Paluu arkeen tapahtuu tänään. Mieheni palasi liike-elämän kiemuroihin ja ulkona tuntui aamulla kirpakka aavistus syksystä. Nähtyäni tämän Ilonan kuvan, jossa maailman sensiviitivisin, kaunein ja älykkäin koiruus, omenoita ja villarannekkeet, en saanut pidäteltyä itseäni, sillä minä olen syksy! Etsin syksyn merkkejä kaikkialta ja nyt se on jo helppoa, sillä pihlajanmarjat alkavat punertaa, uimavesi oli eilen aavistuksen viileämpää kuin kertaakaan koko suvena, muutama ruskalehti on nähty ja kaiken huipuksi tintti kävi jo kurkkimassa kirjastoni ikkunalla murkinaa...vaan ei hän vielä saa ravintolani antimia, sillä tintti & co on puutarhani hoitaja ja saa tehdä vähän myös töitä talviruokintansa eteen. Kohta kutsuvat lenkkipolut, mutta ihan pieni hetki vielä jumalaista joutilaisuutta...
Kannattaa todellakin käydä kurkistamassa, mitä Ilona puuhaa nyt, sillä aavistan, että mukava syys/talvi/jouluyllätys on tulossa♥
Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pienestä lammikosta tulee järvi, tuulenhenkäyksestä myrsky, kourallisesta pölyä autiomaa, pienestä rikkihiukkasesta veressä tulivuoren polte. Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö? Tarvitaanko unen käytävillä kulkiessa enemmän vai vähemmän ymmärrystä kuin ihmisellä on nukkumaan mennessään?
Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:
Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.
Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan, Omar Khaijamin, Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:
Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin. Mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.
C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun oli kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…
Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa myötäeläen vahvasti, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:
Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.
Because the Nigth by Patti Smith
picture by Erjuska
Nyt kannattaa nauttia tästä suvisesta sunnuntaipäivästä, päivästä, jossa on siirtymän viehätystä: Vielä suvi ja uimavedet lämpimät, mutta syyshortensiat ja kallionauhukset jo kuiskivat syyskuusta. Tämä on mun juttu ja päivä meneekin uiden, puutarhassa ja grillaten.
Sen verran tulevasta, että seuraava, uusi kirjani ei ehtine valmiiksi ennen viikon puolta väliä ja ajattelin laittaa sitä sun tätä sekä ehkä pari semmoista uusintaa, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Menin hiukan kipsiin Ros Wynne-Jonesin loistavasta kirjasta Sade lankeaa. On vaikea aloittaa heti uutta luettuaan vaikka Poltetut varjot, Elävältä haudatut, Haudankaivajan tytär tai Sade lankeaa. Olen nyt vain sulatellut, lukenut lehtiä ja yrittänyt palata takaisin tähän pinnalliseen elämään. Ai niin, ensi viikolla pieni postaus myös biologisesta tuholaistorjunnasta puutarhassa.
Joukossamme on kiinnostava, nuori kirjabloggaaja SaSo, joka on tehnyt juuri arvostelut mm. kirjoista Kukkien verellä kirjottu (aion lukea!) sekä Poltetut varjot. Hänet löydät täältä
Mietin tässä, että koska loppuvuodesta, joskus syksyllä järjestän taas Kaunein Kirjan Kansi -kisan, tänä vuonna laitankin samaan yhteyteen arvonnan, jolloin jokainen mielipiteensä valitsemistani kansista kertonut, on arvonassa mukana. Palkintona tietty kirjoja. Siis onko mitään syytä laittaa arvontaa, kun tulee täyteen 150 000 kävijää, kun ne osuvat mitä ilmeisemmin aika lähekkäin? Siis tämä on kysymys. En kuule mitään! Huutakaa lujempaa! No, ei sitten;-) Pidetään arvonta 14.2.2011, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta. Siis Ystävänpäivänä.
Tulevista kirjoista sen verran, että teen kovin mielelläni elämänkertoja, mutta niitä on nyt tulossa vain pari, molemmat runoilijoista. Yleensä on ollut minua kiinnostavia näyttelijöitä, vaan nyt ei. Sitten odotan ihan tulessa, sillä suosikkikirjailijoiltani on tulossa käännöksiä (Müller, Oates etc.) ja koska minusta on kysymys, on toki jännitystä, mutta myös ihan yhteiskunnallista pohdintaa yms. Jouluhulluna paneudun jouluun sitten sataa.
Aloitetaan nyt verkkaan nauttia tästä päivästä ja otetaan siitä kaikki irti. Illasta ja yöstähän kukaan ei vielä tiedä mitään: Voi tulla vaikka myrsky tms. Meille, Alfaurokselle ja minulle tämä päivä on Suuri Digitalis Pyhä.
♥:lla Leena Lumi
PS. Älä unohda lukea Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa (LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen)
Tätä on kaipaaminen: aaltoilua
kotia vailla ajan meressä.
Ja tätä toiveet: vuoropuhelua
hetken ja ikuisuuden välillä.
Tätä on elämä: Kunnes päiväin mennen
hetkistä yksinäisin vyörähtää
ja hymyillen kuin yksikään ei ennen
Ikuista vastaan vaiti jää.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Anna-Maija Raittila
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
Tämä kirja on fiktiota, vaikka se perustuukin todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat olemassa olevalle sotatoimialueelle.
Hän, joka itkee Afganistanin mukana, hengittää heikosti raskaan burkhan alta, hän itkee kuin monsuunisade punaisen, rutikuivan Darfurin yllä, kun Runoilija-Bol vaihtaa runot aseeseen, kun Polio-John kokee uuden onnettomuuden, kun koko dinkojen kylä Darfurissa hävitetään maan tasalle, kun tuli hävittää niin sikiöt kuin vanhukset, kun Ros Wynne-Jones ojentaa sinulle auttavaa kättä nimeltään Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen) ja tiedät, mitä sinun tietää täytyy, mutta voit nousta ylös ja vaeltaa pelastavassa sateessa kasvot kohden taivasta juoden taivaan mettä ja kyyneleesi sekoittuvat heidän kyyneliinsä ja putoat polvillesi maahan sylissäsi pienen afrikkalaisen tytön kirje, kirje, johon vastaat heti tänään…
Olen etuoikeutettu saadessani kertoa teille kirjasta Sade lankeaa. Olen etuoikeutettu, koska olen lukenut kaiken Darfurista. Olen etuoikeutettu, koska uskallan katsoa Sudanin kansanmurhaa suoraan kohden. Olen etuoikeutettu, koska Afrikka on sydämessäni. Olen etuoikeutettu, koska en ole hän, joka kysyi minulta vuosi sitten: Mikä ihmeen Darfur? Olen etuoikeutettu, koska saan kirjoittaa tästä kirjasta. Olen etuoikeutettu, koska voin tehdä jotain Afrikkani hyväksi. Olen etuoikeutettu, koska saan hengittää samaa ilmaa kuin ne rohkeat toimittajat ja lääkärit, jotka uskaltavat asettua Darfuriin auttaakseen…ja yksi heistä on toimittaja, kirjailija Ros Wynne-Jones, joka uskaltaa katsoa kansanmurhaa suoraan kohti. Hän uskaltaa todistaa, ettei kukaan uskalla sanoa: Tämä ei koskaan tapahtunut. Ja sinä olet etuoikeutettu, koska sanon sinulle: Lue kirja Ros Wynne-Jones Sade lankeaa!
Nyt sydän itkien pitää kirjoittaa tästä kirjasta…mitä minä kirjoitan. Kirjoitan: Lukekaa kaikki tämä kirja, joka on totisesti totta, rankka, mutta kaunis. Tämä kirja on selvästikin kaukainen kaiku Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista sillä Wynne–Joneskin lopulta armahtaa lukijaa. Pahin on aina kuivan pölisevän maan peitossa tai vain sivulauseessa. Minun pahin löytyi sivulauseesta, mutta olin jo pitkällä ennen kuin tajusin ja palasin kuivaa polkua takaisin katsoakseni uudestaan ja hokien: Jumala, eihän se ole totta, eihän…ja nuori lääkäriopiskelija Maria tuli luokseni ja saattoi minut ulos savuavasta kylästä. Ylitimme samean veden ja iljettävät juotikkaat imeytyivät jalkoihimme, mutta emme tunteneet edes niitä, sillä Marian hiukset olivat tulessa…
Kylässä ei ole satanut kolmeen vuoteen pisaraakaan, Pohjois-Sudanin taistelujoukot ovat päättäneet tappaa kaikki etelän kylät tavalla tai toisella, ja kuolemaa odottaessaan ihmiset kuitenkin heräävät joka aamu varhain tulisen auringon pätsiin, näkevät nälkää tai saavat avustusruokaa, rakastavat, synnyttävät, kuolevat, hoitavat vuohiaan ja pyhiä lehmiään. Miljoona kuollutta hajoaa jo kuivaan punaiseen maahan ja valkoiset luut valaisevat Afrikan nopeasti putoavassa pimeydessä kuin hohtavat lamput.
Adekin kylässä, dinkojen luona, nuori lääkäri Maria kohtaa sen, mitä myöhemmin muistelee kattojen yllä Lontoon asunnossaan. Vaatimattomassa asunnossaan, jonne on pakko näkyä edes vilahdus joesta, sillä ilman vettä Maria ei jaksa enää elää. Maria muistaa ja kirjoittaa ylös tarinaa kymmenen vuoden takaa. Hän on sairas, mutta ei osaa pelätä enää mitään, sillä hän on nähnyt liikaa. Malaria on uusiutunut ja hän odottaa vain kuolemaa kuunnellen Thamesin surullista laulua unettomina öinä.
Pahoinvoinnin aalto iski minuun ja yritin tyhjentää mieleni, aloin tiedostamattani tehdä niin kuin tein aina murheiden, ongelmien tai tylsyyden piinatessa minua: ajattelin Afrikkaa – mantereen rauhoittavia savanneja, joilla rannaton ruoho huojuu hypnoottisesti ja joilla antiloopit vaeltavat ja ylpeät leijonat vaanivat keltakärkisten lehtien lomassa. Mutta unelmiin vaipuessani tajusin, etteivät ne kestäneet. Todellinen Afrikka raivosi ja ujelsi bunkkerin ulkopuolella, tosi Afrikan karut arot roihusivat, sen villieläimet kuolivat ja sen kova kamara oli hedelmätön. Sillä yksinäisellä hetkellä tajusin, että äitini unelma-Afrikkaa, joka oli hehkunut mielessäni kaksikymmentäviisi vuotta, ei ollut olemassa, ei ainakaan Etelä-Sudanin karussa, steriilissä kraatterissa.
Vaikka unelma-Afrikkaa ei enää ole, Ros Wynne-Jonesin kieli on lumoavan kaunis kantaen muassaan Afrikan värejä, sen kiihkeää tanssia, johon maan kuiva rumpu yhtyy niin kiihkeästi ja kovasti vain saavuttaakseen taivaan rummut ja silloin koko Afrikka tanssii sadonkorjuujuhlaa ja Maria heidän mukanaan. Vaan yhtä ei Maria osannut aavistaa…hän oli unohtanut kanadalaisen ystävänsä Grace Mulhollandin, rohkean ja räväkän sodan kuvaajan, joka on kuin pyörremyrsky, minne ikinä saapuukaan ja eräänä päivänä Lontoon asunnon ovikello soi…,mutta Grace ei ole yksin…ja Maria uskaltaa muistaa Billyn:
Olin nähnyt hänet ilman päähinettä vain kerran, sinä iltana kun olimme valuttaneet erilliset kaipuumme toisiimme, kun hyönteiset majan katossa olivat rapistelleet rytmikkäästi ja kun olimme raapineet toisiamme kuin olisimme olleet kuolemaisillamme omaan yksinäisyyteemme, jota vain fyysinen kipu olisi voinut lievittää.
Huomenna Grace ja William tulevat Kanadasta ja me lennämme yhdessä Adekiin.
Taivas tummuu kuin tahra
Jokin kuin sade lankeaa
Eikä maahan sada kukkia.
WH Auden, The Two, 1932
Collected Poems by W.H.Auden
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Omppu Annika K Susa P., Katja/Lumiomena, Satu, Susa ja Kuutar.
Ensimmäinen keltainen lehti,
sydämen ensimmäinen epärytmi
ja nyt tajuat:
päättyy,
huomenna, tänään,
viikkojen tai vuosien kuluttua.
Tulee
se hetki,
jähmettyvät
vedet, suonet.
Ilmassa ja maassa
kivun purppura
sitten etäisyys,
kulta.
- Lassi Nummi -
Vain unen varjo (Otava 1997)
Tämä resepti on tähän asti kokeilluista ollut minulle eniten mieleen. Toki kaikki saattaa muuttua, kun ehdin käymään Taivaallinen munakoiso kirjan lävitse. Tämä on ollut aikoja sitten jossain lehdessä, josta sen nappasin ja aika paljon myös muuntelin eli ehkä ohje on jo omani...
2 isoa munakoisoa
suolaa, öljyä
fetaa (tai mozzarellaa)
parmesania
yrttimaustetahna:
2 rukkua basilikaa
5 valkosipulin kynttä
öljyä
Basilika silputaan pieneksi, valkosipulin kynnet puserretaan. Ainekset sekoitetaan oliiviöljyyn.
tomaattikastike:
iso tölkki säilöttyä tomaattimurskaa (390 g)
2 isoa sipulia hakkeluksena
4-5 valkosipulin kynttä puserrettuna
1 rkl sokeria
1,5 dl valkoviiniä
öljyä
Kuumenna öljy ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattimurksa ja valkoviini. Anna hautua noin 0,5 tuntia.
Leikkaa munakoisot pituussuunnassa 0,5 sentin paksuisiksi siivuiksi.
Suolaa ja 'itketä'. Kuivaa munakoisoviipaleet 'töpöttämällä' talouspaperilla, voitele öljyllä ja grillaa noin 5 minuuttia tai pidä 200 asteen uunissa n. 10 minuttia.
Levitä yrttimaustetahna munakoisoviipaleille. Ripottele sitten parmesania ja ohut viipale fetaa (tai mozzarellaa). Rullaa koisoviipaleet. Pane uunivuokaan ja kaada tomaattikastike päälle. Ripottele pinnalle parmesania tai parmesanlastuja. Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 30-40 minuuttia.
Ruoka on parhaimmillan hieman vetäytyneenä ja maku vain herkullistuu uudelleen lämmityksestä eli voi hyvin tehdä vaikka yöpalaksi etukäteen.
Punaviiniruoka! Ja kynttilät pöytään!
Guten Appetit!
Tämä resepti on Kodin Kuvalehdestä no 16 Kiia Renkon jutusta Tomaatti, kuva on Arto Vuohelaisen. Tässäkin tomaattigratiinissa on herkullista munakoisoa!
2 munakoisoa
500 g isoja tomaatteja
200g mozzarellajuustoa
100-150 g sinihomejuustoa
rouhittua mustapippuria
Leikkaa munakoisot sentin vipaleiksi. Lado puolet viipaleista työlaudalle ja sirottele niille suolaa. Nosta loput viipaleet päälle. 'Itketä' munakoisoja 20 minuuttia.
Leikkaa tomaatit sentin viipaleiksi ja juustot ohuimmiksi viipaleiksi.
Lado kasvis- ja juustoviipaleet vuorotellen öljyttyyn uunivuokaan, puoliksi limittäin.
Mausta pippurilla ja tuoreilla yrteillä. Suolaa ei välttämättä tarvitse lisätä, sillä sinihomejuusto on suolaista.
Paista 200 asteen uunin keskitasolla 20-30 minuuttia.
Vinkki!
Ruskista broilerin fileesuikaleita tai fileitä kevyesti. Mausta suolalla ja sitruunalla. Nosta kanapalat vuokaan ja lado päälle kasvikset ohjeen mukaan. Lisäkkeeksi käy riisi.
Yllä olevassa kuvassa moussakan esileikit;-) eli tarveaineet helppoon moussakaan. Kirsikkatomaatit ovat vain minun naposteluani varten ja herkullista luomutuotetta, jota olen nautttinut koko suven. Tämä ohje on viimeisestä Pirkka -lehdestä, mutta minä tein siitä hieman oman versioni. Ja kerron heti, että kaksi muankoisoa oli liikaa, mutta siitä sainkin sitten idean, jonka toteutin Marja Lindforsin Taivaallinen munakoiso -kirjan avulla.
Yllä olevassa kuvassa menossa pinaatin pilkkominen ja pesu. Ja tässä ohje:
400 g paistijauhelihaa
1 iso sipuli
2 tlk (á 390 g) valkosipulitomaattimurskaa
2 dl vettä
1 tl suolaa
2 tl Herbes de Provence
1 tl mustapippuria
1-2 (n. 500 g) munakoisoa
3 rkl oliiviöljyä voiteluun
100-150 g tuoretta pinaattia
300 g mozzarellajuustoraastetta
Ruskista jauheliha paistokasarissa omassa rasvassa. Hienonna sipuli, lisää joukkoon ja kuullota.
Sekoita joukkoon tomaattimurska. Huuhtele tölkit vedellä ja kaada kastikkeeseen. Mausta suolalla, yrteillä ja mustapippurilla. Keitä miedolla lämmöllä n. 15 minuuttia.
Leikkaa mnakoisot pitkittäin noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Voitele ne öljyllä ja paista kuumalla pannulla noin 2 minuuttia/puoli. Huuhtele ja paloittele pinaatinlehdet.
Kokoa moussaka lasagnevuokaan. Levitä pohjalle kerros jahelihakastiketta. Asettele päälle puolet munakoisoviipaleista ja pinaatinlehdistä. Ripottele päälle juustoraastetta. Tee toinen kerros samoin. Peitä vuoka jauhelihakastikkeella ja lopulla juustolla.
Kypsennä 200-asteisen uunin alimmalla tasolla 20-25 minuuttia.
Guten Appetit!
Olen jo aikaa sitten huomannut, että
1) elämä on huomattavasti helpompaa, kun kaikkea krääsää (lue: tavaraa) on vähemmän. Huomasin sen, kun sisustin meille vierasmakkaria mimalistisesti. Aloin käydä siellä sitten 'lepäämässä', sillä tavarat muualla ahdistivat. Nyt teen silloin tällöin hurjia karsintoja, jolloin siirrän tavaraa varastotilaan tai annan jopa pois. Kuitenkaan siihen unelmaan en ole vielä yltänyt, että olisi vain jättimäinen vuode ja hyvä lukuvalo ja seinät päällystetty kirjoilla, ikkunoissa valkoiset, ylipitkät verhot tyyliin Karen Blixen, eikä mitään muuta.
2) kaikki on paremmin, kun ei näe huolta siitä asiasta, mitä ei voi muuttaa
3) minun pitää silloin tällöin lukea itsestäänselvyyksiä oppaista tai lehdistä, että saisin sisäisen Levottoman Tuhkimoni pysymään aisoissa
Uudessa Anna -lehdessä on Taru Jussilan juttu Vähemmän kaikkea. Jutun asiantuntijana on life coach, elämäntaidonvalmentaja Sirpa Ärilä. Siitä poimin tähän nyt muutaman kohdan, lisää saatte lukea ostamalla ko. lehden.
Tee lista elämässäsi vaikuttavista ihmisistä: Ketkä antavat sinulle virtaa? Ketkä vievät sitä sinulta ja aiheuttavat pänvaivaa? Vähennä kanssakäymistä niiden ihmisten kanssa, jotka tyypillisesti vain syövät sinulta energiaa.
Tämän olen jo toteuttanut. Lue blogistani runoni Päätös.
Nurkissa lojuvat rojut ja käyttämättömät tavarat sitovat suotta enrgiaa.
Tiedän!
Hyödynnä ajatuksen voimaa ja keskitä huomiosi hyviin puoliisi - sillä se, mitä ajattelet, vahvistuu.
Tiedän!
Älä vatvo menneitä tai tee liian tarkkoja suunnitelmia vuosiksi eteenpäin. Tee - älä vain suunnittele tekeväsi.
Heikoin kohtani;-)
Jaa ongelmasi seuraaviin ryhmiin: a) asiat, joihin voit vaikuttaa ja joista voit päättää, b) asiat, joihin voit vaikuttaa, mutta joista et voi päättää ja c) asioihin, joihin et voi vaikuttaa ja joista et voi päättää.
C-lokeroon jää yleensä varsin vähän asioita. Lopeta ajan tuhlaaminen näiden asioiden murehtimiseen, koska et kuitenkaan voi niille mitään.
Tehty!
Sirpa Ärilä sanoo vielä hyvin: Nykyän on paljon asioita, joista valita. Tästä syystä tehdään usein liikaa ja ollaan niin kiireisiä, ettei edes ehditä pysähtyä miettimään, mitä elämältä oikeasti haluttaisiin. Moni vain tekee ja tekee - ja ruokkii aistejaan yli, jolloin mikään ei enää oikein tunnu miltään.
Liian usein ajattelemme, että tulemme onnellisiksi, kun meillä on sitä ja tätä enemmän. Oikeasti pitäisi miettiä, mistä voisi luopua.
Laukkaamme onnenhetkiemme ohi, koska emme ehdi olla läsnä huomataksemme ne.
Sarilla on arvonta: Menkää tänne
Yllä olevassa kuvassa hyvin viehättävä yksityiskohta Sarin puutarhasta. Minä innostuin niin tästä kuvasta, että päätin toteuttaa saman kuupuutarhaunelman osan. Menin puutarhaliikkeeseen, mutta siellä ei ollutkaan valkoista minisyklaamia, vaan aniliinia. No, ajattelin, kyllä tämä tästä, sillä nuori kuutamohortensia on kuitenkin valkokukkainen, siis se pensas, jonka juurelle kukat tulisivat. Hieman lohdutti, että likellä on kukkapenkki, jossa aniliinin punaisia leimukukkia, jolloin erään puutarhakirjan tekijän ohje toisto tuo rytmiä ja ryhtiä toteutuisi.
Ajattelin nyt uida, lukea, grillata, nauttia ja mitä se muu nyt olikaan...en millään muista...olisko se jotain säilömistä;-) Kuvassa 'hoitolapsi' uinnin jälkeen. Dinalle tulee märkänä niin kylmä, että hänet pitää ihan oikeesti heti kääriä pyyhkeen sisään...että sellainen vauveli.
Siis nyt on menossa kirja, jossa olen siellä, minne olen aina halunnut, mutta ei ehkä terveellistä koskaan mennä. Silti olen aivan intona, sillä luin ihan nuorena kirjan, jonka nimi oli Valkoinen noitatohtori ja silloin päätin tehdä sen, minkä puolestani tekikin sitten moni muu ja myös hän, josta nyt luen. Ette silti arvaa ja hyvä niin. Siis haluan nyt lukea rauhassa...keskittyen...
Palataan jonkin ajan kuluttua...pian.
Mysteriet
Richard Yatesin teosta Revolutionary Road (Revolutionary Road, Otava 2008, suomennos Markku Päkkilä) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.
Minulle Yates toi woolfmaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.
Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsin kosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjahiiri Peikkoneito Laura Amma Kirjapolkuni
Yllä kuva elokuvasta Revolutionary Road, jossa pääosia veivät loistavat Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio. Elokuva tekee kunniaa kirjalle, joka on toiminut filmin lähtökohtana. Kirja on amerikkalaisen Richard Yatesin (1926-92) samanniminen esikoisteos.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on nyt ilmestynyt myös pokkarina jutussa Loistava lohduton valo. Erittäin ansiokkaasti hän toteaa:
Tuiki harvoin keneltäkään lohkeaa esikoisromaania, joka on yhtä aikaa näin täysipainoinen, hauska, tarkkanäköinen ja järkytyksiä täynnä. Sitä kelpaa kiittää ilman tunnetta adjektiivien yliampuvasta tuhlailusta, ja ilmestyttyään 1961 se kohosi pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden aateliin.
Kirjan aspektit ovat monet. Ydinperheen sisäinen sortuminen - lahjakkaasti puolessa vuodessa - etenee tihein tilantein ja käännekohdin. Aviopari April ja Frank Wheeler rämpii pettymyksen ja itsepetoksen hetteessä. New Yorkia ympäröivien omakotiparatiisien sosiaalisesta onttoudesta valuvat ilmat kuin Pontiacin eturenkaasta.
Lue lisää juttua Loistava lohduton valo tämän päivän Hesarista.
Eilen illalla tavoitin aivan uuden määrittelyn nautittavalle kirjalle: Se on se, kun huomaat hymyileväsi huulet melkein korvissa koko lukukokemuksen ajan. Kiitos siitä Sintulle♥
Heppatytön suven kohokohta on ehdottomasti ratsastusleiri. Tässä aiheessa liikumme jo viidennessä Sinttu-kirjassa. Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Kiva leiri, Sinttu (Ridläger med Sigge, Tammi 2010, suomennos Marvi Jalo), vie meidät Elinan ja hänen ystäviensä heppakesään. Mukana on shettistallin ratsastuksenopettaja Inka, tuttu tyttöjoukko, Inkan pojat Simo ja Erkki sekä tietysti ponit, joista varmaan rakkaimpana kirjan päätähti, melkein valkoinen sisupussi Sinttu.
Leiriin on enää kuusi päivää aikaa, mutta ensin on koulun kevätjuhlat ja pitää kestää rehtorin pitkä puhe…aika tuntuu aivan matelevan etenkin sen jälkeen, kun tallin isot tytöt Jossu ja Linda vihjaavat, että tallilla odottaa supersöpö yllätys…
Miten Lin Hallberg osaakaan tehdä näin ponitallin tuoksuista tarinaa ja Margareta Nordqvist kuvituksellaan vain vahvistaa tallitunnelmaa. Entisenä ponitallityttönä koen nämä kirjat kuin paluuna takaisin gotlanninruss-vuosiin. Se meni juuri näin! Nyt kun käyn issikkaratsastuksessa olen tutustunut siellä noin kymppivuotiaisiin ratsastajiin ja he ovat ihan hulluina Sinttu-kirjoihin. Ja minä myös!
Lin osaa hyvin eläytyä tyttöjen maailmaan, joka sisältää pientä mustasukkaisuutta poneista, mutta myös vahvaa yhteishenkeä ja valtavaa innostusta. Ratsastusleirillä saadaan uusia kokemuksia etenkin yhden päivän vaellusratsastuksen aikana ja ilmassa alkaa olla ihan suloväreitä:
Sun kanssa on kiva ratsastaa, Erkki sanoo.
Mustakin on kiva, että sä tulit leirille, Elina vastaa.
Voitaisiin mennä joskus yhdessä ratsastamaan, Erkki ehdottaa.
Ennen leiriä tytöt kuitenkin käyvät niin ’kuumina’, että Elinan vanhemmat kutsuvat tytöt heille yökylään ja on niin hauska huomata, miten Elinan äiti, jolla on oma tallihistoriansa, osaa eläytyä tyttöjen maailmaan:
Ruoka odottaa pilttuissanne, hän sanoo.
Aamiaisesta tulee silkkaa höperehtimistä. Tytöt sanovat kaurapuuroa väkirehuksi. Voileivät saavat olla heiniä ja maito vettä.
Kirjan lopussa on suloinen kirje Liniltä, joka alkaa:
Heippa Sinttu-fanit!
Kun kirjoittelen tätä nyt, näen Sintun ja Samin ikkunastani. Sinttu näyttää kamalan likaiselta, ja sillä on pieni pömppövatsa…
Seuraavassa kirjassa kerrotaan lisää Elinasta ja Erkistä. Eräänä päivänä Erkki soittaa ja…
Ja tässä ovat Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
Miten ihmeessä minä, Sinttu-fani, jaksan ikinä odottaa seuraavaan Sinttu-kirjaan asti!
Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.
Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera Lucian –kulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitalillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalle yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
Tänään on torstai, maailman paras päivä. Elina menee ratsastamaan ja tapaa Sintun, joka viimein on parantunut. Se vain on kurjaa, että nyt kaikki muutkin haluavat ratsastaa Elinan lempiponilla.
Yhtäkkiä Sinttu on aivan pitelemätön. Osaako se käyttäytyä kunnolla, kun Siltakylän tallilla järjestetään ponikulkue? Elinalla on edessään myös ensimmäinen oma ratsastusnäytös…
Luin Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin kirjaa Torstaina nähdään, Sinttu (Torsdagar med Sigge, Tammi, 2009) ihan tosimielellä. Kun on itse viettänyt kymmenen vuotta ponityttöelämää, tuntui kuin olisi jälleen ollut 12 vee.
Kirjassa Elina kuuluu tallin nuorimmaisiin ratsastajiin, jotka ovat aloittaneet vasta syksyllä, joten päitsien laittaminen tuottaa ongelmia, mutta isommat tallitytöt auttavat. Elinan ystävä Maikki putoaa Sintulla, mutta ratsastuksenopettaja Inka määrää heti selkään takaisin kertoen, että ’sitten vasta on oikea ratsastaja, kun on pudonnut sata kertaa.’
Inka haluaa, että tytöt vaihtelevat poneja, mikä ei ole ollenkaan Elinan mieleen, sillä hän on aivan hurmaantunut oikuttelevaan Sinttuun. Myös Elinan äidillä on ponityttötausta ja hän näyttää valokuvia Pontuksesta, joka oli rodultaan gotlanninruss ja varsinainen temperamenttitapaus. Äiti kulkeekin usein tallilla mukana ja auttaa myös tallin joulun valmisteluissa. Elina pääsee äidin kanssa ostoksille ja ostaa Sintulle kauniin paperisen jouluenkelin.
Kirjassa tuodaan esiin myös hauska hiihtoratsastus, josta kovasti aikanaan pidin itsekin. Siinä yksi ratsastaa ja toinen seisoo suksilla kädet mahdollisimman suorina ja pitää kiinni pitkästä liinasta, joka on erityisellä tavalla kiinnitetty ponin siloihin. Ja sitten mennään laukkaa niin että lumi pöllyää!
Lucianpäivänä tallilla järjestetään luciankulkue, jota saa johtaa Sintulla jo isoihin hevosiin siirtymässä oleva Anna. Annan jalat ovat hiukan liian pitkät jo poniratsastukseen, mutta kaikki kokevat tilanteen hyvästijättöisen kauneuden, kun Sintulla tähän asti ratsastanut Anna vetää kulkuetta kynttiläkruunu päässään. Sintulla on punainen satulahuopa ja korvien välissä pikkuruinen tonttulakki. Sinttu tuntuu suorastaan tanssivan lumessa ja ilmiselvästi nauttii joka hetkestä.
Päivän paras hetki Elinalle on kuitenkin istua Sintun pilttuussa ja saada kuulla tallityttö Jossulta: ”Sä oot oikein tyypillinen sinttulikka. Tajuutkos?”
Torstaina nähdään Sinttu on jokaisen ponitytön unelmakirja. Tarinassa on pientä opetusta, mutta se on kätketty kivasti, eikä hyppää tarinan sulouden päälle. Piirroskuvat ovat viehättävät ja kukaan ei voi olla ihastumatta pörröiseen Sinttuun.
Oi, elämäni unohtumattomimmat joulut: tallin joulut!
Dreidre kävisi läpi joka ainoan vaiheen, hieroisi voidetta kaulalleen ylöspäin suuntautuvin, pyörivin liikkein ja välttelisi silmänympärysten herkkää ihoa. Suurena päivänään hän näyttäisi hyvältä, vaikka henki menisi. Hän osoittaisi kaikille, että he olivat erehtyneet sääliessään häntä kaksikymmentäviisi vuotta sitten hänen mennessään naimisiin Desmond Doylen kanssa, sekatavarakaupan myymäläapulaisen, köyhän perheen pojan Mayon syrjäkyliltä. Jonka suvusta ei ollut koskaan kuultukaan.
Päivästä tulisi hänen hopeanhohtoinen kostonsa.
Sieltä mistä tulevat tarinoiden kertojat, Irlannista, sieltä tulee myös kirjailija Maeve Binchy. Hän on tunnettu, suosittu ja paljon julkaissut, mutta nyt emme ole Tulikärpästen kesässä, emme Lasijärvessä, emme Punapyökin varjossa taikka edes Ystävyyden piirissä, vaan eläydymme Dreidren ja Desmondin hopeahäihin Rosemary Drive 26:ssa.
Maeve Binchyn Hopeahäät (Silver Wedding, WSOY 2008, suomennos Liisa Honkasaari) on suloisen katkera kirja, jossa kohtaamme sen Binchyn, joka ketään, edes lukijaa säästämättä, kaivautuu ihmismielen pimeimpiin sopukoihin ja paljastaa kaikille, millainen on oikeasti luonteeltaan Anna, Brendan, Helen, Desmond, Isä Hurley, Maureen, Frank ja Dreidre.
Hopeahäissä Binchy uskaltaa käyttää novellin kaavaa kertoen tarinan kustakin kirjan päähenkilöstä omana lukunaan. Epäilin aluksi, että ihmiset eivät liity tarpeeksi toisiinsa pitääkseen kirjan teemaa kasassa, mutta irlantilaiskirjailijan kertojan liima on superia ja hän osaa taidokkaasti koota kaiken yhteen teoksen viimeisessä luvussa Hopeahäät.
Tarkkanäköisesti kirjailija piirtää lukijan eteen kuvan kustakin henkilöstä kerien auki ihmis- ja perhesuhteiden monimutkaisuuden ja väärinkäsitysten vyyhtiä tavalla jossa heikompia hirvittää. Kirja kaartuu kuitenkin armotta loppua kohden, jossa päähenkilöt juhlivat yrittäen parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa, mutta jo täysin alastomina lukijalle. Binchy ei kuitenkaan olisi Binchy ilman hyvin ilmeistä irlantilaishuumoriaan sekä suoraan sanomisen taitoaan, jotka tekevät kirjasta nautittavan lukukokemuksen.
Kun Gregory oli noin kymmenvuotias hän halusi tietenkin ryhtyä papiksi. Hän sanoi kaikille vakavasti, että se olisi parempaa elämää kuin työ isän toimistossa. Papin ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Sitten sai vielä palkkaa siitä että kävi messussa, missä olisi pitänyt käydä muutenkin, ja sai kiivetä saarnastuoliin ja komennella kaikkia tekemään oikein helvettiin joutumisen uhalla.
Koko Doylen perhe on kuin suoraan näyttämöltä. He asuvat Englannissa ja haluavat unohtaa Desmondin köyhän irlantilaistaustan ja kaikkea kuin näytellään, myös onnea. Hopeahäitään suunnitteleva Dreidrekin hekumoitsee hopeanhohtoisella kostolla ja samalla on päättänyt näyttää naapureille, että he todellakin ovat jotain. Nyt ei näytetä sitä, että Dreidre on juuri tavannut pitkästä aikaa Irlannista Lontooseen tulleen äitinsä, joka kuudenkymmenenseitsemän ikäisenä vaikuttaa nuoremmalta, elämänjanoisemmalta ja raikkaammalta kuin tyttärensä. Leskiäitinsä, joka on lähdössä pitkälle, kalliille risteilylle avioliitossa olevan miehen kanssa, josta Dreidrelle ei ole kertonut kukaan! Nyt ei kerrota, mitä aikuisille lapsille oikeasti kuuluu, sillä tärkeintä on antaa tyylikäs vaikutelma ja saada kaikki vaikuttuneiksi kuin myös vakuuttuneiksi siitä, että Dreidre teki aikanaan oikean ratkaisun avioituessaan mitättömän Desmondin kanssa perheensä epäilyistä huolimatta.
Maeve Binchy on kuitenkin paitsi tarkkavaistoinen, myös ns. lämminhenkinen kirjailija, joten lopun kokoontumisessa, hopeahäissä, useat saavat balsamia sieluhaavoihinsa ja pahimmat väärinkäsitykset saadaan oikenemaan. Hiukan lukijaa jää kaihertamaan, että Dreidre ei koskaan kuullut, mitä äiti, ihastuttava Eileen O’Hagan hänelle yritti sanoa lähtiessään elämänsä risteilylle. Dreidre näki vain äidin huulten liikkuvan, kun hän kääntyi vilkuttamaan, mutta hän ei enää kuullut tärkeintä…
Juhlat ovat kuitenkin ohitse ja me autamme Dreidrea ripustamaan vielä yhden valokuvan perheen valokuvaseinälle, kuvan hopeahäistä. Ja sen näkisivät siinä kaikki, jotka tästä lähtien kävisivät Rosemary Drivella.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
Raivo, joka oli pyyhkäissyt hänen ylitseen elämän eri tilanteissa, nielaisi hänet taas. Hän teki päätöksensä. ”Sinä olet seuraava, Emily,” hän ajatteli. ”Minä en siedä torjumista. En ole koskaan sietänyt enkä tule sietämään.”
Murhakuningatar Mary Higgins Clark on kirjoittanut uusimman teoksensa Murha sydämellä (Just Take My Heart, Tammi 2010, suomennos Heikki Kaskimies) jälleen kerran sulkakynällä, joka on kastettu murhatun vereen. Suotta en ole nimennyt häntä Murhakuningattareksi! Ja nyt on käynyt niin, että tämä amerikkalainen kirjailija on vihdoinkin lunastanut pysyvän sijan kirjastoni dekkarihyllyllä. Clark on koukuttaja vailla vertaa ja hän tekee sen ilman tuttuja etsivähahmoja, joiden elämää voisimme seurata kirja kirjalta. Mary Higgins Clark kirjoittaa huolellista murhaa, liimaa lukijan tarinaan pelon hiellä ja antaa kaiken huipuksi lukijan vielä luulla arvanneen murhaajan, vaan ei ikinä, sillä sitä ei Murharouva salli!
Murha sydämellä teoksen alussa löydämme kuolemaa tekevän Broadway-tähden Natalie Rainesin, jonka viimeiseksi rooliksi jää Viettelysten vaunun Blanche DuBoisin dramaattinen hahmo. Hän ei pysty enää puhumaan, vain heikko valitus kiertää kuolevaa naista, mutta hänen viimeinen ajatuksensa on Blanchen huokaisu näytelmän lopussa: - Olen aina luottanut tuntemattomien ystävällisyyteen.
Nuori apulaissyyttäjä Emily Wallace saa elämänsä tilaisuuden tapahtuneesta surmasta ja hän päättää saada Natalien aviomiehelle Gregg Aldrichille elinkautisen, vaikka Gregg vakuuttaa syyttömyyttään. Jutun edetessä Emily kuitenkin menettää itsevarmuuttaan ja kokee outoja aavistuksia, joita itsekin ihmettelee, sillä onhan hän tunnettu kovana ammattilaisena. Hän kantaa kuitenkin salaisuutta, jota ei halua muiden tietoon…
Clark kuljettaa oikeussalidraamaa rinnakkain kahden tv-sarjan kanssa. Toisessa seurataan Gregg Aldrichin oikeudenkäyntiä ja ohjelmassa esiintyy sekä lain ammattilaisia että maallikkoja, jotka liittyvät juttuun tai tuntevat osallisia. Toisessa on kyseessä pitkä sarja Pakenijan takaa-ajo, jossa seurataan sarjamurhaaja Zachary Lanningin verisiä jälkiä pitkin maata, miestä, joka muuttaa ulkonäköään ja nimeään siinä missä toiset alushousuja. Myönnän että Zach aiheutti minulle oudon olon pikkutunneilla ja se sama tuntui vielä herätessä…yritän siitä nyt irti, kun kirjoitan tätä, mutta kun en voi paljastaa…
Ja oikeussalissa:
Kun Emily kääntyi poistuakseen, hän huomasi, että Alice Mills tuijotti häntä.
Hänellä oli selkeä tunne, että Alice oli tarkkaillut häntä pitkän ajan.
Kun Emily seisoi siinä, Natalien äiti ojensi kätensä kaiteen yli ja laski ne hellästi Greggin olkapäille liikkeellä, joka tuntui Emilystä oudon tutulta.
Mary Higgins Clarkin Murha sydämellä on täydellinen murhakirja selvästikin täydellisyyttä tavoittelevalta Murhakuningattarelta. Hän tekee takuulla kaiken huolellisesti, mutta etenkin murhat! Ja suurkiitos täydellisen tyylikkäästä kannesta, joka takuulla menee vuoden lopun Parhaat Kirjan Kannet –skabaan.
Tämän kirjan jälkeen en voi ikinä enää istuttaa keltaisia krysanteemeja…
Minulle tuotiin dekkariaddiktin ystäväni toimesta Mary Higgins Clarkin Missä olet nyt? (Where Are You Now?, Tammi 2009, suomennos Heikki Kaskimies), sillä minäkin luen kaikki elämäni välit, mitä muilta kirjoilta ehdin, dekkareita. Olen kuitenkin vahvasti kallellaan Britannian murhakuningattariin, mutta toki lukenut joitakin Clarkeja, ettei tässä ihan sikaa säkissä…
Mary Higgins Clarkia ei ole aliarvioiminen, sillä hän on kirjoittanut kolmisenkymmentä romaania tai kertomuskokoelmaa, jotka ovat olleet kaikki menestyksiä. Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta ja ne ovat olleet bestsellereitä ympäri maailman, ja etenkin Ranskassa, missä hän on parhaiten myyviä kirjailijoita.
Clark on saanut lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia. Yhdysvaltain jännityskirjailijat valitsivat hänet 2000 Edgar-palkinnon suurmestariksi ja perustivat 2001 hänen nimeään kantavan palkinnon, joka jaetaan Mary Higgins Clarkin traditiota noudattaville jännityskirjailijoille. Ja tässä herääkin nyt kysymys, mikä on Mary Higgins Clark –traditio?
Vastaus löytyy puhtaasti myös nyt uusimmasta eli Missä olet nyt? –romaanista. Clark on murhagenren ikuisuusvakuutus! Hän ei petä koskaan. Ja linja kulkee tiettyä kaavaa, mutta ei koskaan toista itseään – kuitenkaan. Tämä on muuten paljon sanottu, jos huomasitte! Clark on ilmeisen järjestelmällinen kirjailija ja voin aivan hyvin kuvitella hänet ensin tekemässä raakareferenssin ruutuviholle rikoksesta ja istumassa sohvalla kahvikuppi käden ulottuvilla. Sitten hän nukkuu yön yli ja lisää henkilöt, suunnittelee iät, ammatit, menneisyydet, ulkonäöt…Sitten Murhakuningatar lähtee aivoja kirkastavalle kävelylle ja tullessaan lisää itse rikoksen tekotavat, mutta koska hänkin lukee kilpailijoitaan, myös brittiläisiä psykologisen dekkarinkirjoittajia, hän muistaa lisätä jonkun pienen, mutta vaikuttavan sitaatin, tai runon tai laulun, joka jää lukijan mieleen ainakin siihen asti kunnes ilmestyy uusi Clarkin jännityskirja. Missä olet nyt? on kuin signeerattu Maryn kosketuksella: mitään ei puutu, yhtäkään virhettä ei löydy juonirakenteesta, mukana on perinteinen salapoliisi/etsivätyöskentely, jännitys kantaa loppuun asti ja murhaaja on aina yllätys.
Missä olet nyt? kertoo piinavasta tapahtumasta, jossa kahdesta perheestä katoaa eri aikoina nuori ihminen. Toinen on Mack ja toinen on Leesey. Mutta sitä ennen on myös tapahtunut nuorten naisten murhia, jotka eivät ole selvinneet. Kammottavaa on, että molemmat nuoret soittavat kotiinsa aina äitienpäivänä, mutta eivät halua heitä etsittävän. Tutkijat vetävät tästä tilanteesta jopa päätelmiä, että nämä nuoret aikuiset ovat itse halunneet kadota, kunnes tulee muitakin viestejä ja niiden sävy onkin jo ihan eri. Tällöin Mackin sisko Carolyn alkaa tehdä tutkimuksia omin avuin ja pääseekin jäljille, kunnes erehtyy todella, todella pahasti…
Ja nyt se kohta, jonka muistaa seuraavaan Clarkiin asti eli Leeseyn isä, täysin murheesta murtunut tohtori Andrews tekee vetoomuksen, jonka haluaa luettavaksi televisiossa sekä painettavaksi sanomalehtiin. Teksti mukailee Hoosean kirjaa:
Kun olit lapsi rakastin sinua…
Minä opetin sinut kävelemään, minä otin sinut käsivarsilleni…
Minä olin sinulle kuten ne jotka nostavat sylilapsen poskeaan vasten…Minä kumarruin ja syötin sinut…
Kuinka minä jättäisin sinut…
Näinkin tunteita riepottava Clark voi olla. Hän on omanlaisensa jännityksen täydellinen, sujuva mestari, jonka en voi kuvitella antavan teostaan kustantajalle ennen kuin se on hänenkin mielestään täydellinen. Mary Higgins Clark on kuitenkin hyvin tuottelias kirjoittaja, joten hänen tuotannostaan löytyy niin duuria kuin mollia, mutta toisaalta: sekin on vain makukysymys. Itse omistan ja olen useampaan kertaan lukenut häneltä Kodin suojassa (No Place Like Home, Tammi 2006), mutta omistan myös Yö kuuluu minulle (Nighttime Is My Time, Tammi 2005) ja sitä en lue uudelleen, mutta sen sijaan kirjan nimestä tuli elämäni eräs määrittäjä: Nighttime Is My Time For Reading!
Ajattelin, että jospa Clarkista voisi kuitenkin tulla yksi blogini mauste, sillä pidän eniten puutarhasta, jossa kaikki kukat saavat kukkia♥
Tämän päivän Keskisuomalaisessa Eija Juutilaisen jutussa Ei enää muun maan mustikkaa, kerrotaan, että pensasmustikan suosio on kasvussa:
Pensasmustikka on ravintoarvoiltaan yhtä hyvä kuin metsämustikkakin. Sen etuja on iso koko ja värjäämätön sisus. Se sopii luonnollisesti sellaisenaan syötäväksi, mutta hyvin myös pakastukseen, jossa se säilyttää muotonsa toisin kuin suomalainen siskonsa. Napakkana sitä voi lisätä salaatteihin, koristeeksi, jälkiruokiin. Leipojalle pensasmustikka on erityisen mieleen. Se ei värjää yhtä rajusti kuin mustikka, mutta maku on sama.
Mustikkakakku
200 g voita
2,5 dl sokeria
4 munaa
1 dl ranskankermaa
4,5 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa
2 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
2,5 dl pensasmustikoita, joihin sekoitetaan ruokalusikallinen vehnäjauhoja
Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi ja lisää munat yksitellen hyvin vatkaten aina välillä. Sekoita jauhoihin suola, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Lisää myös mustikoihin jauhoja. Lisää voivaahtoon ranskankerma ja jauhot. Lisää lopuksi mustikat.
Paista voidellussa ja jauhotetussa vuoassa 175 asteessa tunti. Kakku säilyy hyvin kylmässä.
kuva Ilona
Ruokareseptit Leena Lumissa
Löydät haluamasi kirjan arvostelun kirjoittamalla hakukoneen kenttään vain kirjan nimen.
Osta tämä kirja juuri nyt itsellesi tai sienihullulle ystävällesi♥
Sitä mennään metsään, harpotaan kantojen ja kivien, risujen ja oksien seassa. Törmätään kallioihin ja notkelmiin, ylämäkiin ja alamäkiin. Jos onni on myötä, löytää sieniä, ja kun silmät tottuvat metsän valoon, niitä huomaa yhä enemmän. Kävellään ja kerätään – kerätään ja kävellään. Se on maniaa, joka synnyttää magiaa.
Jens Linderin ja Pelle Hombergin Sienionni (Svamplycka, Tammi 2010, suomennos Elina Uotila, kuvat Stefan Wettainen) on sienihullun unelmateos. Kuvat ovat suuria, selkeitä ja houkuttelevia. Kirja on melkein yhtä paljon tietoteos sienistä kuin sienikeittokirja, mutta kuitenkin enemmän tasokas sienikeittokirja. Ruokaohjeet on esitetty selkeästi. Toisella sivulla on resepti ja toisella valmiin ruoka-annoksen kuva. Kirjassa tarjotaan myös niin sanottua tunnelman viritystä etu- ja taka-aukeamakuvilla sekä kirjan sisällä olevilla vuodenaikakuvilla. Lopussa on perinpohjainen reseptihakemisto.
Kirjan tekijöistä sen verran, että Jens Linder toimii kokkina sekä eri sanoma- ja aikakauslehtien ruokatoimittajana. Hän on tehnyt useita huomattavia keittokirjoja, joita on palkittu sekä Ruotsissa että kansainvälisesti Gourmand World Cookbook Awardilla. Pelle Holmberg on suosittu biologi ja hän on kirjoittanut kirjoja kasveista, marjoista ja sienistä.
Kirjan koko nimi Sienionni/Voitateista rouskuihin – 60 reseptiä parhaista ruokasienistämme kertoo, miten monipuolisesta kirjasta on kysymys. Teos alkaa sienten poiminnalla ja käsittelyllä, johon viime mainittuun liittyy säilöminen ja valmistus. Ja nyt saammekin kokin mukana sieniimme aivan uusia aromeita, sillä pelkkä voi, suola ja kerma eivät ole moitittavia sienten makujen herättäjiä, mutta uuttakin löytyy: kurkuma, timjami, muskottipähkinä, persilja, chili…Myös sitrushedelmät ja punaviini sopivat sieniruokiin, samoin soijakastike, salottisipuli, omena, purjo…
Sienionnessa koemme sienielämystä vuodenaikojen tahdissa, joilla kullakin on omat sienensä. Keväällä vaikka kevätkaunolakkia ja tammenherkkutattia. Keskikesällä, etenkin jos on saatu sateita, voimme poimia kantarelleja, haperoita, tatteja…Myöhäiskesä on sienivuoden huippukohta, jossa kohtaavat kesän ja syksyn sienet: herkkutatteja, männynherkkutatteja, kuusenleppärouskuja, kangas-, haapa- ja karvarouskuja, sillihaperoita…Syksy tuo vaaleaorakkaat, lampaankäävät ja kosteikkovahverot sekä himoitun suppilovahveron. Sienionnessa onni on katkeamaton, sillä Pelle poimii Tukholman korkeudella sieniä myös talvella! Kantarelleja ja suppilovahveroita jouluviikolla, osterivinokkaita tammikuulla ja pientä talvijuurekasta maaliskuussa…
Kirjan reseptit tekevät nälkäiseksi! Vai mitä sanotte näistä: Herkkutattilasagne, Kultarouskuäyriäispata, Herkkutattipatee, Taikinakuorrutettua häränfileetä ja kuusilahokkaa, Kevyesti suolattua nieriää ja sillihaperomuhennosta, Friteeratut nurminahikkaat ja vuohenjuustodippi…Kuvassa alla Sinihomejuusto-sienitäytteiset krepit.
Minulla on varmaan nyt sienihallusinaatio, sillä tämän kirjan selkämys tuntuu nahasta tehdyltä, mutta eihän sellaisia kirjoja enää saa mistään…
Kirjan innoittamana sain ystäväni lupaamaan ottaa syksyllä minut mukaan hyvin salaiseen kosteikkovahveropaikkaansa, jota hän ei ole koskaan suostunut paljastamaan kenellekään. Hän vie minut sinne ja minä annan hänelle Linderin ja Holmbergin gourmetelämyksiä – sienistä intohimolla!
Ja kysykää vaikka Eveltä, mikä ruokalaji minun kokkaamana on varsin autuaallinen: Uunikuha suppilovahveromuhennoksella! Näen myös kantarelli- ja suppilovahverounia...
Luin vuonna 2009 sataneljäkymmentä kirjaa! Niistä kirkkaimpana erottui Geraldine Brooksin Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009, suomennos Arto Schroderus). Olen tämän teille arvostellut ja se kirjoitus löytyy hakukoneella kirjoittamalla hakukenttään vain kirjan nimi. Olen tämän monasti uusinut ja kirja kipusi myös elämäni Kaksitoista Parasta Kirjaa -listalle. Olen tätä kaikille suositellut ja nyt suositus kantaa hedelmää, sillä Lumiomena on lukenut ja arvostellut kirjan. Hän on kirjasta ihastuttavasti hengästynyt ja iloinen♥ Lukekaa hänen arvostelunsa Kirjan kansasta täältä.
Mieheni lukee nyt lomallaan Kirjan kansaa ja nyt ollessaan melkein kirjan lopussa, kysyin hänen kokemustaan kirjasta ja se oli kiitettävä näillä sanoilla: "Kirja on hämmästyttävän todenperäinen, suorastaan historiaa ja vahva kertomus, siitä mitä uskonnolliset kaunat ja vihat aiheuttavat tuskaa ja kärsimystä maailmassa, niin eilen kuin tänään."
Jos haluat lukea enemmän juutalaisuudesta, etsi käsiisi suomalaisten tutkijoiden Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin kirja Juutalainen kulttuuri (Otava 1998).
Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoon, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä vahinko tapahtui jo.
Uusin eli Julie Parsonsin Tiimalasi (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa hänelle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.
Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat hänen vahva luonteensa, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, huomiota herättävä vanhuuden haurautensa sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.
Tässä kirja, jota ei voi unohtaa! Kirjan kansi ei valitettavasti yllä sisällön tasolle. Independant On Sunday on kirjoittanut kirjasta näin: ”Huomattava kirja, tavanomaisesta poikkeava ja kunnianhimoinen rikoskirjallisuuden edustaja.”
Tässä jännityskirja myös hänelle, joka suhtautuu ylimielisesti perinteiseen dekkariin. Tässä hänelle dekkarimaailman Jaguar!
