Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Hän ei pääse eroon tunteesta että Lolan näkeminen, haluaminen, soittaminen klubilla Lolan takana, rakastelu öin ja päivin Lolan huoneissa joista tuli hänen huoneitaan, se kaikki oli hengissä selviytymisen harjoittelua. Silloin kuten nytkin hän liikkui alueella joka ei ollut oma, johon ei päässyt, ei ulottunut, ennen kuin antautautuva ruumis antoi sen hänelle, kuin iskisi tulta pimeään. Lola oli hohtavaa maata, jota hän kynti ja kylvi otsansa hiessä mutta jonka hän menetti. He löysivät toisensa hetkissä jotka...Leavitt etenee korealaisten rinnalla, koskettaa revolveria tiukassa vyökotelossaan. Hän ei hallitse ajatuksiaan. Kävellessän hän kuvittelee olevansa Lolan kanssa vielä kerran, ja hän ampuu heidät molemmat työnnyttyään Lolan sisään, hurmion keskellä, hän tahtoo raivoisasti jäädä Lolan luo, ei kuolla täällä. Hän kuvittelee...Leavitt ajattelee lasta jota Lolan pimeys saartaa, ja sinkoaa sitten kauas heistä, vajoaa omien silmiensä taakse missä aivot mittaavat aikaa ja veri jyskyttää korvissa.

Jayne Anne Phillipsin teos Kiuru ja Termiitti (Lark and Termite, Tammi 2009, suomennos Kersti Juva) on tiheä kertomus muutamista kesä- ja heinäkuun päivistä vuonna 1950 ja yhdeksän vuotta myöhemmin. Korpraali Robert Leavitt laivattiin Japaniin joulukuussa 1950 ja sieltä edelleen Koreaan käymään sotaa, jossa oli vain häviäjiä. Robertin lähtiessä hänen lapsensa oli kuin pieni siemen Lolan sisällä eikä nuori, vasta 21-vuotias tuleva isä voinut olla ajattelematta häntä ja Lolaa silloinkin, kun se kävi hänelle vaaraksi. Lolan ollessa kahdeksannella kuulla, hän saa tältä valokuvan, jossa rento äiti onnellisena riippumatossa kauniina ja hyvin täynnä heidän lastaan ja hymy...

Kirja etenee nykyhetkessä Winfieldissä, Länsi-Virginiassa 1959 sekä takaumien kautta Pohjois-Chungchongissa, Etelä-Koreassa 1950. Lukijan ei ole ollenkaan vaikea seurata tapahtumissa mukana, sillä henkilögallerian vaikuttavimmat persoonat ovat niin erikoiset ja koskettavat, että heissä on ja pysyy kiinni. On Lola, joka on vuosia sitten jättänyt tyttärensä Kiurun, sisarensa Noreenin eli Nonnin hoitoon, kertomatta muille kuka on lapsen isä. On Termiitti, Robertin ja hänen lapsi, jonka hän myös toimittaa Nonnin hoitoon. Termiitti, lapsi, joka ei puhu eikä kävele, joka tavallaan tulee eniten Kiurun perheeksi, sillä hän kiintyy pikkuveljeensä kaikellaan. Lykkii tätä kärryillä pitkin kylää, Charlien luo syömään, jossa Nonni on töissä tai jokirantaan, mutta ennen kaikkea radan viereen, sillä mitään Termiitti ei rakasta niin kuin junien lähtöjä, niiden viimaa ja yksinäistä huutoa, kiihdytystä jonnekin pois. Näin Kiurusta kehittyy jo 11-vuotiaana kuin pikkuäiti veljelleen, alati huolehtiva, ei koskaan vapaana ja huolettomana ja vain harvoina hetkinä kaiken outouden tajuavana:

Vedän tulpan altaasta. Vesi pyörii viemärissä saippuaisena suppilona ja minun tekee mieli pyörteen sisään, missä kaikki kiertyisi ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Tunne on sama kuin silloin kun ihmiset tuijottavat. Ne tuijottavat niin kuin olisin ruokaa lautasella, enkä voi olla tuntematta, miten kiihkeästi ne haluavat jotakin. Minua tuijotetaan määrätyllä tavalla, pitkään, mutta kun ne tuijottavat Termiittiä, ne kääntävät  katseensa pois.

Oman maagisen värinsä, taianomaisen sinisen, antaa tarinalle Termiitti, joka on yksi kertojista, vaikka ei puhukaan. Hän rekisteröi kaiken ja on kuin tietty vajaavuus olisi terävöittänyt sekä hänen tahtoaan että havaintokykyään.  Termiitin ajatukset ovat lyhyitä lauseita, joissa on kaikki tarvittava:

Kiuru sanoo nyt pitää lähteä Charlielle.

Kujalla kuumuus kimmeltää.

Asvaltti on kuumaa ja pinta hengittää kuplia jotka pullistuvat ja särkyvät.

tai:

Liian kuuma olla ulkona, Kiuru sanoo. Kasvit nuokkuvat, ruoho huokaa kuin puristuksissa, mutta kulhon sopasta nousee puhdas manteli-ilma raskaaseen kuumuuteen. Kiuru työntää hänen tuolinsa kauemmaksi koska uunipellit...Hän istuu ikkunan luona ja kuulee heikosti kuinka ruohon juuret, pitkät suoniset nauhat, kurkottavat kujan pientareella syvälle maahan, juovat vettä siellä minne kukaan ei näe.

Jayne Anne Phillips, jonka kirjan Suojelus luin häneltä vain pari viikkoa sitten, tekee jälleen omaa ainutlatuista jälkeään, johon kääntäjä Kersti Juvalla lienee myös vahva panostus, sillä niin rikasta kieli on, sanoja, joita ei enää kuulla, joita kaikki eivät edes tunne, jotain mikä soi... Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Irene  Liisa  Satu Valkoinen Kirahvi  ja Mai/Kirjasähkökäyrä, joka lienee nyt päässyt likimmäs, mitä minä koin tämän teoksen luettuani