TARINA RISTINUMMI -RUUSUSTA

Tämän kuvan nimi on Vaatimattomuuden lumoa. Olen aivan hullaantunut tähän ruusuun, jonka sain vuonna 2002 valokuvaaja Arto Rantaselta, kun teimme yhdessä juttua Muuratsalon puutarhastani Viherpiha -lehteen (juttu ilmestyi 29.4.2003). Arto on Suomen Ruususeuran jäsen ja hän oli saanut ruusun sitä kautta. Tämä ruusu on Ristinummi, eikä sitä ole myynnissä, vaan se kulkee kädestä käteen, ystävältä ystävälle. Ruusu on yksinkertainen, mutta kukat ovat tavattoman suuret ja tämä ruusu kukkii kuukauden eli juuri sydänsuven juhlan ajan.

Viherpiha -lehdessä 6/2010 on Leena Raivion hurmaava juttu Kiehtovat löytöruusut, jossa kerrotaan, miten näitä ruusuja löydetään ja miten niille kyetään tekemään lajin märitys. Samassa jutussa on faktaa viehättävästä Ristinummesta:

Ristinummi löytyi, kun ruusunjalostaja Peter Joy huomasi junan ikkunasta upean ruusun Ristinummen seisakkeella juuri, kun juna lähti liikkeelle. Seuraavalla asemalla hän hyppäsi pois, palasi takaisin ja pelasti talteen juurivesan. Parin vuoden kuluttua emokasvi tuhoutui radan korjaustöissä.

Samaisessa Viherpiha-lehdessä on muuten kyllä osio, jossa tarjotaan muutamien taimistojen nimiä, joista voi yrittää kysellä löytöruusuja eli ihan mahdotonta tällaista viehättävää 'villirusuua' ei ole pihalleen saada.

Leena Raivion jutussa on Johanna Kinnarin kahden sivun kuva Ristinummi-ruususta, mutta minä käytän omia kuviani tämän rakkaan Vaatimattomuuden lumon kyseessä ollen, sillä tätä olemme kuvanneet - paljon. Myös Ihana piha  -ohjelmassa halusin asettua haastateltavaksi juuri tämän ruusun eteen.

Lause 'vaatimattomus kaunistaa', saa aivan uuden ulottuvuuden tämän hätkähdyttävän kaunottaren yhteydessä. Täältä löydät enemmän tästä ruususta: Ristinummiruusu ja täältä sadekuvia ristinummiruususta: Sade ja ruusut, sade ja ruusut

RAKKAUDELLA TOMMYSTA♥

Kiharapäinen kerubirunoilijamme on poissa. Hänen paikkaansa ei täytä kukaan. Hän oli ainutlaatuinen.

Joskus saan tilaisuuden kirjallisen blogini takia tavata myöskin kirjailijoita, mutta Tommyn tapasin jo ennen kuin aloitin tämän kirjoista kirjoittamisen.

Ensimmäinen tapaaminen oli hieman erikoinen, sillä eräs ystäväni pyysi minut ’lennossa’ lähtemään hänen kanssaan kuuntelemaan Tommya Jyväskylän Seurakuntatalolle. Siinä sitten istuimme hyvin edessä ja olin ottanut mukaani Tabermannin Veren sokerin saadakseni siihen runoilijan signeerauksen. Hänen puheensa oli valloittava, heti mukaansa tempaava ja tietty rohkeakin, ainakin ympäristön huomioon ottaen, mutta sali oli aivan lumoissa pappia myöten. Tilaisuuden jälkeen Tommy kirjoitti Veren sokerini ensilehdelle: Leenalle Rakkaudella/ Rakasta yli varojesi/ Tommy. Mitenkään en aio olla tätä kehotusta noudattamatta.

Tommy Tabermannin Veren sokerista (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map antaa minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Kiitos Tommy!

Sitten seuraava kohtaaminen olikin puhelimessa, sillä eräs lukija oli hieman leikkinyt Tommyn yhden runon kanssa eli kirjoitellut rivien väleihin ja minusta tulos oli loistava. Soitin Tommylle ja kysyin, että saanko julkaista uuden muunnelman blogissani. Vastaus oli sydämellinen: Leena, leikkiminen on hauskaa. Totta kai saat!

Sitten oli muutamia puhelinsoittoja kirjojen tiimoilta ja vihdoin Jyväskylän kirjamessut:

Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…

En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)

Tommy oli todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja tavattoman hyvin hän tunsi naisen sielunelämän. Häntä jaksoi kuunnella kyllästymättä aivan juoden hänen sanojaan! Hän oli tyköottava, välitön ja juuriltaan toisen vanhempansa puolelta karjalainen kuten minäkin, joten heti tuntui välittömältä. Parhaatkin juhlat päättyvät kuitenkin joskus. Uskoin, että Tommy paranee. Tunsin niin. Puhuin siitäkin hänen kanssaan puhelimessa. Minusta ja varmaan koko Suomen kansasta tuntuu, että Tommyn lähtö oli liian varhainen. Me suremme kaikki. Jokainen omalla tavallamme. Perheen suru on suurin ja likeisin, mutta toisaalta Tommy Tabermann oli meidän kaikkien Suuri Runoilija, joten surkaamme, itkekäämme ja muistelkaamme. Meidän Runoilijamme oli kuitenkin hyvin elämännälkäinen, innostava ja innostunut, joten ei hän halua meistä surun mustia naakkoja, vaan hän haluaa meidän saattavan hänet matkaan ruusun terälehtiä sirotellen ja häntä ilolla muistellen. Ja Tommyn runot ja kirjat jatkavat elämäänsä. Syyskuussa ilmestyy Tommyn kirja Amen, joka sisältää koskettavia runoja rakkaudesta, mistäpä muusta! Sen lisäksi saamme Juha Nummisen, kokeneen toimittajan kirjan Lähikuvassa Tommy Tabermann, jossa Numminen sukeltaa syvälle kansan rakastaman Runon Ruhtinaan sisimpään, elämään ja kohtaloon.

Tommy, me saatamme sinua eläen todeksi rakkauden missiotasi, jota väsymättä ja iloisena jaksoit julistaa. Myös villihanhet nousevat lentoon kanssasi ja tunnetko, kuinka ilma väreilee outoa tuoksua ja ruusut varistelevat kukintojaan sinun kulkea…


Hämärtää hellästi/ eikä pimeys kykene olemaan/ suurempi kuin hellyys.

♥:lla ja kaivaten Leena Lumi

kuva Otava

IN MEMORIAM TOMMY TABERMANN

Road Map

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.

- Tommy Tabermann -

HOW CAN WE HANG ON TO A DREAM

How Can We Hang On To A Dream

Ian McEwan: Lauantai

”Ei ole toista. Minun on ainoa.” Tämä omistuskirjoitus löytyy Ian McEwanin kirjasta Lauantai. Sen on kirjoittanut tekstaten nainen, jonka käsiala on kuuluisaa ns. lääkärikäsialaa, josta ’itse pirukaan ei ota selvää’. Kirjan on saanut jouluna 2005 mies, jolle tämän arvostelun omistan. Hän on ollut Elämäni Seikkailu ensi katseesta 3.3.1984 lähtien. Hän on hulluna koripalloon, joten viistopalloihin olen saanut tottua. Hän onnistuu myös kirjan päähenkilön lailla löytämään vaatekaapistaan aina ’mukavimmat’ vaatteet ylleen ellei hallitus ole valppaana Nyt on Alfaurokseni syntymäpäivä, kuten jotkut lukijani ehkä viime vuoden juhlista muistavat. Silloinhan julkaisin juhlapuheen lukijoilleni puolituntia ennen vieraiden saapumista! Edelleen lupaan rakas: Paras on vasta edessä ja mitään rauhaa tai Reino –tossuja ei ole odotettavissa!

Ian McEwanin Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm) on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:



Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.


Ian McEwan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.

Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.



Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.


Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.


Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.


Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEwan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:


Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.


*****

Ian McEwan Leena Lumissa


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Karoliina  Marile  Valkoinen Kirahvi  ja Kirja hyllyssä

VUOSI SITTEN JA TÄNÄÄN: ONNEA REIMA♥

Hyvät ystävät, nyt Reimasta, jonka syntymäpäivää olemme kokoontuneet viettämään ja vähän myös meistä, jotka olemme tänä vuonna olleet yhdessä 25 vuotta.

Omistin Reimalle kirja-arvostelun Ian McEvanin teoksesta Lauantai. Se ei ollut ihan pelkkää sattumaa, sillä myös Reima on lukenut kirjan ja muistaa sen tapahtumat. Minä luin nyt sen toiseen kertaan muistiani verrytellen ja löysin tähän hetkeen sopivan sitaatin. Kirjan alussa neurokirurgi Henry Perowne näkee aamulla ikkunastaan palavan lentokoneen syöksyn kohti maata ja järkyttyy varsin paljon. Hänen 18 –vuotias poikansa Theo rauhoittelee isäänsä ja silloin Henry ajattelee:


”Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.”


Väistämättä kirjasta löytyi muitakin yhtymäkohtia Reimaan, sillä kuten Henry, myös Reima, rakastaa kahta: palloa ja vaimoaan. Ja järjestys on nimenomaan tämä: ensin pallo, sitten vaimo.


Reiman intohimo on koripallo. Ihan muutamassa vuodessa hänen pelisilmänsä on kehittynyt niin, että viistopallo takakierteellä on meikäläiselle naiseläjälle se ihan arkipäivän väisteltävä haaste.

25 yhdessäolovuoden oikeutuksella sanon, että yhtä asiaa kadun. Kun aloitimme yhteisen elämän, Reima oli hiljainen, hidas hämäläinen. Kaksi ensimmäistä vuotta opetin häntä muodostamaan nopeita virkkeitä ja muutenkin lisäsin äijään faarttia. Nyt en saa enää suunvuoroa ollenkaan, vaan alituinen pälätys kuuluu, vaikka minä tarvitsisin luku- ja kirjoitusrauhaa. Itse hän ei tokikaan myönnä tätä ja hänhän on kuten tavallista oikeassa kunnes toisin todistetaan. Olen nyt 25 vuotta todistanut hänelle, että hän on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä väärässä, mutta ainahan besserwisser selityksen löytää. Onneksi Dr. Phil pelasti minut maagisella lauseellaan: ”Haluatko olla oikeassa vai onnellinen!” No, minä valitsin onnen.

Reima antaa myös avioliitostamme ulkopuolisille suuressa puhetulvassaan, joka ei oikein hämäläiselle luonaa, hieman oudon kuvan. Hyvin kernaasti hän kertoo kaikille tarinaa viikon työmatkastaan USAan. jolloin minä nimenomaan etukäteen ilmoitin, että ’älä sitten soittele, sillä haluan keskittyä rauhassa Emily Dickinsonin runoihin, jotka on kirjoitettu osin muinaisenglannilla ja vietän samalla viikon retriitin.’ Minusta pyyntöni ei ollut kohtuuton, eikä siinä ollut mielestäni mitään outoa. Loppuviikosta vilkaisin puhelinta ja ihan hirveästi oli minua yrittänyt tavoitella joku Reima. Mietin: Reima who?, sillä millään en saanut yhtäkkiä mieleeni ketään Reimaa. Asia on nyt hoidettu kuntoon, sillä nykyään Reimalla on soittoajat eli hän saa soittaa minulle Suomen aikaa klo 18-20. Jotenkin hän onnistuu kertomaan tätä vieraille ihmisille niin, että siitä löytyy jotain huvittavaa…

Tässä päivässä on yksi juttu, joka on kaikkein parasta ja sen sanoi itse Reima: ”Olen aivan innoissani, kun saan täyttää 60 vuotta, sillä nyt ovat äkkikuoleman karmeat vuodet ohi.” Hän on katsokaas lukenut aivan tohkeissaan tutkimuksia, joiden mukaan pikakuoleman vuodet ovat välillä 50-60. Miten minä muistankaan sen hetken, kun hän täytti 50 vuotta…Silloin hän sanoi: ”Ihanaa täyttää 50 vuotta, nyt ovat äkkikuoleman vuodet ohitse.” Kaikki perustui silloin tutkimukseen, että eniten ja nopeimmin kuollaan ikäryhmissä 40-50 vuotta.


Meri kirjoitti koulussa ala-asteella aineen, joka liikutti opettajan kyyneliin. Aihe oli Äiti. Muut kirjoittivat: ’Äitini siivoaa aina ja hänellä on paljon kattiloita’ tai ’Äitini pesee aina pyykkiä ja huutaa, että pitää siivota omat huoneet’. Meri kirjoitti: ”Minun äitini on ihana. Hänellä on minut.” Tämä oli niin vaikuttavaa, että opettaja soitti minulle kyynelehtien ja minäkin aloin itkeä. Nyt tajusin, että noissa kahdessa maagisessa lauseessa piilee meidän perheen kiinteä soundi, joten ihan pakko sanoa: ”Reima on ihana. Hänellä on minut.”

Ystäväni Eve onnitteli Reimaa blogissani ja sisällytti minutkin mukaan toivotuksiin. Mukana oli myös Eino Leinon L. Onervalle kirjoittama runo, jonka nyt haluan lukea teille:

”Peto on minun armaani,
vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu,
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.”

Onnea Rakas! Skål på Reima!
♥:lla Leena

I'VE BEEN LOVING YOU TOO LONG

I've Been Loving You Too Long by Otis Redding

Ian McEwan: Rannalla

”Ruumiillani minä sinua palvon! Sen sinä tänään lupasit. Kaikkien läsnä ollessa. Miten sinä kehtaat!”

Sanat huutaa kahdeksan tuntia aiemmin vaimokseen tulleelle Florencelle Edward Ian McEwanin kirjassa Rannalla (On Chesil Beach, Otava 2007). Se mitä on tapahtunut näiden sanojen ja vihkitilaisuuden välissä on melkein käsin kosketeltava piina niin kahdelle asianosaiselle kuin lukijalle.

Ian McEwan on käsittämättömän hienosti osannut tuoda esille kaikki vivahteet tragediasta, joka seuraa, kun kaksi varsin kokematonta nuorta menee naimisiin oikein itsekään ehkä tajuamatta, mitä ovat tehneet. Millään en voinut olla ajattelematta, että Ian on itse kokenut tämän hyvin nuorena, sillä tapa, jolla hän tavoittaa sekä miehen ajatukset että myös naisen, on syvälti käytyä.

Olemme vuodessa 1962, jolloin ’60 lukulaisuus ei ollut varsinaisesti vielä saavuttanut vanhaa mannerta. Edward opiskelee historiaa ja valmistuu huimassa vauhdissa jo 22 vuotiaana. Florence on tuleva viulutaiteilija. Ajan tyyliin eivät vielä kuuluu esiaviolliset suhteet, vaan kunnon tyttö on pidättyväinen ja kunnon kosija hyväksyy tämän. Kosijalla on hieman kokemusta, mutta Florencen oppi tulee vain kunnon vaimon käsikirjasta, jossa kerrotaan miten miehen elin työntyy hääyönä naiseen ja silloin voi ajatella vaikka kuningaskuntaa! Florencea kauhistuttaa, mutta toisaalta hän haluaisi olla kuten ystävänsä, mennä naimisiin ja saada lapsia. Ja lapsiahan ei saada ilman tuota iljettävää alistumista, jonka kyllä luvataan olevan nopeasti ohi…

Pariskunta on majoittunut hotelliin Dorsetin rannikolle ja tilannut päivällisen huoneeseen. Heillä ei ole mitään puhuttavaa keskenään. Hiljaisuus ei tunnu hyvältä. He alkavat kuunnella alakerrasta kuuluvaa radion uutislähetystä, kunnes Edward ehdottaa, että he menisivät alas sitä kuuntelemaan…Ehdotus on mustaa huumoria, mutta epätoivolla maustettuna. Nyt Florence yrittää sietää edes Edwardin suudelman, vaikka hän inhoaakin yli kaiken miehen kieltä, joka tunkeutuu hänen suuhunsa kuin limainen käärme, tutkii hänen ikeniään, tunkee hänen kielensä alle…Florence on varma, että oksentaa Edwardin suuhun ja häneltä pääsee tahaton voihkaisu, jonka Edward parka kuvittelee himon ilmaukseksi…

Tilanne on niin piinallinen, että lukija toivoisi Florencen tavoin kaiken olevan pian jo ohi, mutta kärsimys vain lisääntyy. Ja Edwardin piina on sikälikin suuri, että hänen on tähän asti annettu koskettaa vain rintoja ja hän on pidättäytynyt jo viikkoja itsetyydytyksestä, koska on arvellut Florencen olevan seksuaalinen ja aistillinen nainen. Mitään todellisia perusteita näille arveluille ei ole!

Florence yrittää parastaan edelleen yllään sininen hameensa, jonka vetoketju on juuttunut kiinni:

Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttävää ’ohjata mies sisään’.


Ensin hänen kätensä osuivat kiveksiin, eikä hän pelännyt yhtään, vaan kiersi sormensa hellästi tuon merkillisen karvapintaisen kapineen ympärille. Hän ei ollut koskaan osannut uskoa, että moinen saattaisi ilman hankaluuksia riippua aikuisessa ihmisessä. Sitten hän omaksikin hämmästyksekseen rohkaistui tarttumaan penikseen lujalla otteella noin puolesta välistä ja kääntämään sitä vähän alaspäin…


Ja sitten täytyy todeta, että tapahtuu pahin,  ja molemmat nuoret seisovat hääyönsä raunioiden keskellä, mutta täysin kyvyttöminä korjaamaan mitään. Florence juoksee loukkaantuneena rannalle ja hetken yksin olo saa Edwardin näkemään koko kuvion: Florence on täysin epäaistillinen ja vailla halua. Häntä on huijattu! Ja Edward ryntää rannalle Florencen perään ja siellä hän muistuttaa Florencea vihkikaavan sanoista: …ja ruumiillani sinua palvon!

Jotkut kirjat ovat kuin leffa, joka onkin melkein näytelmä eli tapahtuu pienessä tilassa, antaa tilaa keskittyä syvällisesti päähenkilöiden tunnetiloihin, ei tuo mukaan mitään turhaa ja asia itsessään nousee pintaan kuin loimottava tuli ja polttaa kauan jälkeenkin päin. Tämä Ian McEwanin kirja on tragedia, vaikka voi siinä joku nähdä mustaa huumoriakin, mikä onkin McEwanin yksi tyylikeino. Minä näin pelkkää tragediaa ja olin hirveän onnellinen, että seksuaalinen vallankumous ja ehkäisypilleri saavuttivat minun nuoruuteni.

Mietin myös, kun luin kirjan liepeitä, kuinka kevyen kuvan ne antavat kirjan sisällöstä. Enemmän tekstinäytteitä, kiitos!, niin kiinnostava kirja löytää lukijansa!  Rannalla on todella kiinnostava, suorastaan nerokas, jos osaa tajuta hienovireisissäkin lauseissa niiden alla olevan todella syvän tragedian. Ne, joille kirja aukeaa täydesti, palaavat Rannalle aina vain uudestaan...

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin  Opuscolo  Katri  Linnea Lukutuulia

RAPU 21.6. - 22.7.

Rapu on johtava merkki, joka edustaa kunnianhimoa ja johtajan otteita. Vaikka nämä ominaisuudet eivät ilmenekään sinussa itsekeskeisinä eivätkä hyökkäävinä, voit siitä huolimatta päästä tavoitteisiisi, sitkeytesi ansiota. Sinulla on monia ainutlaatuisia kykyjä, ja kun pyrit päämäärääsi varmasti ja määrätietoisesti ja pysyt suunnitelmissasi tai päätöksissäsi, voit onnistua erittäin hyvin.

Joissakin sinun merkissäsi syntyneissä on tosin piirteitä, jotka saattavat viivästyttää toiveiden toteutumista tai ehkäistä sen. Menetät usein mahdollisuutesi kokeilla jotakin uutta, koska viivyttelet liian kauan päätöksenteossasi. Saatat olla synkkä, ailahtelevainen ja liikaherkkä. Yritä voittaa herkkänahkaisuudestasi johtuvat heikkoudet, suuntaudu ulospäin. On aina hyvä tutkia omia vaikuttimiaan ja halujaan, mutta jos tarkkailet itseäsi liikaa, tukahdutat vain piilevät mahdollisuutesi. Sinun on myös vältettävä masentumista ja itsesääliä, koska niillä on tuhoisa vaikutus ja ne voivat johtaa innostuksen ja itseluottamuksen menetykseen.


Sinulla on vilkas mielikuvitus, jota sinun pitää käyttää järkevästi, ettei se naamioi todellisuutta. Sinulla on myös harvinaisen hyvä liikemiesvaisto, ja mikäli sinulla on päättäväisyyttä ja rohkeutta osallistua liikemaailman kovaan kilpailuun, sinä todennäköisesti menestyt. Et ole hyökkäävää tyyppiä, joka ryntää suoraan tavoitteeseen, vaan käytät merkkisi tunnuksen, ravun tavoin kiertoteitä – eteenpäin, taaksepäin ja sivulle -, mutta pääset kuitenkin päämäärääsi.


Sinä tunnet hyvin syvästi mutta olet samalla äärettömän herkkä, ja tunteitasi on helppo loukata. Älä suhtaudu asioihin liian henkilökohtaisesti, säilytä tyyni arvokkuutesi ja ajattele omia tavoitteitasi.


Olet myötätuntoinen ja pystyt ymmärtämään toisia. Saatat vaikuttaa pidättyvältä, mutta olet hellä ja sydämellinen niille, jotka ovat sinua lähellä ja sinulle rakkaita. Olet luultavasti kaikista eläinradan merkkien edustajista kotirakkain ja eniten toisten tuen varassa, ja sinun merkissäsi syntyneet ovat myös tunnettuja kestävistä perhesiteistään. Kiintymyksesi on yleensä syvää ja pysyvää. Sinulle on erittäin tärkeää, että tunne-elämäsi on tasapainoista ja sopusointuista, eikä mikään häiritse sinua niin paljon kuin erävarmuuden tunne.

Jokaisella merkillä on erilaisia taipumuksia ja ominaispiirteitä, sekä myönteisiä että kielteisiä, eikä sinun merkkisi ole poikkeus.


Sinä ilmennät Ravun myönteisiä ominaisuuksia silloin, kun olet asiallinen ja puolueeton ajatuksissasi ja toiveissasi, kun hyväksyt vastuun suosiollisesti ja sinulta riittää myötätuntoa ja ymmärtämystä lähimmäisillesi ja olet ystävällinen, uskollinen ja suojeleva rakastamiasi henkilöitä kohtaan. Yritä voittaa kielteiset taipumuksesi: saatat vetäytyä helposti syrjään, olla ennakkoluuloinen, synkkä, epäröivä, vaikutuksille altis ja epäluotettava.


Hallitsevan planeettasi kuun vuoksi sinussa näyttää usein olevan kameleonttimaista epävakaisuutta; olet tänä hetkenä innostunut ja onnellinen, seuraavana masentunut ja alakuloinen. Toisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä luonteenpiirrettäsi ja tulla toimeen kanssasi, joten sinun on yritettävä hillitä mielen ailahduksiasi.


Koti ja perhe ovat sinulle yleensä hyvin tärkeitä; muista kuitenkin, että joidenkin merkkien edustajat tarvitsevat vapautta tai ainakin vapauden tunnetta, ja jos sinä olet liian omistushaluinen, voit karkottaa toiset luotasi.


Sinä olet tunneihminen ja ajattelet aina muita ihmisiä, suhtaudut usein toisten murheisiin ja huoliin kuin ne olisivat omiasi, ja myötätuntosi ja ymmärtämyksesi saavat toiset hakemaan sinulta lohdutusta.


Perheessä on tavallisesti eri merkeissä syntyneitä jäseniä, ja mikäli tunnet lähimpiesi yleisiä piirteitä, pystyt viettämään heidän kanssaan sopusointuista yhteiselämää.

MUUMILAAKSON PUUTARHAKIRJA

Muumilaakson puutarhakirja (WSOY  2007) on ihastuttava lahja pikkupuutarhurille. Kirjan johdanossa Sami Malila kertoo näin:

 Muumilaaksossa kasvaa puita ja kukkia ja syötäviä vihanneksia. Se on muumien mielestä oivallista. Kun kasvit kasvavat, syntyy kauneutta, tuoksuja, herkkuja ja mukavaa tekemistä. Muumimamma haaveilee omasta puutarhasta karulla kalliosaarellakin.

Ja sitten kirja tarjoaakin perusteellisesti, nuorta lukijaa innostavasti erilaisia puutarhaoppeja aina puutarhan suunnittelusta ja eri kasvilajien istuttamisesta yrttitarhan kautta siementen keruuseen ja oman kompostin perustamiseen. Löytyy akileijat, salaattitarhat, maustekasvit, mansikkamaa, puutarhan eläinystävät...Kirjan tekstisitaatit ja kuvitus ovat Tove Janssonin ja sitaattien suomennokset Laila Järvisen. Kuvituskuvat ovat Elina Vannisen viehättävää tyyliä, jossa auringonkukkakin on lumoa ja silpoydinherne kuin hurmaava tuoksuherne. Tapaamme tuttuja muumilaakson hahmoja ja tässä nyt Homssun:

Homssu yritti kuvailla miltä tuntui kun metsä avautui villiksi puutarhaksi, jonka aurinko valaisi kolkasta kolkkaan, vihreät lehdet kiikkuivat tuulispäiden kantamina - vihreätä ruohoa pään päällä ja ylt'ympäriinsä ja auringonlaikkuja nurmikolla ja kimalaisen ääntä ja kaikki tuoksui ja Homssu kulki hiljalleen eteenpäin kunnes kuuli virran juoksun.

UNELMIA, UNTA JA TODELLISUUTTA KUUPUUTARHASTA

Mikäli näet unta kuupuutarhasta ja/tai unelmoit sellaisesta, mene Sarin blogiin. Siellä on oikeassa reunassa kohta Kuuputarhat ja klikkaa sitä, niin johan muuttuu todellisuudeksi. Tulossa on myös Kuuputarhapäivät ja siitäkin saat lisätietoa Sarilta. Minä olen aina rakastanut valkoisia kukkia. Vaikka meillä kasvaa luonnostaan kaikenväristä akileijaa, hankin silti valkoista alppi- ja japanin akileijaa, jotka muuten viihtyvät hyvin varjoisassa lehdossakin eli tulevat toimeen vähällä valolla. Hämärtyvissä illoissa valaisevat hortensiat kuin lamput. Valkoista Holger Isabella syreeniä, joka muuten kukkii juuri nyt, on niin paljon, etten tohdi sanoa. Vain lumikellot enää puuttuvat...ja ehkä kohta ilmenee taas jotain uutta - valkoisena.

Yllä kiinnostava kuva Sarin blogista eli minisyklaameja puutarhassa. Alla valkoinen tuoksuherne, joka minulla on vasta nupulla.

NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT

Nimeni on Nojoud ja olen kotoisin pienestä jemeniläiskylästä. Olen kymmenvuotias, tai ainakin luulen niin. Minun maassani maaseudun lapsilla ei nimittäin ole henkilöllisyystodistusta eikä heidän syntymäänsä rekisteröidä. Vanhempani pakottivat minut naimisiin itseäni kolme kertaa vanhemman miehen kanssa, ja mies pahoinpiteli ja käytti minua hyväkseen. Eräänä aamuna lähtiessäni ostamaan leipää, hyppäsin bussiin ja pakenin oikeustalolle. Olin siellä siihen asti, kunnes yksi tuomari suostui kuuntelemaan minua...

Näin järkyttävästi kuvailee elämäänsä Nojoud Ali, oletettavasti kymmenvuotias jemeniläistyttö Delphine Minouin kirjassa Nojoud 10 vuotta, eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorée, Gummerus 2009, suomennos Päivi Pouttu-Deliére). Tämän lapsen todellisuus on niin kaukana omastamme, että haluaisi uskoa tämän fiktioksi, keksityksi tarinaksi.

Totuus on kuitenkin se, että yli puolet jemeniläistytöistä naitetaan ennen 18 vuoden ikää ja usein huomattavasti vanhemmalle miehelle. Tämän julman perinteen uhriksi joutui myös Nojoud Ali. Hänelle ei kerrottu asiasta mitään etukäteen, puhumattakaan että häneltä olisi jotain kysytty. Äärimmäisen vastenmieliseltä tuntuu, että oma perhe tekee lapselle tällaista.

Tapaaminen oli järjestetty heimon vanhojen sääntöjen mukaan. Isäni lanko, joka oli joukon ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen, oli hoitanut notaarin tehtäviä. Juuri hän oli myös laatinut sopimuksen sisällön. Oli päätetty, että minun myötäjäiseni nousisivat 150 000 rialiin (noin 540 euroa).


Näin myytiin pikkutyttö Nojoud kahden suvun miespuolisten jäsenten toimesta ja käytäntö noudatteli karjakaupan tapaa. Perheen äidillä tai siskoilla ei ole asiaan mitään sanavaltaa. Nojoudin äiti oli synnyttänyt 16 lasta ja sen jälkeen hänen miehensä, Nojoudin isä, otti uuden, nuoren vaimon….

Sanomattakin on selvää, että pakkoavioliitto katkaisi Nojoudin koulunkäynnin eikä hän ehtinyt oppia edes lukemaan. Nojoud ei kuitenkaan alistu neuvottomana pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan hyppää kotona vieraillessaan leivänhakumatkalla taksiin ja hakeutuu oikeustalolle. Aluksi tuntuu, että häntä ei kuuntele kukaan, mutta sitten ilmestyy Shada, rohkea nainen, joka taistelee takapajuisessa maassa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hänen jasmiinintuoksuiseen halaukseensa saa Nojoud turvautua ja olla lapsi, joka tuntee, että tässä hänellä on toinen äiti. Shada hallitsee median ja saa asialle julkisuutta. Täysin patriarkaalisessa maassa tämä urhea nainen saa Yemen Timesin toimittajan Hamed Thabetin tekemään asiasta ison jutun ja tapauksesta tulee ennenkuulumaton, sillä Nojoudin aviomies ja isä pidätetään!

Kaiken alkuna on kuitenkin ollut pienen Nojoudin uskomaton rohkeus maassa, jossa nainen on vain miehen orja ja himojen tyydyttäjä. Tapaus on maan historiassa ensimmäinen, jossa puututaan oikeusteitse nuoren tytön, vielä lapsen, vastentahtoiseen naimakauppaan. Vaati suurta rohkeutta nousta bussiin ja matkustaa oikeustalolle yksin kun ensin on hakattu ja raiskattu useasti, eikä kukaan ole koskaan sanonut, että ’sinä olet arvokas ja rakas ja me suojelemme sinua ja saat käydä kouluja niin paljon kuin haluat'.

Nojoud Alista on nyt tullut esimerkki muille jemeniläistytöille, sillä tapaus nousi myös kansainväliseen mediaan. Nojoud on itse palannut kouluun ja aikoo kirjamyynnin palkkioilla kouluttautua juristiksi, jotta hän voisi edistää naisten ja lasten oikeuksien toteutumista.

Nojoud Ali sai rohkeudestaan Yhdysvaltalaisen Glamour –lehden Women of the year 2008 –tunnustuksen yhdessä mm. Hilary Clintonin ja Condoleezza Ricen kanssa ja alkuvuodesta Jordanian kuningatar otti hänen puolestaan vastaan arvostetun Women’s World palkinnon.

Delphine Minou on kirjoittanut Nojoudin tarinan kuin tarkoituksella käyttäen hyvin selkeää kieltä. Hän on ikään kuin asettunut nuorten tyttöjen asemaan ja kertoo tarinaa etenkin heille. Mutta myös meille! Mitä me voimme tehdä parantaaksemme naisten asemaa kulttuureissa, joilla heillä ei ole mitään asemaa. Meidän on ensinnäkin luettava tämä kirja ja sisäistettävä, että se on totta. Sen jälkeen kannattaa ottaa selvää, mitä todella tapahtuu naisille ja nuorille tytöille niin Jemenissä kuin muissa naisorjamaissa. Takaan, että herätys on kova! Se meidän on kuitenkin kestettävä tietää, jos kanssasisaremme kestävät sen elää! Tämä kirja ei ole pelottava, se on vain ensin surullinen ja sitten toivoa antava. Minoui ei mässäile raakuuksilla.

Miten sitten estää enää ketään kokemasta Noujoud Alin kohtaloa? Yksi keino on ottaa kehitysmaasta ja kulttuurista, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, kummilapsi, TYTTÖkummilapsi. Tämä on ainoa keino, jonka minä olen löytänyt toimia. Otin parhaan ystäväni kanssa yhteisen kummitytön Afrikasta, tarkoituksella taata hänelle koulutus ja estää hänen pakkonaittamisensa. Otimme kummitytön Planin kautta ja aiomme kyllä selvittää, että nimenomaan tätä tyttöä, Marya, on autettu ja tuon myös julkisuuteen, onko apu saavuttanut tarkoituksensa! Me emme lähteneet tähän about 15 vuoden projektiin tukeaksemme vanhoja heimoperinteitä ja yhteisöä, vaan pelastaaksemme yhden pienen tytön tulevaisuuden.

Luojalle kiitos, Nojoud, syntynyt 1998, kaiken jälkeen kuitenkin pelastui! Ja uskokaa tai älkää, pienten purojen teoria on totta. Pienestä avusta, vain purosta voi kasvaa oja, ojasta virta ja virrasta valtameri...valtameri vapauteen ja tasa-arvoon.

KAIKEN SUVAITSEMINEN EI OLE SIVISTYKSEN MITTA

Nyt kun kaikki yrittävät käydä kauhean sivistyneestä suvaitsemalla kaikkea ja kaikkia ja eritoten muita kulttuureja ja uskontoja riippumatta siitä, mitä riittejä niihin liittyy aina alaikäisten tyttöjen naittamisista vanhoille äijille ja naisten elävältä kivittämisiä, teki hyvää lukea eilistä Hesaria, jossa Aki Petteri Lehtisen jutussa Mieskirjailija vanheni feministiksi, hieman suitsittiin kaiken hyväksymistä. Haastattelussa kirjailija Martin Amis kertoo miksi hänet on leimattiin islmanin vastaiseksi, vaikka hän onkin feministi joka puolustaa naisia. Siis selkokielellä: Islamin vastaisuus ei ole sivistymättömyyttä, vaan se voi olla ihan vain hyväksymättömyyttä tyttöjen ja naisten alistamiselle; henkiselle ja fyysiselle väkivallalle, jolla on lain siunaus papiston johtamassa maassa. Mikä sivistys suvaitsee heikompiin kohdistuvan väkivallan!!!

Suoraa lainausta Martin Amisin haastettelusta Helsingin Sanomat 29.6.2010:

Amis toivoo naisten saavan lisää valtaa, koska väkivalta on "ihmislajin suurin kirous" ja "naiset ovat vähemmän taipuvaisia siihen". Hän kieltää puhuvansa myötäsyntyisistä ominaisuuksista, mutta viittaa aivotutkimuksissa saatuihin tuloksiin.

"Sukupuolten läheneminen on miestenkin etu. Miehet ovat hallinneet viisi miljoonaa vuotta, joten muutos ei tapahdu sukupolvessa. Mutta juuri asteittainen kehitys voi olla tietoista ja väkivallatonta."


Väkivallalla Amis tarkoittaa erityisesti islamismia, kunniamurhia ja lapsivaimoja sekä vanhoja miehiä, jotka leikkelevät pikkutyttöjen sukuelimiä.

Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeistä aikaa ja islamistista miehuuden mallia pohtivan The Second Plain -kirjoituskokoelmansa  (2008) jälkeen Amisia syytettiin islamofobiasta.


"Nimittely tappaa keskustelun, ja riitani islmanin kanssa liittyy nykyään feminismiin. Terrorismi on muuttanut enemmän ajatteluamme kuin maailmaa, mutta sivilisaatiota voi arvioida sen väkivaltaisuuden perusteella."


"Maat ja ihmiset ovat samankaltaisia. Tunnen monta epäonnistunutta valtiota, jossa on huono perustuslaki. Ja luultavasti olen tuntenut vain yhden suurvallan, kirjailija Saul Bellowin."

Minä, suuri rasismin vastustaja, mutta tyttöjen, naisten ja eläinten eli heikompien puolestapuhuja, olen hyvin samaa mieltä Martin Amisin kanssa. Ja tiivistän kaiken kirjailija Nadeem Aslmin kirjassaan Elävltä haudatut (LIKE 2010) esiintuomaan faktaan, joka on kiveen hakattu:

"Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen."

kuva Iines

TRIPTYYKKI

Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44

prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.

dysleksia = lukemishäiriö

triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari


Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985

Teinityttö Dacaturista murhattu

Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.

Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!


Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…


Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.

Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.

Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.

Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…

ONNEN MAHDOLLISUUS

True Dickinsonilla on neljäskymmeneskolmas syntymäpäivänsä. Hän katselee itseään peilistä ja harmittelee painoaan, jota kertyy salakavalasti. Erityisesti häntä harmittaa, kun pitää vetää vatsaa sisään saadakseen housun napin kiinni. Epätavallinen levottomuus valtaa menestyvän liikeyrittäjän ja suuri sisäinen tyhjyys huutaa täyttäjäänsä. True alkaa nähdä itsensä pisteenä, josta muut erkanevat.

Jacquelyn Mitchardin kirja Onnen Mahdollisuus (Twelve Times Blessed, Otava 2004, suomennos Anja Meripirtti), on kirja, jonka luen usein aina vain uudestaan kesäisin ja sitten taas marraskuussa, jolloin maa martona makaa. Tämä on Mitchardin kirjoista ainoa toistaiseksi omistamani, mutta olen lukenut häneltä myös Mitä eniten haluat (,jota nyt kiihkeästi etsin omakseni!) ja Rakkauden lait (Reima, yllätä minut!) sekä Syvä kuin meri (Meri, tässäpä äidille joululahjaa…). Mitchard on nainen, jonka kynä on sydän ja muste intohimo! Hänestä ei voi olla viehättymättä, sillä hän kirjailee kauniisti, mutta kiihkeästi juuri meidän naisten syvimpiä tuntoja elämästä. Hän ei kaihda ahdistaviakaan asioita (konkurssi, lapsen kuolema, kateus, mustasukkaisuus, pettäminen), mutta aina lopulta tunnelin päästä loistaa valo eli lukija kokee olevansa selviytyjä kirjan tarinan vauhdilla.


True on nuori leski, jolla on poika Guy, joka on hänen elämänsä loistavin tähti. Toinen tähti on oivallisesti keksitty ja menestyvä liikeyritys, josta kummit, isoäidit yms. voivat ostaa lapselle joka kuukausi hänen ensimmäisen elinvuotensa ajan lahjan, joka on laadukas, oivaltava ja hauska. Mukana seuraa ajankohtaan sopiva runo. Jopa tämä liikeidea vei minua tunteella, vaikka en olekaan mikään ’kaikki lapset ovat ihania –tyyppi’.


Kukaan ei ole tajunnut, kuinka vaikea Truen ensimmäinen avioliitto Peten kanssa oli ollut. Kaikki ihailivat Peteä sokeasti ja olettivat, että True Dickinson oli prinsessa ja onnentyttö. Kukaan ei tuntenut Peten äärimmäistä itsekeskeisyyttä, joka yhdessä kohtalokkaassa hetkessä muuttui sankarillisuudeksi hänen menehtyessään lento-onnettomuudessa.

Ja nyt on Truen neljäskymmeneskolmas syntymäpäivä. Ja päivästä tulee Truen elämän kohtalokkain, sillä hän on rakkaiden ystäviensä ja työntekijöidensä kanssa matkalla syömään uuteen ravintolaan jonka nimi on Se yksi paikka. Naiset naureskelevat vanhoja juttuja muistellen, kuinka esim. eräs heistä kerran heittäytyi Truen sängylle ja kysyi ihan tosissaan: ”Luuletko, että masturboinnista voi saada jännetuppitulehduksen?” True vastaa: ”Hanki Rabbit Pearl. Kalifornialaiset naiset vannovat sen nimeen.”

Mutta me olemme nyt jo Se yksi paikka –ravintolassa, jossa True saa elämänsä syntymäpäivälahjan. Hän saa miehen, joka on tuhattaituri ja täysipäinen kerskuri, miehen, jolla on cowboyn vartalo ja maailman sinisimmät silmät. Miehen, jota ei voi hallita. Miehen, joka on paljon Trueta nuorempi. Miehen, joka sekä horjuttaa hänen itsetuntoaan että saa hänet kukoistamaan.

Mies on ravintolan omistaja, Hank Bannister, Herra Macho ja kreoliverinen. Hän on mies, joka tuo Truen elämään mustasukkaisuuden, raivon, anteeksiannon, pienen maitokahvinvärisen vauvan ja suuren eteläisen sukunsa. Hän hurmaa Truen pojan omalla olemuksellaan ja kruunaa kaiken lahjoittamalla tälle maailman älykkäimmän koiran, bordercollien, Gypsyn.

Ja sanomattakin lienee selvää, että Hank Bannister on naistenmies, joka vie Trueta makuuhuoneessa ja missä ikinä, niin että True ei ole moisesta ollut tietoinenkaan. Välillä Truen on kuitenkin pakko alkaa epäillä, mitä tämä hurmuri näkee hänessä, reilusti itseään vanhemmassa naisessa, joka on leski ja pienen pojan yksinhuoltaja? Silloin ilmestyy aina esille vahva äiti Kathleen, joka katsoo asiakseen asua aikuisen tyttärensä talossa ’avustavana henkilönä.’ Hank on suuri uhka Kathleenin rakentamalle kuviolle, jossa Truen tulee tarvita vain äitiään…

Tämä kirja on kuin elämä itse: Se tulee kokea, ettei sitten myöhemmin kaduta!

Ja lopetan kirjan Isabellen kohtalokkaisiin sanoihin: ”Varjele meitä heikoilta, sillä he perivät kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni.”

JUHANNUSRUUSUT VARISEVAT VALKOISTA LUNTA

Juhannusruusut varisevat jo suven valkoista lunta. Olga odottaa siiliä kupille, että saa 'vahtia';-) Kuva otettu about tunti sitten. Nyt vihdoinkin lukemaan. Huomenna ei vielä uutta, vaan kiva suviuusinta eli kirja, jonka minä luen joka kesä aina uudestaan. Iltapäivä vilahtaa Bessun kanssa tämän sillan likellä herkkuja syöden ja illalla viemme Ukkometson kanssa Hänen Ylhäisyytensä uimaan. On siinä taas ohjelmaa huomiselle...Bis Morgen!

SONAATTI MIRIAMILLE

Minun nimeni on Adam Anker. Joskus se on ollut Adam Lipski. Olen syntynyt Krakovassa, Puolassa. Katsoessani silmiin vierasta miestä, jolla oli sama nimi kuin minulla, aloin ensimmäisen kerran elämässäni kuulla kysymyksiä, joita ei ole koskaan esitetty, ja minut valtasi hillitön halu tietää.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, Gummerus 2009, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) kulkee muistojen polkuja viittoina tuoksut, musiikki, äänet, esineet, vanhat valokuvat ja etenkin kirjeet, jotka paljastavat miten olisi voinut olla, mutta ei ollut. Kertojaääni on Adamin suruääni. Adamin, joka eli elämänsä kylmän äidin kanssa, mutta luoden äitinsä kannustuksesta musiikkia, joka ei kuitenkaan lähentänyt heitä, vaan soi heidän välissään ikuisena haamuna kertoen epäoikeudenmukaisuudesta, jonka Adam tunsi, mutta johon hän ei saanut vastauksia.

Adamin lapsuuden kieli oli ruotsi, äidin vahvalla puolalaiskorostuksella. Joka ilta Wanda makasi vuoteella hiusverkko permanentattujen hiustensa suojana ja luki sanakirjaa täsmälleen neljännestunnin ajan. Adam kuitenkin häpesi äitiään ja häpesi myös omaa häpeämistään. Koulun kevätjuhlissa Wanda oli kuin joku vierasmaalainen lintu harmaan varpusparven keskellä. Wanda ja Tukholma ja sitten Wanda ja Wien…kunnes…

Adam asuu jo Uudessa Seelannissa ja menee Memorial Halliin, jossa oli useasti käynyt tyttärensä Miriamin, ’Mimin’ kanssa. Päivässä mikään ei varoita häntä, kun hän siirtyy holokaustinäyttelyyn ja löytää seinältä kuvan, jonka katse kohdistuu suoraan häneen vuosikymmenien usvan lävitse. Häntä katsoo Adam Lipski, syntynyt Krakovassa, Puolassa, ojentaen kehotusta kävellä usvasta valoon ja totuuteen.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille ei tuoksu metsämansikoilta, vaan vääryydeltä, petoksen sumulta ja rakkaudelta, joka ei saa vastarakkautta. Kirja on tietysti myös kertomus ihmiskunnan suurimmasta kansansurmasta eli juutalaisten murhaamisesta, mutta tuo iso rikos on vain kirjan tumma varjo, jonka reunoilla piilevät uhrien omat selviytymiskeinot, kyseenalaiset, mutta varmaan jälkimaailmalta armon saavat. Olssonin kieli ja tarina vangitsevat. Adamin saapuessa Krakovaan ja tavatessa Moishe Spiewakin, elin täydesti Krakovan kaduilla, niin menneisyyden kuin nykyisyyden. Viivähdämme Krakovassa niin pitkään, että Adam ostaa itselleen vihdoinkin kodin, jonka huoneista tulee lopultakin se turva ja syli, jota hän oli iäti kaivannut. Ja Moishe Spiewakista tulee tarinan hyvä haltija. Moishe rakentaa Adamille sillat menneisyyden tuntemattomien jokien ylitse. Rakastin Moishea, rakastin Krakovaa, mutta matkaa piti jatkaa…

Linda Olssonin kertojaääni soi kauneimmin Adamissa. Kirjan lopulla hän vaihtaa kertojaksi Cecilian, ruotsalaisen naisen, joka asuu saaressa ja joka Adamin on tavattava – vihdoinkin, monien erottavien vuosien jälkeen. Cecilian ääni ei tavoita minua ja myös Adam muuttuu kohdattuaan Cecilian. Nyt avautuu tulevaisuus ja hyvästelemme ne, joista olisin halunnut tietää enemmän ja syvällisemmin eli Wandan ja Martan. Onneksi Adamilla on kuitenkin asuntonsa Krakovassa, todellinen koti, jonka merkityksen tajuatte vasta kirjan luettuanne. Ja toki suon Adamille huomisen, vaikka jokin minussa olisi halunnut jäädä menneisyyteen ja suorastaan toivoo Olssonilta kirjaa siitä, mikä kertomatta jäi. Nyt voin sanoa, että tästä olisi saanut isommankin tarinan. Yleensä sanon että yhteen kirjaan on ympätty liian monta teosta. Nyt on päinvastoin, sillä tarina on kiinnostava ja ihmisen inhimillisistä heikkouksista hienosti kertova.

Tämä kirja on hapertuvien kirjeiden ja seepianväristen valokuvien kirja ja paljastaa miten kuvat voivat joskus kertoa enemmän kuin mikään, mikään muu. Hyvin merkityksellinen oli eräs tapaaminen Wienin rautatieasemalla. Ja yksi ainoa vanha valokuva antoi Adamille vastauksen siihen, miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui hänen voimatta millekään mitään. Eihän hiljaisuudessa, vastausta vaille jäävien kysymysten keskellä ja usvassa elänyt voinut käsittää…hän vain kärsi. Hiljaa.

Sonaatti Miriamille on surullisen kaunis kertomus kertautuvasta äidittömyydestä. Ikävästä.

Toccata

LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA

Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009 ja suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta.

Prologi

Astrid


Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi

Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.


Veronika

Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti

Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

…nu vill jag sjunga di milda sånger.

Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.

Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.

…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden lempeässä vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.

Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.

Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.

Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.

Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.

Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.

Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.

Epilogi


Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.

- Dan Andersson –

Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?

LINDA OLSSON

Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa valmiiksi, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.


Kirjan nimi on Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtisumua. Tämä kirja antaa Toivoa, että elämässä vielä on Toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta…

This book is called Let me sing you gentle songs. This book has been published by Gummerus A.D. 2009. This book hasn’t been written earlier. This book is The Light House and Stardust. This book is giving Hope that there still is Hope. This book smells like wild strawberries…

Näin hurmiossa kirjoitin viime suvena Linda Olssonin metsämansikoiden tuoksuisesta kirjasta. Nyt mukaan liittyy hänen toinen teoksensa Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, Gummerus 2009, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi), joka vuonna 2009 nimettiin ehdolle maailman suurimman kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon Impac Dublinin, saajaksi. Ensin kuitenkin metsämansikoita vielä kerran ja sitten ihan jotain muuta…

KESÄ JATKUU, KESÄ...

Tunnelmallinen juhannus on takanapäin ja saarella tuulee. Ehtoo tuo kuitenkin pläkin kelin ja aurinko vielä kauan. Heitämme pyhistä arkeen. Jotkut ovat aloittaneet jo lomansa, mutta ei meillä, ei meillä. Meillä käytetään Euroopan kelloa, jossa lomat alkavat paljon myöhemmin. Sitten kun illat hämärtyvät lempeän lämpöisinä ja kiitäjät sukivat hiuksiani ja lepakot suihkivat suih!suih!

Sain oltua Out of office, mikä teki todella hyvää. Joten nyt sitten vain kirjoja kehiin ja samalla suunnittelen teille kivan lomalukemiston yms. Jään lomille oikeasti vasta kun Päämieskin eli heinäkuun puolessa välissä, mutta enhän lomallakaa lukematta ole, se minusta pois! Silloin tosin heitämme kellon pois ja katsomme ajan harakankellosta, syömme milloin huvittaa ja säästä viis, puutarhassa, nukumme milloin huvittaa ja uimme yöllä ja päivällä.

Nyt on siis tulossa sekalaista. Tulee uusia kirjoja ja tulee uusintoina sellaisia kirjoja, joita itse luen mieluusti suvella. Jos puutarhassa jotain, tietty kuvia tulee. Torstaina tulee viehättävä puutarha-ammattilaispariskunta kylään, joten kitkemistä pitäisi hieman harrastaa...;- ) Ja sitten tiedoksi, että pääsen heidän ihanaan pihaansa kuvaamaan ja ehkä saan postata sieltä juttua.

Toivotan teille kaikille upeaa, elämänmakuista sydänsuven viikkoa♥ ja haluan ikäänkuin aloittaa näin pyhien jälkeen Lauri Viidan runolla, jossa tosin puhutaan kuolemasta, vaan on se silti...niin Viitaa. Ja kuolemahan on vain osa elämää. Kuten kesäkin.

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivettunut omenapuu.


Reppu naulassa, ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut,
kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.


(Osa Lauri Viidan runoelmasta Onni, joka ilmestyi kirjallisuuslehti Parnassossa sattumalta samana päivänä kun kirjailija kuoli.)

SINÄ TULIT

Et antanut minun kärsiä,
vain odottaa.

Juuri sellaisina
hämmentävinä hetkinä,
jotka kihisivät käärmeitä,
jolloin olin tukehtua
ja sydämeni melkein pysähtyi,
tulit alastomana, naarmuisena,
verta vuotavana vuoteeni luo,
sinä, valittuni,
ja silloin
vaelsimme koko yön
unissamme,
ja kun heräsimme,
olit entisesi mutta myös toinen,
ikään kuin unissamme tuivertava tuuli
olisi sytyttänyt hiuksiisi taas tulen,
upottanut vartalosi vehnänkeltaiseen ja hopeaan
ja saanut sen kauttaaltansa loistamaan.

Minä en kärsinyt, rakkaani,
odotin vain.
Sinun oli uudistettava katseesi
ja sydämesi
sen jälkeen kun olit käynyt
sydämeni merensyvänteessä.
Sinun oli noustava vedestä
yhtä puhtaana kuin
öisen laineen ilmaan
lennättämä pisara.

Valittuni, sinun täytyi
kuolla ja taas syntyä; minä odotin sinua.
En kärsinyt etsiessäni sinua,
sillä tiesin sinun palaavan
uutena ihmisenä,
naisena jossa on kaikkea mitä jumaloin;
joka on jättänyt taakseen sen mistä en huoli;
jolla on sinun silmäsi, kätesi ja suusi,
mutta jonka sydän on toinen;
joka heräsi rinnallani
kuin olisi alati ollut siinä
valmiina jatkamaan
rinnallani
aina.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (WSOY 2008)
suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
kuva Iines

'HOITOLAPSENI' DINA

SALAINEN 'PUUTARHATONTTUNI'

Jokaisella kodilla on omat haltijatonttunsa, minkä asian kaikki tiennevät. Minulla asuu välikatolla Feetu, joka on hyvin tärkeä tonttu, sillä hän hoitaa sen, minkä unohdan ja tuo kotiimme mukavaa tunnelmaa. No, toki minulla on puutarhassakin oma puutarhatonttuni, mutta ei mikään semmoinen hirvitys, joita myydään kaupoissa ja, jotka kiertävät kirottuina lahjoina ystävältä ystävälle, koska niistä yritetään eroon.

Minun 'tonttuni' on harvoin paikalla, mutta myöntää täytyy, että kun hän on, hän hoitaa pensasruusut, nurmikon leikkuut, kantaa multasäkkejä paikasta toiseen ja kaivaa isot kasvisiirrot sekä istuttaa ne uusiin kohteisiin. Häntä ei helpolla saa kuvaan 'tonttupuuhissa', mutta tässä onnistuin nappaamaan salaa kuvan hänestä hoitamassa yli kymmenettä eli viimeisintä kartiovalkokuusihankintaani. Rakkaalla 'tontulla' on monta nimeä ja minulle hän onkin Lumimies, Päämies, Ukkometso, Alfauros ja...

Voipi olla, että ilman ikiomaa 'puutarhatonttuani' en jaksaisi kuopsuttaa isoa puutarhaamme, josta olenkin päättänyt tehdä Romanttisen Kuupuutarhan! Tämän aivan ihanan idean sain Sarilta.

Siis kiitos ja ylistys 'puutarhatontulleni'♥

SARAN YLLÄTYS!

Tein jokin aika sitten teille Donald Spoton kirjan Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly (Helsinki Kirjat 2010) ja varmaan sen innoittamana sain Saralta ihastuttavan yllätyksen: Hopeapeilin elokuulta 1960, jossa kannessa kuva Ruhtinattaresta tyttärensä Carolinen ja poikansa Albertin kanssa. Sisäsivuilta löytyy juttusarjan ensimmäinen osa, jossa otsikkona Kiitos isä Tuckerin. Asemansa vuoksi ruhtinatar saattoi antaa vain pieniä vihjeitä, miten avioliitto oikein järjestyi, mutta isä Tuckerin puheliaisuus antaa totuudenmukaisen kuvauksen ensitapaamisesta Cannesissa ja Rainierin kosiomatkasta Amerikkaan.

Muistan sateiset suvipäivät Keurun mammalassa ja isot pinot Hopeapeili -lehtiä. Niitä luettiin siinä missä Tex Willereitä, Aku Ankkoja, Viisikoita ja tyttökirjoja.

Ja tässä kuva kirjasta Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly. Kuvassa Grace Kelly Grimaldi, hänen korkeutensa Monacon ruhtinatar, 50-vuotiaana. Kuva ruhtinaan palatsin arkisto, Monaco.

OLGA KALLIOLLA, VEDESSÄ JA IIRIKSISSÄ

Jael tiedusteli Olgan vointia ja ehkä muutkin ajattelevat, että missä mennään. Jokin aikaa sitten kuvasin Olgan teille järvessä ja sitten oli se Hänen Ylhäisyytensä ja Olga puiston penkillä reporankana, mutta kyllähän minä näitä kuvia hänestä laitan ja elän kanssanne myös hänen nykyisiä hitaampia päiviään. Tosin nyt kun siilit ovat jälleen ilmestyneet, tästä Vanhasta Neidistä löytyykiin uusia hauskoja piirteitä eli illat ovat meillä oikein semmoisia naurunäytöksiä. Kuumina päivinä Olga mielellään loikoilee kalliolla tai katoaa saniaisviidakkoon. Hän on intiaanikoira ja osaa olla ihan hiljaa...,joten välillä 'mami' on hyvin, hyvin huolissaan, mutta silti hän ei vieläkään vastaa: Täällä minä!