Tässä kirja, joka lohduttaa ja antaa toivoa kaikille ja myös sinulle, joka tunnet eläväsi vailla ystävää: Kirjan tarina paljastaa ystävän voivan löytyä silloin kun sitä vähiten odotat, mutta eniten tarvitset.
Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009 ja suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta ja tanssii usvan kanssa.
Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa julkaisukuntoon, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.
Prologi
Astrid
Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi
Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.
Veronika
Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti
Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.
…nu vill jag sjunga dig milda sånger.
Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.
Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.
…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden juuri sopivassa vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.
Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.
Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.
Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.
Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle ystävyyden, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.
Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.
Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.
Epilogi
Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.
- Dan Andersson –
Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?
BB always against animal cruelty♥
Eläin on ihmisen luotettavin ystävä. Eläin ei ole koskaan paha. Ihminen on luomakunnan suurin peto. Brigitte Bardot on uhrannut omaisuutensa ja terveytensä eläinten suojelemiseen. Erityisesti koirat ja hylkeet ovat näkyneet mediassa. Brigitten rinnalle on asettunut julkisesti taistelemaan hylkeiden puolesta suomalainen Tanja Karpela (ent. Saarela), joka blogissaan http://www.tanjakarpela.fi/index.php tuo erityisesti esille Kanadan julman hylkeiden elävältä nylkemisen! Miten tätä voi tapahtua meidän aikanamme!!! Ja että minua ei nyt luultaisi kepulaiseksi, niin sanon, etten ole, mutta minulle saattaa tulla tärkeäksi äänestää ihmistä, joka taistelee niiden puolesta, joilta ei kysytä mitään ja joille tehdään mitä vain, sillä ihminen on kekseliäs peto.
Ja tässä Tanja Karpela hylkeiden puolesta Iltalehdessä http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010021211104190_uu.shtml
Edes jotain hyvää eläinsuojelurintamalta, sillä sain kuulla Jaelilta http://appelsiinipuunalla.blogspot.com/ ,
että Israeliin ei saa tuoda minkäänlaisia turkkkeja, ei turkiseläimiä tms. ja tietenkään maa ei salli turkistarhausta. Brigitte Bardot oli lähettänyt asiasta kiitoksen Isrealin hallitukselle http://go.ynet.co.il/pic/yarok/100210/bardo.pdf
Olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan ja siksi olen eläinten puolesta!
Jokaisen kansan sivistys mitataan sillä, miten se kohtelee heikompiaan. Odotan nyt kovasti Espanjan pääministeriltä, Zapaterolta toimia julman härkätaisteluperinteen kieltämiseksi lailla.
Menestyksessä ystävät tuntevat meidät; vastoinkäymisissä me tunnemme ystävämme.
- Sir James M. Barrie -
Paras ystäväni saa minusta esille parhaat puoleni.♥
- Henry Ford -
Myötätuntoinen ja rohkaiseva katse, ystävällinen kädenojennus. Ja kaikki muu on toisarvoista.
- Maya V. Patel -
Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.
- kiinalainen sananlasku -
Ystävyys on kymmenentuhannen sukulaisen arvoinen.♥
- sanonta -
Uskollinen ystävä...ihminen joka iloitsee menestyksestäsi, suree vastoinkäymisiäsi ja kantaa puolet taakastasi - hän kaksinkertaistaa ilosi ja jakaa murheesi.
- James Gibbons -
Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.
- Pam Brown -
Ystävä on se, joka tulee luoksesi, kun koko maailma on jättänyt.♥
- Alban Goodier -
Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.
- Henry Miller -
Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.♥
- Joan Borysenko -
Ystävien kesken ei ole mitään lopullista.
- William Bryan -
Apu ilman ehtoja on ystävyyden koetinkivi.
- Mahatma Gandhi -
Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.♥
- Pam Brown -
Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta.♥♥
- tuntematon -
Kasa CD -levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.♥
- Pam Brown -
Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle ei yksikään isä, poika, puoliso tai suurmies voi mitään.
- Pam Brown -
Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."♥
- Pam Brown -
Ystävä, joka tietää miten osoittaa ja ottaa vastaan hyvyyttä, on kaikkea omaisuutta parempi.
- Sofokles -
Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.
- Erica Jong -
Yksikin hyvä ystävä pitää pimeyden loitolla.♥
- tuntematon -
Sinunlaisesi ystävä on kuin vanha ja kulunut aamutakki, jonka voin kietoa ympärilleni, kun maailma tuntuu synkältä ja kylmältä.
- Pam Brown -
Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.
- Anna Camus -
Viisauden lahjoista suurin on ystävyys. Se tekee elämän onnelliseksi.
- Epikuros -
Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.
- Pam Brown -
Kypsyköön ystävyys kuin viini vanhetessaan. Ja olkoot viini ja ystävät aina vanhoja ja huolet nuoria.
- tuntematon -
Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.
- Pam Brown -
Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.
- Epikuros -
Ylistän ranskalaista, hänen huomautuksensa oli terävä. Kuinka suloista, erittäin suloista on yksinäisyys! Mutta suo silti minulle piilopaikkaani ystävä, jolle voin kuiskata: miten suloista on yksinäisyys!
- William Cowper
Vain ystävillä on merkitystä.♥
- Gelett Burger -
Ystävyyttä ei voi mitata kullassa, siihen kulta ei ole riittävän aitoa. Ystävyys voidaan mitata vain muistoissa, naurussa, rauhassa ja rakkaudessa.
- Stuart and Linda MacFarlane -
Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.
- George Canning -
...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...♥♥♥
http://www.youtube.com/watch?v=sREk3WmG7Ao&feature=related
♥♥♥♥♥♥♥
Sain juuri vanhalta ystävältä lahjaksi nostalgisen, iki-ihanan laulun, joka ylistää muistoja ja syyskuuta, lempikuukauttani. Etsin laulua jo syyskuussa, mutta väärällä nimellä. Tässä, olkaa hyvä http://www.youtube.com/watch?v=AwTlZts1Fqs
Ja syksyn kuva on Iineksen loistavasta kuvablogista http://i-kuvat.blogspot.com/
Kiitos molemmille♥♥
Omistan tämän munakoisoelämyksen Jaelille, jonka Appelsiinin ja hunajan tuoksuisessa keittiössä olen saanut viettää huumavia hetkiä!
Marja Lindforsin kirja Taivaallinen munakoiso (WSOY 2009) on enemmän kuin vain keittokirja: Se on kaivattu tilaustyö meille, joiden mielestä juuri munakoisosta syntyvät hurmaavimmat ateriat; meille, joille munakoiso on enemmän kuin vain eksoottinen kasvis; meille, jotka olemme kaivanneet enemmän tietoa tästä kauniista herkusta ja sen monipuolisista käyttötavoista.
Koska kerään keittiöni kirjahyllyyn keittokirjoja jopa matkoilta, ei ole yhdentekevää, miltä kirjat näyttävät. Keittokirjan pitää olla houkutteleva! Sen pitää saada kokki innostumaan! Marja Lindforsin Taivaallinen munakoiso täyttää tämänkin kriteerin täydesti. Lindforsin omat kuvat ovat niin hurmaavat, että tiedän jo kokeilevani useimmat kirjan ohjeet. Sen lisäksi kirjailija on ymmärtänyt asettaa mukaan myös täydennyskuvia, jotka ovat niistä maista, joissa munakoiso on suosittu, mutta ihan arkinen kasvis. Mieleeni tulee keittokirjoista vain loistava Sopranos keittiössä, jossa kirjasta on tehty elävä tuomalla siihen jopa ylenpalttisesti muutakin elämystä kuin ruokaohjeita.
Minun munakoisomieltymykseni alkoi siitä ainoasta ja hiukan monimutkaisestakin Munakoisoa fetalla ja tomaatilla, jonka olen teille pariin kertaan postannut. Se on järkyttävän herkullinen kasvisruoka, jota syödessä kasvaa himo löytää lisää munakoiso-ohjeita ja myös yksinkertaisia sellaisia.
Lindforsin kirja tarjoaa näitä kaikkia laidasta laitaan ja niin selkein ohjein, että tumpeloinkaan kokki ei erehdy tekemään väärin. Jo kuvista näkee mitä tuleman pitää! Ja sylkeä alkaa erittyä, kun katsoo kuvia pidempään…eli siis todella herkullinen kirja.
Kirja tarjoaa Alkuruoat & lisukkeet, Pikkulämpimät, piirakat & pizzat, Pastat ja Pääruoat. Näiden pääosioiden alle jää lukuisia aterioita niin kasvisruokailijoille, kuin heille, jotka haluavat vaikka Hirvenliharisotolla täytetyt munakoisot. Löytyy myös Etikkaan säilöttyä munakoisoa, josta saadaan loistava antipasto. Tätä muuten etikkahimoisena aion kokeilla heti! Löytyy myös Gratinoituja tortellineja kinkun ja munakoison kera ja sitten sienihullun unelma Kasvis-kantarellipaistos!
Tiedän, että himoatte edes muutamaa ohjetta ja tulette saamaankin, mutta kaikki on parempaa, kun sitä ensin joutuu odottamaan. Tarvitsen paikalle kuvaajani, sillä ensin syödään silmillä! Annan teille kuitenkin tämän elämyksen lopussa Melanzane all’aceto eli Etikkaan säilöttyä munakoisoa –reseptin. Sitä ennen vähän enemmän tästä violetista kasviksesta, jonka tarina yltää 4000 vuoden taakse.
Munakoison tarina lähtee Intiasta, jossa se kasvoi luonnonvaraisena jo 4000 vuotta sitten. Eurooppaan munakoiso saapui keskiajalla arabien mukana. Arabialainen lääkäri Ibn Butlàn kirjoitti 1000 –luvulla, että munakoiso tuotti melankolisia mielialoja ja houkutti säädyttömyyteen. Niinpä nuoria naisia ja neitsyitä varoitettiin munakoisojen poiminta-aikaan himokkaista miehistä, koska hedelmän kuuma ja kostea luonne sekä melankolinen sävy voisi saada aikaan poikkeamisen säädyllisyyden poluilta.
Tämän luettuani tajusin välittömästi, miksi kutsun munakoisovuokaani nimellä Meille kahdelle – yöllä! Ja nyt kun opin tästä kirjasta yksinkertaisia grillivinkkejä, meillä on edessä hyvin eroottinen, kostea ja kuuma suvi, sillä ei mitään lihoja grilliin ellei munakoisoa ole mukana! Myös munakoison väri ja muoto saavat minut oudon levottomaksi…Kyseessä on ehdottomasti eroottinen kasvis. Toinen vastaava on tomaatti eli 'lemmen omena' ja näillä kahdellahan on siunattu liitto makuhermojen paratiisissa.
Munakoisoa käytetään kaikissa Välimeren maissa lukemattomin eri tavoin. Sitä syödään höyrytettynä, paneroituna, öljyssä paistettuna, uunissa kypsennettynä ja grillattuna tai yhdessä lihan, vihannesten ja yrttien kanssa. Munakoisoa syödään kuumana ja kylmänä, ja se sopii niin alkupaloiksi, lisukkeiksi kuin pääruokiin.
Marja Lindfors söi ja kuvasi kirjaansa varten yli seitsemänkymmentä munakoisoruokaa eri paikoissa ja valitsi kirjaansa parhaat. Hän mainitsee niin ihastuttavasti, että ’rakkauteni munakoisoihin on vain kasvanut. Olisikohan keskiajan uskomus munakoison hulluutta aiheuttavasta vaikutuksesta sittenkin totta? Ainakin näihin ruokiin tulee intohimo.’
Kalorinvartijoille kerron, että sadassa grammassa munakoisoa on vain 17 kilokaloria ja jos pelkää munakoison liittolaisen oliiviöljyn kaloreita, kannattaa muistaa, että oliiviöljy on kuitenkin tarvitsemaamme hyvää öljyä ja ilman voitelua emme selviä me eivätkä munakoisot, sillä munakoison liittolainen on valkosipulin ja tomaatin lisäksi ehdottomasti oliiviöljy.
Mieheni katseli eilen tätä kirjaa sen näköisenä, että nämä reseptit on kokeiltava kaikki. Onneksi itsetuntoni on sitä luokkaa myös kokkaajana, että löydän korvaavat ainesosat niille erikoisuuksille, joita ei kaupunkimme herkkupuoti tarjoa. Tänään en odota miestäni kotiin yksin, vaan yhdessä lukijoideni kanssa, koska hän on myös valokuvaajani. Taidan ilmoittaa Paremmalle Puoliskolle, että Jael Appelsiinin ja hunajan tuoksuisessa keittiössään Israelissa hermostuu, ellei saavu aikaisemmin…
Täydellinen keittokirja, jota nauttiessa munakoisoon hullaantuu hänkin, joka ei ole tätä elämystä ennen kokenut!
Etikkaan säilöttyä munakoisoa
Melanzane all’aceto
8 pienehköä munakoisoa
suolaa
valkoviinietikkaa
6 pientä valkosipulinkynttä
iso nippu mintunlehtiä
oliiviöljyä
Kuori munakoisot ja leikkaa ne suikaleiksi. Pane suikaleet isoon kulhoon, ripottele niille suolaa ja sekoita. Anna suikaleiden vetäytyä pari tuntia ja purista käsin pinnalle noussut neste niistä pois. Pane ne kulhoon ja kaada suikaleiden päälle etikkaa niin paljon, että ne peittyvät. Jätä ne vetäytymään muutamaksi tunniksi. Purista suikaleet mahdollisimman kuiviksi ja jätä painon alle yöksi.
Painele seuraavana päivänä suikaleita oikein tiiviisti lasipurkin pohjalle. Lisää aivan ohueksi leikattua valkosipulia, pieniksi revittyjä mintunlehtiä sekä niiden päälle uusi kerros munakoisosuikaleita. Jatka kerroksia samaan tapaan, kunnes purkki on täynnä. Kaada purkkiin öljyä pintaan asti. Seuraavana päivänä kaada hieman lisää öljyä, kunnes pinta jälleen peittyy. Säilyke on valmista syötäväksi kymmenen päivän kuluttua. Sitä tarjotaan antipastona.
Italialaiseen tapaan raaka-aineiden määräksi ilmoitetaan ’quanto basta’ eli riittävästi. Ainakaan minulle tämä ei ole mikään ongelma, sillä keittiöni on yleensä muutenkin kuin armeijan entisen muonitusmestarin eli ’abbondante’
Sain tänään kuulla Lumiomenalta http://luminenomena.blogspot.com/2010/02/norah-jones-fall.html minulle täysin uudesta laulajasta Norah Jonesista ja soitan teille heti häneltä yhden levyn, jossa myös kaunis video http://www.youtube.com/watch?v=TENV8IhpZ2A&feature=related
Rakastan riidellä kanssasi.
Osaat olla pirun ilkeä,
älykkäästi ja pisteliäästi,
mutta minä pärjään sinulle,
ainakin melkein.
Meidän riidoissamme
kumpikaan ei vihaa,
ei halua alistaa,
eikä suostu alistettavaksi,
ja siitä minä pidän.
Sellaisten riitojen jälkeen
tuntuu hyvältä
ja oikealta
silittää kättä,
katsoa silmiä
tai suuta
ja myöntää
tai olla myöntämättä
olleensa alun perinkin
ihan väärässä.
Tai sitten ei.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle rakkaudesta (Minerva 2008)
Ja tässä kirjavalehtinen tähtipelargonilajike 'Silver Glitter'!
kuva Intohimona pelargonit (Tammi 2010)
kuva Intohimona pelargonit (Tammi 2010)
Ennen ”pelargonia tuoksui mummon akkunalla ja akkunan alla lauloi katulaulaja…”, mutta minä en ole kenenkään mummo ja olen täysin hurmaantunut tähän muka vaatimattomaan, mutta salavaateliaaseen kukkaan. Edessäni on nyt Lena Ljungquistin ja Eve Tingströmin teos Intohimona pelargonit (Pelargoner, Tammi 2010, kuvat Ann Lindberg ja tekijät, suomennos Pirkko Kahila), josta pelargoniahulluuteni saa vain lisäsytykettä. Nyt olen todellisten asiantuntijoiden vietävissä, sillä Ljungquist omistaa Ruotsin suurimman pelargonikokoelman ja Tingström jälleenmyy pistokkaita eri puolille Eurooppaa. Ja kuvitelkaa: Pelargonioita on 1200 eri lajiketta!
Nyt teen paljastuksen, että jos minulle tulee avioero, se johtuu pelargonioista. Ei, ei mieheni niitä itsessään vihaa, mutta sitä hän vihaa, kun ensimmäisten pakkasten tullessa kannatan hänellä pelakuut sisälle ja ne tietty ovat silloin parhaimmillaan: pienen puun kokoisia ja kantavat jopa 30-40 kukkaa yski kasvi, niin haluan ottaa niistä koko kukinnan riemun ja ne isot ruukut valtaavat kaikki ruokapöytämme ja muutkin tasot. Toinen vaaran hetki on nyt, sillä nostan parhaillaan kellarista päivittäin ylös ruukun, annan kasvin hellästi ’lasehtia’ ja sitten leikkaan sen matalaksi ja istutan uuteen multaan ja ruukkuun, jonka jälkeen talomme kaikki pöydät ja tasot täyttyvät noista ’torsoista’. Me siis ruokailemme jossain millin kokoisella pöydän kulmalla…Toki minulla on vastaus valmiina kaikenlaiseen mökötykseen ja sanomiseen: Haluan viherhuoneen! Haluan peribrittiläisen viherhuoneen! Villa Maireassa sitä huonetta kutsutaan edelleenkin ruukutushuoneeksi, mutta siellä talon haltijatar vietti aikaansa muutenkin, mikä paljastui nojatuolista…Niin tekisin minäkin. Näen jo itseni siellä istumassa Robert’sin suklaakahvia mukissani ja ympärilläni tuoksuu multa ja se uniikki aromi, joka lähtee vain siitä, kun kasvit kuolevat ja/tai aloittavat uutta elämäänsä.
Intohimona pelargonit on täydellinen kirja näiden kukkien harrastajalle, sillä en olisi ikinä uskonut, mihin mittoihin tämän harrastuksen voi viedä ja mitä ihania erikoisuuksia maailmalta löytyy. Kaikkihan me tunnemme kotipelargonit, mutta jo niistä on todella moneen lähtöön. Itselleni oli täydellinen yllätys P.Zonale-ryhmään kuuluva Patricia Andrea, jonka kukat ovat yksinkertaiset, mutta aivan tulppaanin näköiset. Hyvin viehkeitä ovat myös kerrannaiset, neilikkamaiset pelargonit, jotka kukkivat korallinpunaisen eri sävyin. Erityisen houkuttelevia ovatkin sitten tähtipelargonit, joista Silver Glitter herätti huomioni heti ensi vilkaisulla. Sen kukat ovat kerrannaiset ja lehdet kaksiväriset, ’hopeiset’. Silver Glitter on erittäin haluttu, eikä syyttä, sillä kasvilla on hurmaavat munankuorikuvioiset, kerrannaiset ja pörröisen näköiset kukat. Kapeissa hiukan harottavissa terälehdissä on lämpimänpunaisia laikkuja ja juovia. Kaksiväristen lehtien laitaa pitkin kulkee epäsäännöllisen leveä valkoinen alue. Keskeltä lehdet ovat keskivihreät, valkoisen rajalla on tummahkon vihreä vyöhyke…Tulette saamaan tästä kukasta ison kuvan ehkä jo tänään myöhemmin! Ja Eva, jos luet tätä, ota minuun yhteyttä, on asiaa!
No, minä nyt taas vähän innostuin…Tähtipelargonioita seuraavat kirjassa Sormipelargonit ja sitten tulevat monille jo tutut Riippapelargonit. Riippapelakuista löytyy sitten mm. Rococo, jossa ruusunnupputyyppiset, vaalean ruusunpunaiset kukat ja ylimmissä terälehdissä pieniä, kirsikanpunaisia pilkkuja! Sitten haastavat Jalopelargonit ja ’enkeli-ihmisille’ Enkelipelargonit. Uniikkipelargonit ovat oma ryhmänsä ja ne muistuttavat varsin paljon jalopelargoneja. Viimeisenä ryhmänä on kiinnostava Luonnonlajit ja primäärihybridit.
Primäärihybridi saadaan, kun risteytetään kaksi viljelyssä olevaa pelargonialajia keskenään. Monesti primäärihybridiksi kutsutaan myös sellaista pelargonia, joka on luonnonlajin ja jonkin lajikkeen jälkeläinen. Monet primäärihybridit ovat peräisin jo 1800-luvulta.
Ensimmäinen pelargoni tuotiin Eurooppaan 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Se oli luultavasti Pelargonium triste (Surumielinen pelargoni!). Nykyään Saksa on Euroopan maista suurin uusien pelargonioiden tuottaja. Englannissa puolestaan toimivat kaikkein taitavimmat ja innokkaimmat jalostajat. Pelargonioiden tulevaisuus on saada säilytetyksi vanhat lajikkeet kansalliskokoelmien avulla, rakentaa geenipankki tulevaisuuden jalostustarpeita varten ja saada jatkuvasti uusia yllätyksiä lajikkeista, joita ei uskottu mahdolliseksi joitakin vuosia sitten.
Intohimona pelargonit on näiden kukkien harrastajan täydellinen tieto- ja hemmottelukirja, sillä siinä on kaikki eri käyttötavoista ja historiasta niiden hoitoon, lisäämiseen ja jopa syömiseen! Mukana on myös luku Pelargonin vuosi, jossa tarkka selostus, miten pelargoni saadaan talvehtimaan ja miten se hellästi kevääseen taas herätellään. Lisäys, hoito ja tuholaiset tulevat kaikille selviksi ja sitten onkin jo kiire lukemaan uutuuslajikkeista ja ihailemaan niitä, sillä kirjan kuvitus on enemmän kuin täydellinen. Tämä on aika vaarallista, sillä voisin heti syödä ne kaikki…siis nuo kirjan sivut…
Rakastan ihan tavallista Mårbackaa, mutta se on pakko unohtaa, sillä siitä kasvaa aina niin iso puu, että edes sporttinen mieheni ei pysty ruukkuja kantelemaan paikasta toiseen, sisälle ulos, ulos sisälle. Jätin pois jopa lannoituksen, mutta silti vain: puu siitä tulee! Nyt haluan jotain oikein sievää, pientä ja erikoista. Sitä odotellessa uneksin ruukutushuoneesta, jossa juuri aukeavat tuoksupelargonit levittäen ympärilleen eroottista omenan ja kanelin tuoksua…lempivuodenaikaani…syksyä.
Kerran vuodessa
varaamme
aikaa kalentereistamme
ja pöydän ravintolasta.
Nostamme maljan meille -
täydellisille naisille.
Kerran vuodessa
kikatamme kuin tytönhupakot,
puhumme pahki
huolet ja harmit,
moitimme pikkusielupomot
ja surkeat säät,
kehumme lapset
ja toistemme asut.
Kerran vuodessa
muistelemme menneet,
ja tähyilemme tulevat.
Puolet meistä on eronneita,
ja ihmettelemme
kuinka kummassa siinä niin kävi.
Toinen puoli meistä
on edelleen naimisissa
ja sitä me vasta hämmästelemmekin.
Kerran vuodessa
katsomme toisiamme silmiin
ja olemme jälleen
viisitoistavuotiaita.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
kuva Gustav Klimt
Omistan tämän kirja-arvostelun A:lle, jolla mitä ilmeisemmin on tietäjän lahjoja!
Joskus kirja löytää lukijansa ja niin minulle kävi nyt. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Otava 2010, suomennos Jaana Kapari-Jatta) on elämäni etiäinen, sillä mitähän minut tuntevat ihmiset sanovat kuultuaan kirjan erikoisuudet ja niissä riittää. Kirjassa ollaan Kanaalisaarilla eli tarkemmin ottaen Guernseyn saarella. Päähenkilö Juliet on suosittu kolumnisti, joka nyt pyrkii kovasti kirjailijaksi. Hän on kranttu miesten suhteen ja siksi naimaton – vielä. Julietin idea on tuoda esille lukemisen autuutta ja sitä miten se vaikuttaa ihmiseen. Merkillisen sattuman kautta Juliet alkaa kirjeenvaihtoon Guernseyn asukkaiden kanssa. Lopulta saarelaiset ja koko saari vievät hänet täysin. Julietilla on selkärangassaan taju, että ihmisen autuus on lukea ja asua saarella!
Saksalaiset valtasivat Guernseyn saaren 30.6.1940 ja tästä alkoi saarelaisten kujanjuoksu. Suurin osa lapsista evakuoitiin Englantiin, osaa ei. Nälkä, syyhy, täit, epävarmuus, mielivalta saivat saarelaiset, myös ne, jotka eivät olleet aiemmin lukeneet yhtään mitään, takertumaan kirjoihin ja näin syntyi kirjallinen piiri, johon myös Juliet myöhemmin mantereelta siirtyi. Tapahtui paljon asioita, joihin liittyi salainen porsaspaisti-illallinen, vakava romanssi saksalaisen sotilaan ja saarelaisen Elizabethin välillä, sekä kaikki se mitä siitä sitten seurasi, mutta yhtäkaikki, tapahtumat kirjautuivat uskomattomaan kirjeenvaihtoon, jossa tunneskaalat heittelivät syvästä epätoivosta täysin hulvattomaan menoon, jossa usein mukana neiti Isola Pribby. Mutta kaikki alkoi kuitenkin Will Thisbeestä:
On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.
Kuvitelkaa tuota aikaa ja peribrittiläisyyttä sekä saarta, joka on niittyjä, notkelmia, merta, kartanoita, kivikautisia hautoja, noitien loukkoja, normannien kivimökkejä, hurjia kalliojyrkänteitä ja pikkuruista kirkkoa, jonka jokainen tuuma on rikottua posliinia ja murskattua keramiikkaa. Kuvitelkaa sinne kirjallinen Juliet, jolla on aivan liian omahyväinen ja aivan liian innokas kosija Mark. Ehkä Juliet pakeni saarelle?
Heittäydyn pitkäkseni ja katselen taivasta, joka hohtaa tänään kuin helmi, ja hengitän ruohon lämmintä tuoksua ja leikin ettei Markham V. Reynoldsia ole olemassakaan.
Tulin juuri takaisin sisään. On kulunut useampi tunti – laskeva aurinko on reunustanut pilvet loimuavalla kullalla ja meri voihkii jyrkänteen juurella. Mark Reynolds? Kuka hän on?
Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä. Tämä loistava Mary Ann Shafferin kertojan lahja kulkee brittiläisillä ja irlantilaisilla geeneissä. Se on uniikkia ja sitä ei voi jäljitellä, mutta koska kirjailija sairastui vakavasti juuri ennen kirjan valmistumista, kirjailijan sisarentytär, lastenkirjailija Annie Barrows oli juuri oikea henkilö saattamaan romaanin julkaisukuntoon. Kirja kantaa sitä kertojaääntä, jota saarilla on kuultu vuosituhansia takkojen ääressä, kun ulkona on riehunut syysmyrsky tai mereltä on noussut sankkaa usvaa, se ääni soi tässä kirjassa täydellisen puhtaana, välillä andantino, kuten briteille sopiikin ja yhtäkkiä taas lento, sillä mytologia ja noidat haluavat tehdä vaikuttavan sisääntulon. Molli ja duuri sekoittuvat, sillä samaan aikaan kun saaren kaduilla marssivat jäykin polvin sotilaat hiilisankohattuineen ja tyhjine katseineen kranaatit saappaanvarsissa neiti Isola Pribby sekaantuu yhä enenevässä määrin yliluonnollisiin kiemuroihin. Hänelle eivät enää riitä omatekoiset tinktuurat, joita kaikki pelkäävät, vaan hän löytää frenologian, jossa pään muhkuroita koettelemalla löydetään ihmisen todellinen sisin. Tämän jälkeen kenenkään saarelaisen pää ei ole enää turvassa Isolan kiihkeiltä sormilta ja öljyä lieskoihin heittää Julietin kustantaja Sidney, joka lähettää Isolalle 1800 –luvulla julkaistun opuksen nimeltään Frenologian Ja Psykiatrian Uusi Kuvitettu Itseopiskelukirja Sisältäen Koko- Ja Muototaulukot Ja Yli Sata Piirustusta.
Ja nyt en paljasta juonta, mutta pakko sanoa, että eräs herra A:a taitaa omata Isolan kykyjä, sillä kirjassa tulevat myös esille eräs Rilken nahkakantinen runoteos, elokuva Tuulen viemää ja Oscar Wilde! Oscar Wildestä blogini alkoi… ja kirja päättyy huimaan yllätykseen, jonka aiheuttaa allekirjoitus O.F.O´F.W.W. eli Oscar Fingal O´Flahertie Wills Wilde, jonka nimen Speranza aikanaan pojalleen antoi. Rilke taas on kovasti mullistanut elämääni, kuten myös elokuva Tuulen viemää…Tuntuu kuin juuri nyt olisin itse mukana jossain kelttiläisessä tarinassa…
Tässä huumaava kirja, joka maistuu paremmalta kuin Will Thisbeen flambeeratut kirsikat. Itse asiassa tämä teos maistuu kirjoilta, perunakuoripaistokselta, ystävyydeltä, huumorilta, mereltä, rohkeudelta ja outoa kyllä myös porsaspaistilta, mutta jälkimaku hivelee kitalakea ja sielua, sillä se on laadukas kuin upein Chablis, joka nautitaan rakkaudelle.
*****
Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Sara Amma Katja/Lumiomena Kirjakaapin avain Anni M Sanna Norkku Sonja Satu Zephyr Maria
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on Mary Ann Shafferin esikoisromaani, jonka viimeisteli tätinsä puolesta lastenkirjailija Annie Barrows. Shaffer ehti kuulla unelmansa toteutuvan, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia romaaninsa menestyksesä. Kirjaa on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta ja sen oikeudet on myyty 30 maahan.
Mary Ann Shaffer:
"Jos eivät muuta, niin toivottavasti kirjan henkilöt je heidän tarinansa ainakin valaisevat kanaalisaarelaisten kärsimyksiä ja vahvuutta saksalaisten miehityksen aikana. Toivon myös että kirjani välittää sen näkemykseni, että rakkaus taiteeseen - olipa se runoutta, tarinankerrontaa, maalausta, kuvanveistoa tai musiikkia - auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse."
Kiitos Allu! Osuit oikeaan ja täällä minä nauran vedet silmissä, heti olo koheni;-)
Kun ensi kerran itkit
nähteni,
annoit minun nähdä
sisimpääsi,
salattuun ja hauraaseen.
Kun näin
sinun särkyvän,
siitä hetkestä lähtien
olit minulle enemmän.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
Reginald Hill on yksi brittiläisen rikoskirjallisuuden arvostetuimpia nimiä. Hänen älykkäät, kuivan humoristiset rikosromaaninsa ovat nousseet kansainvälisiksi bestsellereiksi BBC:n tuottaman Yorkshiren etsivät (Dalziel and Pascoe) –televisiosarjan myötä. Hill on palkittu elämäntyöstään Britannian rikoskirjallisuuden liiton kirkkaimmalla palkinnolla Diamond Daggerilla.
Häneltä on suomennettu seuraavat kirjat:
Opin kirot 1981 (An advancement of learning)
Kuolema kuvassa 1997 (A Pinch of Snuff)
Tappava hellyys 1992 (A Killing Kidness)
Viimeinen viesti 1990 (Exit lines)
Pähkinähiiren kuolema 1991 (Death of a folmouse)
Elämään palautettu 1996
Beulahin kukkulalla 2009 (On Beulah Height)
Wir holen sie ein auf jenen Höh’n
Im Sonnenschein.
Der Tag ist schön auf jenen Höh’n.
Friedrich Rückert: Kindertotenlieder IV
Reginald Hillin rikosromaani Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009, suomennos Marja Luoma)) on kuin salaperäinen valon ja varjon leikki, jossa juuri kun luulet tietäväsi, missä mennään, tulee varjo kaiken ylle ja kuulet surumielisen Requemin aavistaen, että koskaan et näe enää valoa, koskaan et pääse ylös näkin pimeästä, kosteasta luolasta. Olet itse yksi neljästä menetetystä lapsesta ja tajuat sielunmessun soivan sinulle, mutta yrität viimeisillä voimillasi kiskoa kahleitasi, kunnes huomaat, että padot on avattu ja vesi tulee yllesi…ja viimeinen mitä näet on pienen tytön vaaleat hiukset tai sitten vain auringon harha kellarin pienestä luukusta, kunnes pimeys voittaa.
Beulahin kukkuloiden ympärillä tapahtuu outoja asioita. Todella outoja. Tarina alkaa viidentoista vuoden takaa ja Betsy Allgoodin todistuksesta, mitä tapahtui kun hän oli seitsemän vanha ja oli kuuma hellekesä. Sinä kesänä katosi kolme Betsyn ystävää, kolme pientä tyttöä: Jenny, Madge ja Mary. Sinä kesänä myös koko Dendalen kylä hukutettiin veden alle. Ihmiset muuttavat tavaroineen kuka minnekin, mutta suurin osa läheiseen Danbyn kylän, jonka yrmeät asukkaat jo ovat luku sinänsä. Danby ei ole vallan vieras paikka Dendalen väelle, sillä kautta aikojen he ovat joutuneet viemään vainajansa ruumiinkuljetuspolkua pitkin Danbyn hautausmaalle, sillä heillä on omasta takaa vain kappeli. Kun hellekesä ja sen karmeat tapahtumat ovat ohi, kadonneita tyttöjä ei kuljeteta tuota polkua, sillä heitä ei löydetä. Lasten vanhemmat kantavat raskainta muuttokuormaa, omaa suruaan, johon liittyy myös valtava, jopa surun yli lyövä viha poliisiviranomaisia kohtaan, koska heillä ei ole edes vainajia mitä surra. Heillä on vain muistonsa. Kunnes sitten viidentoista vuoden kuluttua…
Pikkuinen Lorraine herää aikaisin, mutta aurinko on herännyt vieläkin aikaisemmin.
On yksi niitä pitkiä kesäpäiviä, jotka kestävät loputtomiin onnellisina lapsuuden päivinä, kun saa herätä kullanhohtoiseen ilmaan ja nukahtaa tuhat seikkailua myöhemmin tuntien vielä ihollaan valon, jonka tiukasti kiinni vedetyt verhotkin taittavat vain lempeäksi hämäräksi.
Talosta ei kuulu hiiskaustakaan, On sunnuntai, ainoa viikonpäivä jolloin isi ja äiti nukkuvat ylellisen pitkään. Lorraine syö pikaisen aamupalan, nousee sitten tuolille vetääkseen keittiön takaoven yläsalvan auki ja lähtee ulos Tig innokkaana kannoillaan. Koska puro on kuivunut, sen viertä kulkeva polku on leventynyt, ja sitä pitkin voi kiivetä loivaa rinnettä ylös. Siellä on kaneja, joita Tig voi jahdata ja perhosia, joita kohti se voi hypellä, siellä on pikkuruisia orkideoita ja leivoset nousevat kanervan seassa sijaitsevista pesistään laulamaan vakaata uskoaan siihen, että aurinko paistaa aina ja taivas on ikuisesti sininen.
Mutta Lorraine-parka ei tiedä, että nyt ollaan Beulahin kukkulalla, jossa on kosteita koloja…siellä vaanii näkki, joka ei kestä auringonvaloa…ja ennen kuin ilta koittaa laulavat leivoset kuin lentävät vakoojat: Tyttö on täällä, pahasti kävi, tyttö on täällä, pahasti kävi. Ja lepattelevat perhoset kertovat viestin: Mennyt on ikiajoiksi!
Siis nyt kun kirjoitan tätä joudun samaan kauhuun uudestaan. Ja henkeä salpaa. Tunnen ihollani vanhempien tuskan, kyyneleet, raivon ja huudon: Tämä ei voinut tapahtua meidän pikkutytöllemme! Eihän! Sano se!
Dalziel ja Pascoe joutuvat selvittämään juttua, johon liittyvät lastentarina Nina ja näkki, Mahlerin Kindertotenlieder/Lauluja kuolleille lapsille, Danbyn kyläläisten omituisuus, aiemmin kadonneiden lasten vihamielisyys, neuvokas ja intuitiotaan seuraava naispoliisi Novello sekä monta, monta muuta omituista asiaa ja henkilöä.
Oli mahtava tunne lukea kirjaa, kun olin Yorkshiren etsivät –sarjasta saanut kasvot Andylle ja Peterille! Kukaan muu kuin juuri he, eivät voi olla tämän tarinan päähenkilöt. he kulkevat sumussa Beulahin kukkulalla, mutta kun polku vie väärään, tuleekin yllätys toisensa jälkeen ja vihdoinkin avautuu kolmen varhemmin kadonneen tytön menetyksen salaisuus, mutta hintana on Lorraine. Mutta kukaan, kukaan ei arvaa ennen viimeisiä sivuja, kuka on näkki!
Kirjan hienoimpia oivalluksia on kytkeä Peter Pascoen pieni tytär mukaan tarinaan. Pikku Rosie sairastuu vakavasti, mutta koomassakin hän elää Ninan ja näkin tarinaa, kunnes…
Reginald Hill vie tarinaa kuin itse paholainen! Olen hyvä arvaamaan, mutta hän yllättää minut kerta kerralta, kunnes en voi muuta kuin voimattomana kalisuttaa kahleitani ja näen kuinka veden pinta nousee ja valo katoaa…
Ja kappelissa soi Requem… sielunmessu kuolleille tytöille…Kindertotenlieder…Mahleria…
Me heidät haemme Beulahin kukkulalta.
Aurinko kun kirkkaasti paistaa.
Ilma kirkas on Beulahin kukkulalla.
PS. Jos joskus teen listan elämäni kymmenestä parhaimmasta jännityskirjasta, Beulahin kukkulalla on siinä mukana. Luulin, että Hill ei kykene viemään jännitettä niin täysillä loppuun asti, mutta hui ja hai!, hän vain kiihdytti vauhtia ja sitten jo tunsinkin olevani kahleissa ja vesi vain nousi nousemistaan...
Ne, jotka ovat sarjaa seuranneet, muistavat varmaan Dalzielin pahimpia ’juttuja’ vieläkin sisäisesti kiemurrellen, sillä hänhän ei kaihda ollenkaan kaivelemasta erinäisiä paikkojaan julkisesti ja sukukalleuksien tallella olo pitää tarkistaa aika ajoin. Hienon kontrastin antaa Pascoen herkkä, älyllinen tulkinta, josta Andy alkaa aivan selvästi olla vaikuttunut ja riippuvainenkin, vaikka hän olisi varmasti maailmassa viimeinen , joka sen myöntäisi. Minun taas on pakko myöntää katsovani mieluummin brittiläistä arkirealismia kuin amerikkalaisen tuotannon kauneuden, rohkeuden ja pintapuolisuuden epätodellisuutta. Minulle soivat Yorkshiren kellot ja aion seurata niiden kutsua!
Mutta nyt lähdemme Andyn ja Peterin matkassa Beulahin kukkulalle…
Nyt on maanantai ja on alkanut viikko, jolloin minun piti olla hirveän tehokas. Luonto vain yrittää estää suunnitelmani, sillä flunssa, joka oli jo ohi, on taas täällä. Hän palasi ja haluaa nujertaa minut!
Kaikesta huolimatta yritän saada teille viimeistään keskiviikoksi uuden kirjan, joka on kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehättävä, mutta ei imelä. Ehkä salaa nautin, että olen kipeä ja saan syyn lukea päivällä sen sijaan, että vetäisin lenkkiä rantojen lumipoluilla;-) Jos hyvin käy lupaan myös erikoisherkkua arvon rouville ja herroille loppuviikosta. Ja sitten sunnuntaina on blogini 1 -vuotissyntymäpäivä ja arvonta, jossa palkintona kirjoja.
Ettei unohdu, blogini on pääosiltaan kirjallinen ja siksi en nyt kirjoita tähän syvimpiä tuntojani, vaan saatte uusintana parit kirjat, jotka kyllä kelpaavat myös herramieslukijoille. Olkaa niin hyvät ja odottaessa menkää näiden ihanien törkyäijien matkaan. Ja uskokaa tai älkää, heillä on lämmin ja hellä sydän!
Iso kattilallinen papusoppaa (=hernekeittoa) porisee liedellä, koiruus hyrisee kuin iso leijona ja olo olisi ihan auvo, ellei päätä särkisi ja olisi tukkoinen olo. Uskon kuitenkin sopan taikaan: soppa pelastaa ihmisen kaikelta pahalta!
se on juuri oikea aika tehdä hoitotahto!
Leena Lumi, synt. 5.5.19xx, os. xxxxx, hoitotahto
Mikäli älylliset toimintani ovat niin paljon heikentyneet, että joudun toisten holhottavaksi, tahdon että elämästäni tehdään niin mukava kuin suinkin. Ruoka saa olla hyvää, mausteista ja maukasta, se voi sisältää kolestrolia ja rasvaa (esim. suklaata ja kermaa). Toivon saavani halutessani hyvää viiniä. Pidän aivan erityisesti korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta. Ja Geisha-patukat ovat suurinta herkkuani. Myös valko- ja sinihomejuustot maistuvat – kera hyvän viinin. Valkoviineistä pidän erityisesti Chablis Vaudeveystä.
Haluan saada ulkoilla paljon, sillä olen ns. happi-ihminen. En halua jakaa huonetta kenenkään vieraan kanssa. Mieluiten haluan kuolla kotona rakkaitteni ympäröimänä.
Elämääni ei saa missään tilanteessa ylläpitää keinotekoisesti antamalla ravintoa nenämahaletkun, suonitiputuksen tai PEG-napin kautta.
En halua joutua respiraattorihoitoon esim. ALS-taudin, halvauksen tai parantumattoman keuhkosairauden takia.
Toivon, että elämäni loppuvaiheessa helpotetaan oireitani käyttämällä pihistelemättä opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä kivun, tukehtumisen pelon ja hengitysvaikeuksien lievittämiseksi pelkäämättä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Itse asiassa en kestä kipua ollenkaan, joten aloitetaan morfiini tai vastaava, kun särkylääkkeet eivät riitä.
Kuoleman lähestyessä tärkein asia minulle ei ole elämäni pidentäminen keinolla millä hyvänsä vaan ihmisolennolle kuuluva arvokkuus, jonka toivon säilyvän mahdollisimman pitkään. Kun elämääni ei enää voi kutsua elämäksi haluan keinolla millä hyvänsä täältä pois. Keuhkokuume olisi tervetullut pelastaja. Toivon, että eutanasia on Suomessa jo minun tehdessä lähtöä. Olen koko ikäni ollut eutanasian kannattaja ja puolestapuhuja. Haluan ehdottomasti kuolinapua, mikäli halvaannun tai sokeudun!
Kuolisin mielelläni meren rannalla kuunnellen aaltojen ja lokkien ääniä.
Jyväskylässä kesäkuun 30. pnä 2009
täysissä ruumiin ja sielun voimissa
Leena Lumi
todistajat: ________________ ___________________
Tämän päivän Helsingin Sanomissa, 7.2.2010, on juttu, jota en pysty sivuuttamaan jakamatta asiaa kanssanne. Lainaan tähän jutusta osia, irrallisia osia, mutta ellei teille tule Hesaria, käykääpä se nyt ostamassa. Elämän lopussa -jutun kirjoittaja on Kristiina Markkanen.
Katriina Koskela on 67 -vuotias psykologi ja psykoterapeutti, kehitysyhteistyöntekijä ja kuvataiteilija. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa. Hänellä on aikuinen tytär ja teini-ikäinen tyttärenpoika Hän on elänyt hyvän elämän, joka ei ole vielä valmis.
Kaksi vuotta sitten Koskela sai tietää sairastavansa tapaavaa keuhkosyöpää. Syöpä on sekamuotoinen ja vaikeasti hoidettava. Lääkärit antoivat hänelle silloin noin kymmenen kuukautta elinaikaa.
Kuoleman eteen joutuu yllättäen, ja siinä jokainen reagoi omalla tavallaan. Ja jokainen reagoi.
On toisaalta hyvä, että kuolemaan voi valmistautua, ja toisaalta ei. Ihminen tarvitsee elämänvalheen. Me synnyimme valheeseen, ajatukseen, että juuri minun elämäni on ikuinen. Jokainen meistä ajattelee niin. Jos me jo 2-3 -vuotiaasta lähtien ajattelisimme, että kuitenkin kuolemme pois, sitähän masentuisi eikä jaksaisi elää!
Kaksi vuotta sitten sohvani oli jo aika huonossa jamassa. Näin hienon sohvan ja mietin, kannattaako sitä nyt puoleksi vuodeksi hankkia. Mutta jos olisin sen silloin hankkinut, olisin sillä jo mukavasti löhöillyt.
Olen elänyt kaksi vuotta kuolemaa sen sijaan että olisin elänyt elämää.
Kun minulla ei enää ole sitä elämänvalhetta, minulla ei enää ole aikaakaan, ei tulevaisuutta eikä jatkumoa. Kun nyt laitan jonkin siemenen maahan, niin ajattelen, että ai jaa, enhän minä olekaan sitten enää täällä, kun se itää.
Olen koulutukseltani psykologi. Elämäni jännittävin ajanjakso oli työskentely Sambiassa 1980-90 -lukujen taitteessa. Afrikka on ihmisen kehto. Se vaikutti minuun kovasti.
Koin siellä myös elämäni rakkauden, oikean love storyn. Kun menin ensimmäisille treffeilleni, tapaaminen oli jossain viidakossa keskellä syvintä Afrikkaa. Matkalla autostani katkesi tuulettimen hihna. Mutta niin vain minusta löytyi rakastumisen siivittämänä myös mekaanikko, joka sukkahousunlahkeella onnistui tuulettimen korjaamaan, ja matka saattoi jatkua. Tunteilla on joskus valtava voima.
Pelkään kuolemaa. Olen suunnitellut itsemurhaakin. On tullut mieleen, että kunpa tietäisi sen hetken, milloin ei enää kykene sitä itse tekemään. Sen jälkeen kukaan muu ei voi sitä tehdä minun puolestani syyllistymättä murhaan.
Sen, kuinka kuolema tapahtuu, pitäisi olla ihmisen omissa käsissä niin kauan kuin ei ole tajuton. Pitäisi voida annostella lääkkeensä niin, ettei tarvitse kärsiä kivusta.
Olen nyt jo kaksi vuotta tehnyt kuolemaa, ja se alkaa riittää. Jossain kulkee raja, kuinka kauan omaisetkaan jaksavat katsoa toisen kuolemaa.
Äskettäin elämäni, tai kuolemani, miten sen nyt ottaa, sai kokonaan uuden käänteen.
Kun hoitoni Meilahdessa oli syksyllä lopetettu, otin yhteyttä yksityiseen syöpälääkäriin. Hän sanoi, että voisi hoitaa minua ainakin "triljoonalla" eri tavalla, sellaisella solumyrkkykoktaililla, jonka seurauksena tätä syöpää sairastavista 30 prosenttia voi olla viiden vuoden kuluttua vielä elossa. Hoidot ovat erittäin kalliita.
Menin ihan sekaisin. Kaksi vuotta minulle oli hoettu, että sinä kuolet, ja sitten yhtäkkiä annetaan uutta toivoa. Hoitoni Meilahdessa oli lopetettu väittäen, että lääkkeitä tai keinoja ei enää ole. Pidän sitä nyt epäeettisenä toimintana.
Olin jo luovuttanut ja heittäytynyt virran vietäväksi. Nyt tuntuu kuin uisin jälleen pienillä voimillani sitä isoa aaltoa vasten.
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
PS. Tunnen ihmisen, joka sairasti vaikeaa syöpää. Suomessa lääkärit antoivat hänelle elinaikaa viisi kuukautta. Hänellä oli varallisuutta ja hän meni hoitoon USAan ja sai hyvää elämää vielä VIISI VUOTTA! Tapasin hänet eräissä juhlissa USAn jälkeen ja hän voi todella hyvin ja näytti terveeltä ja jaksoi juhlia aamuun asti.
Hei Kaikki Taivaani Kirkkaimmat Tähdet!
Olen hengissä, mutta haluan hieman huokaista, jos sallitaan. Eilen oli Bessu täällä ja paransimme Robert'sin suklaakahvin äärellä kaikki maailman asiat -melkein. Hän toi tavoilleen uskollisena minulle jättikimpun tulppaaneja. Virkistyin niin yhteisestä sessiostamme, että nuorruin vähintäin kymmenen vuotta. Kiitos♥ Hieman otti aamulla takapakkia kun luin sekä Hesarista että Keskisuomalaisesta poliisin saaneen nuoren tytön raiskauksesta vain ehdonalaista. Onko Suomi uusi Afganistan, jossa miehet saavat tehdä naisille mitä tahtoo. Jopa rikosoikeuden professori Terttu Utriainen sanoo tämän päivän Keskisuomalaisessa: "Olemme Suomessa talebanien tasolla!" Talousrikoksistakin on maassamme kovemmat tuomiot kuin naisten pahoinpitelystä tai raiskauksesta!
Onneksi sitten vanha, hyvä ystävä oli kutsunut kaupunkiin lounaalle ja se taas sai kaikki murheet unhoittumaan. Kiitos♥
Nyt olen toipumassa Sylvia Plathin elämään perustuvasta filmistä Sylvia, jossa Gwyneth Paltrow ja Daniel Craig tekevät uskomattomat roolit. Jos joku tietää, mistä tätä filmiä saa omaksi, se minulle kertokaa! En ole oikein koskaan tiedostanut koko Paltrowia, mutta jos hän tekee muutkin roolinsa näin veret seisauttavasti, niin minun on aika tarkentaa huomiotani. Ja sitten se pahin: En ole ikinä, ikinä katsonut yhtään Bondia, mutta kun mieheni väitti tämän Ted Hughesia esittävän komistuksen, Daniel Craigin olevan se uusin Bond, tulen nuolemaan...ups!, anteeksi, siis syömään filmit ihan semmoisenaan. Ja tietty nälkäni Plathiin vain kasvoi ja kasvoi...Ihmeellistä, että valitsin blogiini Plathilta juuri sen kuurunon, joka luettiin filmissäkin.
Uusia kirjoja odottaa pino tuossa pöydällä. Siinä on jokaiselle jotakin. Nyt on kuitenkin viikonloppu ja minulla on kaksi täällä, jotka kaipaavat huomiotani....Ehkä laitan teille jotain semmoista musiikkia jota ette minulta odota....
Tapaamisiin ja nauttikaa lumesta♥
Leena Lumi
some music http://www.youtube.com/watch?v=V0CG4eN8SUQ&feature=related
and Learn to fly http://www.youtube.com/watch?v=gOKlfyZZJJE
kuva Gustav Klimt
Minulta kysyttiin tänään yhteen juttuun, mitä minulle merkitsee puutarhan lumo. Vastasin näin:
Puutarhan lumo on minulle tähtihetkiä kaikkina vuoden aikoina. Sen lumoon ei voi ikävystyä, sillä jokainen tähtihetki on uniikki elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä leikkiä iltaisin valkoista nukkuvuokkoa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä.
Minä ja kirjani istumme siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää itseään kunnioittavassa puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas. Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah!, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.
Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikkaa ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi. Alppikärhöt kaunistavat luumupuun kuivaa oksaa ja roikkuvat siitä alas kuin liaanit. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja Papaver Orientalet hehkuvat punamustat sylit levällään.
Sade ja laiskuus siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Ja syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta syyskuun pimeissä illoissa. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…
Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta puhdasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina omassa satumaailmassani, olla osa lumipuutarhaani. Tähdet valaisevat kulkuni. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!
Have a nice weekend♥
Leena Lumi
Arthur Rubinstein plays you "La Campanella" http://www.youtube.com/watch?v=hQULyGMhhWs
Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa on paitsi kertomus kolmen sukupolven naisista heidän ikämurroksissaan, myös kertomus Alzheimerin taudista, omahyväisyyden synnistä ja despoottisuudesta. Tämä kirja takuulla jakaa mielipiteitä, sillä uskon, että Leilallekin löytyy ymmärtäjiä, vaikka minä sitä ihmettelisin kuinka.
On kevät ja Kian ylioppilasjuhlat ovat juuri kohta. Äiti Leila on opettaja, joka on ensimmäistä kertaa pois koulunsa kevätjuhlista, sillä hänen ainokaisellaan, Kialla, on ylioppilasjuhlat. Kaiken pitää olla täydellistä. Tarjoilut ovat kunnossa ja aviomies Antti on häärinyt kantaen jää- ja viileäkaapit täyteen kuohujuomaa, ettei vain lopu kesken. Leila ja Kia ovat käyneet ostamassa uskomattoman kauniin juhlapuvun tyttärelle ja äidin ainoa huoli koskee lähinnä sitä, ettei vain Kian vanhempi poikaystävä Jani, jolla on pinkki Cadillac, tulisi mukaan koululle. Eihän hän sinne kuulu, perheen pariin! Ja Leila toivoo myös, että Jani ymmärtää pysyä poissa perheen huvilalta, jonne Kian luokka on saanut luvan lähteä jatkoille. Eihän Jani kuulu Kian luokkatovereihin!
Koko Leilan täydellisyys on melkein onnistumassa, kunnes lakkiaispäivänä oma äiti Helena, jolla on ollut muistissa jo jonkin aikaa jotain pielessä, ryhtyy kaikesta huolimatta niin hankalaksi, että Leila on itse vaarassa jäädä pois koko koulun tilaisuudesta. Siitäkin selvitään ja Kian mummo saadaan vietyä ’siististi’ läpi niin koulun juhlan kuin itse ylioppilasjuhlan kotona. Ja Kia saa vanhemmiltaan lahjaksi pikkuleipäkerrosvadin, joka sitten monin muodoin paljastavasti tuleekin peilaamaan kolmen sukupolven ketjua, sillä myös äiti ostaa itselleen samanlaisen, mutta Kia olisikin halunnut saada kerrosvatinsa mummoltaan, joka olisi halunnut sen hänelle myös antaa: jos vain olisi tiennyt.
Koska en missään tapauksessa halua olla juonipaljastaja, rakennan teille vain puitteet, joissa niissäkin on ihmettelemistä: Ennen kuin vuorokausi lakkiaisista on mennyt ja nuoret ovat vielä juhlimassa mökillä aamuun asti suloisessa suviyössä, esiin tulee äiti Leila tirkistelijänä, vakoilijana, tuomitsijana. Tämä omahyväinen opettaja on tottunut kateederilta sanomaan, miten on oikein, miten pitää olla. Tyttärensä juhlayönä tämä äitinsä Alzheimerista vaivaantunut ja väsynyt ihminen, joka on aina tottunut määräämään niin miehensä kuin tyttärensä tahdin putoaa itse moraalisesti syvimpään kuiluun, mutta ei hän itse sitä ymmärrä. Ei Leila! Hän paistattelee omahyväisyytensä ja oikeassa olemisensa valossa ja koskee johonkin niin kauniiseen ja herkkään, mihin vanhemmat eivät saisi kajota: tyttärensä ensirakkauteen. Hän ei kuuntele miehensä Antin varoitusääntä vaan puskee eteenpäin sokealla vimmalla. Vain 46 -vuotiaana hän on tätimäisyyden prototyyppi, oikeuden jumalatar ja estoisuuden sekä elämättömän elämän symboli.
Marttisen kirjassa aviopuoliso Antti, Kian isä, on vain kuin varjo. Kiltti varjo. Niin on varmaan tarkoitettukin, sillä nyt on tarkoitus tuoda esille hoitolaitokseen joutuva vanhus, Helena ja hänen harhansa ja myös yllättävät kirkastumisen hetket. Hänen tyttärensä Leila, jonkalaisia on maailma täynnä sekä tytär Kia, nuori nainen elämänsä aamuruskossa. Hyvin suloinen ja hyväkäytöksinen Kia, joka vihdoinkin tajuaa, että mitä tahansa hänestä isona tuleekin, hänestä ei koskaan tule äitinsä kaltaista.
Annamari Marttinen ei yritä puolustella Leilaa edes vaihdevuosilla, mutta mitä ilmeisemmin Leila olisi tarvinnut hormonikorvaushoitoa. Hän on vain 46 -vuotiaana kuin 76 -vuotias, vailla hohtoa, vailla tulevaisuusvisioita, vailla intiimiä tai muutakaan kumppanuutta mieheensä Anttiin, aviopuolisoonsa. Hän ärsyyntyy äitinsä sairaudesta ja säälittelee itseänsä aivan kuin olisi suurikin uhri ja aivan kuin elämän normaalien vastoinkäymisten ei mitenkään sopisi koskettaa hänen maailmaansa.
Sääli on sairautta, mutta minun myötätuntoni meni täysin Helenalle, joka tunsi muistinsa, koko elämänsä hänet täysin jättäneen ja myös Antille, jonka aviopuoliso ei ollut koskaan ollut mitenkään virkistys, ilo tai lohtu pitkien vuosikymmenien aikana. Ja suurimman sympatiani sai Kia, joka vain odotti syksyä ja hetkeä, että pääsi muuttamaan kotoa pois ja aloittamaan yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla.
Kia katsoi taivaanrantaan ja näki hienoisen, tuskin havaittavan punerruksen. Tämä oli hänen lakkiaisyönsä. Ajatus siitä, että jotakin korvaamatonta menisi ohi ja lipuisi iäksi saavuttamattomiin, kaihersi. Kaikki olisi ohitse, kun hän riisuisi hienon mekkonsa, alusvaatteensa, moitteettomina säilyneet sukkahousunsa ja korkeakorkoiset kenkänsä. Ja lakin. Mutta jos ne riisuisi kuutamouintia varten, kaikki olisi hellävaraisempaa. Kuutamouinti alasti kun kaikki muut nukkuivat oli lakkiaisvaatteiden sisar.
Annamari Marttinen on lappeenrantalainen kirjailija ja neljän lapsen äiti. Hän on työskennellyt mm. opettajana ja toimittajana.
Annamari Marttiselta on ilmestynyt neljä romaania: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, Mistä kevät alkaa, Veljeni vartija sekä Kuu huoneessa. Viime mainittu kirja kiinnosti lukijoitani niin, että etsin käsiini myös Marttisen Mistä kevät alkaa (Tammi 2005) ja tarjoan sen teille juuri nyt, sillä kevät alkaa 5.2.!
Helmikuun 5. päivä on minulle ollut aina kevään airut, sillä silloin on isäni syntympäivä ja päivä, jolloin kannan pelakuut ulos kellarista.
Toivottavasti Marttisen naishahmot antavat teille ajattelun ja itsetutkiskelun sytykkeitä!
Richard Masonin kirja Muistojen huoneet (The Lighted Rooms, Gummerus 2008, suomennos Maria Erämaja) on mielestäni ennen kaikkea lumoava kirja. Ainakin minä eksyin täydesti muistojen huoneisiin Joan McAllisterin kanssa, viruin vankina buurisodan aikaisella keskitysleirillä Etelä-Afrikassa, jonne jouduin kiinnostuksesta Joanin isoäidin aikaisiin kirjeisiin. Albanyn hoitokodissa minulla ei ollut enää hajuakaan muusta kuin vaatimuksesta saada elää historia uusiksi, jotta paha saisi rangaistuksensa. Niinpä poljin Joanina kiihkeästi muiden näkemättömiä pedaaleja loihtien menneisyyden hahmot esille. Siis olinko Joanina dementikko, joka oli vaiennettava jogurttiin salaa sekoitetulla rauhoittavalla lääkkeellä vai olinko ehkä kuitenkin todempi kuin omahyväinen, itsetietoinen dementiakodin johtajatar Karen?
Joanin tyttären valtaisat ristiriidat kovassa liikemaailmassa jalometallien ja sijoitusmiljoonien pyörityksessä, hänen paniikkikohtauksensa, ranskalainen rakastajansa ja rautatahtoinen kuntoilunsa, jäivät ehdottomasti Joanin varjoon, sillä Eloiselta uupuu eläytymiskyky. Hän kyllä tuntee ajoittain huonoa omaatuntoa sijoittaessaan äitinsä hoivakotiin, hän tuntee joskus kuinka jää oikeasti alkaa pettää alla, mutta kaikesta huolimatta, täydellisen antautuva eläytyminen puuttuu. Eloisella ei ole siihen vaadittavaa taiteellisuutta, uskallusta eikä herkkyyttä. Kirja on kuitenkin myös kiinnostava tarina äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Suhteesta, jossa aidon kohtaamisen lähestyessä, toinen aina syystä tai toisesta, astuu sivupolulle ja vilpitön läheisyys jää iäksi saavuttamatta.
Oman kiinnostavan mausteensa kirjaan tuo ranskalainen Claude, jonka Eloise oli jättänyt parikymmentä vuotta aiemmin. Claude on tutkija, joka yrittää kehittää timanttia kovempaa ainetta ja hänen entinen rakastajansa myy sitä jo täyttä päätä sijoittajille. Claude on kuitenkin romantikko ja tutkimustyö alkaa sujua vasta kun he menevät jälleen Eloisen kanssa yhteen. Claude näkee tutkimansa materiaalit oman elämänsä draamana: " Osmium, joka oli tiukan sulkeutunut mutta kykeni yhtäkkiä ja odottamatta myrkyllisyyteen, oli tietenkin hän itse. Timantista, kimaltelevasta, kauniista ja raivostuttavan riippumattomasta, tuli Eloise. Jalokivi täytyi taivuttaa hyväksymään metalli omaan sisimpäänsä. Niiden välille olisi luotava side, joka olisi vakaampi kuin niiden yritys oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten."
Muistojen huoneet on monipuolisen kiinnostava lukukokemus, mutta erityisesti huomaa kiintoisan ansion, joka useilta mieskirjailijoilta puuttuu: Mason liikkuu kahden eri-ikäisen naisen mielen huoneissa kuin kotonaan. Hänellä on naisentajua!
Minulle Richard Masonin kirja soi musiikkina, näkyi elokuvana ja kaihoisasti jätin teoksen, kun näytös päättyi. Richard Mason on onnistunut naisten sielukuvauksissa tavalla, joka on suuri kunnianosoitus hänen isoisoäidilleen Naomi Cecelia Klerkille, joka vietti lapsuutensa keskitysleirillä buurisodan aikaisessa Etelä-Afrikassa ja jolle Mason on teoksensa omistanut. Kirja ei ole kuitenkaan kurjuuden ylistys, sillä jälkimaku on pitkä ja tyylikäs ja siinä soi altto yhtyen sopraanoon suloisessa Domine Deussa.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Erja Mari
