Pimeydessä tämä hymy,
valossa tämä sinnikäs kaipaus,
kasvot uponneina pionin
kylmään kasteeseen,
maan puoleen painuneiden silmien surun alla
kuin ilmavirta, öinen syysmyrsky,
lyhyen elämän
laulu ja huimaus.
- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennos Kaj Westerberg)
kuva Tuija
Andante spianate el Grande Polonaise
lauantai 2. elokuuta 2014
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
William March: Komppania K
Kun valorakettien loimu leijuu juoksuhautojen yllä, en voi
olla ajattelematta aikaa, äärettömyyttä ja maailmankaikkeuden luojaa. Enkä
sitä, että tämä sota ja oma epätoivoni ovat hänen silmissään merkityksettömiä
ja epäilemättä yhtä etäisiä asioita kuin nuo ilmaan kohoavat ja alas putoavat
raketit omalle rajalliselle ymmärrykselleni. (Sotamies Martin Appleton)
Vaikka olen useasti todennut, että en tuo blogiini
sotakirjoja, niin olenhan tarjonnut teille Darfurin sodasta kertovan loistavan
Sade lankeaa ja myös monta muuta sotaa sivuavaa teosta, joten nyt kun on
kulunut sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ’annoin periksi’ ja
otin lukuun William Marchin teoksen Komppania K (Company K, Viestintä Tarmio Oy
2014, suomennos Janne Tarmio), mutta tein päätöksen tuoda kirjan blogiini vasta
luettuani eli jos saisin kirjan luettua loppuun. En jaksa lukea mitään mistään
joukkojen keskittymisistä, sotilashierarkiasta, tekniikoista,
asetyypeistä...,mutta jaksan erinomaisesti lukea vaikka jokaisen sodasta selviytyneen
henkilökohtaisen tarinan ja siinä Komppania K täytti kaikki odotukseni. Voi
vain ihmetellä, että tämä jo vonna 1933 ilmestynyt teos on voinut olla
suomentamatta näin kauan. On äärettömän vaikuttavaa, kun 113 miestä
saa kertoa oman tarinansa. Yhdessä kaikista kokemuksista muodostuu se kuva, jossa
juoksuhaudoissa seisovat miehet kantavat mukanaan oman sotansa tarinaa niin sen
rankkuudessa kuin huumorissa, valorakettien kaari kaartuu heidän yllään tuoden
sodan julmuudesta esiin myös sen satiirin, mutta etenkin ironian, jota
tarjoilee tavallaan, mutta suoraan. Ja miesten ylöskääntyneet katseet, ne, jotka toivovat näkevänsä taivaan tähtiä valorakettien sijaan...
Kirjan ironian tähden voisin melkein vakuuttaa, että
ensimmäinen nauru kirpoaa Sotamies Walter Landtin jäykkäkouristuskertomuksesta,
siis totean tämän mitenkään väheksymättä sodan kauhuja, mutta joskus vain huumori
on kertakaikkiaan ainoa apu. Voisin uhmata mahdollista sotaoikeutta ja tarjota
Landtin noin sivun pituisen tarinan tässä, mutta vielä, just nyt, pidättelen
itseäni ja paljastan vain, että kun kaksi lääkäriä kunnolla toheloi yhdessä
onnettomassa rokotuksessa ja pistelee piikkejä lasiputkilot särkyen niin voipi
olla, että tapahtuu jotain sellaista, josta potilas voi todeta vaikka näin:
Siinä on kaikki mitä muistan, mutta minulle on kerrottu että
huusin taukoamatta kaksi päivää ja kaksi yötä ja että turposin pulleammaksi
kuin kranaatinkuopassa viikon ajan kuolleena lojunut sakemanni. Kun seuraavan
kerran haavoitun, valitsen mieluummin jäykkäkouristuksen ja nautin siitä.
Älkää tuomitko: Minä olen suuri ironian ystävä! En voi
kieltää: Tämä kirja on lukunautinto, joka tuntuu!
William Marchin Komppania K kertoo siis
yhdysvaltalaissotilaiden kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Tarinoiden
irrallisuus ei haittaa ja lopulta niistä kuitenkin muodostuu se komppania,
jonka melkein näkee seisomassa samassa juoksuhaudassa. Tarinat leikkaavat
toisiaan ja saavat näin sen maagisen kertomusliiman, joista isot tarinat on
tehty.
Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävän upea, että yritän
poimia pari timanttia:
Komppania K:sta muodostui yksi maailmankirjallisuuden kaikkien
aikojen voimakkaimmista sodanvastaisista puheenvuoroista. March tosin itse
puhui mieluummin puolustuspuheesta elämälle.
113 tuokiokuvasta, vinjetistä, muistelosta,
anekdootinomaisesta lastusta ja lyhyestä novellista rakentuva Komppania K on
rakenteensa puolesta proosamuotoinen vastine Edgar Lee Mastersin
minämuotoisille hautakirjoituksille vuonna 1915 ilmestyneessä runokokoelmassa
Spoon River Antologia. Myös Marchilla on jokaisessa tekstikatkelmassa äänessä eri kertoja. Sävy on useimmissa koruttoman toteava.
Sotaa on kirjallisuudessa kuvattu antiikin eepoksista
lähtien. Shakespearen kaltaiset suuret henget ovat tuoneet pääteoksissaan
näyttämölle sodan ja väkivallan leimaamia miehiä. Marchin lähestymistavassa on
silti jotain niin ainutlaatuista, että esimerkiksi Graham Greene ja Ernest Hemingway
olivat vakuuttuneita hänen sotakuvaustensa kuolemattomuudesta.
Toivoisin jokaisen lukevan tämän kirjan siitäkin huolimatta, että tuskin siltikään saisimme rauhaa, vaan Sotamies Manuel
Burtia lopun elämää unessa vainoava nuori saksalaisuhri katsoisi häntä edelleen
sinisin silmin ja kyselisi yö yön jälkeen:
”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki
mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata
toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis
ja suuri?”
Komppania K on sitaattijuhlaa! Tiedättehän sellaisen kirjan,
josta tekee mieli kirjoittaa talteen lainauksia vihkoon tai
seinäkalenterin sivuille tai omaan blogiin ylenpalttisesti. Siis pidän Marchin
tyylistä paljon. 113 tarinasta minusta
liikuttavin on Sotamies Henry Demarestin kertomus, jossa hän sotilassairaalassa kovan operaation jälkeen on niin kiitollinen, että itkee ilosta ja haluaisi
kulkea ympäriinsä nuolemassa ihmisten käsiä. Demarest on sekä niitä, joiden
lasi on aina puolillaan täynnä kuin myös niitä, jotka tajuavat, että kaikesta
huolimatta hän oli onnekas. En halua antaa nyt kuitenkaan helppoa loppua, vaikka sotaoikeuden uhallakin haluaisin kirjoittaa Demarestin tarinan tähän kokonaan, sillä
se mitä isäni parhaalle ystävälle tapahtui sodassa hänen silmiensä edessä,
pakottaa minut muuhun eli loppusitaatti kuulukoon Sotamies Allan Methotille:
”Pian jostan ojentuu käsi ja sysää minut kumoon”, ajattelin,
”ja minä makaan särkyneenä tällä särkyneellä maankamaralla...Pian jalka, kuin
äärettömyyden symboli, astuu hauraan kalloni päälle ja murskaa sen.”
*****
Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis Arja
*****
Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis Arja
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Kerran kuukaudessa
Sinä odotit minua. Oven takaa kuulin tohveliaskeleet.
Älä tuo mitään, sanoit joka kerta.
Silti odotit kuin pikkutyttö mitä laukusta paljastuu.
Kahvin kanssa Koskikartanon munkkirinkeli. Iso, pehmeä, sokerinen.
Pöytä aina kauniisti katettu. Servetit kissatelineessä.
Kerrottiin tärkeät asiat. Huomasin sinun taas laihtuneen.
Sängyssä luettiin Annan juorupalstaa ja puhuttiin miehistä.
Siitä kuka on komein tai paras puhumaan. Koskaan ei oltu samaa mieltä.
Sinä pidit sliipatuista, joilla on solmio tai ainakin tukka hyvin leikattu.
Minä toin tullessani ruokahalun. Salaatissa fetaa, kalamata-oliiveja ja kapriksia.
Kasvisruokaa, luumupiirakkaa. Sinä annoit ohjeet, minä pilkoin.
Kun kaikki oli valmista otettiin valokuva. Sinun silmissäsi kimalsi.
Kerran käveltiin tekolammen ympäri. Huilata piti monta kertaa.
Siitä oli paljon aikaa mutta siitä puhuttiin, koska se oli matkana tärkeä.
Viimeisenä kesänä päästiin enää pihalle asti. Pihakeinusta näki naakkapuun.
Illalla piti katsoa Terapiassa. Siinä oli Gabriel Byrne.
Mies oiva pirunrooliin. Eikä terapeuttinakaan huono.
Nukahdit usein ja minä katselin sinua. Herätin suukolla ettei niskasi tullut kipeäksi.
Viiniä juotiin korkeista laseista alustoilla. Renkaita ei saanut perintöpöytään tulla.
Jos oli aihetta juhlaan, otettiin suklaatakin.
Pieniä palasia viinin kera. Pieniä murusia yöpaidan helmassa.
Soittimen nimi oli Maapähkinä. Se oli juuri sen muotoinen.
Koskaan en unohtanut tuoda levyjä. Ne olivat pinossa pöydänkulmalla.
Pidettiin levyraatia. Kumpikaan ei halunnut olla Pirkko Liinamaa.
Jos meillä oli rahaa, mentiin varmuudella Vapaavalintaan.
Kauppaan kadun toiselle puolelle. Tein siitä tarinan ensimmäisenä vuonna.
Pitkiä puseroita puoleen hintaan. Joulukuusi koristeilla seitsemän euroa.
Kun olit jo hyvin heikko, päätit ostaa vedenvärisen sohvan.
Minä ostin kynttilät samaa sävyä. Sovittiin sohvaperunabileet.
Sinä taistelit urheasti mutta hävisit. Minä jäin yksin sohvalle istumaan.
- Katriina Rantanen -
kuva Glenn Brady, Unessa, Pinterest
Lyhyt alustus erääseen sisarrunoon
Kuvassa sisarukset Katriina ja Eve. Katriina vasemmalla, Eve oikealla. Sain Katriinalta Even ja hänen viimeisiä yhteisiä hetkiään koskevan runon Kerran kuukaudessa, jonka julkaisen pian. Lukijakuntaani on vain tullut niin paljon uusia lukijoita, että haluan valottaa hieman sitä, kuka Eve oli ja miten häneen tutustuin ja mitä sitten...suosittelen myös avaamaan linkitykset, jos kiinnostaa.
Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.
Even luento Rainer Maria Rilkestä
Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.
Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Love
Leena Lumi
Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.
Even luento Rainer Maria Rilkestä
Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.
Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Love
Leena Lumi
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Mansikoita, mustikoita, uimista, grillailua, chillailua ja....vihreä vinkki!
oli lehti ihan pakko saada omaksi. Tuskin kukaan enää väittää, että kirjan tai lehden kannella ei ole väliä. Tämä lehti ihan pyysi tulla omakseni: Vihreää, rottinkia, hortensioita ja murrettuja maan värejä. Vihreä on minulle aika tärkeä väri, vaikka kolmas nimeni olkoon turkoosi, sillä kun teimme keittiörempan, kaapistoksi valitsimme Petra-keittiön salvianvihreän Caritan. Toimisto/kirjastomme huoneet on tytär maalannut aikanaan järkyttävän ihanalla vihreällä ja suunnilleen sama sävy tulee nyt niihin 1-2 niistä vanhoista wienintuoleista, jotka maalaan, kunhan ehdin. Osan maalaan pinkillä sävyllä, jonka nimi on Marilyn. Pidän siis myös murretun vihreän ja vaaleanpunaisen liitosta.
Me täällä nyt sitten olemme täyttäneet puolet kakkospakastimesta mansikoilla ja loput täyttyy parhaillaan mustikoista. Iltapäivästä puoleen yöhön sitten vain uimista, grillailua, puutarhailua ja oleilua: Ei paha! Perjantaina saapuvat nuoremme kera koiruuksien ja sitten iso talo on taas täynnä touhua ja me 'vanhukset' saamme taatusti sänkyymme kaksi pientä koiruutta siitäkin huolimatta, että Dinalle ja Taikalle on ostettu myös tänne saarikotiin prinsessapedit.
Koska minusta ei tällä viikolla enää kuulune, voin toivottaa vaikka: Kohti sametti-iltakuukauden viikonloppua!
Vihreä on vähän kuin tee: Se sekä rauhoittaa että virkistää....
Love
Leena Lumi
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Vie sie, mie vikisen, mut nyt mie jään lomalle!
Loma alkaa nyt. Jos tämän jälkeen ilmestyy yksi runo, jos, niin sille ei sitten voi mitään, mutta sitä ei lasketa. Palaan joskus elokuun alussa, sillä nyt on alkanut se paras kesä, jossa vain uidaan, nautitaan ystävien seurasta, R. on liimautunut grilliin ja mun ei tarvitse edes kokata, mansikoita vain säilön ihan hulluna. Kohta täällä ovat Italian illat, ne uskomattoman lämpöiset ja pimeät, jolloin terassilta ei malta millään lähteä sisälle, vaan katsotaan lepakoita kun ne suih, suih, suih ja suukot maistuvat auringolta ja yöltä.
Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.
Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.
En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.
Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.
Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Summer Wine (put full screen on! Oih...)
Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.
Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.
En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.
Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.
Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Summer Wine (put full screen on! Oih...)
Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan ja siksi olen...
eläinsuojelija.
Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.
Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:
"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)
Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)
Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!
Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.
Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'
Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!
Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...
Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä, kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?
Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.
Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista. Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta.
Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.
Leena Lumi
kuvat Pinterest
Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.
Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:
"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)
Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)
Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!
Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.
Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'
Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!
Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...
Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä, kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?
Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.
Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista. Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta.
Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.
Leena Lumi
kuvat Pinterest
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen
lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain
kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin
saksetkin hetken levossa. Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen
alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme
sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja
siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä!
Luettuani tietokirjailija, Helsingin yliopiston
taidehistorian professori Riitta Konttisen upean teoksen Taiteilijatoveruutta
(Siltala 2014) mieleni taustalla häämötti koko ajan Sammatin torppa, Aleksis
kiven nälkä ja Kaarlo Sarkian vaiettu
salaisuus, hänen suuri kärsimyksensä. Samoin mukana kulkivat Konttisen teokset
Fanny Churberg sekä Modernistipareja Koska Taiteilijatoveruutta kirjan nelikko,
johon kohta lupaan päästä, vietti kuitenkin paljon aikaansa Pariisissa, näin
kaiken aikaa mukana erään kuvanveistäjän, jonka kasvot kohtaan joka aamu
ensiksi tullessani kirjasto/toimistooni: Camille Claudelin, joka koki
elämässään miehen aiheuttamana julman kärsimyksen, vain koska hän uhmasi
mestariaan uskomatttomalla lahjakkuudellaan.
Siinä, missä suomalainen lahjakkuus on noussut kuin
hallankukka nälästä ja köyhyydestä, se on itänyt myös siellä, missä naiseus on
tarkoitettu vain miesten iloksi, lasten tekemiseksi, huushollin hoitamiseksi ja
naisten koulutus on katsottu sulaksi hulluudeksi ja rahan tuhlaukseksi. Neljä
lahjakasta naiskuvataiteilijaamme, nelikkomme, Helene Schjerfbeck, Ada Thilén,
Helena Westermarck ja Maria Wiik, ponnistivat taloudellisesti vahvoista
lähtökohdista, sillä heillä kaikilla oli ’omat kartanonsa’, Marialla jopa
kaksi. Ja vain Helene joutui myöhemmin isänsä vararikon kautta kokemaan Olga
ätinsä kassa puutetta ja liikaa huushollausta, jonka hän koki vievän aikaa tärkeimmältään eli taiteelta. He kaikki kuitenkin kohtasivat aikakautensa miesten taholta
agressiivista ja ihan henkilökohtaisuuksin menevää epäoikeudenmukaista
arvostelua aivan kuten Edith Södergran, josta saimme lukea kirjassa Edith.Runoilijan elämä ja myytti. Tuossa kyydissä heikommat olisivat sortuneet, mutta
meidän nelikkomme valitsi oman tiensä, vaikkakin kivisen, ja he pysyivät
naimattomina ja lapsettomina, antautuen täysin taiteelleen. Tosin hienoa oli,
että heillä oli kotoaan sekä henkistä että aineellista tukea, mutta suuressa maailmassa,
jonne taiteilijaystävättäret lähtivät itseään kehittämään, ei yksinäisten
naisten osa ollut aina kovinkaan turvallinen ja piti olla tarkkana missä
liikkui ja mielellään ei yksin.
Tätäkin ankeampaa ja miehiä suosivaa oli, että naisilla
ei ollut mitään asiaa Ranskan ja koko Euroopan merkittävimpään taidekouluun
École des Beaux-Artsíin kuten ei useimpiin muihinkaan taideakatemioihin. Kun
naisopiskelijoille viimeinkin aukenivat Écolen ovat 1896, miesopiskelijat
osoittivat avoimesti mieltään: Naiset olivat uhka heidän menestykselleen ja
mikä pahinta, takana oli varmaan pimeä ajatus itseään toteuttavasta naisesta,
joka ei löytänyt miehelle mitään käyttöä!
Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Helene, Ada, Helena ja
Maria saivat kulkea valitsemansa taiteilijatien sekä hyvinä ystävinä toisiaan
tukien että myös erillisinä ja ihan omia ambitioitaan toteuttavina ihmisinä
sukupuolesta viis. He hakivat innoitusta ensin Ranskasta, sitten Englannista,
myöhemmin myös Italiasta ja taas Ranskasta ja tietysti myös Suomesta. Vuosien
ja matkojen aikana neliapilan omat polut alkoivat erottua: Mariasta kehkeytyi
loistava muotokuvamaalari, Adata maisemamaalari, Helenestä maalarimaalari ja
Helenasta pitkän pohdinnan jälkeen lopulta kirjoittaja ja yksi suomalaisen
naisemansipaation johtohenkilöistä.
Yllä Maria Wiikin muotokuva Hilda Wiikistä 1880. Marialle
Ranska oli hänen palettinsa isänmaa. Taiteilijatoveruutta tarjoaa kiitettävän
paljon sekä nelikkommme harjoitelmia, aikalaiskuvia sekä tietenkin
kruununjalokivenä naisten maalauksia. Kun valitsin kuvia tähän juttuun, kriteerini
olivat subjektiisia, tietenkin, mutta halusin tuoda esille jokaisesta jotain
hieman erilaista. Jos Hildan kuvan tilalle olisin valinnut Marian yhdeksän vuotta myöhemmän teoksen, Maailmalle,
se olisi ollut ehkä jännittävämpi ja osoittanut, mikä Marian huikea kehitys
oli: leveämmät siveltimen vedot, niukempi värimaailma ja sitten se yksi tietty
juttu, jolle olen heikkona jopa kirjan kansissa: Tumma kuva, jossa käytetty
yhtä ’voimaväriä’.
Helena Westermarck alkoi kiinnostaa minua todella paljon
Konttisen tekstin myötä. Hän ei ikinä ollut mikään myötäilijä, hän halveksi
naisen ’tehtyä’ avuttomuutta, mutta hän heistä eniten sai taistella ennen kuin
tajusi osansa olevan kirjoittaminen ja naisasialiike. Taloudellinen vahvuuskaan
ei häntä ajan sairaudelta, tuberkuloosilta, pelastanut, mutta hänet diagnosoi
Axel Munthe! Alla Helenan työ Silittäjättäret (Tärkeä kysymys), 1883, jossa
päivänkakkaralta tumma neito kysyy ’rakastaa, ei rakasta, rakastaa...’
Tämä työ nostatti niin kauhean solvaavien kritiikkien määrän
suomalaisten miesarvostelijoiden osalta, että Helena pakeni Ranskaan. Pahiten
nelikkoamme epäoikeudenmukaisesti arvostelivat juuri suomalaiset miehet, jotka
katsoivat nelikkomme maalaavan kauneuden sijasta rumuutta. Silittäjättäristä
sanottiin palvelustyttöjen olevan ”äärettömän rumia” ja maalaus luokiteltiin ”vasemmiston
äärimmäisen siiven” edustajaksi. Helena itse totesi muistelmissaan: ”Taulu oli
ruma ja aivan liian rabulistinen: niin ei naistaiteilija saanut maalata.”
Jossain vaiheessa Konttisen teosta käy selväksi, että
taiteilijoista lahjakkain on Helene Schjerfbeck. Hänet alettiin huomata
ulkomaiden näyttelyissä, mutta kotimainen mieskritiikki ei vielä sulanut, vaan
mm. alla oleva Helenen Lehtimajanjuhla synnytti mielipiteen, että taiteilija
osoitti väheksyntää suurta yleisöä kohtaan ja osa kriitikistä lienee pulpunnut
Euroopassa puhjenneista juutalaisvainoista.
Myöhemmin Helene totesi kriitikoista: ”Ne tekivät töitä,
että saisivat vietyä meiltä uskon ja
leivän.”
Taiteiljatoveruutta lukiessani ja verratessani sitä
Konttisen teokseen Modernistipareja naistaiteilijakohtaloihin, aivan tunsin, miten Helene saattoi
sittenkin olla hiukan oikeassa siinä, että jos hänen kihlauksensa
englantilaisen herran kanssa ei olisi purkautunut miehen suvun vastustukseen,
hänellä olisi saattanut olla suurempi liikkumisen vapaus, kuten rouvilla usein
oli, mutta vaikka olisi ollut sitten avioliitossa varaa palkata
apulaisia, ei se ehkä olisi kuitenkaan voittanut sitä ’elämän koulun ateljeeta’,
jossa Helene eli äitinsä kanssa ahtaasti Hyvinkäällä ja sai maalausrauhan,
jossa loi maailmankuulut teoksensa.
Jos vaikutan Konttisen kirjojen äärellä tavallistakin
vuolaammalta, se johtuu siitä, että en itsekään varhaisteininä ollut varma,
kumpi olisi pitänyt kädessäni olla, kynä vai sivellin. Kynä voitti, mutta suuri
rakkaus taiteeseen jäi. Matkoilta kotiin kulkeutuu taidekirjoja, vaikka niiden
kieli olisi italia taikka ranska, joita en osaa. Taide ei tunnusta kieli-,
rotu-, sukupuoli- tai maarajoja, se on vapaavaltio ja kaikille sallittu.
Koska Ada Thilén on vielä jäänyt pois lähikuvasta jutussani,
hän saa nyt esiintyä hyvin viehättävällä maalauksellaan Lukeva tyttö
maisemassa, 1896:
Konttinen kirjoittaa, että 'tässä näkyy aivan uusi tapa
maalata: kuvan pinta vaikuttaa litteältä aivan kuin jossakin Edouard Manet’n
töissä, värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu, ja Italian vanhasta taiteesta
saadut virikkeet ilmeiset.' Viehtäyin tähän teokseen paitsi lukevan tytön
keskittyneisyyden takia ehkä myös edessä näkyvän niittykukkien, etenkin
sinisten kellokukkien takia, mutta pidän myös taakse ’haipuvasta’ maisemasta.
Heräsin sudenhetkellä ja kirjoitin yömuistivihkooni: ’Muista Ada ja Lukeva
tyttö.’
Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta on kiinostava helmi
taidekirjaston kerääjälle, mutta myös kenelle tahansa kuvataiteisiin
antautuneelle. Konttinen kirjoittaa taiteilijoistaan kansantajuisesti, joten hän
todentaa teoksellaan taiteen vapaavaltion meille kaikille. Taide olkoon vapaa
lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Kukkana se on digitalis,
joka itse tietä, missä se on kukkiessaan kaikkein kaunein: Sitä kuten taidetta
ei määräillä. Kauneus tietää aina oman arvonsa!
*****
Hämeenlinnan Taidemuseossa on Taiteilijatoveruutta näyttely 7.9. saakka. Osoite Viipurintie 2. Ti-to 11-18, pe-su 11-17. Liitän tämän nyt Kotimaan matkakohteisiin, josta matkasuositukset aukeavat klikkaamalla kuvaa, joka on profiilikuvani alapuolella.
perjantai 11. heinäkuuta 2014
nuku rauhassa, nuku...
kauniita unia
(en näe enää, en näe!)
anna anteeksi hauraat hetket
joina olin kova
rakastin kuin
valoa
ja sinä olet valon läpi
loistava onnellinen
harha
kuva, hiljainen pysähtynyt
- Maaria Päivinen -
Sinun osasi eivät liiku (ntamo 2014)
kuva RunoTalo
Last mile home
torstai 10. heinäkuuta 2014
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Eicherin perhe oli kaunis lumottu kylä jonka päälle satoi pimeitä tähtiä.
Heillä, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden,
saattaa olla yhteinen unelma kirjoista, joiden olisi hyvä alkaa tai päättyä
jouluun: Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä (Quiet Dell, Tammi 2014, suomennos
Kersti Juva) alkaa joulusta. On jouluaatto 1930 ja paikka on Park Ridge,
Illinois. Tarinan saa aloittaa Eicherin perheen luova tytär Annabel, joka on kirjoittanut sekä ohjannut lasten kera perheen Duty koiran kanssa esittämän
joulunäytelmän. Kaikki olisi kuten aina ennenkin paitsi, että perheen isä on
kuollut ja Lavinia isoäiti myös, mutta perheen kolmen lapsen, koiran ja
kauniin, 45-vuotiaan äidin Astan, myös Annaksi kutsutun, lisäksi mukana on perheen
alivuokralainen ja uskollinen ystävä Charles O’Boyle, joka harkitsee vakavasti
Astan kosimista...
Luettuani noin kuukauden sisällä Phillipsin Suojeluksen sekä
Kiurun ja Termiitin, olin aivan yllätetty Murhenäytelmästä, sillä nyt ei soljuvaa tajunnavirtaa, ei kuuman etelän kaskaita, ei kiellettyjä leikkejä
lammen pusikoissa, mutta jälleen nuoren tytön ääni, annos maagista realismia ja
ripaus mystiikka, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä tietysti joulua: paistia,
valkosipulimuussia, konjakkibataattia, herneitä, vihreitä papuja,
osterimureketta, karpalorelissiä...ja lehikäisjoutsenia. Kukaan ei vain huomaa,
miten Asta suree taloudellista tilannetta ja miten hän pelkää joutuvansa myymään rakkaan kodin pois, kukaan ei aavista, minkä synkän varjon hän on
vetänyt sekä itsensä että lastensa tulevaisuuden päälle, alettuaan kirjeenvaihtoon
tuntemattoman ja varakkaana esiintyvän Cornelius Piersonin kanssa tajuttuaan,
että kirjeenvaihtokerho saattaa olla hänen ainoa pelastuksensa. Ja peto löytää
aina saaliinsa. Muistakaamme että elämme kirjassa ’30 lukua, jolloin hieman
pyylevä, neljäkymmentä vuotta täyttänyt naisleski lapsineen, on aikaa sitten
ohittanut parasta ennen päivänsä, eikä siihen aikaan naineilla naisilla
useinkaan ollut omaa ammattia, ei ainakaan sellaista, jolla olisi voinut
elättää ison perheen.
Annabel ehti oppia Lavinia mummilta paljon. Hän oppi myös
sellaista mitä muut eivät voineet nähdä tai ymmärtää:
'Katso lapsi.' Mummin kädet ovat täynnä pieniä hohtavia
jalokiviä, kuin kiteitä, timantteja. 'Jokainen on täydellinen, kirkastettu'.
Annabel näkee että tässä paikassa kyyneleet ovat kouriintuntuvia. 'Kyyneleet
voivat olla terälehtiä tai siitepölyä tai sumua tai sadetta,' mummi kertoo, 'mutta surun kyyneleet ovat valokiviä.'
Annabel näkee kuinka ne putoavat ja loistelevat pudotessaan.
Phillipsin Murhenäytelmä perustuu todelliseen rikokseen,
joka tapahtui Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa yli kahdeksankymmentä vuotta
sitten. Jayne kuuli tarinan äidiltään ja näin Phillips:
Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin
keksittyjä. Rakastettu mummi Lavinia Eicher ”meitä kauemmaksi” näkevien unien
puolestapuhuja, ja Emily Thornhill, nykyaikainen työtä tekevä nainen, ovat
kunnianosoitus omalle rakkaalle pelottomalle äidilleni Jane Thornhillille
(sittemmin Phillips), jolta kuulin Quiet Delin tarinan ensimmäisen kerran. Hän
oli kahdeksan ikäinen kun häne oma äitinsä vei hänet kävelylle murhien
tapahtumapaikan ohi...
Siis Murhenäytelmä on tositarina erään perheen tragediasta ja
myös kertomus siitä, millaista jälkeä yksi pimeyden auervaara voi saada aikaan.
Teos on välillä hypnoottisen pahaenteinen ja tunnelmaa vain lisäävät aidot
mustavalkoiset, vanhat valokuvat Eicherin perheestä, koirasta, murhaajasta,
murhapaikasta ja monesta muusta. Kuin vastapainona tapahtumille kulkee toimittaja
Emily Thornhillin ja valokuvaaja Eric Lindstromin työ seurata tutkintaa sekä
raportoida siitä työnantajalleen, Tribune-lehdelle. Heti alussa Emily alkaa
tuntea tapahtumaa kohtaan muutakin kuin ammatillista kiinnostusta ja etenkin
perheen Annabel-tytär on pitkin matkaa kuin tuuli hänen ihollaan, mieli hänen
mielessään. Emily vaistoaa, mitä muut eivät, hän miettii Astan mielenliikkeitä
ennen tapahtumaa, hän adoptoi perheen Duty koiran ja...
Emily nousi saman tien seisomaan ja astui lähemmäksi miestä.
Tuoksu, se hieno tuoksu, tuli miehen ihosta. Oli kuin hän olisi astunut sisään
latautuneeseen sympatiaan joka oli alkanut sykkiä heidän välissään. He...
...unelma asettui pimeyttä vastaan vaikka päivä oli hyvin
kirkas.
Murhenäytelmä on äärettömän taidokas kirja. Jayne Anne
Phillips on mielestäni kirjailija, jollaisesta yleensä vain uneksitaan. Hyvin
harvoin voin yhtyä kirjojen liepeiden kehumainoksiin, ainakaan juuri niillä
sanoilla, mitä niissä on käytetty, mutta kun Newsdayssa on sanottu ”Jayne Anne
Phillips kirjoittaa kaikilla viidellä aistillaan, toisin kuin valtaosa
kirjailijoista...”, yhdyn lausuttuun täydellisesti. Jayne Anne Phillipsin teokset ovat kaikkien aistien juhlat.
Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta;
hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden
kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen
jyskytys; hän soitaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli
on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia
sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik
ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.
*****
Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Krista Omppu Annika Arja Kirjallisia kosketuksia ja Liisa/Luetut, lukemattomat
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Krista Omppu Annika Arja Kirjallisia kosketuksia ja Liisa/Luetut, lukemattomat
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
Suviarvonnan voittajat ovat...
Kesä on tullut! Kohta siirrymme myös Lumissa kesäaikatauluun, mutta sitä enen julistan Suviarvonnan voittajat, jotka ovat: Maria Kinnunen, Sanna, Arleena, Rva Kepponen ja Anu/Kirjaston kummitus! Onnea♥ Nyt voitte voittajajärjestyksessä valita palkintokirjanne täältä ja sen jälkeen ilmoittakaa valintanne sekä postitusosoitteenne minulle leenalumi@gmail.com Heti kun Maria on valinnut, laitan kirjan kohdalle 'varattu' huomiovärillä, joten sen jälkeen valitsee vapaana olevista Sanna etc.
Odotan voittajien ilmoittautuvan huomisiltaan ma 7.7. klo 18 menessä, sillä tiistaina minulla on jo muuta ohjelmaa.
Kiitos kaikille osallistujille♥
Tunnen terassilta houkuttavaa grillatun kalan tuoksun, joten...
...ihan pieni paussi.
Love
Leena Lumi
Odotan voittajien ilmoittautuvan huomisiltaan ma 7.7. klo 18 menessä, sillä tiistaina minulla on jo muuta ohjelmaa.
Kiitos kaikille osallistujille♥
Tunnen terassilta houkuttavaa grillatun kalan tuoksun, joten...
...ihan pieni paussi.
Love
Leena Lumi
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt/Virginie
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt/Virginie
torstai 3. heinäkuuta 2014
Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti
Hän ei pääse eroon tunteesta että Lolan näkeminen, haluaminen, soittaminen klubilla Lolan takana, rakastelu öin ja päivin Lolan huoneissa joista tuli hänen huoneitaan, se kaikki oli hengissä selviytymisen harjoittelua. Silloin kuten nytkin hän liikkui alueella joka ei ollut oma, johon ei päässyt, ei ulottunut, ennen kuin antautautuva ruumis antoi sen hänelle, kuin iskisi tulta pimeään. Lola oli hohtavaa maata, jota hän kynti ja kylvi otsansa hiessä mutta jonka hän menetti. He löysivät toisensa hetkissä jotka...Leavitt etenee korealaisten rinnalla, koskettaa revolveria tiukassa vyökotelossaan. Hän ei hallitse ajatuksiaan. Kävellessän hän kuvittelee olevansa Lolan kanssa vielä kerran, ja hän ampuu heidät molemmat työnnyttyään Lolan sisään, hurmion keskellä, hän tahtoo raivoisasti jäädä Lolan luo, ei kuolla täällä. Hän kuvittelee...Leavitt ajattelee lasta jota Lolan pimeys saartaa, ja sinkoaa sitten kauas heistä, vajoaa omien silmiensä taakse missä aivot mittaavat aikaa ja veri jyskyttää korvissa.
Jayne Anne Phillipsin teos Kiuru ja Termiitti (Lark and
Termite, Tammi 2009, suomennos Kersti Juva) on tiheä kertomus muutamista kesä-
ja heinäkuun päivistä vuonna 1950 ja yhdeksän vuotta myöhemmin. Korpraali
Robert Leavitt laivattiin Japaniin joulukuussa 1950 ja sieltä edelleen Koreaan
käymään sotaa, jossa oli vain häviäjiä. Robertin lähtiessä hänen lapsensa oli
kuin pieni siemen Lolan sisällä eikä nuori, vasta 21-vuotias tuleva isä voinut
olla ajattelematta häntä ja Lolaa silloinkin, kun se kävi hänelle vaaraksi.
Lolan ollessa kahdeksannella kuulla, hän saa tältä valokuvan, jossa rento äiti
onnellisena riippumatossa kauniina ja hyvin täynnä heidän lastaan ja hymy...
Kirja etenee nykyhetkessä Winfieldissä, Länsi-Virginiassa
1959 sekä takaumien kautta Pohjois-Chungchongissa, Etelä-Koreassa 1950. Lukijan
ei ole ollenkaan vaikea seurata tapahtumissa mukana, sillä henkilögallerian
vaikuttavimmat persoonat ovat niin erikoiset ja koskettavat, että heissä on ja
pysyy kiinni. On Lola, joka on vuosia sitten jättänyt tyttärensä Kiurun,
sisarensa Noreenin eli Nonnin hoitoon, kertomatta muille kuka on lapsen isä. On
Termiitti, Robertin ja hänen lapsi, jonka hän myös toimittaa Nonnin hoitoon.
Termiitti, lapsi, joka ei puhu eikä kävele, joka tavallaan tulee eniten Kiurun
perheeksi, sillä hän kiintyy pikkuveljeensä kaikellaan. Lykkii tätä kärryillä
pitkin kylää, Charlien luo syömään, jossa Nonni on töissä tai jokirantaan,
mutta ennen kaikkea radan viereen, sillä mitään Termiitti ei rakasta niin kuin
junien lähtöjä, niiden viimaa ja yksinäistä huutoa, kiihdytystä jonnekin pois.
Näin Kiurusta kehittyy jo 11-vuotiaana kuin pikkuäiti veljelleen, alati
huolehtiva, ei koskaan vapaana ja huolettomana ja vain harvoina hetkinä kaiken
outouden tajuavana:
Vedän tulpan altaasta. Vesi pyörii viemärissä saippuaisena
suppilona ja minun tekee mieli pyörteen sisään, missä kaikki kiertyisi
ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Tunne on sama kuin silloin kun ihmiset
tuijottavat. Ne tuijottavat niin kuin olisin ruokaa lautasella, enkä voi olla
tuntematta, miten kiihkeästi ne haluavat jotakin. Minua tuijotetaan määrätyllä
tavalla, pitkään, mutta kun ne tuijottavat Termiittiä, ne kääntävät katseensa pois.
Oman maagisen värinsä, taianomaisen sinisen, antaa tarinalle
Termiitti, joka on yksi kertojista, vaikka ei puhukaan. Hän rekisteröi kaiken
ja on kuin tietty vajaavuus olisi terävöittänyt sekä hänen tahtoaan että
havaintokykyään. Termiitin ajatukset
ovat lyhyitä lauseita, joissa on kaikki tarvittava:
Kiuru sanoo nyt pitää lähteä Charlielle.
Kujalla kuumuus kimmeltää.
Asvaltti on kuumaa ja pinta hengittää kuplia jotka pullistuvat
ja särkyvät.
tai:
Liian kuuma olla ulkona, Kiuru sanoo. Kasvit nuokkuvat,
ruoho huokaa kuin puristuksissa, mutta kulhon sopasta nousee puhdas
manteli-ilma raskaaseen kuumuuteen. Kiuru työntää hänen tuolinsa kauemmaksi
koska uunipellit...Hän istuu ikkunan luona ja kuulee heikosti kuinka ruohon
juuret, pitkät suoniset nauhat, kurkottavat kujan pientareella syvälle maahan,
juovat vettä siellä minne kukaan ei näe.
Jayne Anne Phillips, jonka kirjan Suojelus luin häneltä vain
pari viikkoa sitten, tekee jälleen omaa ainutlatuista jälkeään, johon kääntäjä
Kersti Juvalla lienee myös vahva panostus, sillä niin rikasta kieli on, sanoja,
joita ei enää kuulla, joita kaikki eivät edes tunne, jotain mikä soi... Päällimmäinen tunnetila on
jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien
savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka
piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun,
tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes
nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara
kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn
silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä
katsettaan pois:
”Anna mun”, se sanoo.
*****
Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Irene Liisa Satu Valkoinen Kirahvi ja Mai/Kirjasähkökäyrä, joka lienee nyt päässyt likimmäs, mitä minä koin tämän teoksen luettuani
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Irene Liisa Satu Valkoinen Kirahvi ja Mai/Kirjasähkökäyrä, joka lienee nyt päässyt likimmäs, mitä minä koin tämän teoksen luettuani
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Karin Slaughter: Rikollinen
Lucy ei ollut enää yksin. Hän ei enää tarvinnut Bobbya eikä
Frediä eikä Juicea eikä isäänsä eikä edes Henryä. Hän ei enää leskenut
ajankulua laskevan tai nousevan auringon lämpimästä valosta, joka kajasti hänen
kasvoilleen, eikä vuodenaikojen lämpötilanvaihteluista. Hän ei laskenut
ajankulua päivistä vaan viikoista ja kuukausista ja kohoavasta
vatsankummustaan.
Se tapahtuisi minä päivänä hyvänsä.
Lucy saisi lapsen.
Karin Slaughterin uusin trilleri Rikollinen (Criminal, Tammi
2014, suomennos Annukka Kolehmainen)
jatkaa huikeaa Will Trent&Sara Linton –sarjaa ja miten se sen tekeekään:
Ohittaa niin Kivun jäljet kuin myös Pettävän hiljaisuuden, mutta ei kaikellaan parhainta Slaughteria tähän mennessä eli Yli rajan, jonka lasken jo trillerien aatelisiin. Minähän tulin Slaughter-faniksi parhaan
ystäväni aivopesemänä. Yli rajan on lukijaystävällisempi kuin kahta aikatasoa
kuljettava Rikollinen, mutta Rikollisella on ihan jotain uutta tarjottavaa eli
Slaughter on yllättäjien sukua!
Alun sitaatti ei vaikuta heti merkittävältä, siinä ei ole
Kivun jäljen sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen
pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä
Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin
kirjojen lukijoille eräs erittäin tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan
luettuaan näkee palapelin niin valmiina kuin sen voi nähdä. Rikollinen on ehdottomasti Slauhghterilta
avainromaani Will Trent –sarjaan! Sen lisäksi se on kahdessa aikatasossa
tarinaa kuljettava sarjamurhaajatarina, joka tekee kirjasta lukijalle
vaativamman kuin on Yli rajan. Korvaukseksi saamme paljon valotusta
kiinnostaviin ja jo tuttuihin henkilöihimme, mutta saamme lisäksi faktaa siitä,
mikä oli Atlanta 1975, jossa joku surmasi huumekoukkuun jääneitä ilotyttöjä,
jossa naispoliisi oli kummajainen ja jossa kaikista lakipykälistä huolimatta
värillinen oli aina hylkiö ja pahis. Niin takaumissa kuin nykyhetkessä loistavat
jälleen Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Amanda vetää jälleen vahvasti huomion
itseensä, mutta ei tällä kertaa haukkumalla alaisiaan Williä ja Faithia
vähä-älyiseksi, raivohulluksi dysletikoksi ja hallitsemattomasti sikiäväksi
paksuksi diabeetikoksi, vaan vihdoinkin tutustumme uraansa aloittavaan
Amandaan, nuoreen naispoliisiin, jonka rooli ei ole kaikkein helpoin miesten
hallitsemalla alalla. Tapahtuu asioita, joita ei melkein voi uskoa todeksi ja
se oli vain 1975 eli ei niin kauan sitten...
Karin Slaughter itse kertoo kirjansa lopuksi, että hän sai
aiheensa Rikolliseen Patricia W.Remmingtonin väitöskirjasta Policing: the
Occupation and the Introduction of Female Police Officers. Ja jatkaa:
Vaikka 1970-lukua saatetaan edelleen pitää rakkauden ja
vapauden vuosikymmenenä, useimpien naisten koettelemukset eivät olleet silloin
vielä läheskään ohi. Sekkitilin avaaminen, auto- ja asuntolainan ottaminen ja
jopa vuokrasopimuksen allekirjoittaminen ilman isän tai aviomiehen lupaa jäivät
haaveeksi useimmille yhdysvaltalaisnaisille. Vuonna 1972 ehkäisypillerit
viimein laillistettiin myös naimattomille naisille, vaikka saattoi edelleen
olla vaikea löytää lääkäriä, joka suostui kirjoittamaan reseptin, ja
apteekkaria, joka myi pillerit mukisematta.
Tätä lausuntoa vasten voitte vakuuttua, että takaumat
vuoteen 1975 eivät ole mitään peruskauraa, kun poliisivoimiin ihan väkisin
haluavat sellaiset naiset kuin Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell! Mitä tulee
Rikollisen tarinaan muilta osin kuin historia versus nykyhetki, lukuisat ilotyttömurhat
ja tuttu henkilögalleria, jossa Slaughter on aina vahvimmillaan, niin takuulla
kirja yllättää myös dekkarihullun ystäväni, joka minulle ensimmäisen
Slaughterin puolipakolla toi: Slaughter ei totisesti toista itseään! Ja
romantikot saavat osansa, sillä Sara ja Will ovat hyvässä vauhdissa ja vain
Angien hillittömyyden varjo häiritsee parin kuhertelua rankan sarjamurhaajan
lisäksi.
Rikollisen eräs suorastaan sivuilta ponnahtava teema on
rotukysymys. Se on vaarallinen aihe ja Karin Slaughter kuittaa aika
tyhjentävästi:
En väitä olevani 1970-luvun Atlantan tai sen puoleen
nyky-Atlantankaan asiantuntija. Ymmärsin alusta asti, että kun etelän nainen
kirjoittaa rotu- ja sukupuolikysymyksistä, matkalla vaanii lukuisia
sudenkuoppia. Toivottavasti uskotte, että paiskin hartiavoimin töitä, jotta
kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen
ja kansallisuuteen katsomatta.
Voin suositella tätä kirjaa luettavaksi mieluusti Yli rajan
jälkeen, jolloin lukija saa ensin Slaughterin parhaan Will Trent –sarjasta ja
sen jälkeen Rikollisessa rikosratkaisun lisäksi myös pääsee suosittujen
Atlantan poliisituttujemme juurille: Mistä he tulivat? Miksi he ovat sellaisia
kuin ovat? Mitä heille oli oikein tapahtunut vuosikymmeniä sitten? Ehkä eniten useampia kiinnostaa Will Trent:
Will ei ollut koskaan käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä
juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut
hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin.
Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita
Flanniganin täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa
joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki
hurraavien perheiden joukossa vain vieraita kasvoja.
*****
*****
lauantai 28. kesäkuuta 2014
Blondi korallinpunaisessa
Viime vuoden kevätmatkallamme löysin Salzburgista yhden korallinpunaisen puseron, jota olen nyt käyttänyt käytännössä aina kun se ei ole pesussa. Punainen leninki minulla on ollut viimeksi penkkareissani vuonna koivu ja tähti, joten ainakaan punaisen punainen ei ole ikinä ollut värini. Korallinpunainen on niin eri juttu, että tässä yhtenä päivänä, kun
Nämä kuvaukset eivät ole kovin kivoja ilman koiruuksia...Lumimies sanoo: Katse oikeaan, katse vasemmalle, leuka ylös, leuka alas, kirja ylös...katso syreeniä, katso...
Leninki on polven yläpuolelle ja sifonki valuu vasemmalta hiukan helmaa alemmas ja liehuu kivasti kävellessä. Ehkä otetaan tämä sarja uusiksi hortensioiden aikaan ja niin, että helmakin näkyy. Ensi viikonloppuna on koltun ensimmäinen juhlatestaus ja toivon nyt todellakin ilmojen lämpenevän.
Lady in red
Leena Lumi
Katjan muistuttamana kuunnellaan nyt: Lady in red
Blondi korallinpunaisessa syyshortensioiden aloitellessa...
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Pilvikirsikan menetyksestä keijukukkien kautta kohti viikonloppua!
Tässä sitä mennään sitten sisulla kohti uutta pilvikirsikan loistoa. Eli sehän tapahtui näin: Meillä on nopealla laskulla neljä pilvikirsikkaa, mutta juuri tämä keskipihan oli se, jota päätin seurata teidän kanssanne vuosi vuodelta. Katsokaa tarkkaan mitä nyt kasvaa menetetyn tilalla tuon kartiovalkokuusen ja valaisimen takana: Pienestä ponnistetaan ja ruskassa tuota pienokaista alan taas kuvata. Lumettoman talven karua satoa! Kaikki oli toisin viime toukokuussa:
Keskipihan pilvikirsikan oksat melkein jo ylettyivät kesähuoneeseemme eli yläterassille. Tämä kuva on edellissyksyltä (2012) samasta puusta:
Lisää kuvia pilvikirsikoista ja myös tämän menetyn puun viime syksyn koossa, löydätte jutusta Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta... sekä jutusta Pilvikirsikka - Kevään ja syksyn puukaunotar Tämä puu kiinnostaa, sillä jo melkein 6 000 on käynyt lukemassa pilvikirsikasta! Vain syyshortensia menee lukijasuosikkina ohi pilvikirsikan.
Ei tässä mitään: Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun aloitan jotain alusta, mutta minä ja Prunus pensylvanica toivomme syvästi kunnon lumisia talvia.
Lumeton talvi kyllä jotenkin innoitti toisia syreeneitä. Tämä miten kuten kukkinut nuokkusyreeni aivan kasvaa silmissä ja jopa kukki, vaikka paikka jossa se kasvaa, ei ehkä ole sille maailman paras.
Tätä lajia on meillä vain yksi, mutta sitten on tavallista pihasyreeniä valkoisena ja lilana sekä puistosyreeniä myös molemmissa väreissä sekä sitä kaunista unkarinsyreeniä, tummaa punalilaa, jota ei saa enää mistään ainakaan ostettua. Suuria, valkoisin kukin kukkivia Holger Isabella -syreeneitä on kuusi, mutta niiden kuvaus unohtui just tänä vuonna tuon pilvikirsikkatragedian takia. Oli tosiaankin mietittävä, että istutammeko uuden pilvikirsikan vai lähdemmekö ihan johonkin muuhun puuhun, mutta näin nyt sitten päätimme. Eräs kranttu kaunotar temppuilee meillä, sillä kun hän oli varjossa kasvamassa, vilautti hän hieman, mihin hänestä on:
Nämä 'helmikukat' nähtyäni päätimme siirtää kaunottaren kuningatarpaikalle etupihan aurinkoiseen ykkösrinteeseen. Vaan tämä diiva, Syringa Vulgaris, Moskovan kaunotar, loukkaantui aiemmasta kohtelustaan, eikä suostu kukkimaan. Luulin, että tämä itäinen syreeni kestää kaikki vyöhykkeet, mutta luvataankin vain I-III. Tuttu puutarhuri asuu samalla saarella ja hän sanoi, että hän istuttaisi tämän heti, jos luvattaisiin selviävän Keski-Suomessa, joka on IV-vyöhykettä, mutta minä nyt sitten testailen hänelle sekä tätä että tarhamagnoliaa Leonard Messel, jonka tiedetään selviävän Suomessa vain I-vyöhykkeellä. Magnolia on pieni, elossa, mutta ei ole kukkinut kunnolla, joten sitä nyt ei ole kuvattu, joten voimme siirtyä vaikka siihen ilosanomaan, että etupihalla ei ole vieläkään jyrryttänyt ruohonleikkuukone: Kadota nurmikko kukkaniityllä onnistui yli odotusten eli lehtosinilatvat, metsäkurjenpolvet, akileijat, lemmikit, unikot ja puna-ailakit ovat kukkineet kiitettävästi ja niin tiheästi, että ei ole ollut vaikeaa kitkeä. Tässä puna-ailakkeja syyshortensioiden vanhoja runkoja vasten:
Toiseen jättimäiseen hortensiaan nojailevat tummat akileijat:
Muutakin väriä tämän ryhmän vierestä löytyy eli tällainen:
Alla oleva akileija on suuriruhtinattaren muistopaikalta, jossa kukkivat puutarhamme kaikki kauneimmat ja muutama harvinaisempikin kukka:
Juttua ja kuvia akileijoista lisää täällä
Särkynyt sydän, Dicentra spectablis, 'Alba', joita istutin viime ja edellisvuonna joitakin, on etenkin etupihalla kasvanut jo melkein pensaaksi. Lisää juttua ja kuvia täällä
Mammalla oli aina punaista särkynyttä sydäntä upea,iso pehko. Kaunis sekin..., vaikka vähempänäkin eli tällainen kuva, jossa kuin sydämiä narulla...
Viime suvena istutin myös valkoista iiristä.
Iiris on kaunis melkein aina ja jo nupulla ollessaan. Kun niitä on isossa puutarhassa erilaisissa kasvupaikoissa, kukintaa riittää hyvinkin kuukaudeksi. Vain suvella iso iirispehko on kuin joku kuollut piisami, joten sitä ei ehkä kannata istuttaa ainakaan sinne, missä kukkivat hennot kevätsipulikukat.
Yritän nyt olla vähään aikaan kirjoittamatta mitään puutarhasta, sillä eiväthän kaikki jaksa näistä jutuista innostua. Tämä nyt vain sattuu minulle olemaan etenkin alkusuvesta ja taas syyskesästä se eniten aikaani ja kiinnostustani vievä asia. Joskus jopa ohi kirjojen...
Toivotan kaikille virkistävää viikonloppua säästä viis! Ja käykääpä kurkkaamassa mikä nyt vie minua...täällä
Love
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
Keskipihan pilvikirsikan oksat melkein jo ylettyivät kesähuoneeseemme eli yläterassille. Tämä kuva on edellissyksyltä (2012) samasta puusta:
Lisää kuvia pilvikirsikoista ja myös tämän menetyn puun viime syksyn koossa, löydätte jutusta Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta... sekä jutusta Pilvikirsikka - Kevään ja syksyn puukaunotar Tämä puu kiinnostaa, sillä jo melkein 6 000 on käynyt lukemassa pilvikirsikasta! Vain syyshortensia menee lukijasuosikkina ohi pilvikirsikan.
Ei tässä mitään: Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun aloitan jotain alusta, mutta minä ja Prunus pensylvanica toivomme syvästi kunnon lumisia talvia.
Lumeton talvi kyllä jotenkin innoitti toisia syreeneitä. Tämä miten kuten kukkinut nuokkusyreeni aivan kasvaa silmissä ja jopa kukki, vaikka paikka jossa se kasvaa, ei ehkä ole sille maailman paras.
Tätä lajia on meillä vain yksi, mutta sitten on tavallista pihasyreeniä valkoisena ja lilana sekä puistosyreeniä myös molemmissa väreissä sekä sitä kaunista unkarinsyreeniä, tummaa punalilaa, jota ei saa enää mistään ainakaan ostettua. Suuria, valkoisin kukin kukkivia Holger Isabella -syreeneitä on kuusi, mutta niiden kuvaus unohtui just tänä vuonna tuon pilvikirsikkatragedian takia. Oli tosiaankin mietittävä, että istutammeko uuden pilvikirsikan vai lähdemmekö ihan johonkin muuhun puuhun, mutta näin nyt sitten päätimme. Eräs kranttu kaunotar temppuilee meillä, sillä kun hän oli varjossa kasvamassa, vilautti hän hieman, mihin hänestä on:
Nämä 'helmikukat' nähtyäni päätimme siirtää kaunottaren kuningatarpaikalle etupihan aurinkoiseen ykkösrinteeseen. Vaan tämä diiva, Syringa Vulgaris, Moskovan kaunotar, loukkaantui aiemmasta kohtelustaan, eikä suostu kukkimaan. Luulin, että tämä itäinen syreeni kestää kaikki vyöhykkeet, mutta luvataankin vain I-III. Tuttu puutarhuri asuu samalla saarella ja hän sanoi, että hän istuttaisi tämän heti, jos luvattaisiin selviävän Keski-Suomessa, joka on IV-vyöhykettä, mutta minä nyt sitten testailen hänelle sekä tätä että tarhamagnoliaa Leonard Messel, jonka tiedetään selviävän Suomessa vain I-vyöhykkeellä. Magnolia on pieni, elossa, mutta ei ole kukkinut kunnolla, joten sitä nyt ei ole kuvattu, joten voimme siirtyä vaikka siihen ilosanomaan, että etupihalla ei ole vieläkään jyrryttänyt ruohonleikkuukone: Kadota nurmikko kukkaniityllä onnistui yli odotusten eli lehtosinilatvat, metsäkurjenpolvet, akileijat, lemmikit, unikot ja puna-ailakit ovat kukkineet kiitettävästi ja niin tiheästi, että ei ole ollut vaikeaa kitkeä. Tässä puna-ailakkeja syyshortensioiden vanhoja runkoja vasten:
Toiseen jättimäiseen hortensiaan nojailevat tummat akileijat:
Muutakin väriä tämän ryhmän vierestä löytyy eli tällainen:
Alla oleva akileija on suuriruhtinattaren muistopaikalta, jossa kukkivat puutarhamme kaikki kauneimmat ja muutama harvinaisempikin kukka:
Juttua ja kuvia akileijoista lisää täällä
Särkynyt sydän, Dicentra spectablis, 'Alba', joita istutin viime ja edellisvuonna joitakin, on etenkin etupihalla kasvanut jo melkein pensaaksi. Lisää juttua ja kuvia täällä
Mammalla oli aina punaista särkynyttä sydäntä upea,iso pehko. Kaunis sekin..., vaikka vähempänäkin eli tällainen kuva, jossa kuin sydämiä narulla...
Viime suvena istutin myös valkoista iiristä.
Iiris on kaunis melkein aina ja jo nupulla ollessaan. Kun niitä on isossa puutarhassa erilaisissa kasvupaikoissa, kukintaa riittää hyvinkin kuukaudeksi. Vain suvella iso iirispehko on kuin joku kuollut piisami, joten sitä ei ehkä kannata istuttaa ainakaan sinne, missä kukkivat hennot kevätsipulikukat.
Yritän nyt olla vähään aikaan kirjoittamatta mitään puutarhasta, sillä eiväthän kaikki jaksa näistä jutuista innostua. Tämä nyt vain sattuu minulle olemaan etenkin alkusuvesta ja taas syyskesästä se eniten aikaani ja kiinnostustani vievä asia. Joskus jopa ohi kirjojen...
Toivotan kaikille virkistävää viikonloppua säästä viis! Ja käykääpä kurkkaamassa mikä nyt vie minua...täällä
Love
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)