Mitä luetaan Leena Lumissa suvipäivistä ensilumiin?

Varhaista kurkata suven ja loppuvuoden lukemisiin, mutta toisaalta katalogit ovat juuri ilmestyneet. Tässä yhteydessä voin myös kertoa, että koska suvesta 2016 on tapahtunut kaikenlaista, bloggaustahti ei ole kesällä tavanomainen, vaan ilmestyn silloin kun vähiten odotatte eli aion ns. pitää lomaa! Tällainen kirjalistaus on kyllä hyvä tehdä, että samanhenkiset lukijat löytävät juuri itselleen parhaiten sopivaa luettavaa. Mitenkään en voi estää puutarhaa näkymästä blogissani...Kirjalista alempana ei ole kiveen hakattu, sillä siihen tulee varmaan yllättäviä lisäyksiä, kuten on tapahtunut jo yli kymmenen vuotta. Ilmoitan nyt ne, jotka jo tiedän ja lisäilen tänne sitten.

Tammi

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kari Aihinen: Kapen parhaat

Icasos

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki


Minerva

Heinrich Fraenkel&Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Harlan Coben: Veren perintö

Carin Gerhardsen: Musta jää

Irina Holma: Takaisin elämään Uusin tieto masennuksesta ja siitä toipumisesta

Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi

Otava

Heidi Köngäs: Mirjami

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa


WSOY

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Olen tämän kirjan lukenut jo ennen blogiani, mutta koska luin Lumiin Amerikkalaisen pastoraalin ja Ihmisen tahran, haluan tarjota koko Rothin Amerikka-trilogian. Syystä on WSOY ottanut Rothin tuotannosta uusia painoksia!

Suvi Vaarla: Westend

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Like

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Gummerus

Anna Jansson: Sokea hetki

Camilla Grebe: Horros

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen 

Atena

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Sitruuna kustannus

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla

Santa& Simon Montefireo: Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri timanttijahti

Teos

Riikka Pelo: Kaikki elävä 

Aula&co

Lucia Berlin: Ilta Paratiisissa 

Avain

Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita

Docendo

Heidi Kerosuo: Muista, unohda

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu 


Vain muutamalta enää puuttuvat kannet. Atenalta taisin löytää jotain tosi vahvaa sekä Avaimelta, josta löysin jotain kiehtovaa. Keskityn rauhassa ja saatan antaa aikaani myös omalle vanhalle kirjastolleni. Nytkin on menossa niin herkullinen teos omasta hyllystä, että luen oikein hidastellen.

Mitä itse tähän kaipaan, on yksi vahva elämäkerta, jonka jo taidan aavistaa, yksi tosivahva dekkari, jota en aavista ja sitten tietenkin se kaikkein ihanin kirja ensilumen sataessa eli joulukirja, josta jo näin unta♥

kirjatiedotuksin
Leena Lumi

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

...maalla kuolema saapuu keskellä päivää ja kutsumatta. Se sieppaa kalastajia veneistä. Se tarraa lapsia nilkoista kesken uinnin. Talvella se houkuttelee heidät jyrkkään mäkeen, jonka laskemiseen heidän orastavat taitonsa eivät riitä, ja kääntää suksenkärjet ristiin. Se väijyy rannassa, missä on jäällä tuoretta lunta ja luistelijan sirkeät silmtä eivät huomaa, että järvi on rannasta aavistuksen auki, ja kaaresta tulee hieman laajempi kuin oli tarkoitus. Kuolema seisoo metsässä jousen ja nuolen kanssa aamun ja illan hämärässä...

Louise Pennyn trilleri Kuolema kiitospäivänä (Still Life, Bazar 2019, suomennos Raimo Salminen) vie meidät kauniin romanttiseen quebeckiläiseen Three Pinesin kylään. Sitähän odotti jotain todella kesyä ja tunsin olevani mukavuusalueeni ulkopuolella, kun dekkarissa oli hauskaakin. Olen sillä tavalla tosikko, että jännityksen on oltava jotain Midsomeria vahvempaa, mutta ei kuitenkaan mitään kiduttamisia, jossa lajissa jotkut dekkaristit aivan kilpailevat kauheuksista. Eikä tietenkään mitään hauskaa. Nyt kävi silleen, että meikäläinen veti tämän kuin jäätelön helteellä. Jollain mielettömällä tavalla kanadalainen Louise Penny oli osannut kohdentaa kaiken juuri kuten pitääkin ja murhaajan arvuuttelua riitti. Hauska oli erityishauskaa, jota kaikki eivät ehkä arvosta, mutta minulla onkin outo huumorintaju...Kaikkien rakastama eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään metsästä nuolen lävistämänä. Ase itsessään ei ole niinkään outo asia, sillä on menossa jousimetsästyskausi. Huomiota herättää Janen kulkeminen ilman koiraansa. Hän otti rakkaan Daisy-lemmikkinsä mukaan aina kävelyille. Ja kuka kummassa voisi haluta murhata Janen? Yhteisön suuresti ihaileman ja arvostaman henkilön. Poliisitiimi saapuu Quebeckistä rikoskomisario Armand Gamachen johdolla. Gamache ei ole yhtään tyytyväinen konstaapeli Yvette Nicholiin, joka onnistuu ärsyttämään hänet pelkällä läsnäolollaan. Gamache ei ole vaikenevaa tyyppiä ja niinpä

”Terävä pää ei kuitenkaan riitä”, Gamache Jatkoi.

”Sitä on osattava käyttää, Ja te ette osaa. Te katseletta mutta ette näe. Te kuulette mutta ette kuuntele.”

”Minä katselen ja kuuntelen tarpeeksi hyvin pystyäkseni ratkaisemaan jutun.”

”Ehkä. Aika näyttää. Kuten jo sanoin, teitte hyvää työtä ja teillä on terävä pää. Mutta jotain puuttuu. Varmaan tunnette sen itsekin. Tunnetteko koskaan olevanne ymmällänne, ikään kuin teille puhuttaisiin jotain vierasta kieltä, ikään kuin olisi meneillään jotain minkä kaikki muut tajuavat mutta te ette?”

Tällainen tyyli vain pahenee (lue:paranee) jutun tutkinnan myötä aina siihen pisteeseen, että Nichol on vaarassa joutua yhtenä aamuna ulos jutusta. Kuitenkaan Nichol ei ole säälittävä, vaan antaa takaisin ja oikeasti yrittää kaikkensa. Jäin miettimään, että olisiko hän kuitenkin vähän kuin pihalla kaikesta aika monta kertaa elämässään? Ehkä olen väärässä..., mutta dialogit ovat herkullisia.

Yhtä odottamatonta kuin on Janen murha, ovat kirjan yllättävät viisaudet! Ja jälleen on asialla Gamache nyt kera Myrnan:

Hänellä oli kädessään kulunut kappale Albertin kirjaa Menettämisen tuska.

”Veli Albertin teorian mukaan elämä on menettämistä”, Myrna sanoi hetken kuluttua. ”Vanhempien, rakkaussuhteiden, työpaikkojen menettämistä. Sen takia meidän on löydettävä elämälle jokin näitä asioita ja ihmisiä korkeampi merkitys. Muuten menetämme oman itsemme.”

”...kun muutos tulee ulkoapäin, jotkut voivat joutua syöksykiereteeseen...Elämä on menettämistä. Mutta kuten kirjassa painotetaan, se johtaa vapauteen. Jos pystymme hyväksymään, ettei mikään ole pysyvää ja että muutokset ovat välttämättömiä, jos pystymme sopeutumaan, niin meistä tulee onnellisempia.”

Siis huumoria, suuria viisauksia ja kaiken lisäksi vielä W.H.Audenia Janen murhatutkinnan yhteydessä! Kylän bistroa pitävä pari arvostaa kovasti W.H.Audenin koottuja teoksia ja he ovat kirjan erikoisten dialogien lähde. Kaiken keskiössä lisäksi taidemaalaripariskunta Clara ja Peter Morrow. Etenkin Claralle Jane oli ollut kuin äiti. Jotain Jane oli kuitenkin salannut jopa Claralta ja sen ympärille keriytyy murhatutkinnan fokus.

Jos arvelet, että kaipaat erilaista jännitystä, tartu Kuolemaan kiitospäivänä. Kirja on kaupoissa kesäkuun neljännestä alkaen. Tämä teos myös aloittaa Louise Pennyn Three Pines –dekkarisarjan, jonka toinen osa julkaistaan jo syyskuussa nimellä Kylmän kosketus. Sarjan kolmas osa Kuukausista julmin saadaan keväällä 2020.

Värisevällä äänellä Ruth alkoi lukea ääneen, ja tuuli tarttui hänen sanoihinsa ja lennätti ne kisailemaan lumihiutaleiden ja rukoussauvan värikkäiden nauhojen kanssa. Daisy loi häneen ihailevan katseen.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Meillä kaikilla on mielipiteemme hänestä. Näimme häntä valtiovierailujen uutisissa, näimme häntä linnan juhlissa, näimme hänen haastattelujaan naistenlehdissä, kuulimme juoruja hänen suhteistaan poikiensa vaimoihin, näimme hänet kaikkialla,  Maan Äidin,  puolisonsa, silloisen presidenttimme varjossa. Hän oli kuin haavoitettu linnunpoikanen, vähän hauras ja aristava, mutta kohosiko hento niska hetkeksi ylemmäs, tuliko silmiin tiukka ilme, kiristyikö leuan kaari, kun kerta toisensa jälkeen hänen miehensä haki tanssiin, ei häntä, vaimoaan, vaan punaisessa leningissä hulmuavan naisen, jonka jaloissa tanssittajan ostamat samettikengät. Miksi edes ihmettelimme hauraan naisen ottamaa etäisyyttä? Sitä, että hän ei ollut halaileva Alli, vaan pidättyväinen Sylvi. Sanoivat kylmäkiskoiseksi ja karkottivat kirjallisista tilaisuuksista, koska kukaan ei silloin uskalla puhua avoimesti. Hyvänen aika sentään, kuka ei tajua ja mitä ei tajua: Kultainen häkki, kadotettu oma ääni, ikuinen kuuntelijan rooli, vaikka pää täynnä mielipiteitä ja vain punaiset helmat hulmahtavat ohi, kun nivelkivuista kärsivä  maan ensimmäinen nainen urheasti kantaa rooliaan – valittamatta.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi Kekkosesta, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. On aika hänen saada äänensä kuuluviin vailla roolinsa kahleita. Nyt on aika hänen tokaista ’ei mitään häpyä’, nyt on aika hänen kaivata kotiin Metsäpirttiin ja ennen kaikkea Katerman mökille Suomusjärvelle, jossa hän kirjoittaa päiväkirjaansa kaikkea sellaista, mitä ei voinut kenellekään sanoa. Tai ehkä yhdelle. Kirjailija Marja-Liisa Vartio on Sylvin luottoystävä, jonka kanssa hän peilaa ajatuksiaan kaikesta. Marja-Liisa ei kahda olla sanomatta vastaan, mutta hän myös tukee ystäväänsä ja antaa omanlaisiaan neuvoja vaikka siitä, miten miestä tulee käsitellä. Katerman mökillä Sylvi viihtyy pitkiäkin aikoja yksin Isa koiran kanssa. Ui järven laheassa vedessä ja antaa veden kannatella ja hyväillä, kun kukaan muu ei enää. Hän tuntee olevansa kuivuva erämaa, joka ei kelpaa. Miten nivelsairas ja hauras voisi kelvata niin suurelle ja voimakkaalle kuin hänen miehensä, mutta kerran kelpasi. Tapahtui ”Creutz-kadun murhenäytelmä” Edla-tädin mukaan hänen ollessaan matkoilla.

”Minä en pysty sitä tyttöä pitelemään, eikä minulla ole silmiä selässä”, juorusi Edla-täti äidille puhelimessa, kun oli huomannut Kekkosen olleen ihan yötä.

 

Sylvi:  ”kaikki maailmassa tanssi ja soi ja säkenöi ja kimalsi, kun kädet liukuivat hameen alle, kuivat, kuumat, karheat kädet...”

Sylville Kekkosen valinta presidentiksi ei ollut helppoa eikä mieluisaa ja kun se toistui ja toistui. Tottuuko kultaiseen häkkiin koskaan, vai tuleeko niin vaikeaksi olo, että edes kuvanveistäjä Essi Renvall ei saa tehtyä Sylvistä päätä, mutta hän piirtää Sylvin ja se kuva kaikellaan on Venhon kirjassa paperikannen alla. Juuri kuvan tavoittamaton katse, kahtaalle kohdistuva, leuan vahva suhde posken pehmeyteen, se kertoo enemmän Sylvi Uinosta, joka oli kotipappilassa saanut luvan puhua siinä missä pojatkin. Joku vaiensi lintusen, mutta olihan hänellä kynä ja mieli, kaikki mitä tohtii paperille laittaa, mutta julkaista ei voi kuin Urhon asemalle sopivaa ja silti sanovat kustannetuistakin: Julkaistiin, kun on Kekkosen rouva!

Pettymys ihmisiin Urhon valinnan jälkeen, kun tuli kaikenmaailman koketeeraajia. Sitten pettymys poikien vaimoihin, Tanelin ja Matin nirppanokiin. Se otti lujille. Niin lujille, että oli ihan pakko käyttäytyä hullusti ja änkeä Matin ja Marjan häämatkalle kokkaamaan Katermaan, vaikka Urhokin yritti vastustella.

Julkinen häpeä, kun lehdet julkaisivat Urhon naisjuttuja, etenkin sen...

Alakulo, jota Urho ei koskaan huomannut, Isa koiruus senkin edestä. 'Isa, kuka tämän kirjoitti, ajattelin: alakulo on kaipauksen rampa, siivetön kaksoissisar, oman osattomuutensa uuvuttama.'

Sitten tuli kuitenkin niitä pahoja päiviä sirpaleita täynnä. Ei saanut henkeä, happi loppui, oli paettava oman huoneen rauhaan, kunnes kohtaus oli ohi, kunnes henki kulki.

Sylvi ei ollut kesy. Kaikkea muuta, mutta hän kantoi taakkaansa vaieten. Joskus lipesi yli ja sen saivat kokea lähimmät ystävät: Marja-Liisa Vartio ja Essi Renvall. Essi etenkin oli vahvasti sitä mieltä, että kuvan poskista tuli liian pehmeät, koska Sylvi jos kuka osasi sivaltaa, sanoa ilkeästi. Sylvi Uino oli hengissä!

Ylpeäkin hän oli. ’Kukaan ei rankaisematta loukkaa minua. Se oli typerää, hävettää muistaa.’

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin. Tosiaankin, kirjassa on kaksi kantta: Uskomattoman kaunis paperinen, joka on Satu Konttisen taidonnäyte sekä sen alla Essi Renvallin piirros ystävästään Sylvistä.

Johanna Venho:

Sylville, Marja-Liisalle ja Essille, kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.

Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.

Yksinäisyys: Missä sinä olet, kuiskasin, enkä tiedä kenelle puhuin. ...olin soitin jota kukaan ei soittanut.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Arja/ Kulttuuri kukoistaa  Katja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjojen kuisketta

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille♥

toivottaa
Leena Lumi

kuva Marjaana Rinne-Loikala

Pääsiäisen ajan herkkuttelua ja grillikauden avajaiset

Tämän piti ehtiä jo aikaa sitten, mutta oli hukassa hetkiä kiitos runsaiden pihatöiden. Siis täältä resepteistäni voit löytää jotain uutta pääsiäisen ajan pöytään eli Ruokareseptit Leena Lumissa. Lammasta ei löydy, mutta muuta monenlaiseen makuun. Me aiomme avata grillikauden, joten jos olet samalla mielellä, löytyy jotain grilliin tai grillatun oheen. Viimeisessä Kotiliedessä oli valmistettu lammasta ja oli siinä muutenkin paljon kivoja lisukejuttuja yms.

Iki-ihana on Minttulin pääsiäistorttu!

Lumimiehen toiveesta meidän yhden päivän jälkkäri on omenapiirakka vanhanajan vaniljakastikkeella.

Hedelmäisen manchegosalaatin oli hammaslääkärini löytänyt blogistani ja kehui kovasti.

'Pikkulinnun munia', jos on virpojilta jäänyt, on kaunista katsella sekä maistella.

Yksi nopeimmista postauksista ikinä, sillä lähdössä cityyn asioille ja ehkä siellä myös kirkastuu, mitä tulee grilliin. Takuulla jälleen capresea ja painotus tulee brunssille, jolloin voimme tehdä puutarhapäivää ja syödä illalla pääruoan. Harvinainen pääsiäinen, kun emme lähde länsirannikolle ja nuorillakin on nyt muuta. Luemme, katsomme sarjoja, saunomme...nautimme rypäleitä ja valkohomejuustoa.

Herkutellen!

ruokaterveisin
Leena Lumi

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Mistä ovat monen makuun sopivat skandidekkarit tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arkisuudesta, siitä mahdollisuudesta, että tarinan henkilöt voisivat olla ketkä tahansa meistä: Heillä on vauvoja, jotka itkevät yökausia puhkeavia hampaitaan, heillä on ihania avioliittoja arjen uupumuksen kuitenkin viedessä haluja, heillä on hankalia teinejä, ystävättäret kadottavat toisensa itsekään tietämättä syytä, heihin voi iskeä uskomaton himo kiellettyyn ja pakko antaa periksi, heillä on parisuhteita, joissa he puhuvat toistensa ohi, heillä on salattuja periaatteita, joista ei puhuta kenellekään, he syövät pizzaa suoraan laatikosta ja jonain päivinä eivät tunteihin jaksa tyhjentää kauppakasseistaan muuta kuin pakastimeen menevät tavarat, heillä on sotkuista ja he ihmettelevät miten he tähän päätyivät. Heidän nimensä voivat olla Åsa, Henrik, Bodil, Magdalena, Urban, Pär, Alva...He voivat kuulua paikalliseen metsästysseuraan, joten mitä tavatonta on siinä, että isä ottaa varhaisteininsä mukaan metsälle. Tyttärensä Alvan, sillä onhan mukana rikospoliisistakin Petra ja joku muukin nainen. Aamu-usvan avautuessa metsä on suurenmoinen syysraikkaudessaan, mutta korkealla ylhäällä kiertävät mustat linnut kuin jotain odottaen...

Ninni Schulmanin trilleri Vastaa jos kuulet (Svarta om du hör mig, Tammi 2019, suomennos Maija Kauhanen) kantaa monia skandidekkariin yleisesti liitettäviä teemoja, voisi jopa siteerata Dagens Nyheterin sanoin "Mainio arkidekkari, jos ilmaus sallitaan: paljon ihmiskuvausta, eikä Ninni Schulman anna jännityksen herpaantua hetkeksikään.” Timantisti sanottu, sillä itse upposin täysin kirjassa muutamaan kiihkeään ihmissuhdekuvioon, vaikka takana oli järkyttävä kuolemantapaus hirvimetsällä. Seurasin hirviporukan uusinta jäsentä ja hänen touhujaan liikaa. Yllättäen olin tilassa, jossa tajusin liikkeellä olevan todella tiukan murhaajan eikä kukaan heistä voinut aavistaakaan kuka, yhtä vähän kuin kukaan tajusi, miten paljon Bodil pelkäsi monia asioita. Bodililla oli syynsä eikä kolmetoistavuotiaan Alvan katoaminen hirvimetsällä mitenkään parantanut hänen oloaan.

Paikallislehden toimittaja Magdalena ei kadu Hagforsiin muuttoaan vaikka hän on kuullut äitiyslomansa aikana työpaikkansa saattavan olla vaarassa. Vauvavalvomisesta huolimatta, hän päättää yrittää tehdä tekstiä äityslomankin aikana sillä hinnalla, että Petter alkaa jo epäillä heidän suhdettaan.

”Rakas, minä en jaksa”, Magdalena sanoi.

Käsi katosi. Huoneeseen tuli niin hiljaista, että kuului vain Livin hengitys pinnasängyssä.

”Ethän sinä nykyään enää koskaan”, Petter sanoi. ”Et ole koskaan sillä tuulella.”

Älä nyt suutu, älä korota ääntä, älä ala itkeä.

”Ole kiltti, rakas. Minä kanniskelen vauvaa ympäri vuorokauden, tunnen itseni koko ajan hikiseksi ja ällöttäväksi. Nils tarvitsee apua läksyissä ja pitää laittaa ruokaa ja siivota ja...”

Hyvin moni Magdalenan ympärillä voi nyt huonosti parisuhteessaan ja näillä keinoin Schulman onnistuu tuudittamaan lukijan auvoiseen arvaamattomuuden tilaan. Valpastuin vasta kun todellinen tekijä ryhtyi toimiin suojellakseen itselleen tärkeää salaisuutta, jonka eteen hän oli valmis tekemään ihan mitä tahansa. Siis: Ihan mitä tahansa!

Soppaa maustaa lisäksi suden salakaato, josta hirviporukan jäsenet kyräilevät toisiaan. Kukaan ei enää luota kehenkään. Ovet pidetään suljettuina, sillä sen takana voi olla kuka tahansa ihmispeto. Tällaiseen ei idyllisessä Hagforsissa olla totuttu ja paineet poliisia kohtaan kasvavat samalla kun

Magdalena katsoi yhä pistoolia...sen perää, joka välkähti, kun...Säihkettä. Timantteja. Tähtiä. Kuin maailmankaikkeuden kaikki tähdet. Niin kaunista. Niin äärettömän ihmeellistä.

*****

Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Hemulin kirjahylly

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja, se tulee mairein huulin, hunajaisin...

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja. Se tulee mairein huulin, hunajaisin valoin ja lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut ja tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...(LL)

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja tikuttuu jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.(LL)

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin! (LL)

Värisyttävä huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähetelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja....ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980

Häntä rakastivat miljoonat ihmiset tai kollektiivisesti palvoivat. He eivät edes tienneet millainen hän oikeasti oli, mutta monille riitti hänen kameleomanttinen luonteensa ja sen aurinkoiset hetket sekä tuotokset. Hän oli sosiaalinen ja eristäytyvä, hän ei perustanut rahasta ja jakeli sitä auliisti ystäville ja todellisessa pulassa oleville kyeten silti jättämään oman isänsä asunnottomaksi kiitos katkeran lapsuuden. Hänen isänsä häipyi ja äiti oli kykenemätön huolehtimaan hänestä taaperoiässä, joten hän asui jopa lastenkodissa. Myöhemmin hän osti kiinteistöjä ja kartanoita ympäriinsä, eikä oikein viihtynyt missään paitsi New Yorkissa. Hän vaati vaimoltaan täyttä uskollisuutta ja lupasi itse samaa, mutta oli petollinen laskemattomia kertoja. Hän oli altis vaikuttamiselle sekä hyvässä että pahassa. Hän oli älykkkö, mutta halusi olla sitä paljon enemmän eli katkennut opiskelu oli hänelle yksi katkeruuden lisäpisara. Hän saattoi olla hyvin julma. Hän saattoi olla hyvin hauska. Hän oli pomottaja. Hän oli hyväuskoinen aina naiiviuteen asti. Hän oli pakkomielteinen. Hän uskoi korttien kertomaan ja toimi sen mukaan. Hän oli lahjakas sanoittaja ja vielä lahjakkaampi sanomaan. Hän ei aina ajetellut ennen kuin sanoi ja siitä aiheutui ikävyyksiä ja myös se pahin kaikista. Hän koki alemmuutta milloin ulkonäöstä, milloin toisten paremmista sanoituksista. Hän halusi samaa kuin ne, joita hän kadehti. Hän oli mustasukkainen. Joskus hän oli todella jalomielinen. Hän käytti huumeita. Hän ei ollut kummoinenkaan isä, mutta hän teki maailmalle musiikkia, jota maailma halusi. Hänen nimensä oli John Lennon.

Ray  Connollyn elämäkerta John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon – A Restless Life, Minerva 2019, suomennos Jere Saarainen) kertoo maailmankuulun brittiläisen, nelijäsenisen Beatles –yhtyeen sanoittajasta, laulajasta, soittajasta ja perustajasta John Lennonista. Bändi oli nelijäseninen ja siitä voit lukea käytännössä kaiken Steve Turnerin kirjasta Koko Beatles -tuotanto. Connollyn kirja keskittyy Johniin ja millaiseen Johniin, sillä niin paljon uutta sain lukea. Järisyttävän hienoa oli sekin, että Johnin vertainen, mutta täysin erilainen luonne yhtyeessä oli Paul McCartney, josta väistämätä on kirjassa paljon. Minusta se ei ole väärä peili Johnille, vaan juuri se, missä hänen kuvansa terävöityyy niin hyvässä kuin pahassa. Tietenkin kirjassa on Ringosta ja Georgesta, mutta kunnianhimoisen ja kateellisenkin Johnin maailmassa Paul oli hänen kirittäjänsä. Usein kilpailu tarjoaa parhaan tuloksen, jos siihen liittyy vielä loistava yhteistyö ja näin oli laita Johnin ja Paulin. John osasi arvostaa taitavaa Paulia ja kätkeä kateutensa ja Paul taas arvosti Johnin sanoituksia sekä laulua ja oli pitkäpinnainen, mutta myös pomo, näyttämättä päällepäsmäriltä. Johnin ja Paulin yhteistyötä voi verrata Paul Simonin ja Art Carefunkelin vastaavaan, mutta sillä suurella erolla, että vaikka Beatles aikanaan hajosi, Paulin ja Johnin yhteys oli aina olemassa. Jopa niin pitkälle, että John oli velmuillut julkisuudessa heidän olevan kuin vähän nyt erossa olevat kihlautuneet...He todella ihailivat toisiaan ja John ei kuitenkaan ollut Paul Simon. Olen tätä ennen lukenut Ray Connollyltä ainakin Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977, joka sai minut kyynelehtimään hänen managerinsa tähden, joka suorastaan tappoi Elviksen julmalla keikkatahdilla.  Teos John Lennonista ei itkettänyt vaan enemmänkin toi esille, mitä en vain ollut tietänyt älykönnäköisestä Johnista aikaisemmin. Tosin hän näytti aivan eriltä, kun ensimmäisissä kotihipoissa Beatlesin tahtiin tanssimme Hän oli silloin kiinteä osa ryhmästä eikä mitään irtiottoja ollut tapahtunut. Tapahtui vain kukkaiskesiä, vallankumouksia, mielenosoituksia ja vapaata rakkautta.

Kuvassa yhdeksänvuotias John Lennon musikaalisen, mutta levottoman Julia -äitinsä kanssa vuonna 1949.

Kuvassa täti Mary ”Mimi” Smith kauniin kotinsa olehuoneessa Mendipsin olohuoneessa vuonna 1965. Mimistä tuli Johnin tuki ja turva. John muutti asumaan vaativan, mutta myös jollakin tavalla hauskan tätinsä luokse, jossa sekä huolehdittiin koulunkäynnistä, kavereista eli millaisia he olivat ja käytöksestä. Täti oli yhtä suorapuheinen kuin sisarenpoikansa, joten liekkö geeniperimää Sanavalmius Mimiltä, musikaalisuus omilta biologisilta vanhemmilta. ”Kadonnut” Freddie –isä oli paitsi hurmuri ja perheensä hylännyt, myös musikaalinen.

Kuvassa otsatukkapojat ovat juuri saaneet kuningatar Elizabethilta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkit (MBE lokakuussa 1965. John antoi oman merkkinsä Mimi –tädille, joka piti sitä takanreunuksellaan, mutta Johnin kunniamerkin tarinan jatko on kerrottu kirjassa..., jossa on kerrottu niin paljon henkilökohtaista, että pakko sanoa Ray Connollyn osaavan pitää lukijansa otteessaan. Teos on tuhti 555 sivuinen kuvaus juttuni alun miehestä ja tylsää hetkeä ei ollut. Johnin kanssa ei voinut olla tylsää. Ja hänelle sekä koko bändille oli eduksi saada managerikseen huoliteltu Brian Epstein, joka oli aikaisemmin johtanut yhtä perheensä omistamaa levymyymälää. Kirjassa on paljon tragedioita, joihin yhteen liittyy juuri Brian. Voisi miltei sanoa että silta Brianin tragediasta Johnin kuolemaan oli miinoitettu sekä kultaharkoilla että järkyttävillä tapahtumilla. Tapaus Mal Evans ei läpäissyt kenenkään oikeustajua ja monta, monta muuta, kun taas Mimi -tädin yllätys jättää hymyn huulille.

Johnilla oli tapana sanoa, että ’ennen Elvistä ei ollut mitään’, mutta myöhemmin ja Elviksen myös tavattuaan, hänelle tuntui Bob Dylan olevan enemmän idoli. Dylanin sanoitukset tekivät Johniin valtavan vaikutuksen ja kun hän oli jo jättänyt ensimmäisen vaimonsa Cynthian ja poikansa Julianin muutettuaan Yhdysvaltoihin, älyllisyyden korostamisesta tuli hänelle ihan päähänpinttymä. Häneen tarrannut Yoko Ono suorastaan vaati älyllisyyttä riippumatta siitä, että hänestä maailma tuskin tietäisi mitään ilman Johnia, joka antoi varansa vapaasti itsetuntoisen Yokon käytettäviksi.

Mahtoivatko pojat itsekään tietää, että Beatles soitti viimeisen ”live-keikkansa” 30. tammikuuta 1969 yrityksensä pääkonttorin katolla Savile Row’lla. Esitys kuvattiin Let It Be –dokumenttielokuvaan. Kuva on harvinainen tietysti tuon ’viimeisen’ takia, mutta myös siksi, että Yoko Ono suostuu istumaan syrjässä. Normaalisti hän roikkui kiinni Johnissa ja vaati levyille myös raitoja hänen laulustaan, jota kuvataan kimeäksi kiljumiseksi. Fanit olivat raivoissaan, kun koko ostettu levy ei ollutkaan Beatlesia, mutta kuten sanottu, John oli vaikutuksille altis. Ja mitä tulee suurimpaan rakkaustarinaan ikinä, josta Yoko muisti aina kertoa lehtimiehille, lukekaa kirjasta miten sen laita oli...John myös viihtyi helposti itseään vanhempien naisten seurassa, kuten Yokokin oli, sillä olihan hän varttunut viiden vahvan Stanleyn siskoksen kasvattamana, joskin Mimi oli hänen lähihuoltajansa. Lopulta John alkaa kutsua Yokoa "äidiksi"!

Julma ero Cynthiasta kuvataan varsin tarkasti. Nyt John todella välitti rahasta, Yoko halusi tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tämän kirjan kirjoittaja, Ray Connolly,  tunsi koko porukan ja hänkin kauhisteli miten John yritti jättää Cynthian ja Julianin miltei puille paljaille.

Nyt ei melkein voi tuntea enää Johnia samaksi, joka soitti Beatlesissa puku päällä, kuten manageri oli opettanut. Kuvassa John Kanadassa 1969. Johnin elämään olivat kuuluneet huumeet, kuten amfetamiini, kannabis ja LSD, mutta Yoko kehui heroiinia ja siihen koukkuun Johnkin sitten tarttui. Seurauksia oli monenlaisia ja voimme vain pohtia olisiko John kuollut joulukuussa 1980 uskonnollisen miehen surmaamana jos ei olisi verrannut itseään Jeesukseen tai sanoittanut Imaginea kuten oli sen tehnyt. Luultavasti olisi, sillä tekijällä oli tiedossa jo varauhri ellei hän tavoita Johnia.

Kuvassa John Lennon (1940-1980) viimeisissä studiokuvissa kuukautta ennen kuolemaansa 8.12.1980. Kirjassa on lopussa kaikki John Lennonin parhaat äänitteet sekä Mitä Johnin elämän keskeisille ihmisille on tapahtunut hänen kuolemansa jälkeen?

Kirjassa on paljon kiinnostavaa kulissien takaista, kuten vaikka Elton Johnin kiertue Yhdysvaltoihin. Kun John ja Elton tapaavat ja John on tekemässä uutta levyä, Elton kysyy, voisiko hänkin laulaa levylle jotakin.

Lopulta hän soitti urkuja ja lauloi stemmoja kappaleessa ”Whatever Gets You thru the Night”. Johnin mielestä se oli albumin heikoin  raita, mutta Elton tunsi siinä vaiheessa Yhdysvaltain levymerkkinat häntä paremmin ja vakuutti, että siitä tulisi listaykkönen. John ei uskonut kollegaansa ja lupasi esiintyä Eltonin kanssa, mikäli niin taphtuisi. Britanniassa single ei menestynyt lainkaan, mutta Yhdysvalloissa siitä tuli vuonna 1971 ilmestyneen ”Imaginen” jälkeen hänen ensimmäinen miljoonarajan ylittänyt äänitteensä Yhdysvalloissa.

Haluan lopettaa tämän kirjan siihen tunteeseen, jota me varhaisteinit aikanaan koimme. Se oli uutta, erilaista, romanttista, joskus rajuakin, mutta aika kilttiä kuitenkin. Ray Connollyn teos tarjoaa monelle ikimuistoisen aikamatkan, jossa saa sekä hämmästyä että muistella. Kirja on Johnista, mutta John oli Beatles, kuten jokainen heistä neljästä!

Kiitospäivänä 1974 Elton John sitten pyysi Johnin varhempaan vetoon viitaten tulemaan kanssaan lavalle laulamaan ”Whatever Gets You thru the Night” ja:

Yritimme keksiä , mihin biisiin voisimme lopettaa, että pääsisin täältä pois sairastamaan”, John vitsaili, ”ja ajattelimme vetää biisin, jonka on tehnyt sittemmin minusta vieraantunut entinen kihlattuni Paul – Se on vanha Beatlesin kappale, ja osaamme sen hädin tuskin.”  Eltonin soolokitaristi kiusoittelee yleisöä soittamalla kappaleen ”I Feel Fine” intron, ja sitten John alkoi laulaa Eltonin kanssa kappaletta ”I Saw Her Standing There.”

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maailman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Verholeikkiä sametista tyrnihullutteluun!

Eilen oli ilmassa jotain outoa verhomaniaa, sillä toimme Eurokankaasta kotiin kaksi eri kuosia sovitukseen alakerran takkahuoneeseen. Olitiin aika tyytyväisiä, sillä takkahuone on pesä, jossa verhoja ei tarvitse vetää eteen ja jos on suojan tarvetta joskus, on kirsikkapuiset sälekaihtimet. No ihan tyytyväisenä olin ja pähkäilimme, että toiset takkahuoneeseen ja toiset olkkarin valkoisten ja pitkien joukkoon lisäverhoiksi...Sitten näin Ilonan kuvat hänen verhoistaan ja tajusin, että ainakin toinen eli yläkerran kuosi lähtee takaisin liikkeeseen ja jatkamme olkkarissa pitkillä valkoisilla.

Katselin, miten Merja Palinin kuosi tyrni heilui omppupuussamme ja mietin elämääni...Palinin kuosi edusti rannikkolaisuuttani ja sitä, miten hyvää oli aina anopin tyrnikiisseli! Tyrnistä en voinut luopua, joten nyt ne ovat ompelutettavana. Takkahuone on myös ainoa televisiohuoneemme ja tämä tyrni näyttää punaisen nahkasohvan liki aika latinolta ja mikä ihmeellisintä sopii puolipaneeliin sekä siniseen sivustavedettävään talonpoikaisvuoteeseemme. Joskus marraskuulla ostimme Eurokankaasta Merja Palinin tummakuosisen Katajan omaan makkariimme ja ne ovat aivan mahtavat, mutta eivät näytä kuvissa yhtikäs miltään. Merja Palin on itse sanonut tyrnikuosistaan näin:

Vierailin Rauman edustalla olevalla Kylmäpihlajan majakalla elokuussa ja huomasin että siellä kasvoi tyrniä. Olin innoissani. Valokuvasin pensaan marjoja. Tyrni edustaa minulle voimaa ja virkeyttä. Tästä tunnelmasta syntyi Tyrni -kangas.

Vaelsin Facessa kavereilla ja näin Maijun verhot, joissa luonto kuin sisällä. Vastasin tällä Lulun kuvalla, joka on kuin jostain Twin Peaksista...Lulu osaa ottaa yleisönsä. Kuva Jyrki Äikäs

Ilona Pietiläisen verhon kuosi on tämä Se on kauniisti laskeutuvaa samettia, joten sen odottaakin olevan pitkä, kuten verhon kuuluukin minusta olla. Well...minäkin lähdin etsimään sinisen ja punaisen yhdistelmää ripauksella valkoista ja tulen kotiin tyrninkeltaisen kuosin kanssa.

Ilonan keittiö♥

Ilonan olohuoneesta♥

Kevät vie ja saa viedäkin! Tänään nautimme maailman parasta Brita -kakkua, jota veimme mukanamme visiitille. Brita oli tietenkin täältä Ostin myös kengät citystä. Viidessä minuutissa. Luen hitaasti yhtä kiinnostavaa elämäkertaa myöhään iltaisin. Päivisin herättelen varovasti huoneenlämpöisellä vedellä monia havujamme, joista nyt arimmat eivät olekaan kartiovalkokuuset vaan nuoret japanin pilarikatajat...ja viikonloppuna ne huputetaan.

Voihan verhot! 

aurinkomyrskyterveisin
Leena Lumi

Sisustuskirjat Leena Lumissa