Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä
putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita
myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva
syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä
eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?
Kiljuvia kakaroita juoksenteli pihalla. Sen toisella
puolella olevassa talossa naiset olivat jo aloittaneet lounaan valmistamisen.
Tomaattikastike alkaa kiehua kattiloissa jo puolessa välissä aamupäivää. Annan
katse harhaili pihalla palloa potkivien lasten suuntaan. Eräällä parvekkeella
nuori pariskunta riiteli, mies potkaisi ruukkua, jossa kasvoi basilikaa.
Kaiken yllä huikean kirkas taivas.
Silvia Avallonen esikoisteos Teräs (Acciaio, Minerva 2014,
suomennos Taru Nyström) vie meidät toscanalaiseen rannikkokaupunkiin Piombinoon,
jossa vuokrakasarmit ovat rakentuneet terästehtaan, Lucchinin ympärille.
Vastapäätä kimaltelee saavuttamoton Elban saari, jonka loma-aikaan kansoittavat
rikkaat turistit, mutta heilläkin, tehtaan väellä on oma rantansa, jossa nuoret
hurjat uhmaavat keskipäviän kuumuutta, esittelevät kehittyviä vartaloitaan,
leikkivät uusia leikkejään, odottavat kuumasti täyttävänsä neljätoista vuotta,
jolloin käyvät melkein aikuisesta, sillä työläisten lapset hyppäävät suoraan
lapsuudesta aikuisuuteen, ei ole aikaa hitaaseen kasvuun, vaan moni on aviossa
jo kuusitoista vuotiaana, lapsia syntyy ja tehdas tarjoaa työtä sukupolvesta
toiseen miehille, jotka aloittavat kuuman teräksen maailmassa teineinä ja
tulevat sieltä ulos vanhoina ukkoina.
Silvia Avallonen kirjan keskiössä ovat sydänystävät Anna ja
Francesca, 13-vuotiaat tytöt, tumma ja vaalea. He elävät vielä siinä rajalla,
jossa oman vartalon muutokset huumaavat, muita ei nähdä, vain oma ja parhaan
ystävän kauneus. He elävät maailmassa, jossa rumat samanikäiset toivovat
kuolevansa ja siksi he eivät edes tervehdi rumaa Lisaa. Anna vielä voi sen
säälistä tehdä, mutta Francesca näke vain Annan, hymyilee vain Annalle.
Iltapäivän kuumuus on saanut aikuiset vetäytymään sisälle ja sulkemaan
ikkunoiden teräskaihtimet. Enää yksi kaihdin on avoinna:
Enrico etsi hellittämättä tyttärensä vaaleita hiuksia
aaltojen seasta.
Käsivarsien, rintojen ja säärien sekamelskassa Enrico sai
rajattua kiikarinsa linssiin Francescan ylävartalon. Hän tarkensi kuvan ja
tuijotti valppaana kuin saalistava eläin meressä kieppuvan vartalon liikkeitä.
Tytöllä oli pyöreä takapuoli, jota kenenkään ei pitäisi
milloinkaan saada katsoa. Hiestä läpimärkä Enrico kuitenkin katsoi...
Silvia Avallone kuvaa meille Italiaa, joka on kaukana
matkayhtiöiden mainoskuvista. Vain aurinko on sama. Tässä maailmassa hiilipöly
tunkeutuu keuhkoihin, putket jytisevät ja kuuma teräs hohkaa vieläkin
kuumempana. Valtimot jyskyvät tehtaan
tahtiin, mutta tästä maailmasta Anna pitää, tännehän katsoo kuuluvansa, täällä
on hänen väkensä, hänen perheensä ja rakas Alessio-veljensä. Hän on tottunut
siihen, että pikkulapset pissaavat kerrostalojen sisärapuilta alas, hän huomaa,
miten aikuiset läpsivät lapsia, miten miehet hakkaavat vaimojaan ja vaimot
silti jäävät, eikä hän mieti, miksi. Hän elää tässä ja nyt Francen kanssa ja
kaikkea rytmittävät piazzalla palloja vasten auton peltejä potkivat lapset,
nuorten miesten katseet ja vihdoin myös kosketukset, sillä nyt on menossa
erilainen kesä: Hyppy lapsuudesta aikuisuuteen. Edes Anna ja Francesca eivät
voi kuvitella, miten erilainen kesästä tulee ja keitä he ovat kun ensimmäiset
syksyn merkit saapuvat ja Elban saari tyhjenee turisteista. Elba, jonka vanha
etruskinkielinen nimi oli ollut Ilva ja joka oli jonkun aikaa ollut myös
terästehtaan nimi...kertoo Elena kerran rakastelun jälkeen Alessiolle.
Alessiolle, joka kello seitsämän aamulla, 3. kesäkuuta 2002 työstää 19,6 tonnin
painoista sulatuskattilaa, sitä, jota hän nostelisi ja siirtelisi keskipäivään
asti ja menisi sitten...
Alessio hikoili ja hengitti lyijypölyä. Mielessään hän
kirosi jokaisen niistä tuhannestaviidestäsadastakolmestakymmenestäkahdeksasta
asteesta, lämpötilan jossa metalli sulaa. Hänen ohitseen kulki kuumuuttaan
hehkuvia säiliöitä...
Sanon suoraan, että Teräs on pelottavan täydellinen
esikoisteos. Kaikki on tasapainossa: Toivo ja pettymys, rakkaus ja viha, halu
jäädä ja halu lähteä. Tarina kulkee kuin sukellus mereen: Kun sukellat, koet
euforian, sitten pohjaimu ja nousu, jossa näet valon jo ennen pintaan nousua.
Suru ja ilo ikuisessa syleilyssään on tämä loistava kirja, elämän valse triste, joka houkuttaa ihan
vähän myös kyynelehtimään...
Muistatko, Cri? Muistatko, kun satoi lunta? Oliko se vuonna
1994 tai 1995? Mieletöntä sinä sanoit, valtavasti lunta! Kuinka vanhoja me
oltiin silloin? Viidentoista, korkeintaan kuudentoista. Ja sinä...
Maa oli lumesta valkoisena. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen
nähnyt lunta. Kokaiini oli meille tuttua mutta lumi ei. Ale, ota lunta käteesi
ja katso sitä! Katso, mitä siellä näkyy!
Ranta oli valkoisena, lumihiutaleita oli hiuksissa ja
kulmakarvoissa. Meitä ei paleltanut. Hiljainen valkeus pehmensi äänet ja peitti
ne alleen. Kuin eri maailma.
En näe...
******
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A. Suketus Krista Donna Mobilen kirjat Jonna Omppu Annika Erjan lukupäiväkirja Saran kirjailijasivu
******
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A. Suketus Krista Donna Mobilen kirjat Jonna Omppu Annika Erjan lukupäiväkirja Saran kirjailijasivu