Mieleen nousi työpöydällä seisova valokuva. Miehen katse
tuntui seuraavan häntä kaikkialle pienessä asunnossa.
Mies oli seissyt univormussaan Viipurin rautatieaseman
laiturilla ja odottanut junaa. Hän oli ollut selin Ninaan ja sanonut tälle
jotakin, kääntymättä ympäri häntä kohden. Ääni oli hieman tuttu, aivan kuin
Nina olisi tavannut miehen joskus. Mitä hän sanoi?
Anna Kortelaisen romaani Siemen (Tammi 2016) kertoo
historian maisteri Nina Huminasta, joka ei halua opettaa, sillä hän ei ole
siihen riittävän sosiaalinen ja mielestään ei myöskään riittävän rohkea. Hänen
juurensa ovat Pohjanmaan mullassa, mutta hän muuttaa sukututkijaksi ryhdyttyään
Viipuriin. Monet hänen toimeksiannoistaan liittyvät sukujen sodan aikana
kadonneisiin henkilöihin ja Nina kokee olevansa Viipurissa sekä enemmän
työrauhassa kuin myös enemmän elossa kuin Helsingissä. Lopulta hän löytää Cafe
Miristä Viipurissa asuvien suomalaisten ryhmän ja slaavilainen taika sulattaa
hänestä innokkaan keskustelijan, joka toki voi halutessaan jäädä pikkuhuoneensa
rauhaan kadonneen majurin vaikenevaan seuraan.
Romaanin toisessa aikatasossa saamme seurata majuri Asser
Luikan elämää sekä Helsingissä että Viipurissa. Luikka on alunperin
Viipurista, mutta 1918 isä alkaa pelätä
perheen turvallisuuden puolesta ja perhe muuttaa Turkuun. Paluu tapahtuu aika
pian ja Viipurista innostunut lukija pääsee kokemaan ne tutut liikkeet, kadut,
tunnelmat, joista on ehkä vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuullut. On kuin
olisi itse taas tuossa niin suomalaisessa kaupungissa...Luika on innokas
botanisti, mitä vanhemmat jaksavat hämmästellä. Lukion pakollinen kasvien keruu
on Luikalle paratiisia ja ruokahalu kasvaa vain syödessä. Pääsemme Viipurin
salatuille paikoille, etenkin kaatopaikoille ja ratapihoille, sillä Luikan
mieleen eivät ole puutarhat, vaan rikkakasvit. Ja se mistä ne ovat tulleet ja
miten. Sotajoukot tulevat ja menevät, ovatpa ne sitten suomalaisia, saksalaisia
tai venäläisiä ja aina niistä jää jälki: Siemenet kulkevat, varisevat, itävät.
Luika on yhtä vetäytyvä ja syventyvä kuin hänen jälkiään
toisessa ajassa seuraava Nina. Molemmat pärjäävät seurassa olematta kovin
sosiaalisia, rakastavat Viipuria, mutta kaiken ohi menee oma kiinnostuksen
kohde. Perusteellisesti Luika kuitenkin hoitaa talvisodan ja jatkosodan
aikaisen työnsä armeijan muonahuollosta vastaavana majurina. Välirauhan jälkeen
seuraa paluu:
Nyt nälkätalvi oli vaihtunut koleaksi kesäksi, jonka sadosta
ei kannattanut odottaa liikoja. Mutta koleutta enemmän merkitsi se, että
Kannaksella päästiin pitkästä aikaa rauhassa viljelemään. Oli palattu
puutarhoihin, palstoille ja pelloille ja se valoi uutta toivoa ja uutta intoa.
Viipurissa Pantsalahdenpuisto ja...Uusi ajanlasku oli alkanut. Oli kesä numero
yksi.
Siemenessä Kortelainen kuljettaa kahta henkilöä eri ajassa,
mutta samoissa maisemissa. Siirtymät ovat lempeät ja railottomat, joten lukija kutoo helposti Ninaa ja Asseria yhteen vertaillen heidän Viipuri –kuvauksiaan ja vähän
muutakin. Tarina kerrotaan rauhallisesti, mutta siinä ei ole yhtään turhaa
lukua, ei sanaa, ei ennalta-arvattavuutta. Olin niin tuudittautunut jo taas itseeni viipurittarena ja innokkaana botanistina myös Asserin kasveihin, että
tulin yllätetyksi, mikä on erinomaisen tarinan merkki! Siemen on kaikkea muuta
kuin kesy, jos on punninut kesyyttä Viipurin mitalla.
Jo toinen Viipuriin sijoitettu kirja tänä vuonna, sillä
enhän voi olla mainitsematta Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Viipuri on tarinoiden kaupunki, mutta monille se
kantaa myös muistoja, jotka kirjoitetaan ikävän kyynelin.
Siemen tuli minulle ihanan liikaa iholle. Ninan
historia ja valikoitu sosiaalisuus, Asserin kasviharrastus ja omaehtoinen yksinolo,
mutta ennen kaikkea tietysti jokaikinen Viipurin talo nupukiviä myöten, halkeamat
asfaltissa, tuoksut, helle, räntä, ilmassa se ripaus slaavilaisuutta, joka on aina
ollut osa Viipuria...
Miten paljon rakkautta, seksiä, sopivaa tai sopimatonta,
onnea, pettymyksiä, menetyksiä. Jokainen oksanhaara sai alkunsa rakastelusta,
ja lopulta jokaisen syntyneen osa oli kuolla ja tulla kätketyksi maan poveen.
He katosivat eivätkä kuitenkaan kadonneet.