tiistai 15. helmikuuta 2011

YKSIN YÖSSÄ


Denise Minan Yksin yössä (Still Midnight, Like 2011, suomennos Juha Ahokas) on hänen kahdeksas suomennettu rikosromaaninsa, joka aloittaa uuden sarjan. Voimme siis hyvästellä antisankaritar Paddy Meehanin, joka kirjoissa Veripelto, Suden hetki ja Viimeinen hengenveto nosti Minan suosikkidekkaristieni kaartiin. Toki meillä on nytkin epätyypillinen sankaritar, naisrikosylikonstaapeli Alex Morrow, jota kuvataan kirjan esittelyssä näin: Hän erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Hän ei vain enää tiedä, kumman puolelle asettua. Silti. Alex Morrow on synkkine salaisuuksineenkin vielä valomatkan päässä kaiken huomion vangitsevasta Paddysta, jolla oli lämmin sydän, kiihkeä luonne ja uskomattoman ronskit puheet etenkin huomioiden tiukka katolinen kotikasvatus.

Jos olette olleet tarkkoja lukijoita, tiedätte, että en ikinä paljasta kirjan juonta, enkä varsinkaan dekkarin. Teen jopa pieniä harhautuksia! Joskus lähden kirjan tarinaan ja olen itse mukana Beulahin kukkulalla tai retkahdan sataa dekkarin naistähteen, kuten ’Meehanin likkaan.’ Nyt en löytänyt kiihkeää paloa, jossa olisin saanut Alexin ’under my skin’, mutta tämähän on vain minun tunteeni, sillä jollekin muulle lukijalle Alex Morrow voi olla kova juttu ja ehkä, ehkä minullekin seuraavassa Morrow-kirjassa, sillä Mina on lunastanut kannuksensa aiemmilla töillään taiten.

Nyt istumme glasgowlaisen siirtolaisperheen kotona, kun kaksi hupuin varustautunutta tunkeilijaa ryntää heidän kotiinsa vaatien Bobia esille. Perheessä ei kuitenkaan tunnu olevan ketään Bob nimistä ja tilanne ajautuu siihen, että rikolliset kaappaavat mukaansa perheen isän. Sitä ennen kuitenkin toinen rikollisista haavoittaa melkein kuin vahingossa perheen teini-ikäistä tytärtä Aleeshaa, josta tuleekin sitten yksi kirjan kiinnostavimmista juonikuluista, sillä Aleesha ei ole ollenkaan tavallinen siirtolaisperheen tyttäreksi. Muutoinkaan Anwarien perhe ei ole ihan kunniallinen ja niin helposti tyypiteltävissä kuin voisi olettaa.

Alexin yksityiselämän salaisuudet pyrkivät niin paljon pintaan hänen työssään, että tuntuu kuin hän teurastaisi pahaan oloonsa syyttömiä. Myös välit työkavereihin ja esimiehiin reistailevat niin, että eräässä vaiheessa Alex hän tiuskaisee näille ’olevansa tunnetusti vittumaisuuden jäävuori.’ Alexilla on heikko tausta masentuneen yksinhuoltajaäidin tyttärenä ja hän saa varttua tietäen kaikkien muiden olevan häntä parempia.

Kidnapatusta Aamirista tulee oudosti kirjan valo, joka hohtaa pimeässä. Hän on yllättäjä, josta kirja saa kiitosta. Muuten yksin yössä herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia, sillä rikollisten suhteet ovat kiintoisat, mutta sekavat. Outoa sähellystä, mutta sensijaan hyvin kameraa rakastavaa: Kun kuvittelin tämän kirjan filmattavaksi tv-sarjaksi, juttuun tuli heti potkua, sillä jo pelkätään Aamirin kohtalo sekä myös rikollisten aivan toisistaan poikkeavat persoonat tekevät cinemaattisen vaikutuksen. Alexin salaisuuden verhoa toki raotetaan hieman ja sieltä nouseekin kirjan Mina-ote, jossa psykologisen tarkka kerronta pienestä ja arkisesta, tekee salaisuudesta suuren, sillä miltä tuntuu rikosylikonstaapelin kotielämä miehensä Brianin kanssa, kun

Brian pysytteli turvallisissa käytänteissä, teki aina kaiken samalla tavalla. Hän söi samanlaisen lounaan joka päivä, pari tummaa leipäviipaletta, joiden päällä oli kinkkua ja juustoa, ja omenan. Brianilla oli säännölliset tavat, hän oli ennustettava. Turvallinen.


Brian ei kuitenkaan mennyt kylpyhuoneeseen. Portaiden yläpäässä hän poikkesi kaavasta. Alex kuunteli, liikkuiko Brian, mutta hän pysyi paikallaan. Brian kuvitteli vaimonsa nukkuvan, hän kuvitteli olevansa yksin, ja yksinäisyyden ja pimeyden keskeltä Alex kuuli hänen vaikerruksensa.


Ohuen oven takana Brian itki kadottamaansa maailmaa, ja Alex eksyi vuoristoon.

Alexin todellisuuspaot antavat meille kaipaamamme lupauksen: Alex Morrow –sarjasta voi sittenkin sukeutua varteenotettava haastaja Minan aikaisemmalle Paddy Meehan –sarjalle. Mitä Alex kätkee? Mitä hän todella tuntee? Valitseeko hän hyvän vai pahan? Miksi hän ei haluaisi mennä kotiin, jossa Brian häntä jo odottaa?

7 kommenttia:

  1. Ja minä kun luulin, että Lumimies on jättänyt sinut yksin yöhön.

    VastaaPoista
  2. Skoteissa on aina sitä jotain! En ole lukenut Denise Minaa, mutta Edinburghiin kirjansa sijoittavaa Ian Rankinia kylläkin useamman kirjan verran (niin, ja minä en lue dekkareita ;))))) ja mielestäni Skotlantiin sijoittuva miljöö ja yhteiskunnallisuus tekevät kirjasta houkuttelevan.

    VastaaPoista
  3. Allu,niinkin tapahtuu aina silloin tällöin, mutta onneksi työasioiden takia;-)

    Lumiomena, nimenomaan! Mina on hirveän persoonallinen kirjoittaja ja yltää parhaimmillaan ihan dekkaristien kärkikaartiin. Juuri miljöökuvaus, tietty rohkeus näyttää ja kertoa asiat kuten ne ovat ja tietysti juuri tuo yhteiskunnallisuus peilautuen usein uskonkysymsyten ja työttömyyden kautta suoraan totuuden peiliin.

    VastaaPoista
  4. Tuota Mina-otetta en vielä tunne,mutta kuulostaa lukemisen arvoiselta rikosromaanilta.,,,

    VastaaPoista
  5. Jael, se Mina-ote tai tartunta tulee takuulla, jos lukee ensin Paddy Meehanista...

    VastaaPoista
  6. Veripellon jälkeen oli pakko saada tietää lisää Paddysta, ja nyt on Suden hetki loppusuoralla. Ei ole vaikea arvata,että kolmaskin uppoaa.
    Koska minäkin olen retkussa Paddyyn, on vaikeaa tarttua uuteen tyyppiin...
    Joskus se onnistuu ensikärvistelyn jälkeen hyvinkin, joskus ei millään.
    Toinen nainen, jonka perään hingun, on Åsa Larssonin luoma Rebecca Martinsson.

    VastaaPoista
  7. Pikkupaju, minä ihan oikeesti kiinnyin sisupussi Paddyyn. Tämä on nyt vähän vaikeaa, mutta jos se siitä sitten...

    Juu, Rebecca on hyvä tyyppi. Mikseiköhän Åsalta ole tullut kirjaa...

    VastaaPoista