LEFFASADETTA

Helsingin Sanomien Nyt –liitteessä Anu Silfverberg tekee taas kerran niin loistavaa toimitustyötä jutussaan Onnen kerjäläiset kertoessaan elokuvasta Vuosi elämästä (Another Year), että tulostin leffaliput heti. Lauantai-iltapäivät siniselle hämärälle (vrt. Ian McEwan Lauantai) ja sunnuntai-iltapäivät patikoinnille tai elokuvalle.

Elokuvan aihe on kiintoisa, mutta ensimmäinen huomioni herättäjä oli ohjaaja Mike Leigh, joka tekee kaikki elokuvansa Britanniassa. Näin Leigh toteaa Silfverbergin jutussa:

Eurooppalaiset elokuvat ovat totuudellisempia. Ne ovat kiinni eurooppalaisessa maaperässä. Sitä paitsi olen omistautunut brittiläisen elokuvan asialle. Tapa jolla toimin näyttelijöiden kanssa ei välttämättä toimisi amerikkalaisessa kulttuurissa.


Yhden myönnytyksen hän kuitenkin tekee:


Oscarit ovat tärkeitä. Ne lisäävät mahdollisuuksia saada elokuvalle katsojia.

Ja sitten itse elokuvaan, josta Anu Silfverberg kirjoittaa, että ’Mike Leigh’n uusi elokuva näyttää pieneltä, mutta on suuri.'


Vuosi elämästä on näkemyksellinen ja hienovarainen teos, joka jää mieleen kummittelemaan. Leigh saa ensin nauramaan, ja lopulta lähettää nyyhkyttäen kotiin


Mike Leigh’n Vuosi elämästä on empaattinen mutta karu elokuva ikääntymisestä ja yksinäisyydestä. Se on täynnä ajan kulumisen melankoliaa.


Keskiössä ovat on Tom (Jim Broadbent) ja Gerri (Ruth Sheen). Heillä on käynyt onni: on löytynyt tämä rakkaus, joku jonka kanssa elellä. Heitä jokainen päivä vahvistaa, kun muita aika hiljaa pahoinpitelee.

Se miksi minä kiinnostuin tästä elokuvasta oli kontrasti. Elokuva esittelee onnellisen pariskunnan, joiden luokse kokoontuu heidän vähemmän onnekkaita ystäviään, joista ehdottomasti kiinnostavin minulle on kuvassa oleva Mary (Lesley Manville). Heti kun näin hänet, tiesin katsovani filmin. Toisaalta haluan nähdä ja kokea, miten onnellinen pariskunta rakkauksineen ja puutarhanhoitoineen toimii. Pirskahteleeko omahyväisyys nautittujen viinilasillisten myötä läpi, vai jakavatko he onnestaan aidosti ja myötäeläen.

Suomen Kuvalehdessä (no 8) Kalle Kinnunen kirjoittaa samasta elokuvasta jutussaan Onnellisuuden tavoittelusta:


Tom ja Gerry ovat eläkeikää lähestyvä aviopari. Parin ystäviä ovat Mary ja Ken, joilla ei mene niin hyvin. Viisikymppinen Mary yrittää näyttää nuoremmalta ja peittää epävarmuuttaan hössöttämällä. Ken hautaa surujaan olueen, jota ilman ei vietä ainuttakaan vapaahetkeä.


Kuinka paljon alati rentojen Tomin ja Gerryn tyytyväisyyttä lisää se, että he salaa vertaavat itseään ahdistuneisiin ystäviinsä?


Lesley Manville pistää itsensä likoon poikkeuksellisella rohkeudella hankalan Maryn roolissa. Elokuvassa ei ole hetkeä, joka ei tuntuisi muulta kuin todelta.

Molemmat arvostelijat ovat antaneet Vuosi elämästä elokuvalle täydet viisi tähteä!

Samaisessa Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen kirjoittaa kiinnostavassa artikkelissa Prima ballerina elokuvasta Black Swan, joka tulee ensi-iltaan tulevalla viikolla 4. maaliskuuta ja jonka päätähti on Natalie Portman.

Natalie Portman syntyi Jerusalemissa Natalie Herschlagina. Hänellä on Yhdysvaltojen ja Israelin kansalaisuus. Ja näin Kinnunen elokuvasta Black Swan:

New Yorkin huippunäyttämöllä prima ballerinaksi nousevan Ninan tarina kannatti tehdä. Black Swan on sähköisintä uutta amerikkalaista elokuvaa. Portmanille on povattu parhaan naispääosan Oscaria.


Elokuvasta tuli Yhdysvalloissa myös menestys, jollaista vastavirtaan kulkevat tekijät harvoin saavuttavat. Se on tarinaltaan abstrakti kuvaus taiteelle omistautumisesta ja mielenterveyden järkkymisestä. Katsojalle jää paljon tulkinnanvaraa.

Kinnusen juttu oli niin vaarallisen lähellä sitä rajaa, jossa todellisuus katoaa ja tilalle astuu sen vääristynyt peilikuva, että tämäkin filmi pitää nähdä. Lumisade alkaa vaihtua leffasateeseen!

Kuninkaanpuheen (The King’s Speech) aiomme ostaa ja katsoa mukavasti herkuista nauttien jonakin räntäsateisena kevättalven launtai-iltana.

Kaikista näistä elokuvista voitte lukea lisää Sooliksella ennemmin tai myöhemmin.

Viikonloppua♥