lauantai 26. kesäkuuta 2010

SARAN YLLÄTYS!


Tein jokin aika sitten teille Donald Spoton kirjan Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly (Helsinki Kirjat 2010) ja varmaan sen innoittamana sain Saralta ihastuttavan yllätyksen: Hopeapeilin elokuulta 1960, jossa kannessa kuva Ruhtinattaresta tyttärensä Carolinen ja poikansa Albertin kanssa. Sisäsivuilta löytyy juttusarjan ensimmäinen osa, jossa otsikkona Kiitos isä Tuckerin. Asemansa vuoksi ruhtinatar saattoi antaa vain pieniä vihjeitä, miten avioliitto oikein järjestyi, mutta isä Tuckerin puheliaisuus antaa totuudenmukaisen kuvauksen ensitapaamisesta Cannesissa ja Rainierin kosiomatkasta Amerikkaan.

Muistan sateiset suvipäivät Keurun mammalassa ja isot pinot Hopeapeili -lehtiä. Niitä luettiin siinä missä Tex Willereitä, Aku Ankkoja, Viisikoita ja tyttökirjoja.

Ja tässä kuva kirjasta Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly. Kuvassa Grace Kelly Grimaldi, hänen korkeutensa Monacon ruhtinatar, 50-vuotiaana. Kuva ruhtinaan palatsin arkisto, Monaco.

OLGA KALLIOLLA, VEDESSÄ JA IIRIKSISSÄ


Jael tiedusteli Olgan vointia ja ehkä muutkin ajattelevat, että missä mennään. Jokin aikaa sitten kuvasin Olgan teille järvessä ja sitten oli se Hänen Ylhäisyytensä ja Olga puiston penkillä reporankana, mutta kyllähän minä näitä kuvia hänestä laitan ja elän kanssanne myös hänen nykyisiä hitaampia päiviään. Tosin nyt kun siilit ovat jälleen ilmestyneet, tästä Vanhasta Neidistä löytyykiin uusia hauskoja piirteitä eli illat ovat meillä oikein semmoisia naurunäytöksiä. Kuumina päivinä Olga mielellään loikoilee kalliolla tai katoaa saniaisviidakkoon. Hän on intiaanikoira ja osaa olla ihan hiljaa...,joten välillä 'mami' on hyvin, hyvin huolissaan, mutta silti hän ei vieläkään vastaa: Täällä minä!

OI AIKA IHANIN


Oi aika ihanin! Ja perho sinisiipi!
Ja varjo niitulle jo hämyiselle hiipi.
Ja lehto unelmoi.
Ja luhdin nurkalla narahti tuuliviiri.
Kedolla karkeloi iloinen nuorten piiri.
Yörastaan laulu soi.
Kujalta vilahti sininen tyttö esiiin.
Hän pojan kesiin jäi. Jäi pojan kesiin.
Ja lounatuuli hunajan tuoksun toi.
Ja pirtin himmeyteen se kaino poika kulki,
sydämen himmeyteen lempensä vienon sulki.
Ja koitti Venus, koi.
Ja ehtoon himmeyteen se siniperho hukkui,
ja lehtoon, himmeyteen, yörastas arka nukkui.
Ei unhoittaa hän voi
perhoa sinistä, laulua aran rastaan,
neitoa sinistä, ken tanssi tiellä vastaan.
Soi lounatuuli:
Ihanin aika, oi.

- P.Mustapää -
Kootut runot (WSOY 1969)
kuva Iines

torstai 24. kesäkuuta 2010

JUHANNUS


Sireeninterttuja, ruusunkukkia,
pihoilla tyttöjä valkosukkia,
lemmenlauluja, suvivirttä,
lehvät varhoaa harmaata hirttä.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

Aavistuksia, arkaa hymyä.
Illan metsässä kahden lymyä.
Talvikin tuoksua kuusien alla.
Liekkejä järvellä pilkottavalla.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

Hetkinen hämyä. Hanurin soittoa.
Liian varhaista aamunkoittoa.
Jäähtynyt tuhka. Ruusussa lehti.
Oudosti sydäntä riipaista ehti.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Arto Rantanen

Summer Wine

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

SUVI PALJASTAA LUONTEEN SALOJA


Minun piti pitää tyylikäs paussi ja sitten räväyttää teille uusi kirja tuosta vain ennen juhannusta. Nyt näytttää vähän heikolta sen suhteen, sillä öisin leikin yöperhosta ja päivät ihmettelen puutarhassa monenlaista, sillä kaikki tapahtuu NYT. Ellen siis saa teille sitä kirjaa, joka olisi niin jotenkin sopinut minun mielestäni juhannusviikolla teille tarjota, valmiiksi, niin saatanpa laittaa sen vaikka juhannuspyhinä, jolloin kukaan ei ole sitä lukemassa. Helppoa ei ole bloggaajan elämä;-) Toisaalta voisin vain olla ja nautiskella, kun nyt olen niin päässyt vauhtiin...Sitten tulee vain jotain runoa, kuvaa etc. Saatte valittaa! Saatte valittaa!

Jos joku tietää jotain HITAASTA nautinnosta, niin koen sitä nyt, kun kerrankin luen hitaasti, hitaammin, hitaimmin...Ja juuri nyt lähden tekemään sitä, sillä tänä yönä ei ole minun yöperhosvuoroni...

Tämä on siis huonosta omasta tunnosta kärsivän naisen väliaikatiedotus. Tarkempi henkilö huomaa tästä postauksesta viimeistään, että itsensä rääkkääjän, todellisen työmyyrän nahan alla asuukin hemmetinmoinen nautiskelija. Voiskohan Bessun syyksi laittaa sen, että näin laiskistuin... Parhaan ystävän pitää kantaa monenmoisia taakkoja. Minun mielestäni.

Ja nyt lähden lukemaan...hah!, en kerro, en kerro, mitä luen.

kuva Eero J. Laamanen

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

OUT OF OFFICE


Mysteriet

KAKSI LIEKKIÄ


Tulit nimettömänä,
taas palasit salaisuutees,
vain hetken viivyit,
astuit avuttomuutees.
Kuin eksyksistä
tulit kun sinut luokseni sain.
Kuka olit ja mistä?
en tiedä, tiedän vain:

Me olemme heinää
kerran niitettävää,
avaruuden seinää
haurasta, häviävää,
vain kaksi liekkiä
punaista syövää tulta,
vain kerran kukkiva,
kärsivä, tunteva multa.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

SUMMERTIME AND THE LIVING IS EASY...



Summertime by Sarah Vaughan

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Sinä yönä lumisade jatkui tuntikausia. Kuulin sen yrittäessäni saada unta. Kaikki se, hiljaisuus ja valkea lumivaippa, eristivät minut yhä tiiviimmin maailmasta. Ikään kuin olisin tarvinnut sitä! Clémence rakasti lunta. Hän jopa sanoi kerran: ”Jos lunta tulee, se on kaikista kaunein vaate meidän lapsellemme…” Hän ei tiennyt, miten oikeassa oli. Siitä tuli hänenkin vaatteensa.

Tuntuu ehkä kauhealta sanoa kauniiksi kirjaa kuolemasta ja murhista. Minä teen sen kuitenkin, sillä talven lumi, suven niittyjen kuningattaret, mesiangervot ja etenkin Philippe Claudelin lumoava kieli teoksessa Harmaat sielut (Les âmes grises, Otava 2006, suomennos Ville Keynäs) kutoo lumon huntua kaiken ylle. Tämä on kieltä, joka vie minua, mutta myös monia, monia muita, sillä yritin juuri tilata Claudelin seuraavaa kirjaa eli Varjojen raporttia ja se oli loppuunmyyty! Harmaat sielut on saanut Prix Renaudt –palkinnon ja se oli vuonna 2003 Ranskan myydyin kaunokirja. Ja ansiosta!


Lukea rankasta, kylmästä sotatalvesta 1917, joesta löytyneestä, kymmenvuotiaan tytön Bellen jo kohmeisesta ruumiista ja silti muistaa, miten häntä kutsuttiin Belle de Jour ja nähdä silmissään päivänsini, se on jo kirjailijan kynän taikaa, ei lukijan harhaa!


Kirjan kertoja minä on eläkkeelle jäänyt poliisi, joka palaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin sodanaikaisiin tapahtumiin herättäen henkiin niin lumen tuoksun kuin verikyyneleet ei vain muiden kohtaloissa vaan myös omassa elämässään ja eräässä haudassa, jonka muistokivessä on näkymätön kaiverrus…


Ulkona sade oli muuttunut taas lumeksi, hiutaleet tuiskusivat pyrynä ikkunaan. Niitä olisi voinut luulla jäisiksi kiiltomadoiksi, elottomiksi ja valottomiksi, jotka parin sekunnin ajan onnistuivat luomaan illuusion elämästä ja valosta.


Syyttäjä Destinat on hyvin keskeinen henkilö tarinassa. Hän, joka silmää räpäyttämättä on tuominnut kuolemaan niin syyllisiä kuin viattomia. Pidättyväinen mies, jolla on oma pöytä Bellen isän, ravintoloitsija Bourrachen Rébilloniissa. Mies, jonka vaimo on kuollut varhain, mies jolla eristyneisyys on kuin näkymätön sermi hänen ympärillään olipa hän seurassa tai yksin. Kirja paljastaa hänen julmuutensa, mutta myös surumielisyytensä, sillä on eräs, joka kutsu häntä Surumieleksi.

Viimeinen näytös on verinen, oli näytelmä muuten miten kaunis tahansa: lopuksi heitetään hiukan maata päälle ja niin on kaikki päättynyt.

Philippe Claudel on kirjallaan luonut uskomattoman kauniin köynnöksen, jossa sekoittuvat rikos, rakkaus, muisto, pelko, gallialainen julmuus, turha toivo, erehdys ja illuusio. Katson tätä kaikkea kuin maalausta ja näen köynnöksen täynnä pieniä nuppuja…


Sen jälkeen olen vuosien ajan yrittänyt kasvattaa päivänsiniä pienessä puutarhassamme. En ole kertaakaan onnistunut. Siemenet jäävät maahan, mätänevät sinne itsepintaisesti, kieltäytyvät kohoamasta kohti taivasta, tulemasta esiin kostean ja tahmean mullan alta.

Oi ei!, olet väärässä, nuput aukeavat juuri nyt ja ne ovat kuin päivänsineä…

PS. Olen päättänyt suven aikana lukea muutamia 'ohimenneitä, ei välttämättä ihan uusia kirjoja, joita ystäväni ovat suositelleet. Tähän Paul Claudelin kirjaan sain suosituksen Lumiomenalta, joka taisi hyvinkin arvata, mistä pitäisin;-)

*****

Lue myös Philippe Claudelin Varjojen raportti

lauantai 19. kesäkuuta 2010

SIELUKUKKIANI


Sielukukkiani ovat ehdottomasti siniset iirikset eli siperiankurjenmiekat, joita on todella paljon. Nyt vasta aukeavat ensimmäiset, mutta niiden aika onkin aina juhannuksen tienoilla.  Niiden kanssa kukkivat kohta keltaiset iirikset  eli keltakurjenmiekat. Ostin ihan vain iiriksiä varten korkean Aalto vaasinkin...Laitan Lumikarpalon puolelle Aila Meriluodon runon iiriksistä.

SEURAPIIRIEN KUNINGATAR - GRACE KELLY


Ruhtinaallinen uusinta Victorian ja Danielin kunniaksi! Onnea rakastavaisille♥

Hänen isänsä syrji häntä ja suosi hänen siskoaan. Hänen äitinsä halusi määrätä kaikesta, mutta ihmetteli jos hän suoriutui jostakin. Hänen perheensä oli Philadelphiasta ja yläluokkainen. Hän sai täydellisen kasvatuksen ja tiukan kurin ja ne etuoikeudet, joita rahalla saa. Jotenkin häneltä puuttui aina lämpö ja syli. Hän antoi itse enemmän kuin sai. Hänelle oli hyvin läheinen perheen afroamerikkalainen palvelija Godfrey Ford, josta tuli hänelle isähahmo. Hän ei ikinä voinut sietää rasismia missään muodossa. Hänestä tuli filmitähti. Häntä ohjasivat etenkin Fred Zinnemann, John Ford ja Alfred Hitchcock, joista viime mainitusta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Hän oli vaalea ja hänellä oli sinivihreät silmät. Häneen liitetään eleganssi ja tietty etäisyys. Hän oli filmitähti. Hänestä tuli Monacon ruhtinatar. Hänen nimensä oli Grace Kelly.
Kirjassaan Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly (High Society – The Life of Grace Kelly, Helsinki Kirjat 2010, suomennos Maria Lyytinen) Donald Spoto, tähtiensä hellä kuvaaja, pääsee hyvin likelle Gracea useiden haastattelujen aikana. Grace puhuu kuitenkin varsin avoimesti rakkaussuhteistaan tunnettuihin miehiin, kertoo tapahtumia kulissien takaa ja muutenkin ’purkaa tuntojaan’ niin runsaasti, että pyytää Spotoa odottamaan kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemastaan ennen kuin julkaisee kirjan. Ja Donald oli luottamuksen arvoinen.

Minä en voi koskaan ajatella Gracea muistamatta erityisesti yhtä niistä kolmesta filmistä, jotka Kelly teki Hitchcockin kanssa: Takaikkunaa. Takaikkuna on täydellisen nero elokuva. Grace tekee pienin vivahtein aivan uskomattoman roolityön ja James Stewart on niin täydellisen äreä, kyllästynyt ja piittaamaton, että on ihan uskottava. Filmin ympärillä kuhisi, sillä kukaan mukana ollut ei voinut olla huomaamatta, että suuri ohjaaja oli rakastunut kuin koulupoika. Fyysisesti Alfred ei ollut koskaan neiti Kellyn kanssa, mutta tunnetasolla sitäkin voimakkaammin ja heidän yhteistyönsä oli täydellistä. Myöhemmin Alfredista ja hänen Alma vaimostaan tuli Monacon ruhtinasparin ystäviä ja Grace sai edes hetken muistella sitä maailmaa, jonne lopulta aina kaipasi takaisin, vaikka siellä ollessaan tunsi kaipaavansa jotakin syvempää. Ja tässä vaiheessa Spoto vertaa väistämättä Gracea Audrey Hepburniin, joka oli syntynyt samana vuonna eli 1929. Molemmat olivat myös suuria yleisönsuosikkeja 1953, molemmat olivat esiintyneet Brodwaylla ja molemmat olivat työskennelleet myös malleina. Kotitausta heillä oli kummallakin yläluokkainen ja kumpikin sai työskennellä erinomaisten ohjaajien kanssa. Molemmissa oli klassista kauneutta ja kuvauksellisuutta ja molemmat myös pettyivät kuuluisuuteen ja kaipasivat ’jotakin suurempaa ja syvempää’

Ja nyt tulee se pieni ero, johon minä olen kiinnittänyt huomioni, enkä ole koskaan kuullut muiden kuin Spoton tästä mainitsevan:

Paramountin tuottajilta ei löytynyt samanlaista arvostelukykyä Audreyn ulkomuodon suhteen kuin Hitchcockilta Gracen kohdalla – erityisesti mitä tuli maskeeraukseen. Audreyn silmänrajaukset ja ripsivärin määrä olivat lähes koomisen liioitellut elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina ja Arianen lemmentarina, kun taas Gracen ehostus oli huomattavasti luonnollisempi. Mutta asialla oli myös voimakastahtoinen Grace: Hän ei suostunut tuon ajan meikkausmuotiin ja kävi ilmi, että ei moneen muuhunkaan. Hän ei koskaan riidellyt, vaan toi tahtonsa esille kohteliaasti, mutta ehdottomasti. Samanaikaisesti alaluokasta tullutta Marilyn Monroeta, jolla oli jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan johtuvia syviä traumoja, elokuvayhtiöt myivät miten huvitti: Tyhmänä seksi-idolina, miesten märkänä unena, jonka oli yökaudet näyttäydyttävä kaiken maailman kissanristiäisissä ja oltava silti kuvauksissa aamuvarhain. Yläluokan ehdoton etu oli vahva itsetunto - ainakin Gracen kohdalla.

Monet muistavat Grace Kellyn filmistä Sheriffi (High Noon), josta vastanäyttelijä Gary Cooper nappasi Oscarin. Filmi oli Zinnemanin ohjaustyö ja Grace ilmensi siinä nuoruuden kokemattomuutta ja arkuutta, joka häneltä sujuikin, koska hän oli vasta aloittava näyttelijä. Filmi on jäänyt elämään ehkä eniten tunnusmelodiansa Do Not Forsake Me, Oh My Darling takia, mutta olihan siinä oma syvyytensäkin, jos muistaa, mikä oli Cooperin hyvin esittämän miehen kohtalo. Zinneman teki mielellään filmejä, joissa pohdittiin omantunnon kysymyksiä. Parhaasta päästä Nunnan tarina, Kunnian mies ja Muistojen Julia, joka viime mainittu oli minulle unohtumaton kokemus.

Grace rakasti eniten teatteria ja kuvitteli aina palaavansa sinne, mutta Hitchcock teki hänestä tähden ja sitten seurasivat mm. Mies, jonka minulle annoit, Varkaitten paratiisi ja Skandaalihäät, joiden kuvauksissa Grace jo kantoikin ruhtinaallista kihlasormusta. Grace sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Mies, jonka minulle annoit maaliskuussa 1955.

Donald Spoton kirja on hellä ja hienotunteinen, kuten hänen kirjansa ovat. Hän kirjoittaa perusteellisesti ja tuo mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Hän ei mässäile likaisilla juoruilla, jotkut asiat sivuuttaa todeten, ei salaten. Kuvat ovat kiinnostavia, viitteet ja lähdeluettelo ovat runsaat. Koko kirjasta henkii kuitenkin jotain uutta: Kaihoa, lämpöä, ikävää…Grace oli uskomattoman kaunis nainen niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja Donald Spoto ei säästele tuoda sitä esille.


Kirjassa kerrotaan myös Gracen elämästä Monacon ruhtinattarena, jossa hän säteili äitinä ja aviovaimona, mutta tajusi vähitellen olevansa kultaisen häkin vanki.

Me kaikki toivumme Grace Kellyn menetyksestä eri tavoin. Minä katson aina uudelleen Takaikkunan, Spoto teki kirjansa, joka on kuin hienointa silkkiä ja Hitchcock suri tekemällä elämänsä upeimman elokuvan Vertigo – Punainen kyynel, jossa paljasti koko maailmalle, miten oli kokenut lempitähtensä lähdön elokuvamaailmasta Monacon hoviin.

Minä luulin, että Grace oli kaunein Takaikkunassa, mutta kamera onkin kuulemma hyväillyt häntä vieläkin upeammin Joutsenessa…

Aidoin ja unelmiaan toteuttava Grace itse tunsi olevansa Skandaalihäissä kihlasormus sormessaan ja Monacon ruhtinas kulisseissa katsomassa filmauksia, laulaessaan True love…

perjantai 18. kesäkuuta 2010

DREAM A LITTLE DREAM OF ME...


Dream a little dream of me by Laura Fygi

TAPAHTUI EILEN TOIMISTO/KIRJASTOSSANI


Mikään remppa ei ole vielä alkamassa, joten en esittele mitään uutta toimistoani, vaan kerron enemmänkin bloggaamisen vaarallisuudesta;-) Tämä kuva on serkkuni salaa ottama, mutta koska talossa oli silloin vieraita, työpöytä oli ylettömän siisti, kuten huomaatte. No, sen jälkeen siihen oli kasautunut tärkeitä lehtileikkeitä, runokirjoja avonaisina, Filofaxini (aina oltava F vieressäni), muistivihkoja, arvosteltavia kirjoja etc. En nähnyt enää näyttöä ja työskentelin oudossa asennossa...ja yhtäkkiä Sarkia, Vala, Kaijärvi ja Nerudat putosivat pöydän taakse ja pamahtivat kai lampun johdon päälle ja räts!, tuo pankkiirilamppuni putosi ensin päälleni, sillä olin kumartunut katsomaan pöydän alle, ja sitten se ryökäle kätevyys putosi maahan ja meni kuuppa rikki. Meteli oli valtaisa ja koska oli puoliyö, niin aamulla töihin lähtevä Alfauros oli jo nukkmassa, mutta pelästyi rysäystä niin, että meinasi saada sydänkohtauksen.  Kun hän ei sitä saanutkaan, sai hän ihan muun kohtauksen...,sillä hän oli varoittanut minua pöydän siivoamattomuudesta. Minä huomautin. että hänen olisi syytä olla hieman huolissaan minun voinnistani...

Minä olen siisti eläin. Vaihdan lakanat joka viikko ja tyynyliinat neljään käyttötyynyymme joka päivä!, mutta hemmetti, mulla ole aikaa tätä vyöryvää tekstien tulvaa siivota ja sitten tulee vielä kaikkia lehtiä...,siis tarvitsen sihteerin ja siivoojan! Ehdotin tätä Alfaurokselle, mutta hänen ilmeensä oli aivan riittävä vastaus. Tyytyisin kyllä ihan vain siivoojaankin...Siis ihan oikeesti, meillä pyörii pyykkikone kuin meillä olisi talossa vielä lapsia, joten olen huushollerska vailla vertaa, mitä nyt hiukan joissakin asioissa boheemi.

Ai, että miksikö vaihdan tyynyliinat joka päivä ja lakanatkin, jopa pussilakanat kerran viikossa? Syy on kirjallisuuden. Kirjailija Aksel Sandemose on sanonut jotenkin näin, että 'jokaisella ihmisellä, köyhimmälläkin, pitäisi olla oikeus/mahdollisuus mennä joka ilta nukkumaan juuri vaihdettuihin lakanoihin.' Olen aivan samaa mieltä ja lopullisen pyrkimyksen esteenä on vain ajanpuute ja erään lähi-ihmiseni mielipide siitä, mitä kaikkea kirjallisuus saakan naisen tekemään. 

Aamu oli vähän nuopea, mutta kun löysin Merin aikanaan jättämän pankkiirilampun, kiillotin sen ja sitten aloin urakoida pöytää tyhjäksi. NYT se on tyhjä ja vielä oikein Pledillä kiillotettu. Odotan kovasti Alfaurosta kotiin, sillä eihän sitä tiedä, minkä palkinnon minä vielä tästä uroteosta saan;-)

Olen nyt kovasti tohkeissani tarmokkuudestani, sillä lähden tyhjentämään jo kolmatta koneellista pyykkiä tänään, olen lämmittänyt leivarin ja sitten ei enää muuta kuin lakanoiden vaihdot ja imurointi. Sen jälkeen tervetuloa viikonloppu! Illalla grillaamme säästä viis ja istumme partsilla nauttimassa kaikista hurmaavista valkoisista Holger Isabella syreeneistämme, jotka nyt antavat parastaan. Kuvia on otettu, mutta en ole kelpuuttanut vielä yhtäkään. Odotan kuvaajalta maximaalista suoritusta ja sitä ei ole vielä näkynyt, joten odotellaan.  Olen luvannut olla tänä viikonloppuna läsnäoleva, sillä Alfauros on ensi viikon Saksan maalla ja nyt vietämme laatuaikaa. Outo sana tuo laatuaikaa. Sitä käyttävät nyt kaikki ja minä mukana joka yhteydessä...mitähän seuraavaksi...Jos keksin jotain musaa, laitan, ellen, en laita. Ilmestyn näkyviin ennen ensi viikon muutaman päivän 'sinkkuelämääni'. Viimeinen sana oli syytä laittaa lainausmerkkeihin;-)

Elämyksellistä viikonloppua teille kaikille♥

Leena Lumi

KIRJAKOLLAASI: KEITTOKIRJAT


Tässä näet viime aikoina tekemäni keitto- ja ruokakirjat: Taivaallinen munakoiso, Sienionni, Karjalainen keittokirja, Sata soppaa, Hyvän olon keittiö sekä Tee itse Hillot, hyytelöt ja marmeladit. Kirjan nimi vain hakukoneeseen ja löydät vanhemmatkin.

TEE ITSE HERKULLISET HILLOT, HYYTELÖT JA MARMELADIT


En tiedä, miten on muiden laita, mutta minut valtaa jo ensimmäisten marjojen raakileiden viikolla mieletön säilömisvimma. Näen itseni höyrystämässä mehuja, valmistamassa kaksikymmentä kiloa maustekurkkuja apukeittiön hellalla, kypsyttämässä omenasosetta monilla kanelitangoilla kokonaista ’omenasosepakastinta’ varten ja uskon vakaasti, että Huovisen kirjassa Hamsterit oli jotain totuudenperää, miten ihmisen pitäisi elää täyttääkseen kellarin hyllyt mitä somimmilla hyytelöpurkeilla eli siis elää säilöäkseen!

Tee itse Herkulliset Hillot, hyytelöt ja marmeladit (Minerva 2010, suomennos Marita Vihervuori) on kuin luotu nyt antamaan tuulta siipien alle intohimoiselle säilöjälle, sillä karviaispensaassa on jo raakileita. Tämä kirja antaa sata reseptiä, miten luoda karviaisista, kirsikoista, päärynöistä, aprikooseista, viinimarjoista, vadelmista…melkein kaikesta, mitä ikinä puutarhassa keksii kasvaa, hurmaavia, herkullisia hilloja ja hyytelöitä, joita voi sitten säilöä vaikka somiin lasipurkkeihin ja täyttää niillä kellarin hyllyt ’talven varaksi.’

Kirja on sivu sivun jälkeen täynnä houkuttelevia kuvia, joissa mukana resepti. Alussa tehdään selkoa, mitä tarkoitetaan marmeladilla, hillolla ja hyytelöllä, sillä nehän eivät ole sama juttu vai ovatko? Asia on aika monimutkainen ja käsite kulkee tyyliin ’maassa maan tavalla’ eli esim. Saksassa, josta alkuperäisteos on kotoisin, asia on eri kuin Suomessa, jossa marmeladi käsitetään hilloa kiinteämmäksi. Eikä asia ole tältäkään osin tässä, sillä jopa EU-säännöstöt määräävät käsitteistöstä!

Alussa on myös selkeät säilöntäohjeet, sitten kuvat ja reseptit ja lopussa muistiinmerkintätilaa omille ohjeille, hedelmien ja marjojen kausikalenteri sekä hakemisto, jossa tosiaankin sata ohjetta.

Jokainenhan tietää, että mustaviinimarjahyytelö aateloi monet lihaherkut ja omenakanelihillo on kuin luotu omenaherkkuihin. Mutta toki hilloja käytetään runsaasti ympäri maailmaa myös levitteinä ja siinähän vain taivas on kattona, mitä voi paahtoleivälleen sivellä.

Teoksesta löytyy karviaismarmeladin, Cassis-liköörillä maustetun punaisen viinimarjamarmeladin, hunajalla maustetun luumuhillon, ruusuhillon, kvittenihyytelön ja monen, monen muun herkun reseptit. Kuvassa alla,  lusikassa on ginillä maustettua kirsikkahyytelöä. Tässä inspiroiva ja innostava kirja jokaiselle, joka löytää sisältään intohimoisesti säilövän Muumi-mamman heti kun juhannus on juhlittu!

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

WHEN I'M SIXTY FOUR...


picture by Albert Edelfelt Virginie
When I'm Sixty Four by Beatles
Happy Birthday, Jack♥

JUHLA- JA ÄITIENPÄIVÄKOLLAASIT


Ylinnä juhlakollaasi ja alempana äitenpäiväkollaasi eli suosituksia 'für Frauen'. Näistä sen verran, että Siilin eleganssia on varmaan kommentoitu innokkaamin kuin mitään muuta kirjaa. Kommentit ovat olleet myös yllättävän perusteellisia. Taisi olla kirja yllätys muillekin kuin minulle! Liekkisydämestä sytyin ikuisesti Onervalle. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on viehättävä, mutta yllättäen syvällinen sisältäen yhden sotien aikaisen historian tragedian.  Grace Kellyn elämänkerran kansi on yhtä viehkeä kuin oli itse Grace. Kirja on minulle jäävä, sillä Kelly on näyttelijäsuosikkejani ja haluan palata siihen uudelleen. Anna ja muut ystävämme on Sisko Ylimartimolta todellinen kultturiteko meille tyttökirjojen ystäville. Michelle Obama on todella kiinnostava kirja naisesta, joka on yllättävän maanläheinen ja ihastuttava ja kantaa samoja huolia kuin muutkin naiset. Naiset taiteen rajoilla on vuoden helmi, sillä jos joku ei tiedä, mitä antaa lahjaksi ystävälle, voi antaa tämän. Suomen naistaiteen pioneerit esittelyssä 1800 -luvulta. Ja mitkä kuvat! Ajan patinaa on suosikkini tämän vuoden harrastekirjoista. Elävältä haudatut ja Haudankaivajan tytär jatkavat elämäänsä nyt minun sielussani...

Tässä teille vähän lomalukemisvinkkejä ja käyttäkää reippaasti hakukonetta. Siis siihen kirjoitetaan kirjan nimi, sitten klikataan hakua ja se on siinä! Toki olen tehnyt runsaan vuoden aikana melkein 200 kirjaa, mutta nehän löytää sitten rollaamalla ja klikkaamalla kohtaa Vanhemmat tekstit, rollaamalla ja klikkaamalla...

UUSIA PARHAASTA PÄÄSTÄ


Ja ei voi mitään, mutta osa näistä esiintyy myös äitienpäiväsuosituskollaasissa sekä 100 000 yli juhlakollaasissa...

TÄSSÄ UUTTA JA VANHEMPAA PARHAASTA PÄÄSTÄ

JA TÄSSÄ VIIME VUODEN SUOSIKKEJA


Jos haluat tietää näistä enemmän, laita kirjan nimi hakukoneeseen ja se on siinä!

PUUTARHAKIRJOJA


Löydät näiden puutarhakirjojen esittelyt kun laitat hakukoneeseen kirjan nimen ja sitten klikkaat hakua.

VALMU


kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

IIRIS


kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

RUISKUKKA


kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

METSÄKURJENPOLVI


kuvat ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin & Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

tiistai 15. kesäkuuta 2010

SODAN JALOISSA (DIE FLUCHT)


Sisso! Sain tänään viestin eräältä blogiystävältä asettua television ääreen klo 19.30 ja katsoa Teemalta minisarjaa Sodan jaloissa (Die Flucht). Tämä ystäväni ei muistanut usein mainostamaani Brothers&Sisters addiktiani ollenkaan, mutta niin siinä kävi, että katsoin sarjaa heti sataa. Pidin erityisesti sarjan naispääosan esittäjästä Maria Furtwängleristä, joka esittää kreivitär Lena Gräfiniä. Kesken sarjan koukutin puhelinsoitolla äitini ja unohdin katsoa sarjan jälkeen tulevan dokumentin Historia, joka tänään kertoi natsimiehityksen lopusta Tanskassa. Aloin kaivata kovasti omaa saksankieltäni, jota olen laiminlyönyt englannin takia. Tässä sarjassa ääntämys oli hyvin selkeää, eikä semmoista johon olen törmännyt etenkin Baijerissa...Kiitos vinkistä, Allu!
Die Flucht

PS. Minua kiinnostaa kaikki historia, mutta erityisesti tsaarien aika Venäjällä ja kansallissosialismi sekä myös Yhdysvaltojen historia ja politiikka.

PS2. Teemalta tulee muuten tuhoisan hyvää ohjelmaa, vaikka televisio-ohjelma ei käsissäni kulukaan. Kerran kävi niin, että huomasin sieltä alkavan draamasarjan Thomas Mannin perheestä. Se tuli samaan aikaan, samana päivänä kuin oli saksan kielen elvytystuntini. Lopetin opiskelun siihen paikkaan ja kerroin opettajalleni vielä syynkin;-) Opinhan ehkä saksaa siinäkin, mutta ennen kaikkea sain seurata todella kiinnostavan Mannin perheen kohtaloa.

PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ


Prologi

Aksel Sandemosen läpimurtoteos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.


Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!

Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…


Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: ”Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.”

Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, joka on nimetty Janteksi.

Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi Janten miestä, ja toinen tappoi toisen.

”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”

Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:

Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.

Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.

Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.

Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä teet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?

Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.

Espen Arnakke kertoo:

Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.

Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vain kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?

Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet: silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.

Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.

Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.


Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.

Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?


Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. Me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. Ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä en halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.


Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.

Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”


Epilogi


Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Tyypillinen jantelainen on kova tekemään työtä, sillä pitää saada ahkeran maine. Hän on mukahurskas ja istuu pääsiäisenä ja jouluna kirkon etupenkissä. Kun hän täyttää pyöreitä kylän nimihenkilöt könyävät hänen luokseen vaasiensa ja maljakkojensa kanssa ja pitävät kehupuheitansa, mutta kukaan ei kysy, mitä teit pienelle pojallesi, missä on vaimosi tai mitkä ovat nuo jäljet käsissäsi. He eivät koskaan kysy, mistä tuo kaikki veri on peräisin! Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina! Juokse!!!

JANTEN LAKI


1.  Älä luule, että sinä olet jotain.

2.  Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.

3.  Älä luule, että olet viisaampi kuin me.

4.  Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

5.  Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

6.  Älä luule, että olet enemmän kuin me.

7.  Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

8.  Älä naura meille.

9.  Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

- Aksel Sandemose -
Pakolainen ylittää jälkensä (Gummerus 1997)
kuva Iines

KADONNUT ON VAIN UNTA



Lintu on helpoin saalistaa soitimelta, niin myös ihminen.


”Merkillistä, miten harvat metsästäjät uskaltavat myöntää, että metsästys tietenkin on murhan korvike. Ehkä useimmat eivät uskalla nähdä sitä. Koskaan et tule niin hurmiollisen lähelle salamurhaa kuin soidinmetsästyksellä. Se suo sitä paitsi ylimääräisen lisän, koska surmaat miehen juuri kun hän lähestyy naistaan.”

Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)

Prologi


San Francisco, toukokuu 1944

Toissa päivänä etsin radiosta norjalaisen aseman ja kuulin, että Susanne Gundersen on kuollut saksalaisten vankeudessa.


Hänen sanottiin olleen runoilija Gunder Gundersenin vaimo.


Gunder sanoi minulle kerran: En saa rauhaa ennen kuin Susanne on kuollut.


Nyt Gunder on saanut rauhan.


Oli tarkoituksetonta, että minä elin edelleen kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ja kun Susanne oli kuollut.


Levitän lakanan ylitsesi, Susanne.


Nyt sinä olet ollut pyövelin käsissä. Kukaan niistä, jotka rakastivat sinua, ei voi pyhiin vaeltaa haudallesi. Juuri nyt putosi tähti.

Aksel Sandemosen kirja Kadonnut on vain unta, on jälleen kerran käsissäni ja näyttää kerta kerralta hyvästijättöisemmältä. Kirja ei ole oma. Se kaivetaan minulle esille aika ajoin erään kaupungin erään kirjaston varastosta. Olen etsinyt antikvariaateista. Olen pyytänyt kustantajalta uutta painosta…ehkä joku jossain elämässä löytää tämän kirjan minulle omaksi…


Kerron tästä kirjasta nyt, kun sivut vielä ovat luettavissa. Huomenna ehkä uskon kirjan olleen vain kadonnutta unta.


Oslo 1940


Minä tulen kirjoittamaan vielä paljon Susannesta, siitä mikä sai minut rakastumaan häneen ja aiheutti sen, etten minä koskaan voi häntä unohtaa.

Tämä on kertomus myös Agneksesta. Se on ollut musta pohjavirta kaikessa mikä minulle myöhemmin tapahtui. Ilman tätä nuoruudenrakkautta minun veljeäni ei olisi tuomittu taposta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Tämä on myös selonteko matkasta San Franciscosta Norjaan. Ja tämä on selonteko valurautapäistä, jotka riehuivat Norjassa ja saivat Saksan nimen löyhkäämään inhottavasti. Selonteko huhtikuun yhdeksännestä päivästä.


Aksel Sandemose on minulle kaikkein kiinnostavin kirjailija kaikilla tasoilla. Hänen naiskuvauksensa räjäyttävät tajunnan, hänen kykynsä nähdä tuska ja analysoida se, mutta myös pettää ja aiheuttaa itse tuskaa, hipoo ylimaallista. Hänen vihansa polttaa minut palohaavoille, joista ei selvitä. Hänen älynsä kiihottaa ja intohimonsa saa vereni kiehumaan.


Hänen kielensä on niin rikasta ettei yksikään sana ole turha. Mutta hän osaa myös vaikeuttaa tarinan kuljetusta pudottaakseen ehkä ansiottomat kyydistä. Hän pudottaa sinne tänne veret seisauttavia pommeja, viisauksia, joille en ole kirjallisuudessa löytänyt haastajaa.

Minä en lopeta hänen sanojensa juomista sateenkaaren tuollakaan puolen! Otan sinut Rakas Lukija mukaani, jos haluat kokea sandemolaisen vapaan pudotuksen. Lue ensin Felicia Venhaugista, jonka annoin sinulle vain hetki sitten. Lue hänestä, joka rakasti kahta ja jonka ihmissusi lopulta vei, niin sitten lähdemme kadonneen unen jäljille…

Aksel Sandemose palaa kirjassaan saksalaisten miehittämään entiseen kotimaahansa Norjaan. Kertojaääni on John Torsonin. Johnin viha, monen viha, on valtava, sillä liian monet norjalaiset pettivät oman maansa hyötyäkseen tilanteesta joko taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti.


John lähtee tapaamaan nuoruuden rakkauttaan Agnesta ja löytääkin Susannen, joka on runoilija Gunder Gundrsenin puoliso. Vaikka Gunder onkin ehkä ainoa, jota John voi kutsua ystäväkseen, hän ottaa Susannen voimatta itselleen mitään. Hän tuhoaa samalla Gunderin, jolle Susanne oli elämän ainoa todellinen merkitys.

Gunderilla oli melkein aina mukanaan kehitysvammainen, aikuinen veljensä Tryggve. Ja luonnollisesti mukana oli Susanne ja toisinaan myös heidän yhteinen lapsensa Gullan.


Nämä voivat tuntua tavanomaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole Sandemosen maailmassa, sillä kyky nähdä kulissit ja niiden taakse, kyky tajuta tragedia, siellä missä se on ja kyky haistaa tuho, mutta pystymättä pakoon siltä, se on Sandemosea.

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”


Kuitenkin sitoutumisen pelko vaivasi kovasti nuorta Torsonia ja siksi hän oli lopulta aivan yksin ja kirjoittaa tarinaansa ’perinnöksi’ ainoalle pojalleen, jonka äiti ei ollut Susanne. John eli rakkauden, mutta karttoi avioliittoa.

”Minä olen kuullut onnellisista avioliitoista, mutta useimmissa tapauksissa vain toinen osapuolista on korostanut, että he olivat onnellisia.


Mahtaa olla monia, jotka haluaisivat erota, kun on ollut välttämätöntä suojata avioliitto niin ankarilla laeilla ja säädöksillä. Se, joka haluaa irrottautua, saa koko yhteiskunnan vastaansa. Meidän on pitänyt pyhittää avioliitto puuttuvan onnen takia. Lapsia varten tarkoitettuna laitoksena se on välttämätön. Avioliitto on välttämätön kuten niin monet muutkin asiat, sillä erotuksella vain, ettemme kirjoita runoja tullilaeista tai liikevaihtoveroista.”


”Ihmiset, jotka elävät varmasti välttämättömissä avioliitoissa, eivät ole koskaan onnellisia. Ensimmäisinä vuosina, kun heillä vielä on veressään se luonnon myrkytys, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka ajaa meidät sielullisiin katakombeihin – onko se onnea? Onni on käsittääkseni samaa kuin rauha. Näen miten aviopuolisot vain ponnistuksin saattavat olla jotakuinkin kohteliaita toisilleen ja miten kumpikin heistä pitää kiinni oikeudestaan. Olen harvoin katsonut avioliittoa läheltä tuntematta raadon hajua.”

Mutta rakkautta, rakkautta ei kiellä Sandemosekaan:


”Älä koskaan sekoita itseäsi toisten suhteeseen! Jos tunnet jotakin sellaista olevan tapahtumassa, niin muista, että tahto voi aina tukahduttaa rakastumisen ennen kuin se juurtuu. Ja muista, että naista, joka kokonaan on kuulunut toiselle, häntä sinä et koskaan saa muuta kuin puoliksi. Menet naimisiin myös miehen kanssa ja tulet näkemään hänen varjonsa pöytäsi ääressä ja aviovuoteesi reunalla.”


”Kaikki johtuu elämästä, jonka kehä alkaa kiertyä umpeen: Ennen kuin on liian myöhäistä me haluamme saada nuoruutemme Agneksen, naisen, joka kärvensi meidät eliniäksemme mutta jota emme koskaan saaneet.


Minä en tiennyt, että matkustin Norjaan saattaakseni päätökseen vanhan rakkaustarinan, mutta niin tapahtui, minä koin sen uudelleen ja minä päätin sen.


Murha ja rakkaus ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.

Varmasti. Huonosta rakastajasta tulee hyvä sotilas, ja välillä oleva on runoilija.”

Ja alhaalla kadulla saksalaiset marssivat ohi ja lauloivat: Wir fahren gegen Engelland.

Kiinnostunut Lukijani, sillä sitä sinä olet, jos olet vielä matkassani. Niin paljon sitaatteja. Niinpä. Minä pidän sitaateista, mutta en yleensä näin kovasti. Nyt ylirakastin sitaatteja, sillä miten minun sanani olisivat voineet soida osuvammin kuin Aksel Sandemosen! Uskon kuitenkin, että olen onnistunut hänen sanoillaan tavoittamaan sinut. Olen auttanut sinua löytämään kirjailija Aksel Sandemosen. Jostain syystä häntä on vaikea löytää. Minäkin ’tapasin’ hänet mutkan kautta eli luin Aila Meriluodosta ja hän mainitsi juuri tämän vaikuttavan kirjailijan. Kiitos Aila niin Sandemosesta kuin Rilkestä!

Sandemose ei ole pelkkiä elämääkin suurempia viisauksia, vaan jokaisessa kirjassa on suuri elämän tragedia ja juoni kulkee mukana ja matkan kolhut vain avartavat näkemystä. Henkilökuvaukset ovat myös ainutlaatuisia, mutta ’ovat voineet olla’. Eli niin veren, erotiikan, toden kuin unenmaku, on se pitkä jälkimaku, josta janoinen jää riippuvaiseksi kerran antauduttuaan Sandemoselle.

Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonakin aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.

kuva Henri de Toulouse-Lautrec

maanantai 14. kesäkuuta 2010

FELICIA VENHAUG ON 'ALTER EGONI'


Susa kysyy blogissaan Järjellä ja tunteella, mikä kirja olisit? Minä olen siihen jo vastannut, mutta sekin vastaus tuli tietty toisen alter egoni kautta eli olisin Aksel Sandemosen kirjan Ihmissusi (Varulven, Gummerus 1960) Felicia Venhaug. Toinen alter egoni on John Irvingin kirjan Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998) Ruth Cole. Mutta tässä vähän Felicia Venhaugista:
Haluaisin olla Aksel Sandemosen teoksen Ihmissusi Felicia Venhaug! Hänen elämänsä oli täysi ja loppunsa mystinen. Hänessä yhdistyivät arkipäivä, salaperäisyys, ääneen lausumaton uhma, eroottisuus, kirjat, linnut, puutarha….Ja hän oli kahden miehen syvästi rakastama ja myös sai pitää molemmat rakkautensa, nuoruuden rakkautensa Erlingin ja aviomiehensä Janin, mutta maahinen vakoili mustasukkaisena ja vain odotti aikaansa…


”Hän laskeutui puutarhaan eikä ollut huomaavinaan miestä. Se näytti täysin luonnolliselta, jos ei suorastaan tiennyt, että hän oli nähnyt puutarhurin. Tultuaan kasvihuoneelle ja avatessaan sen oven hän katsahti puutarhaan. Tor Anderssenia ei näkynyt. Felicia hymähti. Maahinen ei hyödy mitään lorvailustaan.


Felicia alkoi kastella. Kulkiessaan edestakaisin ruiskuineen hän hätisti silloin tällöin tukaltaan peipposen. Hän teki sen hajamielisesti. Hän hymyili hiukan lakkaamatta ja hänen katseensa oli etäinen.


Silloin vuonna 1950, yli seitsemän vuotta sitten, maahinen ei ollut vielä tunkeutunut hänen elämäänsä - mutta tänäänhän Felician ei tarvinnut käydä vuoressa! Felicia oli tuntenut siihen halua aikaisin tänä aamuna, mutta sitten Erling olikin soittanut. Ritari Erling oli pelastanut hänet maahisen pauloista.


Kun hän oli tavannut Erlingin, se oli hänestä ollut heidän ensimmäinen suuri kohtaamisensa rakastavaisina. Heidän kohtauksestaan oli tullut ihmisten unelmia muistuttava, loistava elämys, jota kaikille ei koskaan suoda. Aikaisemmin oli ollut niin paljon häiritseviä tekijöitä, varsinkin sota oli koetellut häntä ankarasti - ja sitten ne ristiriidat, joita syntyy kun naisen on vaikea valita kahden rakastamansa miehen väliltä.


Felicia tahtoi harvinaisen kiihkeästi olla oma herransa. Hän ei halunnut elämäänsä leimaavan ja rouhivan päivittäisen raitiovaunumatkan, hän halusi omistaa oman rajoitetun alueensa yhdessä paikassa.


Hän oli aikoinaan iloinnut lukiessaan pisarasta, josta koko maailma kuvastuu, ja itse hän oli aina melkein vaistomaisesti rajoittanut elämänpiiriään - mutta hänestä tuntui, että hän oli saanut koko maailman kaupanpäällisiksi. Vieläkin hän otti joskus käsityön yläkertaan huoneeseensa ja viihtyi mainiosti istuessaan vuoteen laidalle käsityö sylissään ja kirja pöydän kulmalla.


Kerran Felicia oli sanonut, että hän olisi halunnut tavata kuusitoistavuotiaan Erlingin. Felicia ei koskaan jaksanut unohtaa, että rakkauden ensimmäistä aikaa hän ei ollut saanut kokea Erlingin kanssa, eikä koskaan saisikaan kokea sitä. Toinen oli saanut sen.


Hän ei kyennyt hillitsemään itsepintaista ylpeyttään eikä levottomuuttaan siitä, mitä Erling jättäisi sanomatta.


Hän ei liioin yrittänyt saada apua Janilta. Tapahtumaketju olisi voinut muuttua, mutta niin ei tapahtunut. Sillä ei tarvita paljoa muuttamaan sumussa kulkevan suuntaa. Mitään ei tapahtunut, ja Felicia kaatui.”


Huolimatta siitä tai ehkä sen tähden, että Ihmissusi vei Felicia Venhaugin, hän on minun alter egoni.

kuva Iines

PS. Tarkka lukijani Sanna Ahonen löysi tämän tekstini, luki Ihmissuden ja innostui maalaamaan kuvan Felicia Venhaugista. Sannan luvalla:
Kiitos Sanna ♥

JA MITÄ MUUTA KULLEROIDEN VIIKOLLA...


Tänään ajattelin fyysisiä suoritteita;-) (lue: huushollia ja puutarhaa). Ja aikaisin nukkumaan sillä Alfauros nostaa minut huomenna ylös jo klo 6.30 nauttimaan molemmat aviisini ja Robertsin suklaakahvin, sillä aion katsoa Huomenta Suomi -ohjelman, jossa esiintyy kirjailija Max Manner. Se ohjelmahan alkaa jo yöllä eli jotain klo 5 tms., mutta Maxin osuus alkaa saamieni tietojen mukaan about klo 7. No, aamut eivät ole minun juttuni, mutta tämän kerran...

Vähän myöhemmin lähdenkin jo reippaasti Bessun kanssa Kodin Ykköseen, jossa taas kaikkea turhaa ja tarpeellista. Lounas siellä. Ja päivä päättyy suloisesti addiktisarjaani Brothers & Sisters.

Aloitan uutta romaania, joka ei ole nyt ihan uutuus, mutta yksi niistä, joita minulle on suositeltu about parikymmentä. Tällä viikolla tulee kuitenkin aivan uutuuskirjakin, joka on houkutteleva ja herkullinen. Sen lisäksi löysin kirjayllystäni Lena Andersonin herttaisen Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1987, suomennos Hannele Huovi), josta tarjoan muutaman kasvin kera Lenan runon. Eli näin mennee alkanut viikko, mutta nyt
Monday, Monday
Mukavaa, vahvaa viikkoa teille kaikille!

VIIKKO ALKAA NYT TÄLLÄ...


Rintasyövän tiedotuskampanjaa varten tehty "pinkki hanska" -tanssi (sairaalan henkilökunta esittää). Hanskojen tekijäfirma lahjoittaa tähän kampanjaan rahaa kun filmi on katsottu miljoona kertaa. Tavoitteesta puuttuu enää 10 000, joten laittakaa tämä kiertämään. Me tehdään tämä♥

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

JOS OLISIT KIRJA...


Susan kirjallisessa blogissa Järjellä ja tunteella, kysytäään: Jos olisit kirja, mikä kirja olisit...Mene ja kerro se täällä

kuva Susan blogista