Ajattelin kevyttä naistenpäivän aattoa eli postaan teille nyt, mitä sain eräältä ystävältäni sähköpostilla. Itse tulin juuri puu- ja lumisavotasta, sain kuulla saavani huomenna yllätysvieraan ja aion viettää nyt pari tuntia lumoavan sisustuskirjan parissa samalla kun nautin 'a nice cup of tea'.
Alla oleva teksti ei ole mitenkään minun mielipiteeni, sillä siinä on monta asiaa, jotka jäävät vaivaamaan. Onneksi joku on tehnyt sinne omia lisäkommenttejaan;-)
Teksti on siis miehen eli Andy Rooneyn ja kuvan kaunotar on useasti maailman kauneimmaksi 40+ -naiseksi nimetty näyttelijä Sela Ward, jota seurasin hartaasti sarjassa Vielä kerran (Once and again). Ja näin Rooney:
Yli nelikymppinen nainen ei
ikinä herätä sinua yöllä kysyäkseen 'mitä
mietit?', sillä häntä ei
todellakaan kiinnosta mitä mietit.
(No ei todellakaan!)
Jos yli nelikymppinen
nainen ei halua katsoa matsia, hän ei istu
valittamassa siitä. Hän tekee
jotain, mitä haluaa tehdä. Ja se on yleensä jotain
paljon kiinnostavampaa.
(Luultavasti hänellä on eroottinen tapaaminen jonkun kanssa, jonka mielestä lemmenleikki voittaa matsin.)
Yli nelikymppinen nainen tuntee itsensä
tarpeeksi hyvin ollakseen varma
siitä, kuka hän on, mitä hän haluaa ja
keneltä sen haluaa.
(Juuri niin!)
Harvat yli nelikymppiset naiset vähät
välittävät siitä, mitä sinä mahdat
ajatella siitä, mitä he tekevät.
(Vain siinä tapauksessa, että olet lakannut olemasta kiinnostava.)
Yli nelikymppiset naiset ovat arvokkaita. He harvoin
aloittavat huutotappelua kanssasi oopperassa tai ravintolassa.
Tietenkin, jos aihetta on, he eivät epäröi ampua sinua, jos heillä vain on
mahdollisuus selvitä siitä seuraamuksitta.
(Nainen on aina nainen, iästä viis.)
Naiset eivät
kitsastele kiitoksissaan, jopa ansaitsemattomissa sellaisissa.
He tietävät millaista on olla aliarvostettu.
(He eivät todellakaan nyt tiedä tätä ollenkaan, sillä täytettyään 40 heille alkaa tapahtua uskomattoman lumoavia asioita ja he tuskin muistavat olemassaoloasi.)
Yli nelikymppisellä naisella on pokkaa esitellä sinut
ystävättärilleen. Nuorempi nainen, jolla on mies, usein
jättää parhaan ystävänsäkin huomiotta, koska ei luota mieheensä
muiden naisten seurassa.
(Yksi syntymäpäivä ei tuhoa aivoja!)
Yli nelikymppistä naista ei voisi vähempää kiinnostaa,
jos olet ihastunut hänen ystäväänsä, koska hän tietää, etteivät
hänen ystävänsä petä häntä.
(Vain siinä tapauksessa, että sinä et kiinnosta enää naista.)
Naisista tulee selvännäkijöitä, kun he
ikääntyvät. Sinun ei koskaan tarvitse
tunnustaa syntejäsi yli nelikymppiselle naiselle.
He tietävät ne jo.
(Juuri niin, mutta tuskin sinun tekosesi häntä kiinnostvat, sillä elämässä on niin paljon muuta...)
Yli nelikymppinen nainen näyttää hyvältä kirkkaanpunaisessa
huulipunassa. Kun hän pääsee henkisesti yli
muutamasta rypystä, on yli nelikymppinen nainen
rutkasti seksikkäämpi kuin hänen nuorempi vastineensa.
(Hanki uudet silmälasit: Kuka on nähnyt ryppyisen 40 -vuotiaan NAISEN!)
Yli nelikymppiset naiset ovat suorasukaisia ja rehellisiä. He
kyllä kertovat suoraan, että olet nuija, jos käyttäydyt kuin nuija.
Sinun ei koskaan tarvitse miettiä, mitä mieltä he sinusta ovat.
(Vain jos vielä kiinnostat häntä.)
Kyllä, me ylistämme yli nelikymppisiä naisia hyvin monista
syistä. Valitettavasti se ei ole molemminpuolista. Jokaista
tyrmäävää, fiksua, pärjäävää, seksikästä yli nelikymppistä naista
kohti on kalju, pönäkkä, epäsiisti muinaisjäännemiekkonen
verkkaripöksyissään tekemässä itsestään idioottia jonkun
parikymppisen tarjoilijattaren kanssa...
(Tämä ei naista voisi vähempää kiinnostaa, sillä moinen tyyppi ei kuulu hänen lähipiiriinsä.)
- Andy Rooney -
You are so beautiful
Luin kerran yhdestä isosta aviisista erään mieskriitikon kirjoittavan, että kaikki pohjoismaiset naisdekkaristit ovat yhtä samaa mössöä, joita ei toisistaan erota mikään! Onnettomuudekseen hän jatkoi rakastuneena omiin sanoihinsa niin kauan, että huomasin hänen puhuvan kirjoista, joita hän ei ollut edes lukenut. Hän oli lukenut vain muutaman ja minä olin lukenut ne kaikki! Tein valituksen päätoimittajalle kriitikosta, joka kirjoittaa asiantuntemattomasti ja aivan väärin yleistäen. Ja minä pystyin myös perustelemaan kritiikin kritiikkini!
Lempeästi loiventaen sanotaan, että jopa minä olen vuosien myötä kypsynyt pariin jännityskirjailijaan, enkä heitä enää lue, mutta Inger Frimansson ei ikinä voi kuulua heihin. Olen tehnyt häneltä Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, Like 2009) sekä Rotanpyytäjä (Råttfångerskan, Like 2010), mutta lukenut jo ennen blogia Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, Like 2007) sekä Pimeyden jäljet (Mörkerspår, Like 2006) ja tavoitteenani on tehdä myös nuo erinomaiset puuttuvat aikaa myöten. En voi olla sanomatta, että Varjo vedessä teki minuun valtaisan vaikutuksen. Uskaltaisin melkein sanoa, että hipoo jo Minette Waltersin Kuvanveistäjää. Nyt kuitenkin olen jo matkalla täydentämään puuttuvia Frimanssonejani, sillä voitin Annin arvonnassa Inger Frimanssonin Parempi elämä (Ett mycket bättre liv, Like 2009, suomennos Anu Koivunen) ja siihen sukellamme nyt ja suoraan erotiikkaan, jota Frimansson käyttää teoksissaan yllävästikin, mutta aina syystä, ei itsetarkoituksellisuudesta.
”Etkö halua, mikä sinun on?” Hän nyyhkäisi, ja nainen tarttui hänen lanteisiinsa ja piti häntä paikoillaan.
”Toki, ystävä rakas, haluan toki. Mutta ensin saat luvata minulle yhden asian. Sinun pitää luvata minulle tytär!”
Kennet kuuli äänestä, että nainen oli tällä kertaa tosissaan, ja hän nyökkäsi, koko hänen päänsä nyökkäsi – lupaan tehdä kaiken minkä ikinä haluat minun tekevän, olen orjasi ja sinä minun valtiattareni.
Silloin lihasten rautaseinä pehmeni, nainen avautui ja salli Kennetin tulla sisään.
Parempi elämä on psykologinen trilleri yhdestä kauheimmasta asiasta, mitä voi tapahtua. Lapsi katoaa. Pieni, neljävuotias, Angelica katoaa rattaistaan päiväkodin retkellä. Hoitaja, nuori Magda on poissa vain hetken, mutta kun hän palaa, hän löytää vain tyhjät rattaat. Tästä alkaa painajainen, jonka kertojina toimivat Magda, Daniel ja siepattu Angelica. Lapsen vanhemmat ovat eronneet, mutta pitävät sopuvälejä ja asuvat lähekkäin. Silti Magdan oloa ei yhtään helpota se, että hän on rakastunut Angelican romanialaiseen isään, Florianiin ja on tämän rakastaja sekä samalla juuri se nainen, jonka syytä on rakkaan tyttären katoaminen.
Ja jossain kaukana, syrjässä, sijaitsee outo, omavarainen kollektiivi, jossa pelätään kännyköiden säteilyä, jonne halutaan vain tyttölapsia, omia tai muiden, pääasia, että he ovat tyttöjä, poikia siedetään vain vaivoin ja heidän olonsa on kuin kurituslaitoksessa ja kaikkea johtaa hyvännäköinen nainen, joka tuntuu hallitsevan kaiken paitsi temperamenttinsa. Nainen, joka sairastaa vahvaa miesvihaa ja sallii miesten olemassa olon vain yhtä tarkoitusta varten.
Kuin vahingossa Jannan tielle osunut Daniel joutuu täysin naisen lumoihin ja näin hänestä tulee yksi silminnäkijöistä, joka ei pitkään aikaan tajua muuta kuin alituisen himonsa Jannaan. Janna on matrarkka, joka hallitsee miten huvittaa ja haluaa tulla tiineeksi ja saada tyttölapsia. Paljon tyttäriä. Siihen asti Angelica, nyt Noraksi nimetty, saa tyydyttää tyttölapsimaniaa. Ellei tarina olisi niin rankka, voisi jopa nauraa tilan aikuisia hahmoja, kuten lapsenpäästäjä Lillemoria, jonka miehenpuute on huutava. Niin pakottava, että hän päättää lääkekasveillaan huumata Danielin saadakseen miestä, vaikka Daniel estelee
”En halua olla…Janna ja minä..”
Lillemor seisoi niin lähellä, että Daniel tunsi hänen hengityksensä. Sieraimista purkautuvan hennon ilmavirran, kun Lillemor pureskeli jotain, joka tuoksui mintulta ja eukalyptukselta.
”Janna ja Janna. En ole saanut miestä yli kahdeksaan kuukauteen…ja sitten sinä tulet niin pirun komeana, et kyllä…tämä on epäreilua…”
Siis mikä tekee Frimanssonista niin kiinnostavan kirjailijan? Se, että hän kuvaa ihan tavallisia ihmisiä, sinua ja minua, ja sitä miten meistä kaikista voi tulla sieppaajia, murhaajia, kavaltajia…Päässä vain vähän räsähtää, koska elämä on ollut niin epäoikeudenmukaista, tai on lapsena joutunut koulukiusatuksi (Varjo vedessä) tai vain sattuma aiheuttaa kuoleman, mutta järjetön käytös saa peittelemään asiaa ja siitä alkaa lumivyöry, jolle ei loppua näy. Inger kirjoittaa hyvin tavallisista, usein ns. pienistä ihmisistä, kuten vaikkapa tämän kirjan Lillemor, jolla kasvaa karvoja leuassa, on ylipainoa ja hengitys haisee pahalle, mutta miestä vain pitäisi saada. Tai hän kirjoittaa viisikymppisestä Hilja Agnevikista (Pimeyden jäljet), naimattomasta ja lapsettomasta, hieman yksinkertaisesta, joka sattumalta näkee tapahtuman, joka suistaa hänet täysin raiteiltaan…
Hallandspostenin arvostelusta poimittu lause: ”Frimansson kuvaa hyvin keski-ikäisiä naisia, joissa on jotain sairasta, jotain mikä näkyy vasta paineen alla, tietyn rajan ylityttyä.”
Toki hän kuvaa lapsiakin, sillä Parempi elämä kirjan nelivuotiaan Angelican kuvaus on laaja ja laadukas. Miten upeasti kirjailija piirtää kuvaa tytöstä, joka turvautuu mielikuvitusmaailmaan ja kaksoispersoonaan selviytyäkseen itkemättä (sillä Janna ei halua kuulla itkua), selviytyäkseen tulematta hulluksi, selviytyäkseen näyttämättä, mitä tapahtumista ajattelee ja mitä muistaa. Kuvaus on kaikin osin kohdillaan ja jopa mahdollista tapahtua, kun tutustuu tarkemmin Angelican ajatuksiin ja
Nyt hän oli Nora. Hänen oli pakko olla. Hän tunnusteli käsillään, ja joka paikassa oli karheaa ja multaista. Sitten löytyi aukko, käytävä. Sinne hänen pitäisi mennä. Hän ymmärsi sen.
Angelica vikisi hänen kurkussaan, mutta hän ravisti Angelican pois – turpa kiinni, itkupilli, älä vain pilaa tätä juttua. Nyt sisään käytävään siitä.
Toivottavasti en ole paljastanut liikaa. Siinä pitää aina varoa, kun tekee dekkaria. Halusin nyt valottaa hieman laajemmin, mutta vieläkin suppeasti, sitä maailmaa, jossa Inger Frimansson operoi mestarillisesti. Häntä ei voi niputtaa muihin, sillä hän kantaa psykologisen trillerin kuningattaren viittaa luodaten kaunaisten ihmismielten kostoa janoavissa syövereissä, harhaisten ihmisten ankeissa päivissä ja niiden tuhoisissa lopputulemissa. Lukija ei koskaan tiedä, mille teille häntä viedään ja mitä on perillä, mutta yksi on varmaa: Lopussa odottaa aina yllätys. Parempi elämä dekkarin loppu on yksi uskomattomampia, joita olen lukenut…
Hei!
Elossa ollaan vaikka paikat ovatkin kipeinä. Läheisin ihmiseni on pakottanut minut kiipeämään kuulemma oman etuni nimissä ylös liukkaita, jyrkkiä mäkiä (lue: vuoren seinämiä). Toisaalta, minä en ole laittanut ruokaa, olen tehnyt toisen syntiinlankeemuksen, jonka paljastan tiistaina naistenpäivän iloksi ja luen parhaillaan mielettömän jännittävää dekkaria, joka tuskin tulee vielä ensi viikolla.
Siis huomenna aloitamme yhdellä vanhalla dekkarilla, jota en ollut teille vielä tehnyt, mutta olen tarjonnut teille muita IF:n jännityskirjoja kylläkin. Jos pidän jostakin kirjoittajasta, pyrin usein täydentämään 'kokoelmaani'. Erittäin hyvin asia näkyy Ian McEwanin kohdalla, mutta kyllä muissakin. Ja tiistaina onkin sitten meidän Kaikkien Ihanien Naisten Päivä ja silloin paljastan Syntiinlankeemukseni osan 2 ja saatan vähän muutenkin korostaa naisiin liittyviä asioita tietyltä kantilta. Viime vuonna oli vakavasti, tänä vuonna toisin. Jotain kevyttä, ehkä iloista tms. Naisten iloksi teen sitten loppuviikosta aivan uuden sisustuskirjan, josta melkein tuli jo kuva tähän postaukseen, mutta sain vielä pidäteltyä. Ja: Ensimmäinen kevään puutarhakirjoista on tullut! Sen saatte myös tulevalla viikolla, sillä tiedän lukijoissani olevan runsaasti multasormia eli yhtä puutarhahulluja kuin olen itsekin. Olen iloinen, että kirja lähestyy puutarhaa hieman uudelta kantilta ja siitä, että kirjan kansi on täydellisen onnistunut, mikä ei suinkaan aina ole selviö.
Minulta on tässä hemmottelun ja rääkin vastavuoroisuudessa kiristetty lupaus kiivetä vuorelle kolmasti viikossa ja kalenteriin sitten ruksi. Miten tulinkaan sen luvanneeksi...en ollenkaan tajua. Olikohan se silloin saunan lauteilla, kun nautittiin samppanjaa vai silloin, kun...
Jos teillä on tapana saada jotain materiaalista muistamista rakkaaltanne naistenpäivänä, älkää unohtako kirjaa Herätä kauneutesi, sillä siinä on täyttä asiaa ja jotenkin silleen hellästi ja hyvää mieltä tuottavasti.
Hyvä mieli ja itsestään pitäminen on tärkeää aina ja kaikkina ikäkausina. Se on se tie, joka vie harmoniaan ja kauneuteen varmimmin kuin kalleimman kuntosalin vuosikortti. M.O.T.
Vahvaa Viikkoa Kaikki Te Ihanat Naiset, Oman Elämänne Tähdet♥
teidän
Leena Lumi
Call Me
kuva Soolis
Fantastinen ja vauhdikas Pepi muisti minua lumoavilla, pinkeillä kynsikkäillä, joille Unelma keksi minun korvaani mukavasti soivan sanan kämmekkäät. ( Tulee ihan mieleen kämmekkäkasvit ja etenkin valkolehdokki eli suviyön tuoksuva kuningatar...)Tiedän, että nämä olisi pitänyt kuvata niin, että omaa, rakasta pinkkiä lakkaa kynsiin ja sitten kysikäs/kämmekkä käteen ja käsi kohti taivasta, mutta kun...Ensinnäkin, miten kuvata yhdellä kädellä, toisekseen nyt on menossa kukkien mullat vaihtoon -viikot, kolmanneksi olen välillä niin kiireissäni, että kukaan ei sitä usko, vaikka tekisin, minkä listan ja luettelisin mitä kaikkea työtä teettää iso talo, sen ympäristö, vanha koira ja hemmoteltu Alfauros. En ikinä tajua, miksi meillä pyörii pyykkikone kuin olisi lauma lapsia vielä kotona, ruokaa valmistetaan kuin armeijassa ja...pieni esimerkki tältä aamulta:
Tänään piti olla löysä ja kiva päivä, jolloin ei tapahdu mitään erityistä, joten aamulla luin hitaasti Hesaria ja join Robert'siani. Sitten siirryin hidastetusti suihkuun ja kun tulin sieltä pitkät hiukset märkinä töttörön sisällä, soi puhelin. Naapurini soitti ystävällisesti, että 'nyt se nuohooja tuli ja on teillä noin kymmenessä minuutissa.' Silloin tapahtui siivouksen, hiustenkuivatuksen ja croissanttien paiston maailmanennätys. Jossain välissä viiletin pitkin puutarhaa hiukset edelleen märkinä kompostikassi kädessäni ja perässäni punaturkkinen koiruus, joka halusi, että kätken lumeen 'nannaa'. Makkarille en ehtiyt tehdä mitään, vaan sinne jätin levälleen vuodevaatteet ja Hesarin ja paukautin vain oven kiinni. Hymyillen olin vastassa nokimiestä ja ilmoitin tuttuun karjalaisvieraanvaraiseen tapaani, että 'pullat ovat jo uunissa'. Hiki valui pitkin selkääni, mutta hymyni oli täydellinen. Nuohoojat ovat puulämmityshimoisten tärkeitä henkilöitä. Pahempiakin aamuja on koettu, mutta ne liittyvät postimiehiin, jotka kantavat ovelle kirjapaketteja ja hehän soittavat aina kahdesti.
En tiedä, muistatteko sitä postausta, kun työpöytäni oli niin täysi, että kirjoitin teille seisoen vinossa asennossa ja sitten meni selkä. Kun ehdin raivaamaan pöytää, konttasin etsimään jotain työpöytäni alta ja sain pankkiirilampun päähäni ja sen kuuppa hajosi, mutta minä en edes kuollut...Tai sitten se kerta, kun lukulasini olivat jääkaapissa. Ne edelliset, ihan uudet olivat jääneet vuoteelle, jossa sitten istuin ne mäsäksi. Kannattaa silti muistaa, että ihailen Grace Kellyä ja pystyn tarvittaessa esittämään häntä eli olemaan täydellisen ladylike ja cool vaikka kokonaisen vuorokauden. Mutta siinä sitten kulkeekin jo minun rajani...
Nyt ei ole enää huolen häivää. Huomenna pidämme Alfauroksen kanssa peräti yhden päivän hiihtoloman eli pitkä viikonloppu on tiedossa. Kaiken huipuksi hän on luvannut minulle täydellisen miniloman, joka tarkoittaa monenlaista kivaa, josta pidän. Ehdottomasti nukumme pitkään ja ehdottomasti käymme siellä sun täällä kuten Viherlandiassa, sillä minulle on nyt noussut puutarhakuume. Löysin eilen itseni kirjaamasta suven sunnitelmia blancosivuiseen puutarhakirjaani. Suksetkin ovat esillä, joten toivossa on hyvä elää. Saunajuomana on aito samppanja ja jääkaappi tursuaa herkullisia juustoja. Maaliskuun kolmantena kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten seisoin mereltä puhaltavassa kylmässä viimassa eräässä ratsastusnäytöksessä ja silmäni löysivät ylitse väen parinsa...Sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan vaan ihan toisin ja juuri niin kuin oli aikojen alusta tarkoitettu. Meillä on mielettömän proosallinen hääpäivän ajankohta, siksi olemme aina muistaneet juhlistaa tapaamisemme merkkipäivää. Poikkeuksen teki vain hopeahääpäivä, jolloin saimmekin teiltä niin paljon muistamista, että älkää nyt. Kerroin muuten vain tai sitten sen takia, että olen tällainen...minä. Kaikki olen teille aina kertonut...
Siis nyt kaikki kynsikkäitä/kämekkäitä Pepiltä tilaamaan! Ilmoittakaa hänelle lempivärinne ja johan alkaa valokuvauskin olla tyylikästä ja romanttista, eikä kädet palele. Alla Hänen Majesteettinsa Kämmekkäiden Vartijana.
Ihan kohta toivotan teille viikonloppua...hetki vain...
Luin Susan Fletcherin Meriharakat, kun Ilse blogissaan toivoi blogisavua kirjalle ja koin iloisen yllätyksen. Oikeastaan vähän enemmänkin...Nyt minä toivon blogisavua Richard Masonin Muistojen huoneille. Tämä kirja on enemmän kuin voisi olettaa. Kertoo Alzheimeriin sairastuvasta äidistä, jonka aikuinen tytär haluaa siirtää äidin hoitokotiin. Hänellä on kuitenkin asiasta huono omatunto ja niinpä hän päättää järjestää sitä ennen äidille matkan suvun juurille Etelä-Afrikkaan. Mikään ei ole kovin tavalllista ja helppoa, sillä: liikaa muistoja, tyttären mutkikas yksityiselämä sekä äidin ja tyttären monimutkainen suhde painavat kirjaan oman poltinmerkkinsä. Kirja on tosipohjainen ja kaikki, jotka ovat tämän tuttavapiiristäni lukeneet, ovat yllättyneet positiivisesti. Oman kirjani annoin Evelle, kun hän lähti yli kuukauden lomalle Turkkiin
Kuka on kaunis? Onko langanlaiha vaatemalli sitä vai nuori teinityttö, joka kulkee ryhti suorana kadun aurinkoista puolta hiukset hulmuten? Onko vanhus kaunis? Onko kaunista, jos on lihava tai harmaahiuksinen? Voiko ryppykasvoinen olla kaunis? Entä surullinen tai omahyväinen? Onko miesmäinen nainen kaunis? Onko kauneus vain naisten ominaisuus ja vaade? Tuleeko kauneus kalliista purkista, jota käyttää kuuluisa filmitähti? Onko kauneus kirurgin veitsen taidonnäyte?
Luin Susan West Kurzin ja Tom Monten kirjaa Herätä kauneutesi – Hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan (Awakening Beauty The Dr. Hauschka Way, Gummerus 2011, suomennos Ulla Lempinen) kuin olisin palannut teinivuosilleni, jolloin tajusin, että terve ja intohimoinen ihminen on aina kaunis ja säteilevä. Täysin yhdentekevää ikä, hiusten väri, meikki, vaatteet tai opeteltu rooli. Mikään ei tee ihmisestä kaunista ellei hän säteile sisältä päin hyvää oloa ja intohimoa sekä innostusta elämän pieniin ja suuriin asioihin. Toisaalta sisäisestä kauneudesta puhutaan väheksyen ja kuin ulkoisen kauneuden vastakohtana. Mistä siis löytyy se jokin, joka tekee ihmisestä kauniin, sitä me nyt yritämme pohtia Herätä kauneutesi kirjan avulla.
Tämä kirja on minulle osittain itsestään selvyyttä, sillä kirjastooni kuuluu oma kauneuden raamattuni, jonka mukaan olen yrittänyt elää. Kirjan nimi on Kauneuden kirja (Vogue Body and Beauty Book). Kirja on jo vanha, eikä sitä varmaan mistään enää saa, mutta se kantaa juuri samaa viestiä kuin teos Herätä kauneutesi eli kun elämme tietyllä tavalla, tunnemme omat tarpeemme, myönnymme omaan rytmiimme ja näemme vähän vaivaa itsemme eteen vaikkapa harrastaen joogaa, meditaatiota tai vaikka vain pitkiä kävelylenkkejä sekä syömme niin terveellisesti, että saamme kaikki tarvitsemamme vitamiinit ja hivenaineet, olemme kauniita. Luonnollisesti kauneuden herättämiseen kuuluu myös pahojen tapojen ja asioiden välttäminen. Niitä ovat vaikkapa liiallinen rasvan syönti, liika aurinko, tupakointi, alkoholi, liian vähäinen uni ja liikunta, joillekin jopa kahvi ja liika sokeri. Ja pahimpana kaikista rumentajista toimii stressi.
Herätä kauneutesi kirja tarjoaa aluksi laventeli-, sitruuna-, rosmariini- ja salviaöljykylpyjä, joilla kaikilla on oma rentouttava ja terveyteen vaikuttava tehonsa. Sen jälkeen kävelemme, liikumme saavuttaaksemme oman rytmimme, joogaamme, teemme Zen-harjoituksia, jossa otamme maailman haltuumme joutilaasti sekä meditoimme, joita kaikkia tarvitsemme selvitäksemme ’neljästä temperamentista’ eli itsemme kohtaamisesta. Löydämme neljä persoonallisuustyyppiä, joista jotain edustamme, mutta toisaalta olemme myös osa näistä kaikista, vain painotuksissa on eroa. On todella huimaa lukea näistä tyypeistä! Oletko siis Koleerinen temperamentti – Homma hoidetaan, ja heti!, Sangviininen temperamentti – kaikki on jännittävää ja hauskaa, Flegmaattinen temperamentti – Kaikki on järjestyksessä ja hyvä niin! vai Melankolinen temperamentti – Minä kannan maailman murheet, olemmehan kaikki yhtä? Jos huomaat olevasi selvästi painottunut tiettyyn näistä luettuasi kuvaukset, saat ohjeet, miten selvitä itsesi kanssa. Kaikissa näissä persoonallisuustyypeissä on sekä hyvää että huonoa, mutta jos huonoa on niin paljon, että se rasittaa psyykkistä ja sitä kautta fyysistä kuntoasi, on tehtävä jotain. Kaikkihan me tunnemme jonkun koleerikon:
Muinaiset kreikkalaiset yhdistivät tämän temperamenttityypin tuleen – ja tosiaan, koleerikon tunteet ovatkin usein tuliset. Mutta stressin lisääntymisen myötä määrätietoisuus saattaa muuttua jääräpäisyydeksi. Taipumus takertua yksityiskohtiin ja halu tehdä asiat oikeaoppisesti ovat usein mainio kasvualusta turhautumiselle ja raivonpuuskille. Saatat myös tulla liian kontrollinhaluiseksi, mikä entisestään lisää turhautumista, pelkoa ja vihaa. Ääritapauksissa hienovaraisuus…
Ei kannata huolestua, sillä Herätä kauneutesi kertoo miten koleerikko rauhoitetaan.
Se mikä on ikuisesti ollut mielessäni kauneuden suhteen, on happi ja sanonta ’olet mitä syöt’. Uskon tähän päivä päivältä varmemmin. Tulen ihan sairaaksi ellen pääse ulos. Pari järkyttävää pakkasviikkoa veivät minulta kaikki voimat. Elän hapesta ja ulkoilusta, salilajit eivät ole minun juttuni. Ja toinen onkin sitten tämä ruokapuoli, johon teen hidasta, mutta varmaa matkaa. Uskon tasan tarkkaan, kuten Herätä kauneutesi kertoo, että ihmisen kehossa on käynnissä jatkuva taistelu haitallisia aineita vastaan ja jos saamme niitä liikaa, vanhenemme ennenaikaisesti, sairastumme sydän-ja verisuonitauteihin, syöpään, diabetekseen ja Alzheimerin tautiin. Kaikkeen ovat syynä vapaat radikaalit eli oksidantit, jotka ovat huonon ravinnon mukana tulleita myrkkyjä, viruksia ja bakteereja. Kirjan pitkässä jutussa Ruokavalion ja maanviljelyn vaikutus ikääntymiseen ja kauneuteen kerrotaan, mitä pitää välttää ja mitä pitää saada, voidakseen hyvin ja estääkseen tulehdukset ja hapettumisen, jotka mädännyttävät ja hapattavat ihmisen. Ihmisen iho on peili, joka kertoo, mitä hän syö. Ihosta näkyy kaikki!
Myös munuaisten kunto hoitaa ihoa ja siitä on hyvin kiinnostava luku, jossa annetaan ohjeet munuaisten hellimiseen, mikä näkyy ihossa jo yhdessä viikossa! Toki saamme ihonhoitoon vielä monenmoista muutakin apua kasvispohjaisista puhdistusaineista itse tehtyihin yrttikasvovesiin. Iho-ongelmiin on sitten aivan omat ohjeensa, joissa saavat apua niin kuivasta ihosta kuin couperosasta tai ruusufinnistä kärsivät.
Ja sitten alkaakin itse toiminta, jossa ensimmäinen asia on tajuta, että itseään pitää rakastaa, itsestään pitää huolehtia, itselle pitää antaa aikaa. Ei voi, eikä tarvitse revetä aina muiden takia joka suuntaan. Tässä ainakin minulla on oppimista, sillä ’olen aina ryntäämässä barrikadeille milloin minkäkin heikompia edustavan ryhmän puolesta.' Maailmanparantaminen on ihan hyvä asia, mutta kukaan ei voi pelastaa kaikkia maailman hädänalaisia ja mitä uupuneempi on, sen vähempi jaksaa sitä vähääkään.
Kauneuden ohjelma kestää kolmekymmentä päivää ja sen jälkeen varmaan on jo näkyvissä muutakin kuin uusi hehkeämpi iho. Osa taakasta, jota kannat aina mukanasi on kadonnut. Olet antanut itsellesi aikaa ja huolehtinut vain itsestäsi, joten väistämätön seuraamus on, että kauneutesi on syttynyt hehkuun ja jaksat paljon, paljon paremmin.
Oikea syöminen on niin iso osa hyvinvointia, että kirjan lopussa on ensin terveellinen ja herkullinen viikon ruokasuunnitelma sekä sen lisäksi vielä ruokaohjeosuus, jossa on kuusikymmentä terveellistä ruokaohjetta.
Tämä kirja on hyötykirja, jonka värimaailma, kuvat sekä taitava asemointi tekevät siitä nautittavan. Tämän luettuaan löytää oman sisäisen rytminsä, jonka avulla voi elää niin, että tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuminen antaa terveyttä, säteilyä, hehkua ja sinä, juuri sinä, näytät lumoavan kauniilta!
Alice Seboldin Oma taivas (The Lovely Bones) on kirja, jonka olen lukenut muutamaankin kertaan, mutta en blogini aikana. Kirja on minulle lohtukirjojen ykkönen ja sanon tämän nyt enempiä erittelemättä päästäen ääneen kuka ikinä tämän kirjan on tehnyt. Linkitän Oma taivas -kirjan tekijöitä ja löytyy ainakin Sannalta ja Riinalta Lumiomenalta
Kuka haluaa mukaan, ilmoittautuu. Kiitos!
Sitten aivan toinen asia. Olen ihan sekaisin kaikista monista bloginimistä. Minulle on osalle teistä jo neljäkin nimeä, koska meilaan tutumpien kanssa. Liityin eilen Riinan blogiin lukijaksi ja blogin nimi siis oli minun nähdäkseni Riina lukee, mutta nyt bloigilistaltani löytyy Lukuisia kissanpäiviä? Kissanpäiviä minun blogissani;-) Soitin äsken jo Lumimiehelle ja kysyin, että voiko blogilista tulla ylitäyteen, sillä en löydä Riinaa mistään? Hän oli yhtä äimänkäkenä kuin minäkin. Äsken kävin kaikki erikseen läpi ja silloin näin tuon Lukuisia kissanpäiviä avatessani, että se onkin Riinan blogi! Tämä ei ole Riinan ongelma vaan minun, sillä kun alan katsoa, että mitä kukakin on viimeksi kirjoittanut en todellakaan jaksa kahlata koko listaani läpi ja en siis löydä ko. kirjablogia millään. Minun kovalevyni on tullut nyt täyteen ja jos minusta ei kuulu, se johtuu siitä, että jaksan muistaa vain nimet, kuten Ankin kirjablogi. Anki oli ennen Almafiina, mikä on ihan hieno nimi, mutta minulla oli työ löytää hänelle. Nyt hän on Ankin kirjablogi, mistä iso kiitos hänelle♥ Laurenia etsin melkein joka päivä ja myös silloin, kun hän voitti arvonnassani, jolloin jouduin häntä kuuluttamaan. Hän on Lukuisa, joka on nyt kiinnitetty post -it -lapulla tulostimeni etuseinään. Samassa lapussa lukee Luettua = Sanna.
Tätä ongelmaa ei olisi jos olisin vain kymmenen blogin seuraaja, mutta seuraan monia sekä kiinnostuksesta että jopa kannatuksesta. Olen tyttären äiti ja haluan tukea nuoria naisia heidän tiellään kirjabloggariksi. En ole koskaan kuullut kenenkään muun valittavan tätä asiaa, joten taidan olla ongelmani kanssa yksin...ja välillä hyvin uupunut.
teidän
Leena Lumi
Sain Akissfromthepast -blogin Ihanuudelta ja Ilonkantajalta Stylish Blogger Awardin, joka on nyt siis eri kuin aikaisemmin kahteen kertaan saamani ja johon olen jo vastannut. Kiitos Akisfromthepast♥
Tuntuu, että tässä on nyt yhtä letkeä meininki kuin tunnustuksen antajan blogissa täällä, joten mennään vapaalla pudotuksella:
1) Rakastan elokuvia ja ellen olisi niin kova lukemaan, katsoisin sen sijasta leffoja
2) Rakastan koiria ja koti yöllä ilman koiran kynsien tuttua musiikkia parketilla olisi kuin elävän ihmisen hauta
3) Toinen puoli minussa on karjalaista ja toinen satakuntalaista. Satakuntalainen minussa aiheuttaa, että en valittele asioitani, niitä oikeita, joissa olisi valittamista, vaan kärsin ne yksin. Siitä syystä, jotkut pitävät minua joko a) sunnuntailapsena, mitä en todellakaan ole tai b) ylpeänä, joka on minusta väärä sana tilalle, jossa haluaa pitää edes jotain privaattina
4) Kävi huonosti, kun katsoin ihailemani Woody Allenin Match Pointin. Elokuva on tehty Lontoossa ja siitä tuli heti Allen elokuvieni ykkönen, mutta ihastuin ihan hirmuisesti leffan päänäyttelijään, irlantilaiseen Jonathan Rhys Myersiin...
5) Se, minkä varassa jaksan niin myrskyt kuin tyvenet on Reima vierelläni.
6) Jos minun pitäisi valita kirja, joka on eniten vaikuttanut minuun, se olisi Anne Delbéen Camille Claudel.
7) Pidän tästä mieheni ottamasta juhannusruusun kuvasta ja haluan ojentaa tämän juuri sinulle, joka voit huonosti. Kuvaan littyy Tommy Tabermannin runo Road Map, joka on minun voimarunoni, ehkä myös sinun:
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
En nyt jaa tätä erityisesti kenellekään. Tein jo yhden jaon ja sekin oli vaikeaa, koska seuraan niin monia blogeja, mutta ehdottomasti minun tunnstukseni lähtivät heille, jotka ovat kanssani kulkeneet jo aimo matkan. Tästä voi ottaa kuka vain ja tunnustellakin vähän villisti, sillä nyt kukaan ei kysy mitään.
♥:lla Leena Lumi
Toiveuusinta suomalaisen kulttuurin päivänä♥
Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen. Kuvassa veljekset Carl ja Gustaf Mannerheim vuonna 1875.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevassa hämyssä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Alexandre Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Valse Triste
Miten minusta tuntuu, että huomenna on 'slow day'. Tämä sopii nyt tavattoman huonosti yhteen sen asian kanssa, että sain Birgitalta The Gorgeous Blogger Awardin ansiona 'uskomattomasta luomisvimmasta ja kirja-runo maailmaan sukeltamisesta.' Kiitos Birgitta♥
Koska olen sekä tämän tunnustuksen kysymyksiin jo vastannut, että tunnustusta eteenpäin jakanut, tyydyn nyt vain kiittämään ja kehoittamaan kaikkia menemään Birgitalle joko tänne tai tänne
Yläkuvana on Sateenkaaren taa -puodista ostettu sydänkorttiteline, jota olen aika-ajoin esitellyt. Sehän on vaihtuva korttinäyttely ja hyvin näppärä sellainen.
Siis miksi ei huomenna kirjaa? Siksi, että on vaikea aloittaa mitään Axel Munthen - tie Caprin huvilalle jälkeen. Tai olen aloittanut, mutta en tiedä, vaihdanko kirjaa eli nyt sekä soudan että huopaan. Ajankuluksi voisitte kaikki käydä Pepillä katsomassa millainen hänen huusholli oli ennen kuin kukkakuosit ja pinkki sen valloittivat. On aina kiintoisaa nähdä kuvia ennen ja jälkeen vaan meistä kaikista ei siihen ole, mutta Pepiltä pesee!
Tässä Pepin houkutteleva kukkakuosinen olonurkkaus. Jos haluatte tietää, mitä tämä touhukas rouva jatkossa tekee, kannattaa kirjautua lukijaksi. Hän on paljon, paljon vauhdikkaampi kuin minä, uskokaa pois. Hänen rinnallaan minä olen vain jäätynyt lammikko!
Vakilukijaksi ryhtyminen ei maksa mitään, eikä ole keneltäkään pois. Minäkin olen lukijana blogeissa, jotka eivät ole minun lukijoitani. Haluan olla lukijana jopa ihan vain kannatuksen vuoksi. En ole koskaan lopettanut kenenkään blogin lukemista!!!
Ja tässä minä harjoittelemassa jotain uutta...ehkä seuraavaa projektiani jälkeen blogin. Who ever knows!
Minusta tähän kohtaan jotenkin sopii biisi, jota en ole ikinä soittanut blogissani...;-)
It's a man's world
Helsingin Sanomien Nyt –liitteessä Anu Silfverberg tekee taas kerran niin loistavaa toimitustyötä jutussaan Onnen kerjäläiset kertoessaan elokuvasta Vuosi elämästä (Another Year), että tulostin leffaliput heti. Lauantai-iltapäivät siniselle hämärälle (vrt. Ian McEwan Lauantai) ja sunnuntai-iltapäivät patikoinnille tai elokuvalle.
Elokuvan aihe on kiintoisa, mutta ensimmäinen huomioni herättäjä oli ohjaaja Mike Leigh, joka tekee kaikki elokuvansa Britanniassa. Näin Leigh toteaa Silfverbergin jutussa:
Eurooppalaiset elokuvat ovat totuudellisempia. Ne ovat kiinni eurooppalaisessa maaperässä. Sitä paitsi olen omistautunut brittiläisen elokuvan asialle. Tapa jolla toimin näyttelijöiden kanssa ei välttämättä toimisi amerikkalaisessa kulttuurissa.
Yhden myönnytyksen hän kuitenkin tekee:
Oscarit ovat tärkeitä. Ne lisäävät mahdollisuuksia saada elokuvalle katsojia.
Ja sitten itse elokuvaan, josta Anu Silfverberg kirjoittaa, että ’Mike Leigh’n uusi elokuva näyttää pieneltä, mutta on suuri.'
Vuosi elämästä on näkemyksellinen ja hienovarainen teos, joka jää mieleen kummittelemaan. Leigh saa ensin nauramaan, ja lopulta lähettää nyyhkyttäen kotiin
Mike Leigh’n Vuosi elämästä on empaattinen mutta karu elokuva ikääntymisestä ja yksinäisyydestä. Se on täynnä ajan kulumisen melankoliaa.
Keskiössä ovat on Tom (Jim Broadbent) ja Gerri (Ruth Sheen). Heillä on käynyt onni: on löytynyt tämä rakkaus, joku jonka kanssa elellä. Heitä jokainen päivä vahvistaa, kun muita aika hiljaa pahoinpitelee.
Se miksi minä kiinnostuin tästä elokuvasta oli kontrasti. Elokuva esittelee onnellisen pariskunnan, joiden luokse kokoontuu heidän vähemmän onnekkaita ystäviään, joista ehdottomasti kiinnostavin minulle on kuvassa oleva Mary (Lesley Manville). Heti kun näin hänet, tiesin katsovani filmin. Toisaalta haluan nähdä ja kokea, miten onnellinen pariskunta rakkauksineen ja puutarhanhoitoineen toimii. Pirskahteleeko omahyväisyys nautittujen viinilasillisten myötä läpi, vai jakavatko he onnestaan aidosti ja myötäeläen.
Suomen Kuvalehdessä (no 8) Kalle Kinnunen kirjoittaa samasta elokuvasta jutussaan Onnellisuuden tavoittelusta:
Tom ja Gerry ovat eläkeikää lähestyvä aviopari. Parin ystäviä ovat Mary ja Ken, joilla ei mene niin hyvin. Viisikymppinen Mary yrittää näyttää nuoremmalta ja peittää epävarmuuttaan hössöttämällä. Ken hautaa surujaan olueen, jota ilman ei vietä ainuttakaan vapaahetkeä.
Kuinka paljon alati rentojen Tomin ja Gerryn tyytyväisyyttä lisää se, että he salaa vertaavat itseään ahdistuneisiin ystäviinsä?
Lesley Manville pistää itsensä likoon poikkeuksellisella rohkeudella hankalan Maryn roolissa. Elokuvassa ei ole hetkeä, joka ei tuntuisi muulta kuin todelta.
Molemmat arvostelijat ovat antaneet Vuosi elämästä elokuvalle täydet viisi tähteä!
Samaisessa Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissa Prima ballerina elokuvasta Black Swan, joka tulee ensi-iltaan tulevalla viikolla 4. maaliskuuta ja jonka päätähti on Natalie Portman.
Natalie Portman syntyi Jerusalemissa Natalie Herschlagina. Hänellä on Yhdysvaltojen ja Israelin kansalaisuus. Ja näin Kinnunen elokuvasta Black Swan:
New Yorkin huippunäyttämöllä prima ballerinaksi nousevan Ninan tarina kannatti tehdä. Black Swan on sähköisintä uutta amerikkalaista elokuvaa. Portmanille on povattu parhaan naispääosan Oscaria.
Elokuvasta tuli Yhdysvalloissa myös menestys, jollaista vastavirtaan kulkevat tekijät harvoin saavuttavat. Se on tarinaltaan abstrakti kuvaus taiteelle omistautumisesta ja mielenterveyden järkkymisestä. Katsojalle jää paljon tulkinnanvaraa.
Kinnusen juttu oli niin vaarallisen lähellä sitä rajaa, jossa todellisuus katoaa ja tilalle astuu sen vääristynyt peilikuva, että tämäkin filmi pitää nähdä. Lumisade alkaa vaihtua leffasateeseen!
Kuninkaanpuheen (The King’s Speech) aiomme ostaa ja katsoa mukavasti herkuista nauttien jonakin räntäsateisena kevättalven launtai-iltana.
Kaikista näistä elokuvista voitte lukea lisää Sooliksella ennemmin tai myöhemmin.
Viikonloppua♥
Prologi
Nuori nainen lepää sairaalan vuoteella. Hänet kohta leikkaava lääkäri astuu ovesta. Nainen lukee kirjaa, mutta laskee sen alas professorin saapuessa. Lääkäri ottaa nuoren potilaansa kädet omiinsa ja lupaa kaiken menevän hienosti. Nainen hymyilee ja sanoo uskovansa leikkauksen onnistumiseen, sillä ’tohtori Munthe osti juuri Barbarossavuoren ja enää italialaiset eivät voi levittää sinne lintujen pyydysverkkojaan, joiden alle kätkevät häkeissään alati laulavat, kuumilla nauloilla sokaistut houkutuslinnut. Nyt Barbarossavuori on siellä levähtävien muuttolintujen suojelualue.’ Lakanalla lepää kirja. Axel Munthen Huvila meren rannalla.
Bengt Jangfeldtin teos Axel Munthe – tie Caprin huvilalle on minulle tie eiliseen, sillä jo varhain Munthen Huvila meren rannalla tuli elämäni myyttiseksi teokseksi. Koska luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, vaikutuin varmasti eniten Munthen suurista urotöistä eläinsuojelun alueella, sillä hän oli ajatuksissaan eläimistä niin aikaansa edellä, että olisi osalle ihmisiä vieläkin suuri hämmästys. Koko Axel Munthe on suuri hämmästys. Nyt kun olen saanut viikon pari lukea kirjallisuudentutkija Bengt Jangfeldtin loistavaa elämänkertaa tohtori Munthesta, koko panoraama on avautunut minulle kuin maisema Napolin lahdelle. Tutkijan tarkkuudella, mutta mitä tasokkainta ja kiinnostavinta kieltä käyttäen Jangfeldt loihtii eteemme kertomuksen miehestä, jonka elämänkerta on uskomattomampi kuin kenenkään toisen, mitä olen ikinä lukenut.
Axel Munthe syntyi lokakuun 31. päivänä vuonna 1857 pienessä Vimmerbyn kaupungissa Ruotsissa. Hänen isänsä oli apteekkari, joka olisi halunnut olla lääkäri. Axelin kodin ilmapiiri oli ankaran uskonnollinen ja ilmeisen alistava. Toki myös musikaalinen. Tästä ympäristöstä varttui Munthe, jota jo varhain kiinnosti kaikki poikkeava ja erikoinen. Hän oli kuin luotu kohtaloon, josta voidaan sanoa, että valmistuu lääkäriksi Pariisissa, liikkuu kuin kotonaan Euroopan hoveissa, tutustuu Rainer Maria Rilkeen ja Oscar Wildeen, vaeltaa Napolin köyhien lääkärinä ryysyissä, on tuttu syfiliksen, lavantaudin ja koleran kanssa, kirjoittaa kirjan, joka käännetään neljällekymmenelle kielelle ja joka on vuonna 1930 koko Yhdysvaltain eniten myyty teos, lahjoittaa kirjojen tuoton hyväntekeväisyyteen eli köyhille ja eläintensuojeluun, ei kuluta itse juuri mitään, sairastaa tuberkuloosia, jonka takia viettää miltei koko ikänsä Caprilla, menee kahteen avioliittoon, joista toinen ei saa edes muodollista täyttymystään ja toisesta syntyy kaksi poikaa, joita hän saa tavata tuskin koskaan, rakastaa naista, jota ei voi koskaan saada, on Ruotsin kuningatar Victorian henkilääkäri kolmekymmentäseitsemän vuotta eli Victorian kuolemaan asti, säilyttää loppuun asti salaisuutta, joka esiin tuotuna ja todeksi näytettynä kirkastaa koko kuvan siitä, miksi Axel Munthe ajatteli, teki ja toimi aivan toisin kuin muut aikalaisensa ja miksi Victoria kuolinvuoteellaan piti tätä ryysyihin pukeutuvaa miestä kädestä ja sanoi viimeiset sanansa juuri hänelle, ei toista kättään pitävälle pojalleen Wilhelmille.
Bengt Jangfeldtin teos Axel Munthe – tie Caprin huvilalle (WSOY 2010, suomennos Juhani Lindholm) on yhdistelmä ruotsinkielistä alkuteosta En osalig ande (2003) ja englanninkielistä lyhennettyä laitosta Axel Munthe – The road to San Michele (2008). Katkelmat Axel Munthen kirjasta Huvila meren rannalla on suomentanut J.A.Hollo. Kirja vie meidät pitkälle ja hyvin erikoiselle matkalle. Pitkälle siksi, että Axel eli hyvin vanhaksi huolimatta tuberkuloosista ja vaikeista näköongelmistaan, joista kirjassa kerrotaan varsin yksityiskohtaisesti. Munthe ei kuitenkaan ollut mikään itsensä säälijä ja vaivojensa valittaja, vaan heittäytyi kaikkeen täysillä ja selvästi antaen muille enemmän kuin itse sai. Huolimatta siitä, että omisti Caprilla kolme tornimaista asuntoa ja vuoren, hän säilytti loppuun asti kosketuksensa köyhään väkeen avustaen sota-aikana jopa suomalaisia sotalapsia. Eläimet olivat hänelle kuitenkin kaikki kaikessa ja etenkin koirat ja linnut. Aloittaessaan kirjoittaa matkakirjeitä Italiasta Tukholman lehdille, hän käytti koiransa Puckin nimeä antaen näin koiralle sukunimensä tai omiakseen itse koiransa etunimen. Joka tapauksessa ruotsalaisten tietoisuuteen tuli Italiasta kirjeitä kirjoittava ruotsalainen Puck Munthe.
Axelin eläinrakkaus oli niin suurta, että hän fantisoi käänteisen sielunvaelluksen, jonka seurauksena roolit olisivat täysin vaihtuneet. Tuossa luvatussa maassa Axelin toiset suojatit, eläimet, kulkisivat olemassa ilkeitä ihmisille:
pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä. Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavasti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.
Ruotsin kuningatar Victoriassa Axel löytää jakajan suurelle eläinrakkaudelleen. Victoria viettää heikon terveytensä takia talvikaudet Italiassa ja hän osallistuu täysillä panoksilla Axelin eläinsuojelutoimiin siellä, mutta myös ympäri Eurooppaa. Heillä on myös yhteisiä koiria, joita pidetään yhtä hyvin kuin ihmisiä, sillä kirjailija ja Victorian henkilääkäri kokee niin voimakasta samaistumista eläimiin, että näiden eristämisen ja alistamisen hän tunsi täysin itseensä kohdistuvaksi julmuudeksi ja tämän tunteen omaksui myös Ruotsin valtakunnan kuningatar.
Nyt minun tekee mieli vetää hiukan mattoa niiden lukijoiden alta, jotka kuvittelevat Axelin suuren ja saavuttamattoman rakkauden olleen Victoria. Ei. Tämä nainen oli ruotsalainen Sigrid von Mecklenburg, jota Axel kaihosi todella kauan, kunnes tuli eräs viikko Venetsiassa, jossa tapahtui…
Tämä kirja vie! Mustavalkokuvat kertovat menneiden päivien tunnelmista ja voitte vain arvata kuka on monien kuvien ottaja: Kuningatar Victoria! Tietystä ajasta lähtien Victorian kosketus tuntuu melkein kaikessa, mutta kuningattarena hänellä oli velvollisuutensa, joiden vuoksi hänen tuli viettää vähintään puolet vuodesta Ruotsissa. Tätä tarkoitusta varten ja voidakseen tavata Axelia ilman kuningas Kustaan läsnäoloa, hän rakennutti Sollidenin, jonne Axel oli aina tervetullut.
Axel ei kuitenkaan ollut kenenkään kahlittavissa, sillä hän pakeni omaa painajaistaan, masennusta. Vaikka hän toisaalta rakasti elämää, kuoleman houkutus oli aina lumoavampi kuin itse elämän. Vaaran ja kuoleman viehätys vei hänet kiipeämään Mont Blancille aikana jolloin siellä oli lumivyöryvaara. Hän joutuikin vakavaan onnettomuuteen, jolla oli seurauksensa. Sama vaaran houkutus sai hänet vaeltamaan kurjimpiin kolerakortteleihin hoitamaan ja auttamaan ihmisiä ilmaiseksi. Se sai hänet myöhemmin vastustamaan Mussolinia ja kannattaa muistaa, että vaikka suuri osa caprilaisista piti Munthea pyhimyksenä, niin linnustajat vihasivat häntä. Masennusta hän selitti mm. Bacillus niger –tartunnalla, jonka saaneet ihmiset saavat kyvyn nähdä elämän sellaisena kuin se on. ’Mikrobia on vaikea saada hengiltä, ja sen voi tukahduttaa vain neljällä tutulla ja tunnetulla keinolla: alkoholilla, tupakalla, musteella ja musiikilla.’
Täytyy kuitenkin muistaa, että Axel Munthe oli lääkäri ja erikoistunut gynekologiaan. Tässä ominaisuudessa hän perehtyi myös sen ajan suureen kiinnostuskohteeseen hysteriaan. Väistämättä tapaamme myös jälleen Charcotin ja Freudin, joista saimme lukea Siri Hustvedtin kirjassa Vapiseva nainen. Gynekologin ominaisuudessa Munthe oli yläluokan naisten lääkäri ja jotain ihmeellistä tässä melkein sokeassa, oudossa, vaatimattomassa miehessä täytyi olla, sillä ylimysnainen toisensa perään ihastui häneen loppuelämäkseen! Pääsemme kurkistamaan myös joutilaan yläluokan kulissien taakse ja näemme mitä aikalaistapoja silloin oli vallalla. Munthelle kaikki hovi- ja tapaetiketti oli myrkkyä ja hän esiintyi aivan kuten halusi. Toisaalta hänen omat masennuksen torjuntakeinonsa musiikki ja purjehdus olivat sopusoinnussa aateliston harrastuksiin. Usein Victoria soitti pianoa ja Axel lauloi ja Munthe vei myös vieraitaan purjehtimaan. Meri oli Axelin ikuinen voiman lähde.
Vaikka Axel oli ruotsalainen, niin Huvilan ilmestyminen Ruotsissa onnistui vain Victorian painostamana. Axel ei halunnut antaa kirjaansa kotimaalleen, vaikka toisaalta uumoiltiin, että hän sitä juuri eniten halusi. Victoria pyysi, että ruotsinkieliseen painokseen tulee omistus hänelle. Kun kirjan painos oli valmistumassa, Victoria oli Roomassa Axelin hoivissa ja todella huonossa kunnossa. Hän suoritti oikolukua, minkä jaksoi, mutta ei ehtinyt nähdä itselleen omistettua kirjaa, vaan kuoli vuoteessaan ympärillään käsikirjoituksen sivut huhtikuun alussa 1930 ja kirja ilmestyi toukokuun alussa omistuksella
KUNINGATTARELLE
Sorrettujen eläinten suojelijalle
Kaikkien koirien ystävälle
Victorian kuoleman jälkeen Munthen elämän mystiikka vain kasvoi. Axel alkoi tavata Victorian miestä kuningas Kustaata pitkiä aikoja Sollidenissa, jonka Victoria oli rakennuttanut itselleen ja Axelille. Kaksi vanhaa miestä löysivät vain toisissaan sen, minkä voivat jakaa. Oli niin iso salaisuus tai itse asiassa useampia isoja salaisuuksia, joita vain he kaksi saattoivat käsitellä. Axel eli vanhaksi, mutta kuudenkymmenenseitsemän vuoden kiertolaisvuodet olivat auttamatta ohitse ja Axel Munthe asettui asumaan kuninkaanlinnaan, jossa viimein saavutti kaipaamansa kuoleman 11. helmikuuta 1949.
Kukaan ei voi olla huomaamatta, että tunnen lukeneeni elämäni kiinnostavimman elämänkerran. Tähän asti se on ollut aina Nikolai II:sta kertova, mutta Romanovitkin kohtaamme tässä loistavassa teoksessa, joka on tatuoitunut lävitse sydämeni. Saatatte myös vaistota, jos olette tarkkoja, että vaikka olen lukenut Huvila meren rannalla ja se on kulkenut mukanani kuin talismaani, löysin täysin yllättävän salaisuuden…Ja miten voisin unohtaa tätä Dante Gabriel Rossettin lainausta:
Look in my face; my name is Might-have-been;
I am also called No-more, Too-late, Farewell.
Epilogi
Vanha nainen istuu valkoisen huvilan varjossa Caprilla. Hän on nukahtanut lempeään varjoon. Ison koiran pää lepää hänen jalkaterällään kuin rakkaus. Naisen pää on nyökähtänyt hieman eteenpäin. Sypressin varjo liikkuu auringon mukana ja hipaisee isoa leikkausarpea naisen vasemmassa käsivarressa. Maahan on pudonnut kirja. Axel Munthen Huvila meren rannalla.
*****
Axel Munthen jäljillä
Olen niin hurahtanut pinkkiin, että kun näin tämän kuvan, tiesin ohjaavani myös teidät tämän lumouksen suunnittelijan eli Pepin luokse. Oli vaikea valita, minkä kuvan ottaisin ja valitsin nämä kaksi
Sama huone, mutta hieman eri kulma ja toisessa valot ovat päällä. Pepi on nyt maalannut tuon vanhaan kauniin pöydän pinkiksi! Minun piti esitellä Nyhjää tyhjästä 2, jossa olisin esitellyt teille pöydän ja tuolin, jotka löysin roskalavalta ja joista toisesta eli pöydästä, on tarjottu jopa hyvät rahat, vaan en myy, mutta itsetuntoni romahti nähtyäni tämän Pepin pinkin luomuksen. Minä en ikinä olisi keksinyt maalata pöytää vaaleanpunaiseksi vaikka pidänkin itseäni aika heittäytyvänä. Pepin löydät täältä
Nauttikaa, lumoutukaa♥
PS. Tämän jälkeen taidan kyllä maalata meidän sinisen sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen pinkiksi. Kuulin kolauksen...serkkuni pyörtyi työpaikalleen;-)
Carlos Horrillon ja Patrick Morcasin kirja Tapas (Tapas – Simple Combination, Striking Flavours, Tammi 2011, suomennos Siiri Susitaival) on ylistys paitsi taidolle valmistaa ruokaa yksinkertaisesti ja hätkähdyttäviäkin makuyhdistelmiä kokeillen, myös kertomus Carlosin ja Patrickin ravintolasta El Paradorista, joka on mitä ilmeisemmin ystävyksien suuren intohimon ja luovuuden näyttämö. Kirjan kuvat ovat Gus Filgaten suurenmoista taidetta. Kirja on niin herkullinen, että on melkein eroottinen. Tunteelle ei voi mitään, kun koko ajan tunnen valkosipulin, rosmariinin, korianterin, rakuunan, sitruunan, timjamin, balsamiviinietikan, oreganon, kurkuman, salvian…huumaavat tuoksut ja luen, mitä kaikkea voi valmistaa kuin samalla viestittäen tunnetilojaan. Olen Tita, joka elokuvassa Como aqua para Chocolate kertoo ruokataiteellaan suuresta intohimostaan Pedrolle, mutta…
Miten ilmestyy näin vastustamattomia ruokakirjoja? Edistääkö tämän minun siirtymistäni takaisin ohueksi? Pitääkö tämä ajatukseni poissa Kaikkien Aistien Juhlien Vaalinnasta, jossa ruoka on yksi tärkeä nimittäjä?
Minä viis veisaan muusta kuin saada elää tämä kirja todeksi. Haluan olla Tita ja lähden vapaaseen pudotukseen antaen Carlosin viedä minut hänen ravintolaansa, jossa pääkokkina huseeraa Hamdi ja tämän apuna Patricikin lanko Cob. Kyseessä on siis perheyritys ja mukana on muitakin suvun henkilöitä.
Kirjan huumaavat ohjeet ovat neljälle, kuudelle tai kahdeksalle. Ja on hyvä heti huomata, että ellei kala-ja äyriäisruokaohjeissa mainittuja lajeja löydy, aina voi soveltaa – tiettyyn rajaan asti. Johdannossa jossa esitellään perhettä ja kirjan tekijöiden käsityksiä herkullisesta ruoasta sekä tuodaan myös esiin käsite tapas. Carlos kertoo:
Kaikki tietävät varmaan jo, että aidot tapasit ovat pieniä annoksia. me tarjoilemme jotain tukevampaa. Espanjassa sitä kutsutaan nimellä ’racion’, kirjaimellisesti ’annos’, ja juuri tätä me tarjoilemme El Paradorissa, reiluja, hyvänkokoisia annoksia.
Sitten seuraa perustavanlaatuisia ruoanvalmistusohjeita aina maustetuista oliiviöljyistä harisaan ja aïoliin. Ei siis kannata hermostua, sillä kaikki tahnat opetetaan tekemään kädestä pitäen. Kirja jakaantuu kala ja äyriäiset, liha ja kana, vihannekset, riisi ja linssit sekä jälkiruoat. Kaikista osa-alueista on tietoisku ennen kuin siirrytään valmistamaan Salteado de Pez Espada con Tomatitos (Paistetut miekkakalaviipaleet kirsikkatomaattien, valkosipulin ja korianterin kera), Gambas Picantes (Paistettuja tiikerikatkarapuja valkosipuli-chilimarinadissa), Pollo con Pimientos Rojos (Kanaa paprikoiden ja kikherneiden kera) tai Empanadillas de Queso y Espinacas (Pinaatti-juustonyytit). Ja tietenkin Anita-täti olisi loukkaantunut ellei hänen Paella Doña Ana olisi ollut mukana. Kuvassa alla Salteado de Col con Panceta (Paistettua kurttukaalia pekonin, sipulin ja paprikan kera).
Kirja on huumaava matka kulinaariseen seikkailuun, jossa tekijöiden ruokafilosofia on suuntaviittana sekä yksinkertaiseen että uskallettuun. Huomasin tapasia tehdyn vähän aikaa sitten täällä Oma kokeilusuosikkini taitaa olla Pinaatti-juustonyytit sekä eräät kala- ja kanaherkut. Yrttihulluna sain aivan uusiakin vinkkejä keittiööni. Ja sitruunaa olen alkanut suosia entistäkin enemmän, sillä se tuntuu sopivan niin moneen. Samaa mieltä ovat Tapas –kirjan kuvista päätellen myös El Paradorin ’pojat’, joilla sitruuna- ja limettilohkot kruunaavat kattauksen toisensa perään.
Herkullinen Tapas Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle♥
Olen etsimällä etsinyt sisustusblogeja, joiden omistajat ovat myös hyviä kuvaajia ja tässä on heistä eräs eli Tirlittan. En tiedä, mitä on mieltä innokas kuvaaja sisustusbloginimestä, mutta annetaan nyt olla näin sisustuskuumeen aikoina.
Tirlittanin blogista kyllä löytyy muitakin huikeita kuvia, joten menkää itse katsomaan tänne
Nyt saatte ihailla näitä kuvia, kun minä valmistelen teille seuraavaa kirjaa, joka onkin ruokakirja. Sen paljon puhutun elämänkerran saatte viikonlopuksi tai viikonloppuna. Viime yönä kävi hullusti, sillä liikun kirjassa mm. Euroopan hoveissa 1800 ja 1900 lukujen vaihteessa ja tietenkin törmäsin yhteen Nikolai II:n sukulaiseen. Sitä myöten lähdin kirjastoon etsimään Romanovien sukukarttaa ja siinä se yö sitten menikin.
Ruokakirjan jälkeen esittelen vielä yhden sisustukseen hurahtaneen innoittavan rouvahenkilön ja sitten, sitten ehkä saatte tietää, mikä kirja ei olisi ikinä saanut päättyä, mikä on kirja, jonne olisin halunnut jäädä, vaikka olen jo kohdannut koleran, lavantaudin, rikkauden, köyhyyden, impotenssin, syfiliksen, kuningattaria, hysteerisiä naisia, maailman upeimpia maisemia, kopeutta, salarakkauksia, piilevää hulluutta, Rainer Maria Rilken ja Oscar Wilden...
Käykää nyt kaikki Tirlittanilla, jonka vien oikeaan palkkiini, kunhan ensin keksin, että millä kuvalla...
Maanantai on aina uusi mahdollisuus löytää itsestään oma parempi minä. Minulta vei vain sekunnin murto-osan keksiä, mitä haluan teille ja itselleni tänään tarjota ja se on kirja Helppoa joogaa aamusta iltaan (Yoga für dich und überall by Urusla Karven, Gummerus 2010, suomennos Sari-Anne Ahvonen). Kirjan tekijä Ursula Karven on kolmen lapsen äiti, näyttelijä ja joogaopettaja, joka tekee itse kirjansa harjoituksia milloin lentokoneessa, hississä tai supermarketissa. Näin hän hallitsee arjen stressiä ja säilyttää oman virkeytensä ja mielentyyneytensä.
Te ette tiedä, mutta kerron nyt, että menneisyyteeni kuuluu hieman rankahko kymmenen vuoden kausi, jolloin tein uraa, selvisin melanoomasta, sain lapsen, selvisin isosta leikkauksesta, rakensin talon ja tein vieläkin enemmän töitä. Ja silloin, juuri silloin löysin joogan. Tein kaiken omaan tyyliini eli ostin kaksi joogateosta, hankin joogamaton ja aloitin. Minulla ei ollut aikaa lähteä minnekään joogatunneille, vaan tein harjoitukset arkena myöhään ja viikonloppuna mukavammalla ajalla. Ja uskokaa tai älkää, jooga vei stressin ja toi oudon rauhan. Siinä ei ole mitään uskonnollista, eikä mystistä, vaan jooga vain toimii ja hoitaa sen puolen, mihin kymmenen kilometrin lenkki tai kerran viikossa ratsastus ei pure.
Sana jooga on sanskritinkieltä ja tarkoittaa yhdistymistä. Ruumiin ja sielun yhdistymistä kaikkeuteen. Koko homman avain on oikea hengitys ja se vaatii vain hiukan keskittymistä, johon joogaharjoitukset eli asanat tuovat tukea. Hengityksen pitää olla riittävän syvää ja sitähän se tuskin ikinä stressaantuneella ihmisellä on. Koska olen itse tulessa koko ajan, huomaan hengittäväni pintahengitystä, mikä on pahin mahdollinen rikos omaa hyvinvointia vastaan.
Olen nyt aloittanut Karvenin kirjan asanat ja odotan muuttuvani hieman rauhallisemmaksi vaikka vettä ei tulisi koko saarrellemme ikinä. Mitä väliä!
Mikään ei ole sen helpompaa kuin ottaa tämä pikkukirjanen osaksi omaa elämää. Ihan ensiksi saatte lähteä käsilaukkuostoksille, sillä mukana kulkevan laukun pitää olla sen verran suuri, että Helppoa joogaa mahtuu mukaan, sillä tämän kirjan harjoituksia tehdään töihin tultua, iltariennoissa, lounastauon jälkeen, ostoksilla, odotushuoneissa, hississä, kaikkialla. Ja tietysti myös kotona vaikka heti aamulla, lastenhuoneessa, puhelimessa, kylvyssä lukemisen lomassa…
Sivulta seitsemän katsot minkä ongelman tunnet itseäsi juuri vaivaavan ja valitset asanan sen mukaan. Sivu kysyy sinulta Väsyttääkö? Kaipaatko piristystä? Virta vähissä? Jäykkä kuin rautakanki? Kiristääkö vatsaa? Räjähdysvaara? Kaipaatko rauhoittumista? No, tottavie kaipaan rauhoittumista ja siksi tämä kirja vaeltaa nyt mukanani minne ikinä menenkin.
Tässäkin asiassa eli joogassa vähemmän on enemmän sillä on parempi tehdä vain yksi harjoitus keskittyneesti kuin että käy läpi pitkän harjoitussarjan. Tämä on siis nyt ihan eri juttu kuin aikaisemmat puolen tunnin ja joskus jopa tunnin joogasessioni. Tämä on helpompaa. Käyn kaikki sarjat läpi ja sen jälkeen otan pysyvästi tavaksi tehdä minulle tärkeimmät joka päivä. Ja vaikka vain yhdenkin päivässä, kunhan vain sen teen.
Kirjassa on selkeät ja hauskatkin piirroskuvat, joiden viereisellä sivulla on selitetty, miten asana tehdään ja mihin se vaikuttaa. Jo nimet ovat hauskoja: Sadetanssi, Tuulenpyörre, Vuorenvalloittaja, Sammakkokuningas, Baarikärpänen, Seesam, aukene! Ja näitä on paljon, joten kaikille löytyy omat ja sopivat, joiden mukana mieli rauhoittuu, ryhti paranee, lihaksisto vahvistuu ja jos todella sisäistät oikean tavan hengittää, elät pidempään. Joogien uskomuksen mukaan ihminen voi elää satavuotiaaksi, jos hän hengittää 21 600 kertaa päivässä. Stressi, pelko tai viha kiihdyttävät hengitystä ja lyhentävät samalla elinikää. Ja mikä tärkeintä, elämäsi muuttuu heti paljon miellyttävämmäksi ja tunnet itsesi niin itsevarmaksi, että vaikka taivas putoaisi, sinulla on kanttia sanoa: Odottakaa hetki!
Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle lukijalleni ja vertaillaan sitten kokemuksia!
Saran blogista löydät L.M.Montgomeryn viimeksi suomennetun teoksen Sara ja kultainen tie (Minerva 2011, suomennos Sisko Ylimartimo).
(Saarelle ei vieläkään tule vettä, joten taidan noudattaa Saran suositusta ja 'säästää' rakasta elämänkertaani iltoihin palkinnoksi kun olen selvinnyt päivän koettelumuksista;-) Teen tilalle muuta eli tämä viikko mennee nurinpäin. Toisaalta onhan se teillekin kivaa, että tiedätte loppuviikosta saavanne hemmottelua, eikä ajankäyttöohjeita tai diettikirjoja. Ja ratsaille olisi kuitenkin päästy vasta ensi viikolla. Vaihtelu vikrkistää: Oi totisesti!)
