lauantai 19. kesäkuuta 2010

SEURAPIIRIEN KUNINGATAR - GRACE KELLY


Ruhtinaallinen uusinta Victorian ja Danielin kunniaksi! Onnea rakastavaisille♥

Hänen isänsä syrji häntä ja suosi hänen siskoaan. Hänen äitinsä halusi määrätä kaikesta, mutta ihmetteli jos hän suoriutui jostakin. Hänen perheensä oli Philadelphiasta ja yläluokkainen. Hän sai täydellisen kasvatuksen ja tiukan kurin ja ne etuoikeudet, joita rahalla saa. Jotenkin häneltä puuttui aina lämpö ja syli. Hän antoi itse enemmän kuin sai. Hänelle oli hyvin läheinen perheen afroamerikkalainen palvelija Godfrey Ford, josta tuli hänelle isähahmo. Hän ei ikinä voinut sietää rasismia missään muodossa. Hänestä tuli filmitähti. Häntä ohjasivat etenkin Fred Zinnemann, John Ford ja Alfred Hitchcock, joista viime mainitusta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Hän oli vaalea ja hänellä oli sinivihreät silmät. Häneen liitetään eleganssi ja tietty etäisyys. Hän oli filmitähti. Hänestä tuli Monacon ruhtinatar. Hänen nimensä oli Grace Kelly.
Kirjassaan Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly (High Society – The Life of Grace Kelly, Helsinki Kirjat 2010, suomennos Maria Lyytinen) Donald Spoto, tähtiensä hellä kuvaaja, pääsee hyvin likelle Gracea useiden haastattelujen aikana. Grace puhuu kuitenkin varsin avoimesti rakkaussuhteistaan tunnettuihin miehiin, kertoo tapahtumia kulissien takaa ja muutenkin ’purkaa tuntojaan’ niin runsaasti, että pyytää Spotoa odottamaan kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemastaan ennen kuin julkaisee kirjan. Ja Donald oli luottamuksen arvoinen.

Minä en voi koskaan ajatella Gracea muistamatta erityisesti yhtä niistä kolmesta filmistä, jotka Kelly teki Hitchcockin kanssa: Takaikkunaa. Takaikkuna on täydellisen nero elokuva. Grace tekee pienin vivahtein aivan uskomattoman roolityön ja James Stewart on niin täydellisen äreä, kyllästynyt ja piittaamaton, että on ihan uskottava. Filmin ympärillä kuhisi, sillä kukaan mukana ollut ei voinut olla huomaamatta, että suuri ohjaaja oli rakastunut kuin koulupoika. Fyysisesti Alfred ei ollut koskaan neiti Kellyn kanssa, mutta tunnetasolla sitäkin voimakkaammin ja heidän yhteistyönsä oli täydellistä. Myöhemmin Alfredista ja hänen Alma vaimostaan tuli Monacon ruhtinasparin ystäviä ja Grace sai edes hetken muistella sitä maailmaa, jonne lopulta aina kaipasi takaisin, vaikka siellä ollessaan tunsi kaipaavansa jotakin syvempää. Ja tässä vaiheessa Spoto vertaa väistämättä Gracea Audrey Hepburniin, joka oli syntynyt samana vuonna eli 1929. Molemmat olivat myös suuria yleisönsuosikkeja 1953, molemmat olivat esiintyneet Brodwaylla ja molemmat olivat työskennelleet myös malleina. Kotitausta heillä oli kummallakin yläluokkainen ja kumpikin sai työskennellä erinomaisten ohjaajien kanssa. Molemmissa oli klassista kauneutta ja kuvauksellisuutta ja molemmat myös pettyivät kuuluisuuteen ja kaipasivat ’jotakin suurempaa ja syvempää’

Ja nyt tulee se pieni ero, johon minä olen kiinnittänyt huomioni, enkä ole koskaan kuullut muiden kuin Spoton tästä mainitsevan:

Paramountin tuottajilta ei löytynyt samanlaista arvostelukykyä Audreyn ulkomuodon suhteen kuin Hitchcockilta Gracen kohdalla – erityisesti mitä tuli maskeeraukseen. Audreyn silmänrajaukset ja ripsivärin määrä olivat lähes koomisen liioitellut elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina ja Arianen lemmentarina, kun taas Gracen ehostus oli huomattavasti luonnollisempi. Mutta asialla oli myös voimakastahtoinen Grace: Hän ei suostunut tuon ajan meikkausmuotiin ja kävi ilmi, että ei moneen muuhunkaan. Hän ei koskaan riidellyt, vaan toi tahtonsa esille kohteliaasti, mutta ehdottomasti. Samanaikaisesti alaluokasta tullutta Marilyn Monroeta, jolla oli jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan johtuvia syviä traumoja, elokuvayhtiöt myivät miten huvitti: Tyhmänä seksi-idolina, miesten märkänä unena, jonka oli yökaudet näyttäydyttävä kaiken maailman kissanristiäisissä ja oltava silti kuvauksissa aamuvarhain. Yläluokan ehdoton etu oli vahva itsetunto - ainakin Gracen kohdalla.

Monet muistavat Grace Kellyn filmistä Sheriffi (High Noon), josta vastanäyttelijä Gary Cooper nappasi Oscarin. Filmi oli Zinnemanin ohjaustyö ja Grace ilmensi siinä nuoruuden kokemattomuutta ja arkuutta, joka häneltä sujuikin, koska hän oli vasta aloittava näyttelijä. Filmi on jäänyt elämään ehkä eniten tunnusmelodiansa Do Not Forsake Me, Oh My Darling takia, mutta olihan siinä oma syvyytensäkin, jos muistaa, mikä oli Cooperin hyvin esittämän miehen kohtalo. Zinneman teki mielellään filmejä, joissa pohdittiin omantunnon kysymyksiä. Parhaasta päästä Nunnan tarina, Kunnian mies ja Muistojen Julia, joka viime mainittu oli minulle unohtumaton kokemus.

Grace rakasti eniten teatteria ja kuvitteli aina palaavansa sinne, mutta Hitchcock teki hänestä tähden ja sitten seurasivat mm. Mies, jonka minulle annoit, Varkaitten paratiisi ja Skandaalihäät, joiden kuvauksissa Grace jo kantoikin ruhtinaallista kihlasormusta. Grace sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Mies, jonka minulle annoit maaliskuussa 1955.

Donald Spoton kirja on hellä ja hienotunteinen, kuten hänen kirjansa ovat. Hän kirjoittaa perusteellisesti ja tuo mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Hän ei mässäile likaisilla juoruilla, jotkut asiat sivuuttaa todeten, ei salaten. Kuvat ovat kiinnostavia, viitteet ja lähdeluettelo ovat runsaat. Koko kirjasta henkii kuitenkin jotain uutta: Kaihoa, lämpöä, ikävää…Grace oli uskomattoman kaunis nainen niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja Donald Spoto ei säästele tuoda sitä esille.


Kirjassa kerrotaan myös Gracen elämästä Monacon ruhtinattarena, jossa hän säteili äitinä ja aviovaimona, mutta tajusi vähitellen olevansa kultaisen häkin vanki.

Me kaikki toivumme Grace Kellyn menetyksestä eri tavoin. Minä katson aina uudelleen Takaikkunan, Spoto teki kirjansa, joka on kuin hienointa silkkiä ja Hitchcock suri tekemällä elämänsä upeimman elokuvan Vertigo – Punainen kyynel, jossa paljasti koko maailmalle, miten oli kokenut lempitähtensä lähdön elokuvamaailmasta Monacon hoviin.

Minä luulin, että Grace oli kaunein Takaikkunassa, mutta kamera onkin kuulemma hyväillyt häntä vieläkin upeammin Joutsenessa…

Aidoin ja unelmiaan toteuttava Grace itse tunsi olevansa Skandaalihäissä kihlasormus sormessaan ja Monacon ruhtinas kulisseissa katsomassa filmauksia, laulaessaan True love…

10 kommenttia:

  1. Kaunis, ihana, prinsessamainen Ruhtinatar Grace.

    VastaaPoista
  2. Soolis, kuin syntynyt sekä tähdeksi elokuviin kuin ruhtinattareksi.

    VastaaPoista
  3. Hänen hurmaava poikansa edusti tänään Prinsessa Victorian häissä.

    VastaaPoista
  4. Soolis, huomasin, huomasin, vaikka vieläkin yritti sydämeni sykkiä Ruotsin kunkulle, johon ihastuin jo pikkulikkana...Vaan onpa Victorialla silmänruokaa tarjoava veli...

    Katsoin muuten nyt pukuja oikein tarkasti ja odotan ensi viikon Annaa eka kerran naisten juhlavaatteiden takia;-)

    VastaaPoista
  5. Oletko Leena lukenut prinsessa Dianan elämäkertoja? Minä olin niin Diana-fani lapsena ja kauhea suru aikuisena, kun hän kuoli! Minulla on kaksi hänen elämäkertaansa kirjahyllyssä, kummatkin Mortonin.

    VastaaPoista
  6. Sara, en ole lukenut mainitsemiasi kirjoja, mutta takuulla olen elänyt Dianan kohtalon yhtä vahvasti kuin sinä. Sattumoisin mm. katsoin sen haastattelun, jonka hovi yritti estää. Dianalla oli vahva meikki, maailman surullisimmat silmät ja hän kertoi KAIKEN! Onko mitään yhtä sairasta kuin Englannin hovi? Tiedätkin sitten varmasti, että oli suunnitelma sulkea hänet johonkin yksityiseen, tuntemattomaan, kaukaiseen mielenterveyshoivakotiin (lue: hullujenhuonevankilaan). Kuulostaa ihan keskiajalta! Olen soittanut blogissani Elton Johnin molemmat versiot laulusta Candle in te wind. Sen, jonka hän teki Marilynille ja sen jonka hän teki Dianalle. Takuulla olisin nuo kirja tlukenut ja tuonut blogiini, jos minulla olisi silloin ollut blogi. Teen mielelläni elämänkertoja minua kiinnostavista ihmisistä.

    VastaaPoista
  7. Minä olen aika varma, että hänet murhattiin, sitä valkoista autoahan ei löytynyt koskaan...
    Se Mortonin tekemä elämäkerta oli Dianan luvalla tehty ja perustuu hänen kertomaansa. Sitä tehtiin salassa, ettei hovi vain saisi tietää siitä mitään. Ehkä se pelasti Dianan hetkeksi aikaa!

    VastaaPoista
  8. Sara, täysin samaa mieltä! Ja näin ajattelen myös Marilynistä. Kummankin kohdalla, kaikki mikä viittaa muuhun, on vain lavastusta. Viittasin muuten murhaan, arvostelussani Marilynin elämänkerrasta, joka löytyy hakukoneella. Se oli muistaakseni Marilyn Monroen monta elämää. Olen uusinut sen useammin kuin minkään muun kirjan ikäänkuin sillä saisin hänelle hyvitystä.

    Dianan rakastetun isäkin, Fayed, on vihdoin vaiennettu. Tiesithän,että Dianan mahdollinen tuleva anoppi olisi ollut suomalainen. Tietäääkseni Fayedin perheellä on edellenekin asunto Suomessa.

    Sara, me ollaan ny Englannin kuningashuoneen mustalla listalla;-) EVVK!

    VastaaPoista
  9. Vertigo on hienoakin hienompi elokuva ja katson sen kerran kesässä.

    Dianasta ja Dodista tuli mieleeni, että kun kesällä 1999 kävimme häämatkalla Lontoossa, oli Harrodsilla suuri Dianan ja Dodin kuva seinällä. Vuonna 2003 sitä ei enää ollut. Nythän Al-Fayed on muistaakseni myynyt Harrodsin. Dianan ja Charlesin häät aikanaan olivat ensimmäiset kuninkaalliset häät, jotka muistan.

    VastaaPoista
  10. Lumiomena, Vertigo on uskomaton ja kuin uni.

    Aivan, se nimihän oli Al-Fayed;-)

    Tiedätkö, minun ensimmäiset katsomani kuninkaalliset häät olivat samat kuin sinun. Sitten katsoin ne Tanskan häät, jossa se pitkä prinssi avioitui kuvankauniin ja siron Alexandransa kanssa...nyt he ovat jo eronneet.

    Jos minun pitää nimetä kolme maailman kauneinta naista, Grace Kelly on yksi heistä. Takaikkunassa hän oli aivan huumaava ja se kuiskuttelu jörtikän Stewartin korvaan;-)

    VastaaPoista