Sävel oli iloinen, mutta sanat olivat surulliset, ja usein
hänen äänensä värisi ja murtui korkean sävelen kohdalla. – Adieu. Ei niinkään
”hyvästit” vaan nimenomaan à dieu, Jumalan haltuun, mikä oikeastaan kuulosti
järkevältä. Rakastava mies oli yksinäinen, tyttö oli hylätty, lapset eivät
koskaan palanneet. Adieu.
...kirjoitan nimeni tulenpunaisella, Antoinette Mason,
syntyjään Cosway. Mount Calvaryn luostari, Spanish Town, Jamaika, 1839.
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, WSOY 1968,
suomennos Eva Siikarla) kantaa Rhysille tunnettuja teemoja, joissa korostuvat
naisen riippuvuus miehestä, naisen takertuvuus ja tuskaisuus, mutta myös
juurettomuus ja sen mukanaan tuoma levottomuus. Se mikä erottaa tämän Rhysin
teoksen häneltä aikaisemmin lukemistani Huomenta, keskiyö ja Kvartetti, on sen
päähenkilön sidos jo olemassa olevaan kirjalliseen henkilöön: Antoinette Mason
on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Mason, Rochesterin
hullu vaimo ullakolla. Miksi Jean Rhys valitsi aiheekseen taustoittaa Bertha
Masonin elämää, antaa ymmärtää, että Antoinettesta olisi voinut tulla jotain ihan
muuta jos vain...tai, että ei hän oikeasti ollut mielipuoli: hänet tuotiin
Englantiin vain rahojen takia, jotka Mason sai hänestä sulkeakseen hänet sitten
loppuelämäksi hulluuden yöhön. Tai sitten voimakas samaistuminen Brontën
kuuluisan romaanin ikimuistoiseen henkilöhahmoon...Niin tai näin Rhysin Siintää
Sargassomeri voitti useita palkintoja ja hänen varhemmasta tuotannostaan
otettiin uusintapainoksia teoksen menestyksen vuoksi. Olen jo vuosia
säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se on kuiskaillut minulle
jo ennen hänen kirjojaan. Sitten sain blogiystävältä lahjaksi Siintää
Saragassomeri omistuksella ’Leenalle elokuun öihin’ ja vuosi oli 2011. Nyt vihdoin tuli
Rhysin kuuluisimman kirjan vuoro, sillä halusin lukea varhemmat teokset ensin. Uskon, että ratkaisu oli oikea, sillä ilman kahta aiempaa Rhysin teosta en olisi tunnistanut myös Antoinettea rhysnaiseksi.
Jean Rhys on elänyt itse siirtomaalapsuuden aivan kuten
Marguerite Duras, johon häntä vertasin Huomenta, keskiyö –jutussani. Molemmilla
on raa’an kaihtelematon tyyli, lauseet jäävät kesken tai päättyvät pilkkuihin.
Kumpikaan ei myöskään selittele mitään. Rhys mielestäni vieläkin vähemmän ja
lukijan ymmärryksen varaan jää miten hänen mielensä rakentaa siltoja tapahtumien
tai dialogien väleihin. Erittäinkin tämä korostuu mielestäni Siintää
Sargassomeri –teoksessa, jossa tapahtumarunsaus sinällään kera Jamaikan helteen
ja suorastaan tukahduttavan väri- ja tuoksumaailman voisi ’huutaa’ ehjää
kerrontaa, aukotonta todistusta päähenkilön olosuhteista, pakotusta selvittää,
miksi hänestä tuli hullu nainen Brontën romaanin gobeliinihuoneeseen. Tässä on
ilmiselvästi omakoettua paljonkin, mutta toivottavasti myös mielikuvitusta,
sillä unenomaisesta, suorastaan hypnoottisesta tekstistä välittyy insestiä,
äidin täydellistä välinpitämättömyyttä tyttäreensä, isäpuolen harkittua
julmuutta, joka kätkeytyy viekasteluun sekä tietysti vaimokseen kreolitytön
ottaneen englantilaismiehen totaalista piittamattomuutta vaimostaan.
Kaikki oli hyvin kirkkaan väristä, hyvin outoa, mutta se ei
merkinnyt minulle mitään. Ei hänkään, tyttö jonka kanssa minun oli määrä mennä
naimisiin. Kun lopulta tapasin hänet, kumarsin, hymyilin, suutelin hänen
kättään, tanssin hänen kanssaan. Esitin osaa, jota minun odotettiin esittävän.
Hänellä ei ollut koskaan mitään kosketusta minuun. Jokainen eleeni oli
tahdonponnistus, ja joskus ihmettelin, miksei kukaan huomannut sitä.
Verrattuna Rhysin Huomenta, keskiyö, jossa ei tapahdu mitään
ja tapahtuu kaikki, Siintää Sargassomeri on täynnä tapahtumia perheessä ja
ympäröivässä yhteisössä, siirtymiä ajassa ja paikassa, maisemat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta ainoa
varmuus ovat vain sitruspuiden, auringon, sateen, pölyn ja kanelin tuoksut.
Mikään ei muuta miesten kreolitytölle määrämää kohtaloa. Tai sitä miten yksi
mies murtaa hänet ensin autuudesta sitten vihasta.
Jos voisin kuolla. Nyt kun olen onnellinen. Tekisitkö sen?
Sinun ei tarvitsisi tappaa minua. sano”kuole”, ja minä kuolen. Etkö usko
minua? Yritä sitten, yritä, sano ”kuole” ja katso miten kuolen.
Kuole sitten! Kuole! Näin hänen kuolevan monta kertaa. Minun
tavallani, ei hänen. Auringossa, varjossa, kuutamossa, kynttilän valossa.
Pitkinä iltapäivinä...
Kaikessa Jamaikan eksottisuudessa kytee historiallinen
palopommi eli orjien vapautus. Antoinetten perhe on tullut toimeen
orjatyövoimalla, mutta sitten orjuus lakkautetaan brittiläisten siirtomaissa ja
plantaasisuvuista tulee monille mustille valkoisia torakoita tai valkoisia
neekereitä. Mustat halveksivat kreoleja avoimesti ja nauravat näille päin
kasvoja. He ovat myös vaarallisen uhkaavia. Rhysin kirjassa he ovat kuin se
pimeys, johon ensin putoaa Antoinetten äiti, joka osin vetää tytärtään mukaansa
tartuttamalla tähän pelon kauhistavasta tulevaisuudesta että vieden tältä
luottamuksen kieltäen tyttärensä käytöksellään. Näin Antoinettesta tulee
tyypillinen rhysiläinen nainen, jonka ainoa turva on miehessä. Edes satunnaiset
epäilyksen hetket eivät vapauta häntä, sillä paluu uhkaavien ja nyt vapauden
humalluttamien mustien koston kohteeksi on kuolemaakin pahempi kohtalo. Niinpä
jäljelle jäävät punaiset verhot, vuode, kylmyys, unet...Englanti, mutta
minun täytyy muistaa kynttiläkruunut ja tanssi, joutsenet ja
ruusut ja lumi. Ja lumi.
*****
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jokken kirjanurkka ja Katja
*****