72H

Max Mannerin uutuudessa 72h (Minerva 2010) kirjailija parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Samaa vertausta olen käyttänyt tätä ennen vain Tommy Tabermannin runokirjoihin, joten nyt teen Mannerille kunniaa. 72h on Annika Malm –trilogian toinen osa ja ehdottomasti tiukempi, kovempi ja tappavampi tunnelmaltaan kuin K18. Nyt ei ole hajuakaan Turun pitsihuviloista, joissa saattoi hetken levähtää, vaan menossa on kuoleman ja kiiman tango ja tahti on pelkästään furioso. Se ei kuitenkaan ollenkaan estää Annika Malmia toimimasta kovien miesten kovassa pelissä, jossa hän yrittää ostaa itsellensä vapauden ryhtymällä palkkamurhaajaksi. Paikantimella sirutettuna tämä miniraivotar painelee Venäjälle, mutta jo ensimmäinen surma osoittaa Annikalle sen, mitä hän ei halua jatkossa tehdä. Hän purkaa sopimuksen kuoleman kanssa vain huomatakseen olevansa liian syvällä voidakseen edes paeta, sillä ’hai ui edelleen samassa sameassa vedessä. Se vaani ja nuuhki häntä jatkuvasti, tökki luunkovalla kuonollaan.’ Mutta nyt se onkin Annika, joka antaa lähtömerkin toimintaan:

Vihreät valot, Jacobsson.
Kaikki alkaa.
Nyt.

Manner tekee täydellistä työtä. Hän ei erehdy kertaakaan. Ja se, mistä minä pidin, oli Annika toimijana, subjektina, ei passiivisena objektina. Manner osoittaa 2000-luvun tajua antaessaan Annika Malmin olla toiminnan primus motor ja laittamalla mahtavan Jacobssonin könyämään humalassa kommodorin univormussaan neljä kultaista nauhaansa hävityn taistelun häpeästä ja yliläikkyneestä viinasta liattuina ja pelin hävinneenä.

Kiintoisa oli vanhan Tukholman jengin yhteen palaaminen ja missä olosuhteissa! Lopulta kaikki koolla, melkein, sillä Rami on palannut Suomeen, mutta Kary, Nika eli Annika, Rai ja Julle…Minä niin haluaisin, että trilogian kolmannessa uusien kauhujen jälkeen kiima voittaisi kuoleman ja Karry ja Annika…

Max Mannerin kirjan tapahtumat liikkuvat Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjälläkin, mutta se ei haitannut tahtia, sillä huomio kiinnittyy väistämättä henkilöihin. Ja nyt en voi olla vertaamatta entistä poliisia Annika Malmia Patricia Cornwellin Kay Scarpettaan, joka on minulle ilma jota hengitän. Se missä Kay on älyllisempi, Annika on raivoisampi ja molemmat hivelevät naislukijaa. Tämä kirja on kovuudestaan huolimatta myös kirja kaikille Scarpetta-faneille. Annika on suomalainen vastine Kaylle. Minä nautin joka hetkestä, vaikka välillä lakkasinkin hengittämästä. Pidin myös ihan tavallisesta poliisista Ismo Valamosta, joka olisi voinut saada isommankin roolin, sillä nyt porhot olivat lavalla ja sekä Porin että Turun poliisi taustalla. Ehkä vaatimaton Valamo saa vielä vuoronsa…

No, miksi Annika selvisi taas? Mikä tekee tästä pienestä naisesta niin tiukan vastuksen? Tämä:

Helvetin kusipää, Annika kirosi mielessään. Hän ei antaisi koskaan periksi.

72h on tiheä, täydellinen ja kova. Siitä ei löydy puutetta, se on täynnä imua. Manner tekee jopa klassisen aasinsillan, jota minä kutsun kultaiseksi sillaksi, sillä alussa on sen loppu ja toisinpäin. Mutta ihan lopussa Manner paljastuukin mieheksi, jolta voimme odottaa kirjaa vaikkapa hullusta rakkaudesta, sillä hän yltää suorastaan kissamaiseen lyyrisyyteen. Näin päättyvät parhaat dekkarit!