Hänestä on sanottu kautta hänen uransa paljon. Häntä on
kiitetty, ylistetty, loukattu, vähän pelättykin. Hän on elokuvatähtien rouva
suorasuu: Hän sanoo, mitä muut ajattelevat. Hänet voi nähdä filmeissään
tyylileidinä, mutta opiskeluaikaiset ystävät sanovat hänen pukeutuvan
mieluiten yhden aikakauden muotiasuun eli haalareihin! Eipä kovin seksikästä,
mutta seksikäs esiintyminen ei olekaan hänen juttunsa. Hän on hyvin
kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta hän ei helposti sekoita työtä ja
perhe-elämäänsä. Hän on neljän lapsen äiti ja kuusikymppisenä Forbesin listalla
kolmanneksi eniten tienannut elokuvanäyttelijä. Hänellä on vahvoja poliittisia
mielipiteitä eikä hän ole kaihtanut tuomasta niitä esiin. Hän on nainen, joka
on näytellyt elokuvassa Muistojeni Julia. Se on joskus merkannut minulle aika
paljon ja kun olen kysynyt toisilta tuosta elokuvasta, he eivät kuin ole kuulleetkaan,
jolloin olen ajatellut, miltä vuosituhannelta mahdan olla! Kaikkein kauheinta
tietenkin, että muistan elokuvasta Jane Fondan ja Vanessa Redgraven, mutta en
Streepiä: auts! Hän on tähti tähtien joukossa, mutta ei ihan sillä tavalla
kuin monet ovat odottaneet. Hän on ylittänyt ja alittanut rimoja, mutta syy on
voinut olla tietynikäisille naisille tarjotuissa rooleissa. Onneksi hän on myös
saanut näyttää ns, kyntensä monissa parhaista. Ja sen minkä arvovaltaiset
kriitikot haukkuivat maanrakoon, sen blogit toivat esiin ja osasi olla tästä
kiitollinen. Olin luonut hänestä oman mielikuvani, joten oli suuri järkytys
nähdä hänet ’pidennettynä’ ja suu auki pälättävänä, käkättävänä käsittelemässä
raakaa kanaa yhdessä myöhemmässä ja suuren suosion saaneessa elokuvassa. Silloin
upeaa elokuvablogia pitävä ystäväni, Sooloilija, kehui jälleen näyttelijää,
mutta minä vain myötäilin ja huokailin sisäänpäin. Mikä minusta on vastustamaan
asiantuntijaa ja kuvitelkaa, tuonkin elokuvan syntyyn vaikutti yksi nuori
bloggaaja! Hän on nainen, joka ei tunnu pelkäävän ketään tai mitään. Minä sen
sijaan hiukan pelkään häntä, sillä muistan eräistä hänen elokuvistaa kaiken,
toisista en mitään ja näkemättömiäkin on monta. Nähdyt ovat olleet
unohtumattomia! Kaipaan niin Sooloilijan elolokuvablogia, että tämä ristiriitainen
tekstini on omistettu juuri hänelle♥
Erin Carslonin Meryl Streep Valkokankaan kuningatar (Queen
Mary . The Ironic Roles, Heroic Deeds and Legendary Life of Meryl Streep,
Minerva 2020, suomennos Sirpa Parviainen) tarjoilee meille täydellisen kattavan
elokuvakierroksen Meryl Streepin uraan aina alkujuurista tähän päivään. Filmihullun
unelmaa, mutta minä olisin kaivannut kerrankin juuri enemmän hänen
yksityiselämästään, jota hän on varjellut aika vahvasti. Harvoin niin ihmisten
perhe-elämän perään olen, mutta se kertoisi Merylistä enemmän. Olen aina ollut
suurissa ristiriidoissa juuri tämän filmitähden kanssa, joten enemmän
kotiasioita olisi voinut olla avain häneen, mutta eipä mitä Erin tekee
loistavaa työtä ja sieltä täältä tihkuu Streepin luonnetta paljon. Ja se on
sillä tavalla vahva luonne, että hänestä on sanottu ja paljon...aina Trumpia
myöten!
Dustin Hoffman ja Meryl Kramer vastaa Kramer vuonna 1979
Merylin filmeistä saa todella paljon tästä kirjasta ja monta niihin liittyvää nyanssia eli mitä tapahtui kulissien takana. Ei mitään kovin likaista, koska on kysymys juuri Meryl
Streepistä. Siinä missä hän on lausahdellut pelottomia mielipiteitään
naisasioista, ollut kiihkeänä mee too –liikkeessä, lytännyt maansa konservatiivipresidenttejä,
hän ei pikapannut tuottajia tai ohjaajia saadakseen rooleja, hän on
tyrkyttäytymiset väistänyt hienosti ja usein ajanut pitkänkin filmauspäivän
jälkeen kotiin perheensä luo. Perhe on on myös seurannut mukana ulkomaan
kuvauksiin, jotka ovat voineet kestää useita kuukausiakin. Minulta ei tule filmilistoja, mutta vähän eräistä Merylin rooleista, muutamista kriitikoista
yms. eli tässä mennään hieman sekasortoisella tunteella toisin kuin niissä ’näyttelijöissäni’,
jotka ovat olleet kuin yö ja päivä Meryliin verratuna. Voi siis sanoa: Ei ole
toista Meryl Streepiä!
Alla Kevin Kline ja Meryl Sofien valinnassa vuonna 1982. Vaikka
pidänkin mustavalkoisista kuvista, minusta tämän kirjan kansi ei tee oikeutta
Merylille, joten olisin valinnut tämän kuvan kirjassa olevasta noin kymmenestä
kanneksi.
Sofien valinta kuuluu niihin Meryl –filmeihin, joita ei
unohdeta, samoin edellä mainittu Kramer vastaan Kramer. Tai Karen Blixenin
elämästä Afrikassa kertovaan Minun Afrikkani, vaikka siinä olikin jotain
pliisua, upeat maisemat, naisessakaan ei mitään vikaa, ai niin, Robert Redford,
ei yhtään mun juttuni, mutta sisareni ihailema...Näin ne maut menevät.
Carlsonin kirjasta
täytyy sanoa, että tekstien sisäänvedot tukevat luettavuutta isosti. Oma
luokkansa sisäänvetoja ovat ne, jotka on otsikoitu VÄLIAIKA. Niitä ovat vaikka
ROOLIT JOITA MERYL EI PÄÄSSYT TEKEMÄÄN tai PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN, VIOLAN
LÄPIMURTO etc. Sen lisäksi on vaikkapa KAIKKI MERYLIN KUOLINTAVAT ELOKUVISSA!
Paholainen pukeutuu Pradaan Mirandan rooli
on edelleenkin Merylin suosituin roolihahmo kautta aikain. Kirjassa on kerrottu
hirveän jännittävästi, miten Voguen itsetietoinen assistentti irtisanoutui
kahdeksan työkuukauden jälkeen ja kirjoitti sen jälkeen exbossistaan kaiken
mitä tiesi. Moni näyttelijä ei edes uskaltanut ottaa roolia vastaan, mutta
Merylpä ottikin ja teki vahvimman roolityönsä ikinä.
Mitä tulee Meryliin vastanäyttelijöidensä kanssa, niin on yhtä
monta mielipidettä kuin on naista ja etenkin miestä. Meryl
tuli pääsääntöisesti hyvin toimeen vastanäyttelijöidensä kanssa ja jopa tuki
myöhemmin nuorempia näyttelijöitä erilaisilla neuvoilla ja kikoilla. Toistuvasti
ja suoraan Streep sanoi usein kadehtivansa Jessica Langea ja onko ketään, joka
ei tajuaisi miksi. Silti se ei vaikuttanut heidän väleihinsä vaan lausahdus oli
kunnianosoitus naiselle, joka kipinöi jo katseesta tai selän kaaresta
tai...Joillekin miehille Streep oli naisasianainen eikä aina löytynyt kipinää
esim. uskottaviin rakastelukohtauksiin, mutta ne eivät olleetkaan niin Merylin
juttu, mutta poikkeuksiakin oli. Meryl taisi suorastaan ihastua häntä paljon
iäkkäämpään Clint Eastwoodiin tämän ohjaamassa ja miespääosaa vetävässä
elokuvassa Hiljaiset sillat. Mahtaisiko nyt enää niin kipinöidäkään, sillä
tiedämmehän Clintistä tulleen vahvan Trumpin tukijan...Kun näitä elokuvia
tehtiin ei politiikka ollutkaan vielä Merylin kovin asia vaan ehkä enemmänkin
naisasia ja se, että hän ei edes yrittänyt olla mikään seksinäyttelijä, vaan
enemmänkin luonnenäyttelijä ja älykäs sellainen. Tunnetusti toisia miehiä
pelottavat älykkäät naiset ja niinpä Merylkin sai kokea aika ajoin täytettyään
maagiset vuodet, että tarjottiin heikompia rooleja, mutta niin vain kävi, että
kohtalo käänsi naisvihamielisen Hollywoodin mittarit näyttämään ihan toisia
lukuja. Ja siihen palaamme kohta..., sillä on pakko saada kertoa Michael
Cunninghamin Pulizer –palkitun kirjan Tunnit romaanista tehdyn elokuvan olevan
minulta katsotuin Merylin leffoista. Ensinnäkin olen Woolfiin hyvin ihastunut ja
kirja perustuu Woolf –klassikkoon Mrs. Dalloway. Näytelmäkirjailija David Hare
muokkasi käsikirjoituksen, jossa yhtenä päivänä seurataan kolmea eri naista. Siinäpä
sitten ’minun näyttelijöitäni’ eli Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl
Streep roolissa, joka sopii hänelle erinomaisesti. Kävin katsomassa elokuvan
ensin ystäväni kanssa elokuvateatterissa ja ihastuin niin, että oli pakko ostaa
filmi kotiin. Ei niinkään helppo tarina, sillä Julianne masentuneena Laura
Brownina, 1950 –luvun kotiäitinä oli niin vakuuttava, että ystäväni, pienten lasten äiti, järkyttyi.
Muistattehan sen synttärikakun leipomiskohtauksen...ja se toistui, koska ensimmäinen
kakku lensi roskiin ja se jauhosiivilän ratina...
Meryl sai toisen Oscarinsa Sofien valinnasta.
Streepin kovin kriitikko Sofien valintaa vastaan lienee
ollut New Yorkerin Pauline Klein, joka totesi näin:
Hän on tapansa mukaan tehnyt ajatustyötä”, Kael niiskaisi. ”Mutta
jokin hänessä mietityttää minua: nähtyäni hänet elokuvassa en pysty
kuvittelemaan häntä kaulasta alaspäin. Onko mahdollista, että näyttelijänä hän
tekee ensin itsestään tavallaan tyhjän taulun ja sitten keskittää kaiken
huomionsa yhteen asiaan – esimerkiksi pään heilautukseen Manhattanissa ja
korostukseen tässä elokuvassa?” Tuollainen lähestymistapa, hän pohti, ”saattaisi
selittää, miksi hänen elokuviensa sankarittaret eivät tunnu olevan kokonaisia
hahmoja ja miksi hänen katselemisestaan ei saa satunnaisia ilonpilkahduksia.”
Nyt Meryl iskee, sillä hän ei voi unohtaa tätä kritiikkiä.
Vuonna 2008 hän uskoutui The Guardianile, että
”ei kyennyt” olemaan välittämättä siitä. ”Ja tiedättekö
mitä?” hän jatkoi ja riisui samalla haastattelupersoonansa (arvokas, lämmin,
miellyttävä) iskeäkseen vyön alle. ”Pauline oli köyhä juutalaistyttö, joka kävi
Berkeleytä rikkaiden Pasadenan valkoisten eliittytyttöjen kanssa, joilla oli
pitkät vaaleat hiukset, ja heidän sydämettömyytensä mursi hänet. Ja sitten
vuosia myöhemmin hän näkee minut.”
Tultuaan siis tiettyyn ikään, vastustajat alkoivat nauttia
Streepin huonotasoisista elokuvista. Lopulta hän suostui esittämään pääosaa
Kreikassa kuvattavaan Abban musiikkiin perustuvaan Mamma Mia! –musikaaliin.
Alkoi pyöriä huhumylly Streepin ennenaikaisesta ’kuolemasta’. Ja kaikkea muuta! Musikaali samposi hätkähdyttävät 609 miljoonaa dollaria
maailmanlaajuisesti – 52 miljoonan budjetilla. Kriitikot moittivat, mutta Meryl
vähät välitti:
”Tiesin, että elokuva tekisi monet ihmiset iloisiksi..., ja
kun huonot arvostelut ilmestyivät, blogimaailma räjähti naisten voimaantuessa
puolustamaan: ’Nuo ihmiset ovat hulluja! Mikä heissä on vikana? Elämää vihaavia
verenimijöitä, kuivia vanhoja kääpiä.”
Jälleen Meryl raivasi tietä naisille ja etenkin aikuisille
naisille. Ohjaaja Mike Nichols julisti: ”Hän rikkoi lasikaton vanhemmilta
naisilta isoina tähtinä - sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen.”
Erääseen blogiin liittyy myöhempi Merylin suuren suosion
saavuttanut elokuva..., jonka mainoskuva ryösti minulta eteerisen,
kuultavaihoisen, melankolisen Merylini. Sitähän hän on aika harvoin, roolin niin vaatiessa. Hän on
äänekäs, rento, koikkelehtija, joka viis veisaa tyylistä, jos hän niin haluaa.
Mitä mielipiteisiin tulee, hän sanoo olevansa taatusti humanisti ja naisten
oikeuksiin uskova ihminen.
Muistattehan Mamma Mia! –elokuvan farkkuhaalarit...,
mutta toki muistatte hänet myös kalliolla liehuttamassa punaista huviaan ja laulavan
riemuissaan Abban biisejä. Merylistä on moneksi ja hänestä näkyi, miten hauskaa hänellä oli. Hän on montaa, mutta ei diiva!
*****