lauantai 26. lokakuuta 2019
Viikonloppuun ja talviaikaan!
"No, tuleekos sitä safkaa vai ei? Ja nyt on sentään viikonloppu, joten vain hasselpähkinöitä, kiitos!"
"Minä poika pistelen omenoita!" Syöttämässä sisareni Merja.
Kohta pienille ja vähän isommillekin nallukoille uni maittaa.
Tänään siirrytään talviaikaan. Meillä ovat vielä ulkona kukassa verenpisarat sekä keijunmekot, mutta verenpisarat eivät ehkä enää huomenna, sillä lunta on luvattu sinne sun tänne. Tosin ne yhden pyryn jo kestivät. Viimeiset haravoinnit vaahteranlehtiä siilien pesien päälle. Illalla saunaa, sarjaa ja herkkuja.
Kaikille lempeää siirtymistä talviaikaan♥
Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.
Susan Fletcher Meriharakat
viikonlopputerveisin
Leena Lumi
karhukuvat Pekka Mäkinen
tiistai 22. lokakuuta 2019
Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi
Vain viikko pari sitten sain jälleen kerran todeta, miten
pelottavana ihmiset pitävät sutta. Kyseessä tuttu paikkakunta, jossa en itse
ole nähnyt siellä asuessani vilaustakaan sudesta. Nyt joku kertoi melko varmasti
nähneensä suden, toinen epäili sitä jonkun karussa olevaksi koiraksi ja kolmas
oli jo valmis järjestämään susijahtia. Näin se meillä Suomessa menee. Suomi on muihin
länsimaihin verrattuna eläinsuojelun takapajula, mitä tulee turkistarhaukseen,
kettujen metsästykseen käyttäen koiria, mutta susipelko ja –viha ylittävät
kaikki mitat. Kunpa tuota Punahilkka –satua ei olisi luettu niin tosissaan,
sillä eihän susi oikeasti syönyt isoäitiä! Bambin äitikään ei kuollut muuta
kuin elokuvassa, sillä hän oli eilen meidän pihalla nauttimassa omenapuun
pudokkaista. Sutta ei käy ohittaminen, sillä sen levinnäisyysalue on maapallon
nisäkkäiden joukossa kolmanneksi laajin. Sen ohittavat vain ihminen ja
kotihiiri. Susi herättää tunteita puolesta ja vastaan, joten lähdetäänpä
tapaamaan suomalaista sutta.
Erkki Pulliaisen ja Lassi Rautiaisen Suomalainen susi
(Minerva 2019) on tiivis tietoteos suomalaisesta sudesta sivuten samalla sutta
maailmalla yleisestikin. Teksti on tutkija ja kirjailija Erkki ”Susi” Pulliaisen, joka tunnetaan luonnon monimuotoisuuden sekä
siihen liittyen suden vahvana puolustajana. Loistavat kuvat ovat suomalaisen
luontokuvaajan Lassi Rautiaisen ja niitä on paljon eli tarjoilen tässä jutussa
vain alkupaloja. Myönnän, että olen suden puolesta vaikka vaellankin kettujen
kanssa. Ymmärrän, että joku voi pelätä sutta, mutta että vieläkin vain: Eikö
susipelon juuria saa millään kitkettyä pois. Pelko tuntematonta kohtaan
herättää alkukantaista vihaa ja sen seurauksena kaivetaan tussarit esiin ja
murhataan kaunis, vain eläinvaistoelämäänsä elävä susi. Eri asia ovat
häirikkösudet, mutta ne ovat ihmisen tekojen seurausta. Ihminen on vallannut
villieläimelle kuuluvia reviirejä tai rikkonut susilauman hierarkian tappamalla
vaikka alfanaaraan. Tunnen pariskunnan joka oli sekä koira- että
luontoihmisiä. Sitten he muuttivat suden reviirille
asumaan ja jo kohta saimme lehdistä toistuvasti lukea, miten sudet pitäisi
siellä korvessa lahdata! Kuka oli tullut kenenkin maille? Mitä tekee susi kun
ihminen ajaa sen yhä ahtaammalle, vaikka me kaikki mahtuisimme täällä asumaan
rinnatuksin ihan sopuisasti?
Ilpo Kojolan työryhmän tutkimusten mukaan Fennoskandiassa
susilaman reviirin keskikoko on nykyisin noin 1 200 neliökilometriä. Omat
havaintoni (keskimäärin 1 000 neliökilometriä) tukevat sitä. Virossa,
hyvästä ravintotilanteesta johtuen, se on vain noin 600 neliökilometriä.
On helppo arvata, että susi leimautuu vaikka ihmiseen, jos
se on pennusta asti ollut tekemisissä ihmisen kanssa. Karhuista meillä on tästä
oiva esimerkki Kuusamon Suurpetokeskuksessa, jossa Sulo Karjalainen on tehnyt
pyyteetöntä työtä karhujensa kanssa käytännössä koko ikänsä. Sisareni ja hänen
lehtikuvaajamiehensä kävivät vuosikausia tapaamassa Sulon perhettä. Blogissani on muutamia kuvia, joissa sisarellani on sylissä
yksi karhuista ei enää ihan aivan pienenä ja toinen kuva, jossa sisareni syöttää
omenaa kädestä karhulle. Tämä on aivan muuta kuin vankina olo eläintarhoissa!
Karhuilla on hyvät tilat ja erinomainen ravinto. Sulon työn arvoa taas ei voi
mitata kukaan, sillä hän on kuin hivuttamalla laimentanut järisyttävää
karhupelkoa. Sulo ei ole itsestään meteliä pitänyt, mutta onneksi media on ja
ihme kyllä ulostulot ovat olleet positiivisia! Tässä valossa voimmekin
ihmetellä, miksi media, siis sekä lehdistö että sosiaalinen media levittävät
susinegatiivista kantaa. Viime mainittu tietysti suorastaan kiehuu ja kun
lukee, ensivaikutelma on viha ja toinen vaikutelma suuri tietämättömyys.
Laumassa tyhmyys tiivistyy ja salakaatoja tapahtuu. Toivon, että niihin
riittäisi virkavallallakin enemmän aikaa, sillä Suomen susipopulaatio ei ole
suuren suuri. Toivon salakaadoista myös kovemmat rangaistukset. Toivon, että
mitä enemmän oikea tieto susista leviää, sitä enemmän yhteiselo paranee, mutta
terve järki mukana, sillä kyseessä on villieläin vaistoineen. Haluan nyt kertoa
susista muutakin kuin tätä ikuista susivihaa. Jotain kivaa sieltä sun täältä ja
kirjasta löytyy lisää. Mainitsin kappaleen alussa leimautumisen, mutta onneksi
kuka tahansa ei saa pitää villieläintä, mutta susi kesyyntyisi siinä missä
karhu tai kettukin, mutta niiden tulee pääsääntöisesti saada olla vapaita. Sudenpentujen
tulee leimautua laumaansa.
Suden pentujen varhaisessa elämässä viikot neljännestä
seitsemänteen ovat niin sanottu sosiaalistumisen kausi, jolloin muodostuvat
ensisijaiset sosiaaliset suhteet pentujen sekä pentujen ja niiden vanhempien kesken.
Laumassa voi olla myös samojen vanhempien eli alfaparin edellisten vuosien jälkeläisiä,
jotka - sosiaalisuudesta viestien – ovat
saattaneet osallistua nuorimman sukupolven ruokkimiseen. Näihinkin lauman
jäseniin sen nuorimmat yksilöt solmivat sosiaaliset suhteensa. Eläinpsykologisesti kyseessä on palautumaton oppiminen eli leimautuminen.
Susilaumojen kooksi on suurimmillaan Fennoskandiassa tavattu
15 jäseninen lauma, mutta tavallisesti susiperheessä on 7 yksilöä.
Vuonna 1988 Erkki Pulliainen pääsi kongressimatkalle
Alaskaan, jossa hänellä oli tilaisuus käydä susista tunnetussa Denalin
luonnonpuistossa. Siellä Pulliainen pääsi seuraamaan susiperheen elämää sekä
pesäluolalla että jahtipuuhissa. Aina kun luen Alaska ja sudet, muistan erään paikallisen poliitikon, joka ampui susia helikopterista käsin. Onneksi
maa on suuri, kaikki eivät tokikaan halua tappaa susia ja vuoristot ovat ikimuistoinen matkakohde etenkin jos pääsee
Ihmisen ja suden rinnakaiselosta on kiinnostava selostus ,
joka osoittaa, miten suden asema on aikojen saatossa muuttunut. Milloin niihin
ei kiinnitetty mitään huomiota, milloin ne edustivat Saatanan vihaa
yhteiskuntaa kohtaan, jos jotain ikävää tapahtui eli vertaa noitavainot!
Suomessa usein tulee susien kohdalla esiin porotalous ja susien sille
aiheuttamat hävikit, jotka muuten rahassa poromiehille korvataan. Erilaisia aikojakin
on kohdattu:
Samuli Paulaharju kirjasi muistiin saamelaisen poromiehen
tyytyväisyyden siitä, että sudet pitivät porotokat öisin koossa oleillen ja
partioiden niiden läheisyydessä. Maailman väri riippuu aurinkolasien linssien
väristä.
Minusta maailman ainoa peto on ihminen: Tietoisesti paha ja
pahaan myös ryhtyvä. Voisimmeko alkaa nimittää kaikkia luontomme eläimiä
villieläimiksi, joilla kullakin on niiden omat tapansa ja vaistonsa, syntymässä
saadut. Ihminen aiheuttaa suoraan 94 prosenttia susien kuolemista, sellainen peto on Homo sapiens.
Nyt kun Suomen rajat on ylittänyt kultasakaali sitä
voitaisiin hyödyntää koiraeläinpelkojen hälventäjänä. Sehän aivan säihkyy! Sen
sijaan, että vedotaan suomalaisen suden puhtauteen, annettaisiin suomalaisen
suden määrän kasvaa ehdottomasti nyt lasketusta 200 tutkijoiden toivomiin
lukuihin. Kuten Pulliainenkin toteaa:
Virossa on susia enemmän kuin Suomessa, mutta siellä ei ole
salakaato-, ei pihasusi-, eikä susipelko-ongelmia. Mielenkiintoista!
Erkki Pulliainen on laittanut itsensä likoon susien puolesta
jo viiden vuosikymmenen ajan. Häntä ja hänen perhettään on uhkailtu niin
monipuolisesti, että virkavallan apua on tarvittu. Kaikesta huolimatta Erkki on
jaksanut jatkaa ja kiitos siitä hänelle. Kiitos tästä kirjasta sekä
Erkille että Lassille kuin myös Minervalle: Tieto auttaa ymmärtämään. Tieto on
valonkantaja.Kuulen pikkuhukan ulvontaa...
*****
"Ihmisen villiys voi toteutua vain suhteessa villiin luontoon."
- Riikka Kaihovaara -
Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)
*****
"Ihmisen villiys voi toteutua vain suhteessa villiin luontoon."
- Riikka Kaihovaara -
Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)
lauantai 19. lokakuuta 2019
Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...
Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2009, suomennos Marja-Leena Mikkola)
torstai 17. lokakuuta 2019
Per Petterson: Miehet minun tilanteessani
Tuntui kuin hän olisi halunnut antaa minut pois. Ikään kuin
hänelle olisi ollut yhdentekevää, kenen kanssa olin, missä olin, milloin olin.
Kunhan en vain ollut hänen kanssaan.
...hän itki hiljaa laulaessaan lauluja joita he aina
kuuntelivat keskenään, hänen äänensä lähellä ja intiiminä Morrisseyn äänen
päällä, to die by your side is such a heavenly way to die, ja sitä rataa, eikä
hän suinkaan tarkoittanut minun viertäni. Vihasin sitä musiikkia. Hän
takavarikoi sen musiikin. Hän riisti sen musiikin minulta.
Norjalaisen Per Pettersonin Miehet minun tilanteessani (Menn
i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen) saa lukijan
vaeltamaan keski-ikäisen miehen mielen maisemissa hyvin paljon samaan tyyliin
kuin hänen aikaisemmassa teoksessaan Kirottu ajan katoava virta. Ajalla on
kaiken aikaa merkitystä, mutta ajan menetyksen väistämätön melankolia värittyy
ensimmäisessä riittämättömyyden tunteessa äidille, etenkin äidille, nyt ollaan
rittämättömyydessä suhteessa puolisoonTuridiin, joka on jättämässä miehensä
kirjailija Arvid Jansenin. Edes kolme yhteistä tytärtä, Vigdis, Tine ja Tone,
eivät riitä suhteen liimaksi. Ehkä olemmekin keski-ikäisen naisen kriisissä.
Ehkä suuri kaiho kokea vielä kerran kuumia tunteita, suudelmia liukuportaissa,
saada mies ihastuksesta polvilleen, ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta.
Tämä on kuitenkin Arvidin kertomus, joten saamme tietää Turidista hänen
suodattamanaan. Arvid on mielestäni luotettava kertoja. Hän ei ole paatoksellinen
miesnillittäjä, jolle koko maailma on velkaa paremman elämän, ’koska vaimokin
lähti toisen matkaan.’ Hän mieluummmin kätkee tappionsa, mutta tarvitsee siihen
liian usein avuksi alkoholia. Henkiset ja muut vammat mitä alkoholin
liikakäytöstä seuraavat aiheuttavat tietenkin eponnistumisen paisumista aina
niin pitkälle, että Turid voi pitää tyttöjä pois hänen luotaan
isäviikonloppuinakin. Heikoimmillaan Arvid yöpyy autossaan, ei saa kirjoitettua
riviäkään ja naistenkin kanssa menee vähän niin ja näin. Ainakaan Arvid ei
esitä, mitä hän ei ole, mihin hän ei kykene. Riemunkirjavaa tarjontaa kyllä
riittää, mutta Arvidin energiaa vie hänen prosessointinsa suhteessa menneeseen
sekä välien säilyttäminen tyttäriin, joista etenkin vanhin, Vigdis, on isälle
läheinen. Vigdis osaa jo tehdä omia päätelmiään eikä hän ole kummankaan
vanhempansa lahjottavissa.
Kirjailijaksi minusta Arvid ei ole mikään uskaltaja. Hän
ei anna menneisyyden odotusten ja niiden täyttymättömyyksien antautua
täydelliseen paritteluun nykyhetken kanssa. Aina tulee muuta. Paeta alkoholiin
tai toipua siitä, että varmasti pääsee hakemaan tytöt. Kaiho lapsuuteen tai
nuoruuteen. Huomio Turidin uudesta hyvännäköisyydesta. Harmi
kiinnostumattomuudesta tarjolla oleviin naisiin, joista joku voisi olla uusi ’match’.
Arvid rakentaa mielessään yksinäisyyden kehää, jota silloin tällöin rikkovat
erikoiset tapaamiset aina liikuttavasta hetkestä keltaisen, lumisen hevosen
kanssa yllättäen tavattuun, aikanaan koulukiusattuun luokkakaveriin. Arvidin
sydäntä lähinnä ovat tyttäret sekä kirjat:
...ja kaikki kirjojen parissa vietetyt vuodet, ainoat
uskolliset ystäväni Audunin lisäksi, jokaisen kirjan selkä oli ovi ja avautui
elämään, joka ei ollut minun elämääni mutta olisi ehkä voinut olla ja tavallaan
jo oli, koska minulla oli ne kaikki kiinnitettyinä poijulla sydämeeni, joka
ikinen niistä; koko matkan yläkoulusta tänne minulla oli ollut ne mukanani, ja
kuka olisin ollut ilman niitä, kuka olisin ollut ilman de Beauvoiria, ilman
Sandemosea, Cora Sandelia, Hamsunia, kuka olisin ollut ilman Jan Myrdalia,
Hemingwayta ja Jayne Anne Phillipsiä, ilman Jean Rhysia ja Melvilleä, Isaak
Babelia, Strinbergiä. Kaikkia heitä ja muita. Niin, kuka olisinkaan ollut.
Miehet minun tilanteessani on tarina, joka varmaan tarjoaa vertaistukea 'miehille heidän tilanteessaan'. Tai kiinnostaa muuten vain, sillä Arvidissa
tapahtuu vajaan kolmensadan sivun aikana selvää eheytymistä. Oman uuden
elämänsä hyväksymistä, siihen asettumista. Eikä hän voi olla näkymätön mies,
vaikuttamaton, jos kerran lukee Sandemosea, Phillipsiä, Rhysia...Hänestä tulee
vielä mies, jota tulevaisuus syleilee. Joskus vain tapahtuu, että vaikka on
antanut rakkautta yhtä paljon kuin on toiselta saanut, sekään ei riitä. Silloin
noustaan uusiin juniin, uusiin huomisiin. Hyvästellään mennyt hellästi. Ollaan
armollisia menneisyydellemme, niille nuorille, jotka kerran rakastivat kuin eivät
ketkään toiset ikinä.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa
*****
Otavan Sininen Kirjasto
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa
*****
Otavan Sininen Kirjasto
sunnuntai 13. lokakuuta 2019
Heidi Kerosuo: Muista, unohda
Ehkä riidat eivät olleetkaan syy vaan seuraus? Ehkä kevään
räikeä valo oli liian suuri vastakohta mustuvalle mielelle. Mutin masennus
sikisi pitkistä lasisista kevätilloista kun valkeus viipyi ikkunoiden takana ja
leikkasi ihon läpi suoraan sieluun,
vaikka verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Sellainen valo jätti ihmisen ilman
suojaa, teki ihmisestä niin ohuen ja hauraan, että hän särkyi pienestäkin
kolhaisusta. Kevät sai Mutin sydämen haluamaan jotain enemmän ja suurempaa, ja
silloin kaikki se mitä itsellä oli muuttui tyhjäksi ja oli vain sormiin
takertunutta tomua.
Heidi Kerosuon esikoisromaani Muista, unohda (Docendo 2019)
vie meidät perhedraamaan, josta voisin sanoa, että jokainen meistä on sen itse
kokenut likeltä, itse siinä ollut tai ainakin tuntee tästä monta asiaa
omakseen. Muti, perhen äiti, on matriarkka, joka kantaa mukanaan monia oman
emigranttiperheensä tapoja ja sisään kasvaneita ihanteita. Hän on Saimi, vahva
nainen, joka on avioitunut Mikkonsa kanssa varmistuttuaan tämän hyvyydestä.
Lapset, Lauri, Marta ja Elin kutsuvat vanhempiaan Mutiksi ja Papaksi. Elin on
perheen kuopus ja isän silmäterä. Perhe asettuu Joutsenoon, kun Mikko saa
sieltä insinöörin työpaikan. Perheeseen kuuluu myös cockerspaneli Ditte. Kaunis
perhekuva, hyvät tulot, sillä Saimikin saa toimistotöitä ja lapsista pitää
sitten kaikista tulla lääkäreitä, niin on Muti päättänyt. Mitä Muti haluaa, sen
Muti saa. Mikko on rauhallinen ja hyväntahtoinen, mutta ei mikään kynnysmatto.
Hän tiesi jo naidessaan, mitä sai, sillä Saimin isä varoitti kahdenkeskisesti ’kohtauksista’.
Kun Muti ei ole tyytyväinen kellään ei ole hyvä olla ja jossain vaiheessa
Joutseno käy Mutille liian ahdistavaksi, liian pieneksi ja mitättömäksi. Onneksi
kaiken pelastaa tässä vaiheessa saari Saimaalla, jonka he hankkivat
omistukseensä vähän ennen Papan jäämistä eläkkeelle. Siitä tulee ehkä heidän
onnellisin aikansa ja paikkansa. Lapset lähtevät opiskelemaan, vain nuorin,
Elin jää vielä kotiin. Mutta kesäisin kaikki kokoontuvat saareen.
Perhe on täynnä ristiriitoja. On niitä jotka kätketään
sateenkaaren tuolle puolen ja niitä, jotka ilmaantuvat kuin menossa olisi
sotatila. Aivan tavallista on Mutin kevätkiihdytys, jolloin mikään ei hillitse
hänen rahankäyttöään ja ideoitaan, niitä hän aivan tulvii. Ja tietysti myös
kunnianhimoa lapsista: Papan oli määrä puhua Elinille, nuorimmalle, aina
saksaa, kunnes Elinin kiinnostus asiaan lopahti. Sen sijaan Elin oli niin isän
tyttö kuin ikinä olla voi. Hän pakeni omalla tavallaan Mutin vahvuutta sekä niitä
varjoja, jotka Mutia vetivät. Kun Lauri oli jo lähtenyt opiskelemaan, Marta
seuraa ja vahtii Mutia:
Yö veti Mutia luokseen. Hän nukkui läpi pitenevien
kevätiltojen, joiden silmiä särkevä valo karkotti yön ilta illalta kauemmas.
Hän nukkui lääkkeillä, vaikka en silloin sitä tiennyt. Lääkkeet toivat yön,
niiden avulla hän pystyi kääriytymään unen antamaan unohdukseen.
Ne toiset yöt olivat usein riitaa rahasta, joka ei voinut
riittää kaikkeen siihen, mitä Muti saattoi keksiä. Hän oli innokas sisustaja ja
halusi remontteja, mutta rahasta Pappa oli usein tiukkana. Riitely kuului makuuhuoneesta
aamun sarastukseen ja vain saaren taika sai Mutin rauhoittumaan.
Kirjassa toimii kertojana alussa ja lopussa Marta, mutta
Mutikin saa sanoa mielipiteensä, joten pääsemme tunkeutumaan niihin
kipukohtiin, joissa äiti koki itsensä niin loukatuksi, että kirjoitti
tajuttoman pahanmielen kirjeen Martalle. Marta oli perustanut perheen,
valmistunut hammaslääkäriksi ja avioitunut hammaslääkärin kanssa. Juhani
seurasi sivusta, mutta vaimoaan tukien, miten vaativa Muti saattoi olla.
Pahinta oli kun Muti aloitti kuukausien mykkäkoulun miehensä kanssa. Se kaikki
näkyi Mikossa ja Marta kärsi. Lienee selviö, että nuorten muuttaminen pariksi
vuodeksi töihin Afrikkaan ei tilannetta parantanut.
Jotenkin tulee mieleen ajatus: Miten paljon tällaista on
ollut etenkin niinä aikoina, kun ei vielä ajateltu lasten kärsivän riidoista
tai jonkun perheenjäsenen masennuksesta tai alkoholismista. Suomihan on täynnä
näitä tarinoita ja erittäin todenmakuisesti Heidi Kerosuo tarinaa kuljettaa. Melkein
putosin, sillä miten tämä kirja osui juuri tähän vuoteen, kun tapahtui,
kun...Niin epäoikeudenmukaista! Silti aurinko nousee ja laskee, junat kulkevat ja ihmiset touhuavat tärkeinä asioitaan, kuin kaikkella olisi kauheasti väliä. Sekunti voi muuttaa kaiken. Yksi silmänräpäys. Perhosen siiven värähdys.
Martan lähdettyä kotoa, todistajaksi jää Elin eikä kukaan
tajua, että myöhemmin psykiatriksi valmistuva Elin, kaiken sisälleen sulkeva
Elin, on heistä kaikista haurain kokemaan tällaista perhe-elämää etenkin, kun
Muti ei millään anna välimatkaa. Muti tarrautuu, vaatii, syyllistää. Ei
pahuuttaan, mutta ymmärtämättömyyttään. Marta ymmärtää aika pitkälle, mutta
mikään mitä hän neuvoo, ei läpäise Mutin toilailuja ja niitä kirjassa riittää
etenkin Mikon kuoltua. Martakin on sokea, mutta miksei olisi? Jokaisella on
omat perheensä, lapsensa, heidän kouluttamisensa, ulkomaan työvuodet...Saimista
on tullut hyvin yksinäinen, vaikka Marta pitää huolen, että käy niin usein kuin
voi ja soittaa alvariinsa. Se ei vain riitä.
Heidi Kerosuo on selvästi Pirjo Rissasen tyylinen kertoja,
joka osaa tuoda esiin elämän kipupisteitä, niitäkin, joista vaietaan, mutta
myös valoa, kun sen aika on. Äidit ja tyttäret, lukekaa ihmeessä tämä kirja!
Jokainen löytää jostain itseään jos on vähänkin intuitiivinen. Miehet, lukekaa
tämä kirja, jotta ymmärtäisitte! Kasvattajat, tämä kirja on juuri teille, sillä
onko kukaan kysynyt, mistä juurista Mutin vahva, mutta hauras persoona otti
kasvunsa? Kukaan ei ole luvannut, että elämä on helppoa tai oikeudenmukaista,
mutta yrittämisellä ja hyvällä tahdolla ymmärtää, siitä voi saada
ihmissuhdeverkoston, jossa perhe vetää yhtä köyttä ja asioista puhutaan
syyttelemättä. Hyvä tahto ja rakkaus ovat jo kuin matka suvisaareen!
perjantai 11. lokakuuta 2019
Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen
Henkilö, josta sukeutuu ajan myötä monien painajaisten
kauhukuva, on usein aluksi teini-ikäinen
haaveilija, jonka maailma on jakautunut kahteen: todellisuus on karua ja
lannistavaa,mutta hän tekee siitä siedettävämpää väkivaltafantasioiden avulla.
Itsetuntoa uhkaavat asiat hän kokee suhteettoman voimakkaasti. Hän kantaa
kaunaa. Hän tunnustelee usein vanhoja arpiaan.
Väkivaltafantasiat vaihtuvat mielikuvaharjoitteluksi. Hän
opettelee toimintasuunnitleman ulkoa ja hioo mentelmiään. Hän on tarinan
kaltoinkohdeltu sankari. Hahmogalleria on suuri, mutta kaikista kauhistuneista
kasvoista häntä katsovat tuskaisat silmät. Hänen kokemusmaailmaansa kannattelee
vampyyrimainen periaate: Hänen oma riittämättömyydentunteensa katoaa, kun hän
saa uhrin täydellisen käskyvaltansa alle, kun hän pystyy teoillaan osoittamaan
uhrinsa avuttomuuden. Avuttomuus on tunne, jonka hän tunnistaa itsessään ja
jota hän itsessään vihaa.
Michelle McNamaran tositarinaan perustuva jännityskirja
Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura
Nurmi) kertoo yhden naisen syväsukelluksesta pahan keskiöön, mieheen, joka on
syyllistynyt ainakin viiteenkymmeneen raiskaukseen, kolmeentoista murhaan ja
useihin murtoihin. Ymmärrän hyvin kirjailija Michelle McNamaraa, joka käytännössä
antoi elämänsä ja ehkä jopa terveytensä jahdatakseen miestä, jonka hän halusi
vain saada telkien taakse ikiajoiksi. Michellen sytytys käynnistyi hänen
ollessaan neljätoistavuotias, kun naapurissa murhattiin nuori nainen. Hän alkoi
kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, yhteneväisyyksiin, tilastolliseen
mahdollisuuteen ja ennen kaikkea toimintamalliin. Luonnollisesti poliisi teki
parhaansa, mutta aika ajoin heiltä ote herposi, kun uutta rikosta pukkasi
tilalle. Michelle ei hellittänyt hetkeksikään ja hän jakoi auliisti löytämiään
vinkkejä poliisiin kanssa ja lopussa vastavuoroisesti. Michellen oivallus oli
yhdistää saman tekijän teoiksi ne, joita poliisi piti kolmena eri rikoksena.
Michelle nimesi miehen Golden State Killeriksi. Vaikka rikollista ei oltu vielä
tavoitettu, Michelle kirjoitti kirjan, jonka koko nimi on Katoan yön pimeyteen
Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer. Miestä
nimitetään myös Itäiseksi raiskaajaksi (East Area Rapist) sen mukaan, missä hän
toimi. Kirjassa usein vain IR. Raiskaaja kuitenkin toimi myös etelämpänä, joten
hän oli silloin Original Night Stalker. Lopulta Michelle tajusi tekojen takana olevan saman pedon. Hän tunsi hyvin maastot, asuinalueet, oli tietoinen
asukkaista, iski paria poikkeusta lukuunottamatta yksikerroksisiin taloihin,
että ulospääsy oli varma, hän vaikutti älykkäältä tuntumatta siltä, hän oli
aluksi ’vain’ raiskaaja’, lopulta hänestä sukeutui järkyttävä sarjamurhaaja.
Manuela Witthuhn murhattiin Irvinessä 5. helmikuuta 1981.
Keith ja Patrice Harrington murhattiin Dana Pointissa 19.
elokuuta 1981.
Lukijana olen ollut mukana pimeässä, sillä ensinnäkin
toimittaja ja käsikirjoittaja Michelle McNamara kiinnostaa minua. Tiedän
tunteen, kun joku asia alkaa viedä...Michelle asui Los Angelesissa ja piti
suosittua True Crime Diary –blogia sekä ehti tutkia Golden State Killeriä
vuosia. Mikä sääli, että hän menehtyi nukkuessaan juuri vähän ennen kuin
murhaaja saatiin kiinni ja vain 46 –vuotiaana. Itseasiassa hän kuoli ennen kuin
kirja oli valmis ja sen viimeisteli hänen miehensä, näyttelijä Patton Oswalt.
Teoksen johdannon on kirjoittanut kirjailija Gillian Flynn.
Kuvassa Michelle työskentelemässä eli rauha täydelliseen
keskittymiseen oli yöllä ja netti toi kaiken hänen ulottuvilleen. Hän antoi
poliisille havaintojaan ja hän itse ystävystyi muutamien tapausta tutkivien
kanssa. Näitä olivat mm. rikosetsivä Bill McGowen, rikosetsivä Richard Shelby
ja rikostutkija Paul Holes jonka kanssa
he ajoivat murhapaikat läpi.
Kuvassa rikostutkija Paul Holes, joka mainitsee Michellen olleen luonnonlahjakkuus, jolta hän sai tietoja, joihin ei ollut aiemmin törmännyt.
Hän lisää, että McNamara oli jäsen Golden State Killeriin keskittyvässä työryhmässä siinä missä muutkin.
"Hän oli työparini tässä tutkinnassa", Holes sanoo." Hän oli itsestään selvästi osa työryhmää. Michelle pääsi käsiksi tietoihin, joihin muut eivät."
Kiitettävästi kirjan alussa on mainittu uhrit ja
sitten virkavallan edustajat. Gillian Flynn puolestaan kertoo koukuttuneensa
heti:
”Kirkaisu on pesiytynyt kurkkuuni pysyvästi.”
Gillian jatkaa tavalla, jota ei voi olla tajuamatta:
Haluan tietää lisää Michellestä. Kuka oli tämä nainen, johon luotin tarpeeksi seuratakseni häntä mustimpaan painajaiseen? Millainen hän oli? Miksi hän oli sellainen kuin oli? Mistä hänen luontevuutensa oikein kumpusi? Eräänä kesäisenä päivänä sain itseni kiinni ajamasta Oak Parkiin, joka on parinkymmenen minuutin ajon päässä Chicagon kodistani. Ajoin kujalle, mistä nuori nainen löydettiin ja missä kynäniekka Michelle löysi kutsumuksensa. Vasta perillä tajusin, miksi olin tullut. Tein omaa tutkimustani, jahtasin poikkeuksellista pimeyden metsästäjää.
Lukijani voinevat arvata, että luin tätä kuin tietokirjaa.
Kuin olisin lukenut vaikka Mengelen elämäkertaa, joka vei minut paljon pidemmälle kuin kirja...Olin mukana. Ja tämä oli
tapahtunut niin monelle. Lukiessani uhreista, heräsi monenlaisia kysymyksiä ja
kyllä niitä kirjan mukana herääkin enemmän kuin tulee vastauksia. Pidin
mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi!
Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä
ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä
keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen
vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin
luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja
halusin vain, että saalis saadaan kiinni. Olen iloinen, että ei ole tarvetta
sanoa uhrien olleen mitenkään tyrkyllä, vaikka mikään ei oikeutakaan murhaa. He
olivat kunnollisia tyttöjä ja naisia, monet pienten lasten äitejä. Tapaus
tapaukselta kaunani kasvoi, mutta Michellen tyyli piteli minusta kiinni.
Helsingin Sanomissa maanantaina 7.10. on Jukka Petäjän ansiokas juttu
Kirjailija paljasti sarjamurhaajan. Luin Petäjän tekstin tarkoituksella vasta nyt ja hyvä
niin, sillä juttu paljastaa paljon. Halusin aloittaa Michellen kanssa nollasta.
Petäjän jutussa kirjailijan aviomies, näyttelijä Patton Oswalt mainitsee jotain
oleellista vaimonsa kirjasta:
”Prosessi oli rankka. Kirjan kirjoittaminen vei aikaa, koska
hänen täytyi yhdistää oma kaunokirjallinen kirjoitustyylinsä ja samalla
tarkistaa koko ajan jokainen kirjan fakta, jotta kirja pitäisi yhtä toden
kanssa. Tekstin imu ei saanut kuitenkaan kärsiä”, Patton Oswalt kertoi HS:lle.
Tässä se tuli: Järkyttävä todellisuus sellaisena kuin se on
tapahtunut ja sitten miten kertoa se niin, että lukija jaksaa niin paljon
yksityiskohtia. Minä suorastaan nyt janosin teknistä tutkintaa, sillä halusin
tietää, missä murhaaja tekee virheen. Arvasin, mihin ratkaisu tulee
perustumaan, mutta en miten, sillä onneksi olin jättänyt Petäjän ansiokkaan
jutun tähän iltaan. Paljastan, että odotin tätä teosta kuumana: Arvasin tässä olevan
sellaisen naisen kertomuksen sillä tavalla kerrottuna, että tätä en
lukematta jätä!
Michelle kirjoitti loppuun ensimmäiset jälkisanat, mutta
hänen kuoltuaan uudet kirjoitti Michellen puoliso Patton Oswalt ja lisäksi on
Liite Kirja, jonka avulla murhaaja löydettiin: Joseph James D’Angelon pidätys.
Tämän kertominen ei vie tarinalta voimaa, sillä tiedämme murhaajasta vieläkin
varsin vähän, mutta kirjassa selviää muutamia vastauksia vaikka kysymyksiin ’miksi
hän oli niin alemmuudentuntoinen?’ ’miksi hän oli kuin koko ajan poliisia
edellä eli miten voi niin kadota pimeyteen?’ ja jotain muutakin. Kirjasta on tekeillä HBO:n dokumenttisarja, jota epäilen monen odottavan.
Loppusanat tässä ovat Michelle McNamaran Kirje
vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:
Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten
todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka
kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä
penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut
ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon
ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat
kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset
tennistossut.
Erään uhrin puhelin soi 24 vuotta raiskauksen jälkeen. ”Leikitäänkö?”
miesääni kuiskasi. Sinä. Uhri oli siitä varma. Ryvit nostalgiassa...”Muistatko
leikkihetkemme?”
*****
Alkuperäiskansi: Sarah Brody
Kuvat: Getty Images
Kirjailijan kuva: Robin Von Swank
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita Kirjasähkökäyrä Kirjamies ja Elegia
*****
Dekkarit Leena Lumissa
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita Kirjasähkökäyrä Kirjamies ja Elegia
*****
Dekkarit Leena Lumissa
torstai 10. lokakuuta 2019
Aleksis Kivi, torpan pojasta ensimmäiseksi suomen kielellä kirjoittavaksi ammattikirjailijaksi
Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:
Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.
Aleksis Kivi (1834-1872) oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen Sten suomalaiseksi.
Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Kansan oma kieli vahvistaa sen yhteisöllisyyttä ja tuo sille omanarvontuntoa. Kieli on valtaa! Suvella 2016 tapaamani suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.
Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Kiven koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudelle ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.
Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.
"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."
Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.
Aleksis Kivi vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella. Hänen lapsuutensa lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat. Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Takana saattoi olla kaunaa, sillä vuonna 1860 Kivi voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailussa palkinnon murhenäytelmällään Kullervo. Viisi vuotta myöhemmin Nummisuutarit sai alan auktoriteeteilta korkeimman mahdollisen tunnustuksen: valtion kaunokirjallisuuspalkinnon, 2 500 markkaa. Se oli paljon rahaa mutta sitäkin tärkeämpää lienee, että Kivi päihitti kilvassa Runebergin ja August Ahlqvistin (runoilija A. Oksasen)
Kiven rusikoijana historiaan jäänyt suomen kielen ja kirjallisuuden professori Ahlqvist oli Suomettaressa kirjoittanut, ettei Kivellä ole asiaa "runouden pyhään yrttitarhaan, jossa kansan hengeliset hedelmät kasvavat ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia vaalivat".
Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, on kirkkain osoitus siitä, miten lahjakkuus lyö itsensä läpi ilman tukea, ilman sosiaalisia verkostoja ja vaikutusvaltaisia ystäviä. Kivi ei ollut ostettu harha, vaan puhdas lahjakkuus.
Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)
Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.
Kiven torppa valkovuokkojen aikaan. Kuvannut Sanna Ahonen. Kiitos Sanna♥
sunnuntai 6. lokakuuta 2019
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat
mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen.
Lapsena ajattelin, että voisimme kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin
sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa, joka kulki
maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.
Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis,
Tammi 2019, suomennos Outi Menna) on äärimmäisen kuulas ja kipeä tarina. Se soi
ja soi, mutta samalla se satuttaa tajunnavirrallaan, vie mennessään, tulvii
yli. Se houkuttaa valoon, se viettelee pimeään, se ei voi vastustaa yötä. Tarina
on kertomus sukupolvelta toiseen kertautuvasta syrjäytymisestä. Kertojana on
heroinisti ja prostituoitu Inni, joka niin haluaisi parempaa äidilleen ja isälleen,
itselleen ja Shanelle sekä heidän lapsilleen, joista ensimmäinen viedään
sijaisperheeseen ja toisen hän luovuttaa pari tuntia synnytyksen jälkeen pois.
Siltikin, vaikka aihe satuttaa, Stridsberg kirjoittaa niin kauniisti, että se
sattuu vieläkin enemmän!
Tässä se nyt tulee. En ole totta puhuakseni koskaan halunnut
päästä eroon heroiinista. Siis oikeasti
halunnut, en edes Vallen tai Solveigin takia. Sen oivaltaminen tekee ihmisestä
painottoman. Tieto siitä että on jotain vielä rakkauttakin suurempaa.
Innin elämä on kaipausta. Hänen maailmansa tuoksuu
ikävältä, vedeltä, savulta, levältä, yöltä...Hän on syntynyt peto sisällään.
Hän tietää joutuvansa odottamaan kunnes saisi riittävän rauhan ja hiljaisuuden.
Hän on osa jokea, mutta hän ei jaksa enää virrata. Inni tietää saavansa
hiljaisuuden kautta riittävän etäisyyden nähdäkseen ja ymmärtääkseen,
löytääkseen perheensä. Hänen pitää ensin vain hajota. Muuttua
tähtipölyksi.
Oli kesäkuu, alkukesä, minun viimeiseni.
Istuimme hetken katsellen sumuista vihreää maisemaa ja
kuuntelimme moottorin hyrräystä, kunnes hän sammutti auton valot ja käänsi
katseensa minuun.
”Nouse autosta ja odota minua”, hän sanoi, ja minä tottelin
ja jäin odottamaan häntä. Sitten kuulin ihan läheltä hänen äänensä.
”No, mennäänkö?”
Sara Stridsbergin teksti virtaa kuin
joki. Hämää kuin uni. Kaunista kuin kevyesti leijaileva puuterilumi. Valoa pimeään.
Tähtitomua.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!
perjantai 4. lokakuuta 2019
Lokakuu maalaa vahvoilla väreillä: Hurmaannun!
Nyt tulee sellainen syyspläjäys, että alta pois! Suurin osa näistä kuvista on otettu lokakuulla, jokunen syyskuulla ja muutama vanhempi on mukana kuin vertailuna tai tunnelmantuojana eli lähdetään väreihin. Kurkistetaan villiviinikaaresta, mitä on menossa...
Kuvattu meidän pohjoispäätyä noin vajaa tunti sitten. Köynnöshortensia vain vahvistaa pergolaamme eli tuo, missä näkyy entinen kulku, saunan oven vieressä, on kasvamassa kiinni, kuten tarkoitus on ollutkin. Kulmassa näkyvä hortensia on osa projektia Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina.
Tässä jonain vuonna, kun pilvikirsikka ei ollut vielä pettänyt... ja sama köynnöshortensia ja tässä nyt:
Ja kun tästä menemme polkua oikealle saavumme
Tässä yksi syy miksi suosin atsaleaa, toinen on tietysti tuoksu ja kolmas hurmaavat kukinnot ja neljäs, että ne pudottavat lehtensä syksyllä ja viides: Niitä ei tarvitse suojata kevätahavilta.
Tässä sama kohta kuin edellisessä kuvassa, mutta ihanat kartiovalkokuuset jäävät toiseksi! Niillä on oma aikansa ja minusta se on juuri nyt ja tästä koko talven kevääseen asti.
Kirjasta Erään avioliiton muotokuva: Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...
Kartiovalkokuuset ovat vieneet minua jo 30 vuotta. Kuvassa yksi vanhimmista. Mikä on suloisempaa kuin tuollainen havumainen sokeritoppa ja eräänä aamuna se on kuurassa ja sitten lumessa. Jos tämä ikivihreä kasvi kiinnostaa, täältä löytyy siitä paljon eli Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys
Katsokaa nyt miten pikkarainen hän on ollut! Muutoksia on jonkin verran, mutta tästä katsoen vasemmalla edelleen valtavat syyshortensiat 'Grandiflora', ja oikealla suuret mongolianvaahterat. Sen sijaan pikkupuita, helmiorapihlajoita on tullut kolme lisää: Helmiorapihlaja kaunehin on Seurattavin lienee I-vyöhykkeen magnoliamme, magnolia x loebneri 'Leonard Messel', Yksi kartiovalkokuusi on lisätty sekä useita kärhöjä etc. Poistettu on jättimäinen hopeakuusi, joka varjosti liikaa syyshortensioita ja oikealla näkyvän lampun vieressä on syyshortensian merkki vaihtunut tiuhaan, mistä kerroinkin vähän aikaa sitten.
Tässä edelleen syyshortensiat, ikäkonkarit ja nyt taidatte nähdä ensimmäistä kertaa eturinteen pikkutöpön eli kartiovakokuusen, jossa on ollut haastetta muita enemmän: rinne eli kastelutulos heikko, koko päivän porotus keväällä eli kun muiden kanssa pääsen helpommalla tämän töpön kanssa olemme harsossa usein vielä toukokuun viidentenä, jolloin synttäripäiväni iloksi otan harson pois.
Syyshortensia Wim's Red saa nyt seurata suurempia lajitovereitaan ihan paraatipaikalla etupihalla.
Jo aiemmin mainittu köynnöshortensiamme on nyt tässä värissä, mutta kykenee se limeenkin! Mukana kasvaa tässä villiviiniä ja näin yläterassimme ruokakatos verhoutuu kauniisti keväästä myöhäiseen syksyyn.
Joka syksy on yksi 'äijägrillaus' eli minäkin syön punaista lihaa.
Jotenkin tämä on se 'the juttu' eli kuin ulkoruokinnan pudottajaiset. Tämä on vähän nyt siirtynyt, kun tuntui että flunssa olisi tulossa, mutta ehkä uhmaan kohtaloa ja ryhdymme tähän ensi viikonloppuna. Toivottavasti emme vilustu, sillä kirjamessut odottavat. Onneksi on untuvatakit!
Sillalla esittelyssä Marimekko -pusero Pulu, jonka pinkki ei tässä taida oikein näkyä, mutta siis se 'pelaa' yhteen kevyttoppikseni sekä koristossujeni kanssa.
Satanut on onneksi nyt kiitettävästi eli se tarkoittaa, että sillan alla virtaa. Keväällähän tähän tuli uimaan sorsapariskunta...
Hauskimmat vastakohdat löytyvät sillan päistä eli vasemmalla siroimmin kasvanut kartiovalkokuusemme ja oikeassa reunassa mörrimöykkymme, josta kukaan ei voi arvata mihin se vielä pystyy. Hänhän oli jo kuolemaan tuomittu kun...Koko tarina löytyy täältä
Kalliotuhkapensasta löytyy tontiltamme tuulten ja lintujen kuljettamana. Olemme aika ihastuneita tähän helppoon ja kauniiseen kasviin, joka antaa lisää kerroksellisuutta puutarhaamme. Usein se saa kasvaa, missä on juurtunut, joskus vähän siirrämme tarvekohtiin. Olen syksyn rakastaja ja käytän eniten kasveja, joissa on ruskaväri. Jopa helmiorapihlajassa on kaunis syysväritys! Minusta pihamme on kaunein syksyllä, mutta en kiellä sitä helmihetkeä, kun valkoiset ja siniset scillat puskevat maasta ja sitten sitä kun atsaleat ja helmiorapihlajat, mutta jos olisi pakko valita, valitsisin syyspihan♥
Tällaiset suloiset villasukat sitten joku syyssielu saa jouluna♥ Sukat on kutonut bloggarikollega Paluumuuttajatar Kiitos Anne♥
Hurmehappomarja on yksi voimakkaimpia syysvärittäjiä ja miten vaatimaton se onkaan hoidoltaan...
Syksy, mikä ihan mahdollisuus, mikä tilaisuus, mikä hurmio. Syksy on toinen ihoni, sen raikkaat syyspäivät hengitykseni. Syksyllä olen eniten minä♥
Köynnöshortensia syleilee kalliomme päässä olevaa kiveä kiihkeästi. Orava syö pähkinää ja tulee jo aamuvarhain aamiaiselle, sillä ihan vielä ei olla talviunilla. Itse olen uponnut syksyn kirjasatoon syvälle eli ihan kiireeltä on alkanut tuntua etenkin kun syksyn houkuttavat pihatyöt vievät aikansa. Nyt on edessä suuret verkotukset eli tervetuloa vain kaikki metäskauriit omenoille ja auringonkukille, mutta melkein kaikki muu onkin viikon päästä jo suojattu!
Me ♥
Syysraikasta viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Omenapiirakka kutsuu...
ruskaterveisin
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)