maanantai 25. tammikuuta 2016

Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon

En voi olla ainoa, joka on huomannut, miten paljon nykyään kirjoitetaan erilaisista suolistovaivoista. Vielä enemmän mitä niistä kirjoitetaan, sen enemmän niitä tuntuu olevan kärsittävänä. Muistan itse aikanaan kun löydettiin varhaissteininä laktoosi-intoleranssi, että se oli kuin vähän jotain ihmeellistä. Nyt sitä tuntuu olevan kaikilla: Meillä on aina vieraillekin tarjolla laktaasikapselit, jos valmistan jotain, jossa on laktoosia. Eikä tämä jää tähän: Hyvä ystäväni kuoli paksunsuolen syöpään, toisella on vatsahaava ja kolmannella on Crohnin tauti, neljännellä on Crohnin tauti ja keliakia. Saan olla kai sitten kiiitollinen, että minulla on vain laktoosi-intoleranssi ja...ärtyvän suolen oireyhtymä. Pidin aluksi kaikkia oireitani vain stressistä ja perfektionistisesta  luonteestani johtuvana. Ystäväni kuolema pelästytti ja painuin tutkimuksiin. Syöpä seulottiin ensin pois, sitten haavainen paksusuolen tulehdus, Crohnin tauti ja keliakia, mutta ei tuo diagnoosi irritable bowel syndrome, IBS, mikään helppo nakki ole. Se on kuin villilintu, pysyy poissa vaikka kuinka ja kauan, sitten tulee yllättäen ja kutsumatta, voi viipyä päivän, mutta voi jäädä viikoksikin ja siinä sitten olet: voimattomuus, yllättävyys, käsittämättömyys. Vaikka kuinka miettisit, mitä olet syönyt tai juonut edellisinä päivinä, voi aivan hyvin olla, että löytyykin vain kasviskanawokkia, capresea ja uunilohta. Ilallalla pari hapankorppua ja aamuisin jogurttia omilla mansikoilla. Tietysti aamulla Robertsin suklaakahvia, mutta vain se yksi mukillinen, sillä tee maistuu puolen päivän jälkeen. Silti.

Ravitsemusterapeutti Leena Putkosen kirja Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon (Otava 2016) on erityisen hyvä tietoteos juuri siitä syystä, että kirjoittaja laittaa itsensä täysillä likoon aina ilmavaivoja ja vessa-asentoja myöten. Hän kiveen hakatusti tietää, mistä puhuu! Kuten minulle, Leenallekin on sanottu, että pitää välttää stressiä. No, miten sitä vältetään tässä elämässä, sehän vasta olisikin keksintö! Ja jos toden sanoo, ei se kaikki ole siinä, siinä on juurta ja toden perää, mutta ei kaikki tästä vaivasta, joka voi ilmetä kolmella eri tavalla eli ripulilla, ummetuksella tai sekamuotoisesti. Jokainen nyt tajuaa, että jos kovasti stressaa jostain, se voi ajaa vessaan tai sulkea luukut päiviksi! Sitten ovat ne toiset päivät, hitaat ihanat aamut, ei kiirettä minekään. Ja pam!, kutsumaton vatsakohtaus on siinä tai et saa mitään tulemaan ulos. Putkosen kirja vastaa tähän mysteeriin ruokavaliohoidolla, jonka nimi on FODMAP-ruokavalio. FODMAP on lyhenne englannin sanoista Fermentabler Oligo-, Di- and Monosaccharides, and Polyols ja tämä tarkoittaa:

Kyseessä on joukko huonosti imeytyviä hiilihydraattiyhdisteitä, jotka alkavat käydä eli fermentoitua paksusuolessa. Ruokavaliossa pyritään rajoittamaan FODMAP-yhdisteiden saantia niin, että herkän vatsan ja suoliston oireet psysyvät hallinnassa. Tutkimuksissa FODMAP-ruokavaliosta on hyötynyt noin kolme neljästä potilaasta.

Leenalla itsellään oireet olivat kovimmillaan hänen opiskelleessan ravitsemusterapeutiksi. Hän sai kuitenkin vinkin ystävältään Jenni Lapilta, joka teki ravitsemustieteen väitöskirjaa ja kiersi sen tähden alan kongresseissa ympäri maailmaa ja vinkki oli FODMAP-ruokavalio. Leena sai niin paljon apua tuosta ruokavaliosta, että hän lähti saamaan aiheesta lisäoppia Lontooseen King’s Collagen kursseille. Lopulta Putkonen oli Melbournessa asti tutkimusharjoittelussa, sillä sieltä FODMAP-ruokavalio on saanut alkunsa. 

Ärtyvän suolen oireyhtymästä kärsii länsimaissa keskimäärin 10-20 prosenttia väestöstä eli joka kymmenes tai jopa yksi viidestä sairastaa. Tässä valossa voi vain ihmetellä, miten kauan kesti ennen kuin vaivaan alettiin kiinnitää huomiota. Tosin nyt tilanne on muuttumassa, mutta vielä vaikka viisikin vuotta sitten kaikki oli toisin. Kerrankin sain vieraakseni nuoren naisen, joka kertoi rampanneensa kaiken maailman lääkärit ja tutkimukset läpi vaikeiden vatsavaivojensa takia. Lopulta eräs viisas ja kokenut lääkäri oli keskittynyt sataa: Yhdessä oli käyty tiheällä kammalla läpi kaikki mitä neitokainen syö. No, tuotapa ei moni olisi uskonut: Vaivat johtuivat yhdestä yskänpastillista, joka on hyvin tehokas ja vielä sokeriton eli ei haittaa hampaita. Kun kuulin pastillin nimen ja tuon sokerittomuuden, hain käsilaukkuni ja sieltä se löytyi, just siinä paha, missä mainitaan! Aloin hakea tietoa keinotekoisista makeutusaineista ja siitä lähtien kukkarossani on kulkenut mukana pahvilappu, jossa lukee:

Ei näitä: maltitoli, mannitoli, ksylitoli, sorbitoli, muista, että yrittävät kätkeä sorbitolin numerokoodin E420 taakse!

Kun en muutenkaan syö mitään karamelleja, nyt loppui se viimeinenkin. Seuraava sokki olikin jo odottamassa, kun noudin tavanomaista maitohappobakteeripurkkiani. Aloin ensi kertaa lukea mitä siinä oikein hyvin pienellä präntillä luki ja siinä oli mm. laktoosia. Noudin apteekkarin paikalle ja hän kovasti pahoitteli, mutta löytyihän sieltä sitten sellainenkin valmiste, jossa laktoosia ei ollut...Vakuutan, että näissä asioissa ei voi ikinä olla liian tarkka. Toisaalta sitten taas kun olen Saksassa ja Itävallassa en saa minkään valtakunnan oireita, vaikka nautin aamiaisella kirsikkajogurttia, Apfelstrudelin kanssa nautin kermavaahtoa etc. Suomessa on maitotuotteille tehty jotain outoa...Pakko olla, sillä Keski-Euroopassa on hyvin vaikea löytää mitään hyla- tai laktoosittomia tuotteita, mutta olen kuullut muidenkin sanovan, että reissussa voivat nauttia maitotuotteita ilman ongelmia.

Putkosen kirja ei voi välttyä siltä, että gluteeni on käsiteltävä, sillä sehän on nyt useimpien mielissä:

Gluteeniton ruokavalio on ollut viime vuosien hitti. Sen on sanottu laihduttavan, hillitsevän elimistön matala-asteista tulehdusta ja auttavan vatsavaivoihin. Todellisuudessa kyseessä on vahvasti sosiaalinen muoti-ilmiö, eikä gluteenin välttäminen ole terveelle väestölle tarpeen. Gluteeniton ruokavalio ei ole erityisen laihduttava, eikä gluteeni nykytietämyksen mukaan selitä elimistön matala-asteista tulehdusta merkittävästi.

Gluteeni on haitallinen keliakiaa sairastaville, sillä heillä se aiheuttaa suolistossa tulehduksen. Tällöin hoitona on elinikäinen ja ehdottomasti täysin gluteeniton ruokavalio.

Gluteeniylierherkkyys-ilmiöön liittyy oleellinen sekoittava tekijä: samoissa viljoissa, joissa on gluteenia, on myös FODMAP-yhdisteitä, jotka voivat selittää oireita gluteenin sijaan.

Nyt tästä voisi joku vetää johtopäätöksen, että ’sama mikä sen dieetin nimi on, kunhan se vain auttaa’. Ihan näin se kuitenkaan ei mene ja kautta kirjansa Putkonen varoittaa liiasta ruoka-aineiden eliminoinnista, sillä silloin uhkana ovat monenlaiset puutokset, jolloin haitat jo ylittävät hyödyt. Ja minä yhdyn Putkosen käsitykseen, sillä kuopuksemme oli vilja-allerginen 16-vuoden ikään asti. Kaikki viljat oli kielletty samoin kananmuna. Siinä oli tosi kyseessä! Koita siinä saada lapsi pysymään kasvukäyrien tahdissa, koita saada lapsi jaksamaan ja vatsa täyteen ravintoarvoltaan hyvää ruokaa. Päätin lukea kaiken vitamiineista ja hivenaineista, mitä ikinä löysin ja niin vain lapsi kasvoi, vaikka huonojakin aikoja oli etenkin astman ja siitepölyallergioiden takia keväisin, mutta lopussa kiitos seisoo ja yhtenä vuonna kouluterveydenhoitaja soitti minulle kotiin ja kysyi, että ’mitä ihmettä Meri syö, kun hän on terve, mutta koko muu luokka on sairastanut kovan flunssan?’ Lapsen vaikeasta vilja-allergiasta jäi itselle vahva tunne, että meillä ei dieeteillä pelleillä eli ravintoaineita eliminoidaan pois vasta kun siihen on todellinen syy.

Leena oli aikanaan saanut epämääräisiin, mutta rankkoihin vatsavaivoihinsa ohjeeksi lisätä kuituja. Minulle kävi samoin. Vuosia yritin, mutta lopulta tajusin, että voin syödä ennen vaikka kaninpapanoita, kuin raakoja kasviksia! Kasvikset ja juurekset nautin höyrytettynä, freesattuna tai sitten jollakin tavoin hyvin pieneksi käsiteltynä. Siis nyt puhun porkkanoista, punajuurista, perunasta, palsternakasta, lantusta...en tomaatista, munakoisosta, vesimeloneista, mansikoista...

Tässä on nyt kirja, josta voisin kirjoittaa toisen kirjan, niin kiinnostavaa tämä on. Näin ei ole kuitenkaan tarkoitus, joten annan teille vähän vinkkiä, mitä Superhyvää suolistolle! pitää sisällään eli muutamia otsikoita. Kirja jakaaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen on Suoliston toiminta ja herkkä vatsa, sitten Elämäntapahoito ja lääkitys, Ruokavaliolla suolisto kuntoon ja Hyvän olon reseptejä. Mielestäni erittäin kiinnostavia alaotsikoita olivat Gluteenin rooli vatsavaivoissa, Teoria hiivan liikakasvusta, Suolistohormonien merkitystä tutkitaan, Liike on lääke, Hengittämällä olet tässä, Mielen hoito auttaa suolistoakin, Hypnoosihoidot tekevät paluuta, Seksi on hyvää terveyttä – herkkävatsaisellakin, Erilaiset FODMAP-yhdisteet, Mitä rajoitetaan?, Mitä suositaan?, Miksi ihmiset sietävät ruokia eri tavalla, Erityisruokavalion ja FODMAP-ruokavalion yhdistäminen...Kannattaa siis muistaa vaikka, että keliakiaa sairastavalla on mahdollista olla myös herkkä vatsa etc.

Rauhoita vatsa rentoutumalla -luku oli herättävä, sillä siinä puututaan juuri siihen, mille emme tunnu mitään voivan eli stressiin. Kyllä sille voi laittaa suitset, stressillekin.  Kaikki jotka ovat joskus harrastaneet joogaa, muistavat ensimmäisen keinon ja se on joogahengitys! Taikinaterapia on myös hyvä, sillä olen monen kuullut sanovan, että he rentoutuvat leipoessaan. Minä uskon kutomisterapiaan, vaikka osaankin kutoa vain kaulaliinoja. Ja kyllä puutarhaterapiakin on kova sana.

Kaimani kärsii tai kärsi samasta vatsavaivasta kuin minäkin. Ehkä en pysty ikinä jäljittämään kaikkea, ehkä olen liian nautinnonhaluinen luopuakseni ikinä valkosipulista tai ulkona syödessä aperatiivi -gin tonicista sillä jo britit ollessaan siirtomaaherroina Afrikassa tiesivät mikä auttaa vatsavaivoihin. Myös viinit ja homejuustot ovat elämän keitaita. Enkä ikinä, ikinä ota ruokalistalleni kaurapuuroa, vaikka siitä pidänkin, sillä sehän on tunnettu laksatiivi. Sen sijaan kauraleivälle sanon kiitos kyllä ja jopa oma lääkärini kutsui hapankorppuiltapalaani superterveelliseksi. Siis kuivattu ruis ei aiheuta mitään vaivoja ja tällä viikolla testataan hernesoppa, sillä viimeksi tuli tosi hyvää enkä saanut mitään oireita, vaikka söin kolmena päivänä peräkkäin. Mehän syömme arkena kuin kerjäläiset, mutta viikonloppuna kuin ruhtinaat. Tämän ruhtinattaren vatsa vain määrittelee jonkun verran mitä syömme, mutta hyvin vähän on vielä rajoitettu eli tärkeintä on laktoosin välttäminen tai muistettava ottaa laktoosikapselit ennen omenapiirakka-vaniljakastikeherkuttelua sekä tuo juuresten freesaus tms. Myöskään en pidä kovasti paistetusta ruoasta, mutta talvella haudutetaan uunissa ja suvella grillataan.

Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! on niin hyvä kirja, että vaikka liike on lääkettä, en eilen hievahtanut mihinkään tämän tietokirjan ääreltä. Voisin melkeinpä arvata, että hyvin moni löytää tästä kirjasta avun vatsavaivoilleen. Leena on minun laillani soveltaja keittiössä ja minusta muussakin eli kukin löytää täältä ne omat juttunsa, kun alkaa oikein miettimään ja räätälöi vinkkejä sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Minullakin on jo feng shui huone, joten nyt vain enemmän liikettä vaikka blogin kustanuksella. Ja sitten on se maailman tärkein asia, jota ilman mistään ei tule mitään:

Uni on ykkösenä itsensä huolehtimisen listalla. Voin joustaa ruokavaliossa enemmän, kun olen levännyt kunnolla. En stressaa niin paljon, kun olen saanut riittävästi unta. Väsyneenä en jaksa urheilla. En myöskään malta levätä, jos en ole nukkunut kunnolla! Minun omahoitoni lähtee nykyisin siis aina unesta.

*****

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...


Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Pinterest

perjantai 22. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Hän yritti. Hän yritti istua aloillaan. Lounas jatkui ikuisesti, ja Alice ja isä käyttäytyivät kuin lapset: kuiskailivat ja kikattivat.

Lewis kaipasi heidän seuraansa jottei joutuisi koko ajan olemaan yksin, ja sitten hän kaipasi yksinoloa vain päästäkseen heidän luotaan pois.

Hän katseli muiden englantilaisten lasten leikkiä, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten onnistuisi lyöttäytymään mukaan. Lyöttäytyminen oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan oppinut...

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu (The Outcast, Otava 2016, suomennos Marianna Kurtto) on niin riipaiseva kertomus pienen pojan suuresta menetyksestä ja sen jälkeisestä tuskallisesta kasvusta mieheksi suuressa yksinäisyydessa ja väärinymmärryksessä, että ensimäisen kerran suosittelen vakavasti ottamaan Kotiinpaluuta lukiessa likelle sekä lohtusuklaata että nenäliinoja: kyynelehtimiseltä ei voi välttyä ja lohdun nälkä kasvaa sivu sivun jälkeen.  Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli totta jälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla, jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta : ”Jos pidit McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.” No, minä rakastan McEwanin teoksia, mutta nyt rakastan myös Sadie Jonesin Kotiinpaluuta eikä mitään mahdollisuutta, etteikö tämä kirja olisi loppuvuoden kuumassa sarjassani.

Kotiinpaluu alkaa eräästä elokuisesta kotiinpaluusta 1957.  Nuori Lewis Aldridge palaa kotiin eikä kukaan ole häntä vastassa. Hän on juuri vapautunut vankilasta ja palaa isänsä  Gilbertin ja tämän nuoren vaimon Alicen luokse. Hänellä ei ole muuta paikkaa. Hänellä ei ole enää äitiä, jonka luokse palata, sillä Elizabeth, kaunis, vilkas, mutta salaisuutta kantava Elizabeth, ainoa, joka kaikin tavoin osoitti rakkautensa Lewisille, on kuollut traagisessa uimaonnettomuudessa. Kotiinpaluu alkaa kuoria unohtamisen kerroksia ja lukija aikamatkustaa vuoteen 1945, jolloin tapahtui Gilbert -isän kotiinpaluu sodasta. Lukija ei välty tajuamasta, miten Gilbertin myötä seisemänvuotiaan Lewisin elämässä muuttuu jotakin muuta kuin vain tämä:

Lewis oli katsellut vanhempiensa valmistautuvan kirkkoon. Hän oli monta kertaa aiemminkin maannut äitinsä sängylllä tämän pukeutuessa, mutta isä ei pitänyt siitä että hän oli vanhempien makuuhuoneessa, joten isän paluun jälkeisinä kahtena päivänä makuuhuoneen oviaukosta oli tullut hänen välitilansa.

Ja kuin hän olisi vailla mitään yhteyttä kehenkään, vailla tilan oikeutta nyt ja myöhemmin:

Hän oli seitsemänvuotias ja hänet suljettiin tuon huoneen ulkopuolele. Hän oli kymmenenvuotias ja hänet lähetettiin rangaistukseksi yläkertaan. Hän oli kaksitoistavuotias ja istui portailla yrittäen olla hiljaa, ihmetellen missä päin taloa hänen pitäisi olla, kun kaikki paikat tuntuivat vääriltä.

Kotiinpaluu on suuri tarina kohtalokkaasta yksinäisyydestä. Kertomus pienestä pojasta, joka on ilmaa vähemmän ellei hän tee jotain sopimatonta. Lewis kadottaa tajunsa siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hänen pitää osata itse kuvitella sopivuuden rajat vahingoittamalla muita, mutta eniten itseään. Lewis menettää kykynsä puhua normaalisti, hän ei enää osaa kertoa, miten kaikki meni, miltä mikäkin tuntuu. Hän on täydellisen yksin ja eksyksissä. Kaiken päälle armottoman tekopyhän pikkukaupungin normit vielä lyövät häntä päin näköä tavalla, johon Lewisillä ei ollut mitään kykyjä vastata itseään puolustaakseen.

Sadie Jones kirjoittaa kuin puukkoa sydämessä kiertäen. Ympäristön julmuus nuorta miestä kohtaan on vääryyttä, joka kasvattaa piinaa ja saa odottamaan pahinta. Mieleen muistuu Graham Greenin kirja Kiveä kovempi...Yksinäisyys tarttuu lukijaan. Tarinan yllättäjäksi tulee eräällä tavalla aluksi hieman lapsekkaalta vaikuttanut Lewisin äitipuoli Alice, joka lausuu miehelleen kirjan ehkä herättävimmän huomion: ”Aiheutinko minä tämän? Aiemmin syytin itseäni...ja Lewisiä. Mutta ehkä sinä oletkin syypää kaikkeen. Ehkä se olet vain sinä.”

Kotiinpaluu ei ole vain synkkyyttä, sillä elämmehän Linnuntien vuosia: Lontoo on täynnä kiinnostavia klubeja, kaikkialla soi jazz, nuoret ottavat ilon irti sodan jälkeisistä vuosista, autoradiossa soi Blueberry Hill, huulet painuvat kaulan puuterintuoksuun, Kit laittaa levylautaselle Julie Londonin Cry Me A Riverin katsoen vakaasti Lewisiin sanoessaan:


Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa! ...sekä jatkot yleisön pyynnöstä


Tässä ihana jokapaikan mekkoni! Tänään tämä Nanson ihanuus farkkujen ja mustan puseron kanssa -25 asteen pakkasessa, huomenna illalla ravintolassa muuten sama paitsi mustat, paksut sukkahousut, ei farkkuja, suvella paljain säärin ja ilman mitään puseroita kesämekkona.


Lumi lumisessa lehdossamme. Ylläni oleva takki on ainakin 15 vuotta vanha eli käytän todellakin vaatteet loppuun. Ostimme aikanaan Bessun kanssa samanalaiset, mulla vain vähän oliivinvihreä, hänellä ruskea. Monikäyttöinen, sillä hupun voi laskea alas jättikaulukseksi. Ja kun minusta on kysymys, tietenkin karva on tekoturkista!


Veni, vidi, vici, sillä mulla on jo kesämekko! Viime suvena ramppasin kaikki harjukaupungin kaupat, vietin tunteja etsien jokapaikanmekkoa tai edes yhtä kivaa hellemekkoa. En löytänyt kertakaikkiaan mitään. Lopulta tilasin Peter Hahnilta ja se saapui vasta joskus syyskuun lopussa...eikä ole yhtään niin ihana kuin tämä Nanson tunika/mekko.




Puuterilumista, kuurankaunista viikon jatkoa kaikille tasapuolisesti! Helmut on saapunut Itävallasta ja vietämme huomenna hänen kanssaan iltaa kaupungilla hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Love
Leena Lumi 



Pyynnöstä nyt tänään otimme vain -20 asteessa Nanson mekosta kuvia sukissa ja korkkareissa eli tällä sitten tänään ravintolaan, jos vain tarkenen.


Korkkareissa lumessa...





Kuvaajan ja tyttären suosikki.

Ihana mekko♥

Myönnän, ostin toisen samanlaisen Yuyu:n, mutta olipa vaikea löytää. Ei edes Sokos myy ainakaan harjukaupungissa. Lopulta kauimmainen Prisma pelasti. Löysin myös netistä tunikamekon, mutta tällä kuvalla en olisi sitä ostanut eli on livesti paljon, paljon kauniimpi. Löytyy myös puserona ja puseroa mustavalkoisena sekä turkoosi/valkoisena. Nyt on kesän asut hankittu ja näillä menen vielä kevään 2017 reissulla Itävallassakin.

Nanson Yuyu -tunikamekko johtaa, Lopotti kärkkyy kannoilla ja... 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Marjut Helminen: Appelsiinilehto


Portieerin punaisen takin pitkät liepeet lakaisivat kaikkialle ehtivää sammuneen päivän tomua...Portieeri käyttäytyi arvokkaasti, kuin hotellin elämä olisi jatkunut yhtä majesteetillisesti, mihin rauhan vuosina oli totuttu.

Kun Israelin ja Libanonin välinen sota oli syttynyt kesäkuun kuudentena 1982, Siniltä oli kysytty lähtisikö hän töihin Palestiinan vapautusliikkeen PLO:n perustamaan Punaisen Puolikuun sairaalaan. Hän tuli Beirutiin kesäkuun lopussa ja hänet vietiin katsomaan kaupunkia, tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Hän oli 32-vuotias, naimaton ja lapseton kirurginen sairaanhoitaja. Hän seurasi poliittisia käänteitä tarkemmin kuin Suomen politiikkaa ja käytti kotimaassa aikansa ja työssäkäyntinsä seuraavalle keikalle valmistautumiseen. Suomessa esitettyihin kysymyksiin työn raskaudesta ja alkeellisista oloista hän vastasi epämääräisesti, että jonkun sitäkin oli tehtävä.

Marjut Helmisen esikoisteos Appelsiinilehto (Minerva 2016) tarttuu palestiinalaisten ja juutalaisten sotaan siltä näkökannalta, jolta meidän lehdistömmekin sitä tarjoaa eli arabit ovat uhreja, juutalaiset syyllisiä. Olen jo kauan kärsinyt yksipuolisesta uutisoinnistamme, joten tähän kauniskantiseen kirjaan tarttuminen ei ollut minulle mikään helppo juttu. Saan juutalaisten ystävieni kautta faktaa heti kun tapahtuu, mutta lehdistämme en siitä saa lukea, en nähdä niitä kuvia, mitä olen nähnyt. Helmisen meriitit kuitenkin vakuuttivat minut, sillä hän on toimittaja, joka on erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipoltiikkaan, joten ehkä saanemme häneltä toisen appelsiinilehdon, jossa kaikki ovat yhtä syyllisiä tai syyttömiä.

Niin tai näin, luin kirjan yhdeltä makuulta! Helminen on rakentanut Sini Aho-Rabbon persoonasta niin kiehtovan, että ajoittain kirjaa luki vain haluten kaivautua tämän jännittävän naisen pään sisälle. Kirjan aika- ja paikkasiirtymät ovat täydellisessä tempossa viemättä lukijan voimia, antaen tilaa keskittyä Siniin. Kuin luistimilla liukuen siirrymme Beirutista 1982 Helsinkiin 2008, jossa Sinin hyvä ystävä, Fuad ajaa taksia, tai nousemme Jyväskylässä bussiin joka vie meidät Sinin äidin luokse Saarijärvelle 2009, kunnes singahdamme Hebroniin 2009, jonne yllättäen kymmenien vuosien jälkeen on saapunut myös Sinin hyvä ystävä Fuad.

Sinille ominaista on nopeasti katsottuna sairaanhoitajalle tyypillinen, kovissa tilanteissa Darfurissa ja Afganistanissa karaistunut luonne selvitä tilanteesta kuin tilanteesta vain työnsä mahdollisimman hyvin tehden ilman häiritseviä tunnelatauksia tai puolen valitsemisia. Mikään paitsi ammattitaito ei kuitenkaan päde Siniin, sillä hän on sisäisesti rikki sitä itse tajuamatta, viis veisaten terapeuttinsa sanoista tai siitä, että selviää vain lääkkeillä ja sillä tahdonvoimalla, jolla hän on aina käynyt:

Sini teki itsestään tarpeellisen siellä, missä rauhallinen arki oli eksoottista juhlaa. Jokainen matka kriisialuille sai veren virtaamaan nopeammin, pulssin kohoamaan. Se oli elämää, ei rauhassa uinuvan maan arkea ja sen ahdistavaa onnentavoittelua...Tavallinen arki hermostutti, ja silloin oli aika lähteä uudelle komennukselle...Saattoi sietää vaikka mitä, kun tiesi, että sietämisen aika oli rajallinen.

Sini on kirjan kiinnostavin henkilö kaikellaan,  mutta mitä lähemmäs häntä menee, sen nopeammin Sini etääntyy. Hän on täynnä monenlaista menetystä ja ilmaisee sen torjunnalla. Sen sijaan maasta raskaana olevan vaimonsa Leilan kanssa Karjaalle pakolaiskeskukseen syyskuussa 1982 paennut Fuad, tuo tarinaan tasapainoa. Hän juurtuu perheineen Helsinkiin joulu joulun jälkeen syvimmin ja haluaa tyttärilleen yliopistotasoisen koulutuksen. Fuad ei nähnyt itseään taksinkuljettana tai vaimoaan kotiäitinä lopun elämää: kaikki oli vain siirymävaihetta siihen, mitä suku oli edustanut, opettajia, lääkäreitä, insinöörejä. Kotoutuminen on tapahtunut ja esikoinen viettää jo joulua avovaimon vanhempien luona Turussa. Fuadin perheen joulukuvaus on herkullinen: Pieniä, lampaanjauhelihalla ja riisillä täytettyjä, kanelilla ja pippurilla maustettuja munakoisoja ja viininlehtikääryleitä, kirpeitä, maustettuja oliiveja, tahinilla ja sipuleilla maustettua paistettua kalaa. Jälkiruoaksi vielä baklavaa ja kahvia. Joulutunnelman läpikin Fuad muistaa, mikä sai heidät lähtemään Beirutista, kun Leila odotti Khalilia. Tapahtuman toivoisin kaikkien, mutta etenkin pakolaisvastaisten lukevan. Pohjoismaista on lähdetty sadointuhansin hyvän elitason perään Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, mutta Fuadin kaltaiset ovat lähteneet pakoon kuolemaakin pahempaa menettäen elintasonsa, säilyttääkseen henkensä.

Appelsiinilehto on täynnä yllätyksiä ihan viimeiselle sivulle. Ihailen Helmisen draaman tajua ja tietysti hänen eritäin sujuvaa kynäänsä. Lisäksi hän yllättää näkemällä äidistään sellaista haavoittuvuutta, kylmää virtaa, joka helposti siirtyy sukupolvelta toiselle. Tätäkö Sini pakeni:

Äidin kanssa oli ahdistavaa, muutama tunti riitti. Äiti suojautui ulkoisilta uhilta rakennettuun kupuun, joka päästi äänen ulos mutta vain huminan sisään ja vaimensi tunteet ja reaktiot. Sorina pyöri kuvussa ilman alkua, loppua, sisältöä ja merkitystä. Se sai Sinin mykistymään ja kutistumaan. Hän tarkkaili. Luki muutoksia äidin silmissä, pupillien terävyydessä, silmäkulmien rypyissä...

Äiti peitti kaiken tajunnanvirtapuheen taakse. Hän saattoi sanoa valvoneensa ja murehtineensa koko yön. Mitä ihmeen asiaa? Toisinaan Sini yritti pohtia äitiä uudelta kannnalta. Ehkä äiti ei pitänytkään itseään kaikkivoipana ja virheettömänä. Sisimmän peittely ja tunnekylmyys olivat heikkoutta ja osaamattomuutta.

Saarijärven käynnit Sinin elämässä herättävät lukijassa monia kysymyksiä: Oliko Sini jo saanut kylmän virran tartunnan, jossa parasta lääkettä olivat paot kriisialuille, vieraat ihmiset ja maisemat, alati vaihtuvat. Ei kiintymistä mihinkään, ettei tule haavoitetuksi.

Vertailu ei tule Appelsiinilehtoa lukiessa ensimmäisenä mieleen, mutta kyllä vain eräs kirja muistutti heti lukumuistojen tajunnassa ja se on Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Jos pidit siitä, pidät tästäkin!

Sain etiäisen, että tämä kaunis, ylivetokantinen, taidokkaasti kirjoitettu, psykologinen teos on tämän vuoden Finlandia –ehdokkaana ja sanomattakin on selvää, että kansi lähtee blogini Valitse Vuoden 2016 Kaunein Kirjan Kansi –kisaan!

Tunnetko salvian yötuoksun....

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kaisa Reetta

lauantai 16. tammikuuta 2016

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...


Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, suomennos Marja-Leena Mikkola)
kuva Anne Hämäläinen

perjantai 15. tammikuuta 2016

Joulun rääppiäiset!


Illalla viimeksi käyn täyttämässä pimeällä kaikki lintujen ja oravien syöttölaudat. Puutarhurin parhaiden ystävien, suviyön laulajien päivät ja etenkin yöt ovat nyt kovia. Ilokseni olen kuitenkin joka päivä saanut nähdä vilahduksen mustarastaista eli ne jäivät pihapiiriimme. Kuvassa lehtikuvaaja Pekka Mäkisen ottama kuva urpiaisesta.


Kun Helmut oli luonamme, annoimme hänelle paketin, jossa oli Taika -sarjan espressokupit punaisena. Sain eilen Lucialta näin kivat jouluiset kuvat ja kuulin, että kupit olivat kovasti mieluisat.


Ja tässä Lucian kädessä. Nuoripari pitää erityisesti espressosta, joten lahjavalinta oli helppo. Vietimme Lucian ja Helmutin kanssa lokakuussa ikimuistettavan illan Slovakiassa ja Helmutin kanssa vielä seuraavan päivänkin, mutta Wienissä. Koska Iittalalta sanoivat minulle, että punainen Taika on vain kausiväri, päätin tänään lähteä ostamaan edullisemmin kuin ennen joulua, toiset kaksi Taika -espressokuppia, punaisina tietysti. Siis ensimmäinen tulevan joulun lahja on hankittu. Toisaalta voihan se olla tuliainenkin, jos...


Lokakuussa ei ollut ihan näin karnevaalia, mutta näiden kyyhkyläisten seurassa ei tule tylsää! (You always make us laugh, Love Birds!)

Kummikoiruudeltamme Lunalta tuli hieno kortti, jossa oli monenlaista kiitosta ja toivotusta Tähtitytöltämme. Pus, pus♥

Saimme kunnolla lunta, joten nyt jouluruusut eivät kuki kuin takkahuoneen tyynyissä.

Jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi mainittu 45 vuotta ei sitten tullut tänne Suomen Ateenaan, joten ei auta kuin odotella sen DVD -julkaisua. Tässä juttua leffasta Imagessa


Eipä kuitenkaan mitään hätää, sillä takkahuoneessamme on melkein joka viikonloppu talviaikaan leffailta. Katsomme vanhoja hyviä leffoja uudestaan tai


viihdymme tallenteiden parissa. Uudessa Anna -lehdessä näyttelijä Maura Tierney (kuvassa oikealla), kertoi The Affair -sarjan kolmannen kauden yllättävän. Helppo uskoa, sillä niin koukussa tähän draamaan olemme olleet. Maura esittää sarjassa äitiä ja puolisoa, jonka aviomies on häntäheikkikirjailija, itseään etsivä tai pakoileva mies, johon naiset sitten kuitenkin vain lankeavat. Monia palkintoja ja/tai palkintoehdokkuuksia kahminut draama ei ole ihan tavanomaista kauraa, joten odotan innolla tietoa, milloin kolmas tuotantokausi on nähtävillä HBO:lla.


Oikea talvi on alkanut, mutta kuljemme kohti kevättä tulppaaneista nauttien ja kohta jo siemenpusseja ostellen. Isän syntymäpäivänä 5. helmikuuta nostamme pelakuut ulos kellarista ja siitä se sitten taas alkaa...kevät.

Puuterilumihuimausta♥

Leena Lumi

Winter Song

torstai 14. tammikuuta 2016

Ann-Marie MacDonald: Armon yö


He ovat jo kaikki kuolleet.

Katso katua, jonka varrella he asuivat. Water Street. Hyvin tallautunut kivinen kärrytie, joka johtaa kaupungin laidalle ja sieltä laajalle, merta kohti viettävälle hautausmaalle. Meri siellä vain huokailee.

Tämä talo on siis Water Street 191 New Waterfordissa, Cape Bretonin saarella, Kanadan itäisimmässä provinssissa Nova Scotiassa.

Ja tässä on Frances. Tai odota, ei hän olekaan siinä vielä. Tämä onkin elävä kuva. Se on otettu yöllä talon takana. Tuolla on puro, se virtaa mustana ja kiiltävänä...Kuvittele että kuulet puron solinan.

Tottakai on kummallista, mutta ei mitenkään yliluonnollista, että vedenpinta rikkuu ja veden alta nousee ihkaelävä, läpimärkä ja paleleva tyttö, joka tuijottaa suoraan meihin. Tai johonkuhun meidän takanamme. Frances. Mitä varten hän purossa seisoo, keskellä yötä? Ja mitä hänellä on sylissään, linnunlaihoilla käsivarsillaan? Märkä tumma mytty. Liikahtiko se? Mitä sinä teet, Frances?

Ann-Marie MacDonaldin Armon yö (Fall on Your Knees, Tammi 1999, suomennos Kaijamari Sivill) lupaa jo kaiken sen, minkä Linnuntietä sitten lunastaa. Jonkun mielestä ehkä enemmänkin, sillä esikoisessa kokonaisuus ei soi niin pakahduttavan katkeamattona, että lukija jää hapettomaan tilaan, jos vain hetkeksikin irrottaa tarinasta. Armon yö on armollisempi kertoillessaan neljän sukupolven tarinaa mukaleppoisana, kunnes iskee kerta kerran jälkeen iskun: Etkö ymmärrä? Etkö näe? Sokeako sinä olet!

Puron ympärillä pyörii tarinan tummuus, mutta ennen puroa oli James, nuori pianonvirittäjä, joka karkaa naimisiin rikkaan, katolisen libanonilaisperheen vain 12 –vuotiaan tyttären Materian kanssa. Tytön vanhemmat katkaisevat välinsä tyttäreen.  Puron varren perheeseen syntyy kolme tytärtä: Kathleen, Mercedes ja Frances, joista Kathleenista tulee isän silmäterä. Ilmeisesti Mahmoudin suvun peruja Kathleen on musikaalisesti äärettömän lahjakas ja niinpä isä James tekee kaikkensa taatakseen tyttärelleen loistavan tulevaisuuden suuressa maailmassa, jota kelttiläis-libanonilaiselle perheelle edusti New York. Kathleen pääse koulutukseen New Yorkiin, mutta kukaan ei aavista, mikä tuli hänen sisällään palaa, mitä tuntee sopraanokoulutuksessa oleva nuori tyttö, joka on niin suojeltu, hellitty ja...

Armon yötä lukiessa en turhaan kokenut samoja väristyksiä kuin lukiessani Emily Brontën Humisevaa harjua, sillä tarinan keskiöön nousee nopeasti sisarusparvesta Frances kädessään Humiseva harju, kohtalossaan Brontën tarinan synkät nummituulet. Kirjailijakaan ei kaihda tuomasta esiin ehkä huomattavinta englanninkielistä romaania, sillä Armon yö alkaa dialogilla harjukirjasta:

”Miksi et voi aina olla hyvä tyttö, Cathy?”

”Miksi sinä et voi aina olla hyvä mies, isä?”

Kirjan kapinallinen on Frances, joka soittaa itse oman elämänsä tahdit. Näkee ja kokee liian varhain liian paljon. Hänessä virtaa öisen puron vesi ja palaa tuli, joka on päättänyt polttaa. Luolamieli ja unenrihmastot kutovat verkkojaan, kunnes...Äiti Materia kuolee, Kathleen kuolee, tulee uusi lapsi Lily, jolle Frances kuiskailee arabiaksi lohduttaen sekä paljastaen, sillä Frances on päättänyt tahtonsa avulla ojentaa purosta totuuden Lilylle ja näin saada puron satamaan hänestä pois.

Armon yötä voi lukea laadukkaana lukuromaanina, jossa  voi tarkkailla paitsi Piperin perheen jäseniä myös kylän muita ihmisiä juutalaisesta Luvovitzin perheestä tummaan Teresa Tayloriin, joka on rikkaan Mahmoudin perheen palvelija. New Yorkissa tapaamme Rosen, joka toimii Kathleenin säestäjänä kohtalokkain seurauksin...James Piper on kirjan sinnikäs menestyjä, vaan kuka tietää hinnan?,  kuka arvais huomisen? Frances...

Olisin halunnut lukea ensin Armon yön ja sitten vasta Linnuntietä, mutta näin se nyt meni. Hyvä! Sain löytää polut, joilla Ann-Marie McDonald kasvoi Linnuntiehen. Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa ja Oiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.

*****

Francesille♥


Kirjasta on mm. Hannele Puhtimäki sanonut näin: Armon yössä vaikuttaa sen uskomaton, yhtä aikaa kaunis ja rujo kuvaus ihmisyydestä ja inhimillisyydestä kaikessa laajuudessaan ja moniulotteisuudessaan.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2015...ja sijoitukset!

Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2015 parhaat kirjat. Itse osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä ei päässyt mukaan, sillä se olikin ilmestynyt jo vuonna 2014.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:


Laura Lindstedt: Oneiron     3


Katja Kettu: Yöperhonen     2


Antti Tuomainen: Kaivos     1

Tulos: Oneiron voitti, Kudottujen kujien kaupunki tuli toiseksi ja Yöperhonen kolmanneksi.

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:


John Williams: Stoner     3


Audrey Magee: Sopimus     2


Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe     1

Tulos: Minun rivini!

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:


Riitta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén     3


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli     2


René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan     1

Tulos: Naparetki - Minun rakkaustarinani voitti, Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen tuli toiseksi ja kolmanneksi tuli Islantilainen voittaa aina.

Kategoriat ja tämän vuoden emäntäblogit ovat: Blogistanian Finlandia  Blogistanian Globalia  Blogistanian Tieto sekä Blogistanian Kuopus  Itse jätin Kuopuksen väliin, sillä olen lukenut niin vähän lastenkirjallisuutta vuonna 2015.

Viime vuoden äänestys

Leena Lumi

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli


”Tyttö on tumma, tyyypillisen tattarin näköinen. Hänen henkinen rakenteensakin vastaa tyypillistä tattaria: tytön katse on välttelevä, hän on epäluotettava ja pelkurimainen.” Näin vuonna 1943 kuvattiin viranomaisten raportissa 17-vuotiasta tyttöä, joka piti steriloida. Tytön kerrottiin olevan ”tattare.”

Tapio Tammisen teos Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015) on karua luettavaa naapurimaastamme, mutta myös siitä epäinhimillisyydestä, jonka vallassa me täällä maan päällä vaellamme. Monet vaativat susia tapettaviksi petoina tajuamatta, että eläin ei ole paha, ihminen on luomakunnan ainoa peto: tietoisesti paha.

En yhtään ihmettele, että Tammisen kirja voitti Tieto-Finlandian 2015, sillä niin laajasti hän käsittelee vaikeaa  aihettaan, niin hyvin pitää sen kasassa ja niin taitavasti tuo esiin pieniäkin tapahtumia, joilla on ollut suuria vaikutuksia vaikka siihen, miksi juutalaisia vainonnut ja heidän kärsimykseltään sydämensä sulkenut  Ruotsi yllättäen käänsi kelkkansa juutalaiskysymyksessä 1943. Yksi syy tietysti oli se, että Saksa oli miehittänyt Norjan ja Tanskan, jolloin noista maista pakeni juutalaisia Ruotsiin. Norjan juutalaismäärä ei vielä herättänyt ruotsalaisia, mutta 7 700 Tanskasta tullutta juutalaista herätti jo ruotsalaisen ministerin radiossa toivottamaan juutalaiset tervetulleeksi maahan. Asiaan saattoi vaikuttaa rintamatilanne, jossa Saksa oli kokenut raskaita tappioita. Myös naapurimaiden ahdinko alkoi pelottaa. Samaan aikaan holokaustista alkoi kulkea huhuja ja sitten tapahtui eräs kohtaaminen:

Ratkaisevana yksityiskohtana tässä on pidetty Gösta Engzellin asenteiden muuttumista pakolaisia kohtaan. Maahanmuuton johtavana viranomaisena Engzell sai kuulla ruotsalaisen Göran von Otterin kertomuksen puolalaisen kuolemanleirin tapahtumista. Von Otter oli matkannut yöjunassa Varsovasta Berliiniin elokuussa 1942. Junassa matkusti myös Belzecin kuolemanleirillä vieraillut SS-upseeri Kurt Gerstein, joka pyysi päästä von Otterin puheille kuultuaan, että tämä oli ruotsalainen diplomaatti. Gerstein kertoi von Otterille yksityiskohtaisesti kuolemanleirin kauheuksista ja pyysi tätä välittämään hänen kertomuksensa muulle maailmalle. Von Otterin kautta upseerin kokemukset päätyivät Gösta Engzellille.

Paljon tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut jo jotain sellaista, jonka perusteella juuri ruotsalaiset olettivat olevansa arjalaisempia kuin ketkään muut maailmassa.  Koska heillä ei ollut omaa Kalevalaansa, he omaksuivat kuin huomaamatta islantilaisen Edda -runoelman omakseen.  Eddan oli alunperin koonnut islantilainen Snorri Sturluson (n. 1179-1241). Tästä jumaltarustosta sekä Skandinavian mytologisesta historiasta syntyi Odin, joka oli sodan ja taistelun jumala ja ihan ylivertainen, germaanien johtava jumala. Kun tähän kaikkeen vielä sekoitetaan viikingit ja se myöhempi tapahtuma, että Ruotsi menetti Suomen, saamme tulokseksi kansan, josta tuli rotupuhtauden edelläkävijä, maa joka päätti laatia lait, joilla ruotsalainen perimä pidetään puhtaana. Maa haluttiin monin keinoin, joista vain yksi oli pakkosterilisaatiot, vapauttaa epätoivotuista yksilöistä, joita usein epämääräisesti kutsuttiin tattareiksi. Syyksi pakkosteriloinnille riitti vaikka vakava mielisairaus, heikkomielisyys tai huono geeniperimä. Myöhemmin myös irtolaisuus ja muut sosiaaliset syyt riittivät sterilointiin. Tällöin aloitettiin myös kallojen muotojen mittaukset ja muodon tarkistukset. Vaaleus oli valttia, tummuus ei. Silmien piti mieluusti olla siniset.  Myöhemmin myös fyysiset sairaudet riittivät pakkosterilointiin. Sopii ihmetellä ja kiittää, että tässä asiassa Norja, Tanska ja Suomi seurasivat mukana tosi vähäisessä määrin. Ruotsissa riitti innokkaita nationalismin lietsojia ja jopa Tomten –runon kirjoittaja, runoilija, kirjailija ja lehtimies Viktor Rydbergin mukaan hänen kotimaansa oli arjalaisen rodun alkuperäinen tyyssija. Rydberg kertoo kirjassaan Himlens blå, kuinka hänet vihittiin ruotsalaisuuteen, arjalaisen veren puhtauteen. Kaiken kaikkiaan koko tuo aika kesti aina vuoteen 1975, jolloin tehtiin viimeinen pakkosterilointi. Koko asia on järkyttävä, mutta sekin huojuttaa, että steriloiduista oli naisia noin 90 prosenttia, mikä on outoa siinä valossa, että miehille kyseinen toimenpide olisi ollut paljon helpompi tehdä. No, päättäjät ja lääkärit olivat pääosin miehiä.

Äärinationalismi ei ole hävinnyt Ruotsista mihinkään, sen Tamminen todistaa hyvin. Ja ovathan äärioikeiston puolueet naapurimaassamme ihan suorastaan salonkikelpoisia, vaikkapa nyt Rikspartiet. ’90-luvulta on tunnettu valkoiseen ideologiaan erikoistunut lehti Nordland, jonka yhdeksi avustajaksi on kerrottu 190 vuoden tuomiota Yhdysvalloissa istuva David Lane. Ilmeisesti valkoisen rodun ylivaltaa ajavien ei tarvitse olla kunniallisia ja kunnollisia kansalaisia.

Kun äärinationalismi tuodaan tähän päivään se saa muukailaisvihamielisiä piirteitä. Ne jotka nyt vainoavat tänne sotaa pakoon tulleita ja avostelevat etenkin sitä, että maahanmuuttajista suurin osa on miehiä, ovat unohtaneet, että pohjoismaista on aina lähdetty muualle paremman leivän toivossa eli hakemaan parempaa elintasoa, ei vainoja pakoon. Esimerkiksi Ruotsi oli hyvin pitkään maastamuuttajien maa, sillä lähes 1,5 miljoonaa ruotsalaista lähti etsimään parempaa elämää ulkomailta. Ja muuttaneista suurin osa oli juuri miehiä.
   
Noin yleisesti ottaen luin Tammisen kirjaa henkilönä, jota on aina kiinnostanut kansallissosialismi ja juutalaisten kohtalo. Tässä oli siis minulla paljon tuttuakin, mutta myös uutta, sillä Tamminen marsittaa esiin kuvia, tilastoja ja osin sellaista, että kaikki alkoi tuntua ihan uskomattomalta. Ei niinkö, etten uskosi, mutta  Hitlerin papitar Savitri Devi, jonka oma äiti oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä juutalaisten puolesta, tuntuu ihan jonkun seikkailukirjan henkilöltä reissatesaan maasta maahan, pitäessään palopuheitaan ja etenkin jatkaessaan vielä kolmannen valtakunnan kaaduttua tarkoituksenaan perustaa uusi, uljas neljäs valtakunta!

Tamminen siis kirjoittaa kiinnostavasti ja hyvä niin, sillä ei riitä, että tutkii ja tietää, pitää hallita myös tiedon tarjoilu. Kansankodin pimeämpi puoli jakaantuu kuuten osaan: Skandinavia arjalaisuuden kehtona. Eugeniikka kansankodissa, Pohjoismainen mytologia ja germaanien uskonto, Neljännen valtakunnan rakentajat, Islamofobia ja Kansakunta orgaanisena kokonaisuutena. Alaotsikot ovat vaikka Mikä tattarien rotu? Melkein keitä vain saatiin tattarimääritelmän alle, jos oli tumma, sen jälkeen tuli lisämääreitä: kavala, ahne seksuaalisesti kyltymätön, tyhmä, ovela,älykäs, lyhyt...Oma lukunsa ovat avioitumislait, joissa piti osoittaa tulevan puolison arjalaisuus, rodullinen puhtaus.

Sopii ihmetellä, miksi eugeniikka tuli esiin vasta vuonna 1998 Dagens Nyheterin laajan artikkelin myötä. Historian professori Stig Ekmanin mukaan ruotsalaiselle yhteiskunnalle on leimallista salailun kulttuuri. Jos Ruotsi vaikeni niin Savitri Devi ei. Hän kipuili aikansa äitinsä tekoja Ranskan vastarintaliikkeessä ja ihmetteli, miten tämä saattoi sääliä juutalaisia, mutta löysihän hän riittävän syyn antaa äidilleen anteeksi:

”Äitihän on antanut minulle viikinkivereni. Hän on Pohjois-Tanskan Juutinmaan viikinkien perillinen. Äitini on kertonut, että hänen esi-isänsä tulivat Englantiin 900-luvulla. He eivät olleet kristittyjä, vaan Odinin ja Thorin palvojia. Ja minussa virtaa heidän verensä.”


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mari a ja Suketus

Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.

Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen.

Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomitut toistamaan sitä.

- George Santyana -

perjantai 8. tammikuuta 2016

Let it snow...eli kuvamuistoja lumisista talvista

Lumen ikävässä tässä nyt päätin ilman mitään suunnitelmia vain poimia tänne muutamia lumisia kuvia. Näistä ensimmäiseen liittyy hauska, pieni tarina. Kun julkaisin tämän kuvan jouluruususta, sain eräältä keskisuomalaiselta rouvalta kysymyksen, että saako hän tehdä siitä heidän joulukorttinsa. Minä vastasin kyllä ja nauroimme, sillä meillä oli sama joulukorttikuva. Kun rouva oli korttinsa tehnyt, hän lähetti yhden meille ja nyt näin miten tehdään upea kortti: Kaksiosainen ja sellainen ylikiiltävä kuva, jossa reunat häivytetty ilman mitään kilikelloja. Kaiken huipuksi ystävällinen henkilö oli painattanut samalle sivulle joulutoivotuksensa kanssa sanat: Jouluruusu foto: Leena Lumi. Yllätyin iloisesti!

Jäätä ja lunta kalliollamme kera punaisten kynttilöiden. Jonkun vuoden joulukortti...

Talvisilta...

Blogini kaksivuotissynttärikuva.

...ja kaksivuotissynttärikakku lumikarpaloilla.

Kollaasi Leena Lumi 4 vuotta.

Jäätaidetta.

Minä ja lumikoiruudet. Olga katselee loukkaantuneena muualle, kun huomioni on Merin Dinassa. Kuva löytyy myös Ilonan kirjasta Talven taikaa

Kaikki huomioni Olgassa...

Akileijat ovat hurmaavia talventöröttäjiä.

Kollaasi 4 vuotta löytyi myös tällainen kuva.

Orava kookospähkinäkakullaan.

Kurtturuusun kiulukat mitä ilmeisemmin kovalla pakkasella kuvattuna.

Punaturkki laulaa lumilaulua...

Oravan lumiomenavarastoa luumupuussa.

Pinkit hanskat ja ensilumi.

Lumionni♥

Jääurut.

Pinkin vartija.

Kiulukat lumessa tammikuun kalpeassa auringossa.


Koska on perjantai on aika miettiä myös ruokailua. Meillä on syöty nyt kalasoppaa, hernekeittoa ja tänään tätä. Huomenna vasta kaupoille ja R. pyysi valmistamaan valkosipuliyrttisilakoita, koska ei ehtinyt niihin asti jouluna. Maistuu muuten kaikkina vuodenaikoina, myös uusien perunoiden kanssa. Lisäksi lettuja mansikoilla ja leffan kera homejuustoja sekä hedelmiä. Lisävinkkejä talviruokailuun saat kirjasta Talven makuja sekä Tammikuun Eevasta, jossa Marjatta Tapiola valmistaa klassikkoruokia: blinejä, lihaseljankaa ja Romanovin mansikoita!


Jaksan aina vain ihailla kurtturuusujen sisukasta kauneutta. Hansaruusu on ihan suosikkini jo tuoksullaankin!


Toinen ihailtava sisupussi on kesälumipisara, joka jaksoi viime keväänä kantaa märkää lunta monta päivää ja sen jälkeen jatkoi kukintaansa kuin ei mitään.


"Snegorotshka!", huudahtaa tästä kuvasta venäjäntaitoinen ystäväni.


Suuriruhtinatar Olga ja puolet hänen hoviväestään. Erään vuoden joulukortti...Let it snow!



"Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia."

- Mirkka Rekola -
Runot 1054-1978 (WSOY 1979)


Leena Lumi