyyttä. Ingalla käy kuitenkin kotiapulainen, hän lakkaa kyntensä muotivärein tummiksi, hän sivelee ripsiväriä vielä harvinaisen tuuheille ripsilleen ja aina vain hänen silmänsä ovat yhtä lumoavan vihreät kuin islanninjäkälä! Inga on harvinaisen selvänäköinen ja rohkea, mutta hän haluaa perheen. Hän tunkeutuu Vilman maailmaan ja taloon milloin mukanaan munkkeja, milloin omenapiirakka tai kauan sitten kutomiaan villasukkia. Hän on päättänyt saada Vilmasta sen tyttären, jota hän ei koskaan saanut. Lapsia hänelle ei elämä ollut suonut ja nyt hän oli aivan yksin. Vilma on vastaus hänen elämännälkäänsä, sillä hänestä he ovat samanlaisia, oman latunsa hiihtäjiä, eksymistä haluavia seikkailijoita.

Tuli uupunut olo kun ajatteli, miltä maailmalla oli tuntunut: täydeltä.

Kirkkaassa kesäauringossa Krakovassa: tenhoavalta.

Ingasta Maaria Päivisen Kellari saa todenmakuista maanläheisyyttä. Inga on Vilman tarinan balanssi. Ingalle Vilman valkoista huutavat huoneet ovat kauhistus. Inga osaa letittää tyttöjen hiuksia, hipaista hellästi poskesta. Lukija löytää Ingasta jotain tuttua. Myös toivoa. Inga on kaivattu valo Vilman mielen kellareihin, mutta riittääkö se valaisemaan viimeisenkin pimeyden? Senkin, joka on muurattu sementillä umpeen? 

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuomas/Tekstiluola  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin